19.8.18

T.H. White - Muinainen ja tuleva kuningas


Kun pari vuotta sitten kuulin että Vaskikirjoilta on tulossa T.H. Whiten fantasiaklassikko Once and Future King suomeksi, niin olihan se selvää että se pitää hankkia ja lukea: olen teoksen toki jo lukenut englanniksi mutta sen verran kovalaatuisesta teoksesta on kyse että suomennospäätös on juhlistamisen arvoinen.

Aikataulut venyivät mutta vihdoin tämä Pekka Tuomiston suomennos ilmestyi tänä vuonna ja nyt sen myös luin (kirjan löytäminen fyysisistä kirjakaupoista ei ollut mitenkään helppo rasti, kuten mainitsin jo aiemmin, kiitos Aavetaajuus).

Olen aikoinani ollut hyvinkin harrastunut Arthurianaan, kuningas Arthuriin liittyviin tarinoihin (ja on niitä muutama päätynyt blogiinkin), ja tässä myös seurataan omalla tavallaan paljon Thomas Maloryn Morte d'Arthuria (ja Thomas vilahtaa jopa sivuhenkilönä), mutta myös paljon uudelleentulkiten, ja tulkintasuunta on varsin epätyypillinen: modernimmissä sovituksissa ritariromansseista suositaan usein suurempaa historiallista realismia tai muuten koherenttia pseudokeskiaikafantasiaa, tässä ei, tämä on hyvin tietoisesti kirjallinen teos vahvalla metatasolla.

Vaikka sukutaulu täytyisi lukea kahdesti niin kuin joku historianläksy, se on elintärkeä osa kuningas Arthurin tragediaa. Sen vuoksi Sir Thomas Malory kutsui hyvin pitkää kirjaansa Arthurin kuolemaksi. Vaikka yhdeksän kymmenesosaa kertomuksesta näyttää kertovan turnaavista ritareista ja Graalin maljan etsinnöistä ja sensellaisesta, tarina on kokonaisuus ja käsittelee syitä, miksi nuorukainen joutuu lopulta perikatoon. Se on tragedia, aristotelinen ja täydellinen tragedia synnistä, joka rankaisee itseään. Siksi meidän on pantava merkille Arthurin pojan Mordredin syntyperä ja muistettava hetken koittaessa, että kuningas on maannut oman sisarensa kanssa. Hän ei tiennyt tekevänsä niin, ja ehkä se oli Morgausen syytä, mutta tragedioissa näyttää siltä, että viattomuus ei riitä.

Kirjan (joka ilmestyi alun perin neljänä niteenä usean vuoden varrella, ja viidentenä postuumina teoksena josta taidan kuitenkin käyttäytyä kuin kyseistä viidettä osaa ei olisi olemassa) erikoislaatuisuus on juuri sen yhtenäisyys jota ei saavuteta perinteisillä keinoilla.
Kerronta vieraannuttaa metatasolla ja anakronismeilla, miljöö ei ole historiallisesti uskottava ja sävy vaihtelee rajusti pitkin kirjaa: ensimmäinen osa kääntyi sujuvasti Disney-animaatioksi (Miekkä kivessä) suht vähillä muutoksilla, ja seuraavissakin osissa on hyvin, no, lastenkirjamaisia elementtejä ja törmäilyhuumoria samalla kun traagisuus ja synkkyys ja toisaalta uljuus punoutuvat isommaksi osaksi tarinaa ja hassuun törmäilyhuumoriin liittyy sujuvasti shokeeraavampia kuvia...

Olen huomannut joidenkin lukijoiden pitävän näitä epäsuhtaisia siirtymiä sävystä toiseen häiritsevinä, kirjan asettumattomuutta siistiin lokeroon: minulle tämä kuitenkin sopii hyvin, Arthurianassa arvostan juuri monenlaisten elementtien punoutumista, värikkäitä ja humoristisia seikkailuja joiden symboliikka on usein hieman räikeääkin, ja toisaalta hienovaraisesti mutta ylivoimaisesti vyöryvää kohtalokasta tragediaa, kynttilää tuulessa, ja White tavoittaa tämän täydellisesti.
Ja on todettava että siinä missä miljöön uskottavuus on viitteellistä, psykologinen ja ehkä myös yhteiskunnallinen uskottavuus on kohdallaan, White kirjoittaa symboleilla omasta sotien repimästä ajastaan.

Suomennos on sujuvaa, jonkun typon tai taittovirheen huomasin ja pari vähän epäilyttävän kuuloista termiä (mutta minulla ei nyt ollut alkukielistä käsillä että olisin voinut tarkistaa, ja kirjan tyyli nyt sattuu olemaan usein anakronostista ja yllättävää) muttei mitään häiritsevää ja tässäkin sävyrekisterien laajuus toimi.

Jos ei yhtään tunne kuningas Arthurin tarinaa niin tämä ei ehkä ole paras teos tutustua siihen, mutta muutenhan tämä on erinomaisen suositeltava teos.
Kirjaa on luettu muuallakin.

17.8.18

Leonid Leonov - Professori Skutarevski


Kun pari vuotta sitten Leningrad - Ost-Berlin -lukuhaasteeseen luin Leonid Leonovin Heinäsirkat, niin se merkillisyydessään jäi kiinnostamaan sen verran että katselin josko muutakin Leonovin tuotantoa tulisi vastaan, ei näitä kauheasti ole esillä...
Tämä romaani kuitenkin löytyi, suomennos ilmestyi 1979 (Antero Tiusanen ja Timo Nieminen) mutta alkuteos jo 1932 ja esipuheessa se mainitaan yksi sosialistisen realismin varhaisista uranuurtajista.

Kirjan nimihenkilö on fysiikan professori, joka on alallaan kansainvälisestikin hyvin arvostettu mutta jonka tähti on alkanut olla laskussa, uusia nuorempia on nousussa ja toisaalta Skutarevski on ollut niin omistautunut työlleen ja tieteelle, että perhe ja muu työn ulkopuolinen elämä on jäänyt vähälle huomiolle, samoin kuin yhteiskunnallinen elämä. Puhtaasti tieteellisten ongelmien ohella ongelmia tulee siis myös perherintamalla, ja toisaalta paljon on tarvetta tarkastella työn ja tieteen oikeutuksia, Skutarevski edustaa puhdasta tieteellistä mielenkiintoa kun taas jotkut muut henkilöt lähellä katsovat että tieteellisellä työllä tulee olla suoraa sovellettavuutta joka sitten hyödyttää joko tekijää itseään tai koko yhteiskuntaa ja valtiota...

Näin omalta luonnontieteelliseltä taustalta arvostan siis aihepiiriä, sähkönsiirrosta yms on paljon juttua vaikka mitään kovaa tiedettä ei harrasteta (Leonovin viittaukset varsinaisiin tieteellisiin teorioihin ja käytäntöihin ovat aika viitteellisiä, oletan ettei hän itse sähköfysiikkaa juuri tunne), filosofis-yhteiskunnallista pohdintaa ja väittelyä sitten enemmän ja vaikka olosuhteet ovatkin muuttuneet niin peruskysymyksissä on tuttuutta. Leonovilla on varmastikin omat mielipiteensä ja kirjan henkilöissä on kyllä aika paljon karikatyyrisyyttä vastakkainasettelujen korostamiseksi, mutta arvostan kuitenkin käsiteltäviä aiheita.

Kuten tuossa toisessakin lukemassani Leonovissa, tässäkin tarinan eteneminen ei ole aina kauhean selkeää ja suoraviivaista: aika moni viittaus saattaa olla tuttu 30-luvun Neuvostoliitossa tai ehkä vielä 70-luvun sosialistipiireissäkin muttei enää niin minulle, joten kryptisiä kommentteja jäi, ja Leonov kuljettelee myös kerrontaansa vähän mutkaisesti, joskus kuvauksissaan epämääräinen niin että tapatumat selviävät vasta myöhemmin (tai sitten jäävät kryptisiksi) tai siirtyy sen verran nopeasti näkökulmahenkilöstä toiseen että lukijana täytyi olla tarkkaavainen (ja tämä oli ihan hyvä lukea suht tiiviisti, sen verran niitä henkilöitä ja näiden välisiä yhteyksiä oli että hitaammalla lukemisella olisi joutunut muistelemaan enemmän että mitäs tässä nyt tapahtuikaan).

Vaikea sanoa miten tähän pitäisi suhtautua perinteisen kaunokirjallisuuden arvotusasteikoilla, yhteiskunnallis-filosofinen aihe on sen verran esillä mutta siihen liittyy kyllä kiintoisaa psykologista otetta (ja toisaalta kuitenkin myös aikamoista karikatyyrisyyttä): Leonovin yhteydessä ilmeisesti tavataan mainita Dostojevski, silloinkin kun vertaus ei ollut kehu, mutta en ole tarpeeksi Dostojevskiä lukenut että osaisin mitään sanoa...
Mutta arvaan kyllä että monta on lukijaa joita ei voisi tämä vähempää kiinnostaa ja maininta että kirja alkaa siperialaisessa turvevoimalassa varmaan jo karkottaa kivan viihteen etsijät. Ja minullekin tuli mieleen tässä vähän samanlaisen teeman ja sen käsittelyn pohjalta Zhang Jien Raskaat siivet, josta itse pidin enemmän.
Mutta tyytyväinen olen että tämäkin tuli luettua.

15.8.18

J.M.G. Le Clézio - Kaupunki nimeltä Onitsha


Tähän mennessä olen lukenut J.M.G. Le Clézion tuotannosta lyhyempiä novelleja ja lastenkirjan, nyt sitten romaanituotannon pariin (suom. Annikki Suni).

Tämä Kaupunki nimeltä Onitsha edustaa ilmeisesti kirjailijan myöhemmän tuotannon tyyppipiirteitä, lasten näkökulmaa ja Afrikkaa: kymmenvuotias Fintan äitinsä kanssa matkustaa Onitshan kaupunkiin Nigerissä 40-luvun lopulla, kaupungissa asuu jo Fintanin isä Geoffrey...Geoffreylla on työnsä ohella kiinnostus myyttisiä valtakuntia kohtaan, joita jossain Nigerin yläjuoksulla ehkä on ollut, ja Fintanilla ja äidillään on omia ongelmiaan sopeutua paikallisiin brittiläis-kolonialistisiin piireihin, kummatkin menevät vähän epäilyttävän natiiveiksi...

Eli Afrikkaa kolonialistisella kaudella vierailijan silmin katsottuna, siinä määrin kuin kukaan voi pysyä vierailijana, eri asia sitten vain miten kukin päättää paikassaan elää, mutta toisaalta ulkopuolisuuskaan ei unohdu.
Ja aiempien juttujen tapaan Le Clézio maalaa miljöötä mestarillisesti, paikan kuvauksessa konkreettiseen sekoittuu myyttinen ja puoliksi ymmärretty, ja sillä tämä kirja vetää mukaansa: mutta luettujen perusteella novelleista olen kyllä pitänyt enemmän...

13.8.18

Unto Kupiainen - Koski ja toukokuu

Lisää Unto Kupiaista, tätä tuotantoa on blogissa käsitelty jo runsaasti...nyt ollaan vuodessa 1945, sota on päättynyt ja kokoelmassa riittää tunteiden lainehdintaa moneen suuntaan.

Mukana on muutamakin intohimoinen lemmenruno, joskin sellaisina nämä jäväät ehkä vähän persoonattomiksi, peruskuvastoa liikutellaan tyylitajulla mutta runoilija kykenee myöhemmin parempaan.
Kirjassa on myös joukko pitempiä balladiomaisia tai kertovia runoelmia, joista pari tuntuu ehkä vähän itsetietoisilta pastisseilta, mutta on siellä ansiokkaampaakin tavaraa mukana, ja sitten aletaan jo paikkapaikoin maalaamaan hyvinkin mustalla pensselillä, tyylitajuisesti groteski on perinteisesti ollut suosikki-Kupiaiseni ja tässä sitä alkaa jo välähdellä.

Monet uskovat: kuolema vapauttaa. 
Miten asian laita lie.
On juhla-asussa hautausmaa,
havun peitossa sinne tie.
Ruhon lihavan ruuaksi maan madot saa,
kun Saatana sielun vie.

Mukana on jonkin verran niitä sodan aikana sensuroituja runoja, hivenen näköjään muokattuna eikä kaikkia mutta ansiokas lisä kuitenkin kirjalle nämä Helvetinkukkulat ja Leikkilaivat...

Marjatta

Harmaana kulki se elämän juova
kuin meren hiekassa himmeä piirto,
yllänsä aallokko lauluja luova,
auringon valojen siivekäs siirto.
Harmava juova.
Yllänsä kultainen kimmel ja kilo,
allansa ainainen aavikko pohjaa.
Marjatta, Marjatta, elämän ilo
ei sinun askeltes kulkua ohjaa.

Äiti on kuollut, ja ken isä lienee?
Vierasten vierellä Marjatta varttuu.
Marjatan nuoruuden vieraat ne vienee,
toiset kun leikkivät, työhön hän tarttuu.
Ken isä lienee?
Pihalta pellolle, pellolta pihaan
kiire on kesällä, Marjatta, juokse!
Toisilla aikaa on lempeen ja vihaan,
kukapa joutaisi Marjatan luokse.

Muidenpa sineen ja punahan muiden
Marjatta hellästi harmaansa antaa.
Vain ajan lyhyen suo suvi puiden
yllänsä elämän kangasta kantaa.
Suo suvi puiden.
Vain ajan lyhyen käy elontiekin.
Elämän riemu ja kuoleman kauhu
- niistä ei tietoa kalpean liekin,
joka jo sammui ja jäi ohut sauhu.

Niin meni Marjatta, kuolema nouti.
Kalma kun kulkee, niin ihmiset lymyy.
"Marjatta vaivainen, mennäpä jouti."
Köyhässä arkussa hiljaa hän hymyy.
Kuolema nouti.
Harmaana kulki se elämän juova,
vain meren hiekassa himmeä piirto,
ei sitä aallokko, lauluja luova,
koskenut, ei valon siivekäs siirto.

Mitään ei jättänyt, mitään ei mukaan
Marjatta vienyt. Vain oli hän täällä.
Marjatan kummull' ei itkenyt kukaan.
Heinikko heiluu jo maan syvän päällä.
Mitään ei mukaan.
Aallokko leikkii ja ulappa pysyy,
aina käy auringon siivekäs siirto.
Kun ajat kuluvat, ken sitä kysyy,
mikä on pohjassa ihmisen piirto?

10.8.18

Háfez - Ruusu ja satakieli


Tämä 1300-lukulainen persialaisrunoilija Háfez tuntuu jotenkin, no, arkkityyppiseltä vanhemmalta islamilaisen lähi-idän runoilijalta, viini virtaa ja satakieli rakastuu ruusuun ja rakastetun kasvoista ei saada kylliksi ja tätä se sitten on koko kirjan verran (suom. Jaakko Hämeen-Anttila).

Ajan runousestetiikkaan kuului että jokainen säe tehdään helmeksi ja runo on näiden helmien nauha, jossa teemaa lähestytään eri suunnista mutta varsinaisesti säkeestä säkeeseen ei aihetta muuten kehitellä (siinä määrin että monissa runoissa monia säkeitä voisi laittaa toiseen järjestykseen kokonaisuuden kärsimättä), ja vähän samanlainen tunne tulee tästä kokoelmasta, runot ovat erinomaisia ja ne lähestyvät samoja teemoja uudestaan ja uudestaan vähän eri suunnista, mutta ei ole paljoa syytä lukea tätä kannesta kanteen järjestyksessä, yhtä hyvin tästä voisi aika ajoin selata yksittäisiä pätkiä (ja näin Háfezia ilmeisesti luetaankin myös nyky-Iranissa).

Käytetyssä symboliikassa on niin korostuneesti vakiintunutta kuvastoa että kirjaimellisen luennan usein ohittaa allegorinen, tai anagoginen luenta, ja tätä kautta Háfez on ennemmin kuin varsinainen viinitupien laulaja (jonkun Bellmanin tapaan) mystikko, joka etsii ilmaisuja verhontakaisen kokemukselle, ja monen muun mystikon tapaan suhtautuu kielteisesti onttoon ulkokultaisuuteen.

Hämeen-Anttila avaa näitä symboleja ja viittauksia runsaissa selityksissä kirjan lopussa, joten aika lailla runojen rinnalla annetaan myös niiden selityksiä, mutta toisaalta kun mystiikan aihe aina on laajempi kuin mitä sanat tai niiden selityksetkään mahdollistavat, niin ei tätä puhkiselittää voi koskaan.

Tätä lukiessa ajatukset vaelsivat aiheeseen joka on mietityttänyt aiemminkin, eli runollisen sinän ja minän käsittelyyn. Runoissa puhutaan toistuvasti Rakastetulle, jonka nimeä ei perinteisesti lausuta (silloinkin kun kyse on maallisesta rakastetusta käytetään väärää nimeä, tunnistettava nimi olisi kauhistus), ja tämä runollinen Sinä on usein luettavissa myös Jumalaksi, ja maallisen rakkauden kuvat vertauskuvina mystiselle rakkaudelle (ja toisaalta teologisesti vain Jumala voi todella olla Minä, luomakunta on vain heijastusta Jumalan olemassaolosta, eli mites tämä nyt sitten oikein meneekään).
Runollinen Minä taas on hyvin esillä, melkein joka runon viimeisessä säkeessä Háfez mainitsee itsensä nimeltä, mutta niin, onko runo-Háfez kuitenkaan runoilija-Háfez...runo-minä kun ylistää viinin juovuttavuutta, kuten tekee moni muukin islamin mystikkorunoilija, myös he jotka muslimirunoilijoina eivät tietenkään viiniin itse koske...ja samalla teologisesti tämän minän katoaminen on keskeinen pyrkimys (ja siihen perustuu myös viinin juovuttavuuden autuus ja ehkä näin myös minän häpäiseminen).

Taas kerran vapaasti tulkiten otan tällä kirjalla Helmet-haasteesta kohdan 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa (Runo18-haastekin edistyy yhä).

Emme me välitä totuudesta

Aamun koitteessa kedon lintu
sanoi vasta-auenneelle ruusulle:
"Älä kersku kauneudella;
tässä tarhassa
on monta kaltaistasi kukkaa!"

Ruusu nauroi vastaan: "Emme me
välitä totuudesta!
Yksikään rakastaja
ei puhu kovia sanoja rakastetulleen."

Joka ei ole pyyhkinyt
viinituvan lattiaa kasvoillaan,
se ei ole koskaan tuntenut
rakkauden tuoksua nenässään.

Jos tahdot maistaa tästä maljasta
- helmirivein koristeltu rubiinireunus -
sinun täytyy vuodattaa silmistäsi
helmiä ja rubiineita.

Minä kysyin ruusutarhalta:
"Jamshídin valtaistuin,
missä on nyt ruusu,
maailmannäkevä maljasi?"
Tarha vastasi: "Ah ja voi,
virkeä onneni väsyi ja nukkui pois!"

Eivät rakkauden sanat
nouse kiireesti kielelle.
Tarjoilija, kaada viiniä!
Pannaan piste keskustelulle!

Háfezin kyynel
hukutti mereen järjen ja mielen.
Mitä hän voi tehdä?
Hän ei pysty kätkemään
rakkauden polttavaa tuskaa.

9.8.18

Oiva Paloheimo - Pan kuuntelee virttä


En ole sitä Oiva Paloheimon tunnetuinta teosta, Tirlittania, lukenut, enkä kyllä muutakaan, nyt sitten tämän runokokoelman.
Painopiste on kristillisessä runoudessa, mukana on niin raamatullista apokryfiaa Jeesus-lapsesta kuin tuonpuoleisen läpäisemää arkisuutta, huumorikajeen ollessa mukana, kohdistuu se sitten ulkokultaiseen tekopyhyyteen tai kyvyttömyyteen havaita pyhää...ja tietty ulkopuolisuuden sävy on mukana niin kuin kokoelman nimiruno jo kertookin, mutta toisaalta jos ensimmäiset ovat viimeisiä ja toisinpäin niin ehkä se mikä näyttää ulkopuoliselta ja vähäiseltä onkin suurempaa.

40-luvulla ollaan eli mitallisuus on lähinnä viitteellistä mutta rytmi on kyllä keskeinen elementti, ja modernismista ei ole vielä kaikujakaan, sen verran runsaasti on kerronnallisuutta.

Loppuruno (ote)

Olen nähnyt ja puhunut näkyjen mukaan.
Mikä sitten on se, joka näkyjä tahtoo,
joka harhoja seurata, uskoa tahtoo.
Sydän sittenkään ei olla se saata,
sillä sydän on elämäntoivoa täynnä,
veren lämpimän itkunhyrskettä täynnä.
Ja itku on ainoa, joka on totta,
ja tosi ei harhojen turhuutta seuraa.
Mutta - entä jos ovatkin itkumme kaikki,
tämä kuolemanpelkomme toivoton nyyhke,
se jos onkin harhojen tähden saatu,
se jos onkin itkua siitä, että
ikiautuus itkuton harhaa onkin,
ja petosta toivo, koska se tuokin
rajatonten ja syvien vetten päälle
loputonten pettymystemme illat?
Tai ehkä tää kaikki on aivan toisin,
ja sekin taas tuhansin tavoin toisin?
Sitä tiedä en. Todistaa tahdo en, tohdi.

7.8.18

François-René de Chateaubriand - Viimeinen abenserragi


Jatkan vanhoilla historiallisilla romaaneilla, tai lyhyt pienoisromaani tämä kyllä on: François-René de Chateaubriandin ranskalaisen romantiikan klassikko on kirjoitettu 1800-luvun alkupuolella mutta sijoittuu 1500-luvun alkuun (muutaman vuoden takainen suomennos Hanu Salmen).

Tarina on varsin kompakti: maurit on karkoitettu Espanjasta Afrikan puolelle mutta nuori Aben-Hamet palaa vierailulle Granadaan...ja kohtaa siellä ihanan neitosen Blancan: nämä rakastuvat toisiinsa palavasti mutta mitä tehdä kun toinen on muslimi ja toinen kristitty? Ja jos tästäkin päästäisiin yli niin on myös toinen erottava tekijä...

Rakkaudesta ja kunniasta on siis puhe, ja romantiikkaan sopivasti teos on jo tietoinen omasta anakronistisuudestaan, viitataan että tämän ajan kaltaista kunniakäsitystä ei voida odottaa kirjailijan omalta ajalta (eikä kyllä meidänkään), ja kirjailija korostaa jatkuvasti menneisyyttä, Aben-Hamet ja Blanca ovat arvokkaiden sukujensa viimeisiä, ja kohdataan menneen maaiman jäänteillä, raunioiden ja hautausmaiden keskellä...historia on raskas kantaa, mutta samalla se antaa rakkaudelle myös gravitasta, tämä ei ole pientä intohimoa.

Ihan mukava välipalakirja.

3.8.18

Kesälukumaraton 3-4.8.

En ole tänä vuonna ehtinyt muihin yhteiskesämaratoneihin mukaan, mutta tähän sitten, useampina muina kesinä on jo tullut maratoonattua, ja vähän muulloinkin (viimeksi talvella).


Idea pysyy samana, eli 24 tunnin ajan keskitytään runsaasti lukemiseen (yhä aion syödä, nukkua yms siinä ohessa) ja kirjoitellaan tänne miten edistyy. Ajattelin aloittaa jo hyvissä ajoin, eli nyt perjantain puolella 11.30 ja jatkaa huomiseen klo 11.30 jolloin moni muu ei ole varmaan vielä edes aloittanut...
Maratonia emännöi Yöpöydän kirjat.

Kokeilen taas vähän paksummalla kirjalla, eli Verner von Heidenstamin Folkungien suvulla, reilu 400 sivua, katsotaan miten lähtee luistamaan ja luenko sitten myös jotain muuta...pari alkusivua on jo ehditty vilkaista että kirja on luettava, mutta varsinaisesti uppoudun muinaiseen Ruotsiin...pian.

13.30
Sadekuuro pyyhkäisi ohi, ja reilu sata sivua on luettu Folke Filbyterin vaiheista (suom. Yrjä Kaijärvi): viikinki lopettaa merenkulun ja saatujen rikkauksien turvin hankkii itselleen maata, talon joka on seudun rikkain mutta kun Folke ei käy käräjillä, ottaa lastensa äidiksi (ei siis vapaana ostetuksi emännäksi kuitenkaan) lappalaiskääpiön ja muutenkin elää tavoista välinpitämättömästi saa osakseen myös halveksuntaa, ja tämä äityy isommaksikin riidaksi...
Ja kristinuskokin alkaa tehdä tulojaan, vaikka Folke nyt halveksii kaikkia jumalia.
Historiallinen romaani jonka kirjoitushetkestäkin on jo hyvän matkaa päälle sata vuotta eli sen puolesta ei yritä miellyttää nykylukijaa: saagojen tunnelmaa on mukana, tyyli on hieman kaunokirjallisen laveampi kuin vaikkapa Norjan kuningassaagojen lakoninen toteavuus, muttei kovin paljoa, ja menoa ja meininkiä ja herkullisia yksityiskohtia kyllä riittää: vähän tuli mieleen Game of Thrones.

Koskaan aikaisemmin hän ei ollut tullut huomanneeksi, että äiti oli niin pieni ja jo niin perin kuihtunut ja peloittavan ruma. Hänkö minut on synnyttänyt elämään? hän ajatteli.
- Ingevald, sanoi äiti vihdoin. - Minä olen toisten orjien joukossa ja kuulin, mitä sinä mutisit hampaittesi välistä. Siksi minä seurasin sinua.
- Pelkäätkö, että minä ruoskin Umasumblaa, kivijumalaa?
- Ei, minä pelkäsin, ettei sinulla olisi rohkeutta siihen. Kosta, poikani. Kosto on lievitys ja ilo maailmassa. Ja opi sitten rakastamaan kaikkea, mikä on kultaa ja hopeaa. Se vain on päivän vaivojen arvoista.
Äiti meni vähän lähemmäksi. Kun hän seisoi siinä aivan pojan vieressä ja pureskeli kallioimarretta ja maiskutti kielellään ja puhui peukaloilla, alkoi poika inhota häntä, niin ettei hän enää voinut sanoa häntä äidikseen.

Jatketaan, tai ehkä piipahdan hetken ulkona.

16.30


Folkungien suvun ensimmäinen puolisko luettu, eli olen sivulla 221. Kunnon sukusaagan tapaan ensimmäinen sukupolvi eli Folke Filbyter saateltiin nyt sitten vanhuuden lepoon ja jälkeläiset ovat eri asemassa erilaisessa maassa, ja yhä tästä tulee päällimmäisenä assosiaationa mieleen Game of Thrones ja muut samantyyliset tv-sarjat, HBO-sarjaksi tähän pitäisi vaan laittaa enemmän alastomia naisia (niitä oli lupaavasti ihan kirjan alussa mutta sinne jäivät).

Kirjailija pelaa aika paljon pareilla joiden välisistä konflikteista ammennetaan aineksia ja tarinaa, oli puhe sitten talonpojista joista toinen on rikas ja halveksittu ja toinen köyhempi ja arvostettu, kuninkaista joista toista seuraa hyvä ja toista huono onni, vaikka onni vaihteleekin, veljeksistä jotka kosivat samaa neitoa toinen kullalla ja toinen raudalla, varakkaasta talonpojasta ja kurjasta kerjäläisestä joista toinen löytää onnensa paremmin kuin toinen...niin, ja tietysti aasoista ja kristinuskosta.
Käyttövoimana tosiaan käytetään saagojen ja tarujen symbolista voimaa, vaikka niitä myös käännetään odottamattomille teille...

- [...] Useimmat onnettomuudet johtuvat siitä, että ihmisillä ei ole kärsivällisyyttä odottaa, vaan he tahtova pahalla saada itselleen myötäkäymisiä, silloinkin kun heillä on vastoinkäymisten vuoro. Toisella kertaa svealaiset ehkä ovat yhtä valmiit kutsumaan sinut ja sinun lakisi, kuin he tänä päivänä ovat valmiit kivittämään sinut. Mene takaisin kuninkaantaloon ja anna minun, jolla nyt on onnea, hoitaa arpanappuloita vuorostani. Se on meidän molempien ainoa pelastus.
- Luulin, että sinä olit minun ystäviäni, Sven.
- Niin olinki, Inge, mutta sinun ei tule pyytää enempää kuin voit saada. Jokaisen ihmisen täytyy kokea, että juuri se, mitä hän nuoruudessaan luuli mahdottomaksi, tapahtuu. Hänen parhaimmaksi ystäväkseen tulee se, joka pettää hänet varmimmin.
- Sinä olet viekas mies.
- Sen arvostelun minä ehkä ansaitsen.
- Ja minua kohtaan sinä olet ollut täynnä vilppiä.
- En koskaan teoissa, ainoastaan sydämessä.

Jees, jatketaan.

19.00

- Olen etsinyt sinua, Valdemar, ja nyt lopulta kuulin, että sinä leikit ja loruilit täällä.
- Se oli tyhjänpäiväistä loruilua.
- Kaikki alkaa tyhjästä, veli. Viha, väärinkäsitys, rakkaus. Tyhjästä kasvoi koko Folkungien puu.

Kirjan toisella puoliskolla, sivulla 331 ollaan, ja tässä tehtiinkin muutaman sukupolven hyppäys ajassa eteenpäin, nyt Folkungat ovat mahtava ja varakas suku, nuori Valdemar on kuningas vaikka varsinaisena hallitsijana onkin Birger-jaarli.

Eli nyt ollaan selvemmin tunnetulla historiallisella aikakaudella 1200-luvun puolivälissä, ja keskeisenä konfliktiparina kuningas Valdemar ja veljensä herttua Maunu, taas hyvin erilaiset ja vaikka veljesrakkautta onkin, niin ristiriita sen kun vahvistuu...
Sympaattisella tavalla edellisen osan Folke Filbyteriin, suvun kantaisään, viitataan pariin kertaan mutta henkilö on verhoutunut historialliseen glooriaan jolla on hyvin vähän tekemistä kirjassa esiintyneen henkilön kanssa, niinkuin kai tapaakin käydä.
Samalla tyylilaji on siirtynyt lähemmäs perinteistä historiallista romaania, mikä on minusta vähän tylsää, kun pidin tuosta saagamaisemmasta sävystä...mutta jatketaan.

21.00

- Mistä sinä tulet? hän kysyi. - Mikä on talosi nimi, ja kuka sinä olet?
- Minä tulen kaikista ilmansuunnista. Minun talojeni nimet ovat sora ja tuhka, ja itse minä en ole mitään muuta kuin ruotsalaisten kuninkaan veli.
- Silloin sinua on odotettu, vastasi mies. - Vahvista itseäsi muutamalla pisaralla, kuningas Henkipatto, mutta älä viivy kauan. En tahdo nähdä Folkungien veren tahraavan näitä portaita. Se on hirveätä verta, ja minä tahdon liikkua linnassa keskellä pimeää yötä pelkäämättä.

Folkungien suku päättyy sivulle 448, Valdemarin ja Maunu Ladonlukon vaiheiden loppuun joita sitten olikin koko jälkimmäinen puolisko kirjasta, yksi ajautuu ongelmiin valtakunnan kanssa naisen vuoksi, toinen hylkää naisen valtakunnan vuoksi...
Mutjoo, ensimmäisestä puoliskosta pidin paljonkin, jälkimmäinen oli perinteisempi vähän vanhanaikainen historiallinen romaani, jossa toki käytettiin yhä hyvin joitain symbolisia elementtejä ja hetkensä siinä oli (ja historiallinen jakso oli tietysti dramaattinen).

Milläs sitten jatkaisi, toista samankokoista kirjaa ei ainakaan ehdi maratonin aikana mutta jotain ohuempaa...

10.15

- Pyhä mies, sanoi hän hänelle, - poikani on isätön, ja minä olen vain köyhä vaimo. En voi tarjota sinulle muuta kuin kiitollisuuteni, mutta...
- Riittää, sanoi ennustaja, - tiedän jo, mitä aiot pyytää. Toivot että poikasi tulisi rikkaaksi, eikö niin? Mitäpä minun apuni olisi siihen tarpeen! Tee pojastasi kauppias ja opeta hänet varastamaan kuten Mansur vanhus, tee hänestä bashi-bosukki, joka ryöstää veljiltään, dervishi, joka imartelee ja valhettelee. Kaikki virheet johtavat rikkauteen, kun ne ovat yhtyneet halvimpaan niistä kaikista - ahneuteen! Kas siinä elämän salaisuus. Jää hyvästi!
- Sitä en tarkoittanut, huudahti beduiinivaimo ihmeissään, - ja on väärin tehdä sillä tavoin minusta pilkkaa. - Pojastani pitää tulla rehellinen mies, kuten hänen isänsäkin oli. Toivomukseni olisi, että hän tulisi onnelliseksi maailmassa.
- Rehelliseksi ja onnelliseksi! sanoi dervishi nauraen kummallista naurua. - Ja minun puoleeni sinä käännyt lausuaksesi tuon toivomuksen! Kunnon vaimo, sinä haluaisit löytää nelilehtisen apilan, jota ei kukaan ole nähnyt Aabrahamin ajoista saakka. Hakekoon poikasi sitä! Kun hän on sen löytänyt, voit olla varma, ettei häneltä ole puuttuva mitään!

Eilen illalla ja tänä aamuna jatkoin vanhojen historiallis-myyttisten tarinoiden parissa, nyt vuorossa Edouard Laboulayen Abdallah, Eli Nelilehtinen Apila (suom. Hilja Walldén).
Laboulayen tunnetumpiin saavutuksiin kuulunee idea lahjoittaa Yhdysvalloille massiivinen soihtua kantavan naisen patsas, jonka olette saattaneet joskus nähdä, mutta tätä kirjallista tuotantoakin löytyy.
Tämä on tyylillisesti kerrotuista saduista ja tarinoista ammentava kertomus kuinka rikas egyptiläiskauppias Mansur saa vihdoin pojan, Omarin ja tätä varjellakseen antaa tämän kasvatettavaksi beduiiniystäväperheeseen, johon on vähän aikaa syntynyt poika, Abdallah.
Mutta kun ennustaja sanoo että Omarin paras ystävä tulee hänen parhaaksi vihollisekseen, Mansur huolestuu ja neuvottelee Eblisiltä kolme toivomusta, että Omarista tulisi rikas kaiken ikänsä, terve kaiken ikänsä ja (huolestuneena ennustuksesta) läpeensä itsekäs...
Ja kun niin nämä kuin Abdallahille toivottu rehellisyys ja onnellisuus toteutuvat niin siitä seuraa sitten kaikenlaista, kirjan 169 sivun verran.

Pidän yhä tällaisesta kerrotun tarinan tyylistä ja jutussa riittää mainioita käänteitä, joten teos oli varsin viihdyttävä (ja tietysti opettavainen). Walldénin käännös on toki vanhentunut, kun puhutaan kameeleista ja oranssitarhoista, ja horjuvuutta näkyi kirjoitetaanko arabi vai arapi, mutta tähän kirjaan vanhentunut kieliasu sopii kuitenkin (tosin siinä missä proosaosiot levittelevät tuhannen ja yhden yön kliseitä mainiosti, ne harvat laulut taas eivät ole tyyliltään tippaakaan arabirunouden kaltaisia...)

--------------------------------------------
Vielä olisi vähän vajaa tunti aikaa jossa voisi lukea novellin tai pari, tai sitten päättää että tämä oli taas ihan hyvä näin. 

Luettu siis kaksi kirjaa,
Verner von Heidenstam: Folkungien suku
Edouard Laboulaye: Abdallah

Yhteensä 617 sivua.

1.8.18

Kesä-heinäkuun luetut

Michel Tournier - L'aire du Muguet
J.K. Ihalainen - Sytykkeitä
Renée Vivien - La Dame à la louve
Anja Vammelvuo - Totuuden iskut
Boileau-Narcejac - Sueurs froides
W.H. Auden - As I Walked Out One Evening
Marcel Pagnol - Angèle
Viljo Kajava - Siivitetyt kädet
J.G.Ballard - Crash
Vapauden tulet -antologia
Timo Töyrylä - Kenttäharmaa nuoruus
Maya Angelou - I Know Why the Caged Bird Sings
René Barjavel - Les enfants de l'ombre
Olli Heikkonen - Jakutian aurinko
Serge Joncour - Tukalia tilanteita
Aale Tynni - Balladeja ja romansseja

Averil Cameron - Christianity and the Rhetoric of Empire: The Development of Christian Discourse
Bjørn Berge - Kartalta kadonneet : 1800- ja 1900-luvun unohdetut maat

Kahden kuukauden aikana lukeminen on jatkut ihan reipasta tahtia, mutta painottuminen ranskalaisiin sekä suomalaiseen runouteen on pysynyt vahvana, ja runoutta on muutenkin tullut luettua paljon...ja luetaan vielä jatkossakin, vaikka proosaan saattaa tulla vähän enemmän vaihtelua. Kohtapuoleen minulla on myös muuta ilmoitusasiaa...

Dekkariviikolle ehdin osallistua, novellihaaste saatiin kasaan tuplapeukuttaen ja käynnissä olevista haasteista Runo18 etenee kohisten, Helmet-haasteessa puuttuu 12 kohtaa ja Perkeissäkin on jo yli puolet katettu (vaikka myönnetään että ne aukiolevat ovat vaikeampia...)

mies nainen muu
englanti 107 107 2 216
suomi 70 47 1 118
ranska 49 15 2 66
saksa 44 11 55
japani 37 10 47
italia 37 2 39
venäjä 26 7 2 35
ruotsi 23 12 35
norja 13 4 17
espanja 11 4 1 16
tsekki 12 2 14
unkari 8 2 1 11
arabia 7 2 1 10
tanska 7 2 9
puola 5 4 9
viro 5 1 6
kiina 3 2 5
portugali 2 2 4
islanti 2 2 4
slovenia 2 1 3
slovakia 2 1 3
muu 3 3
serbo-kroatia 2 1 3
hollanti 1 2 3
kreikka 3 3
iiri 1 1 2
latina 1 1 2
katalaani 2 2
turkki 1 1
albania 1 1
urdu 1 1
bulgaria 1 1
latvia 1 1
malta 1 1
bengali 1 1
485 244 18 747

31.7.18

Aale Tynni - Balladeja ja romansseja


Tällä kertaa jäi välistä bloggaajien klassikkohaaste, muut kiireet estivät otolliseen aikaan harkitsemisen minkä ison klassikon haluaisinkaan napata tällä kertaa, mutta tämä Aale Tynnin runokokoelma omalla tavallaan sopii teemaan.

Kun Tynnillä on kokemusta vanhemman runouden kääntäjänä (Eddat ja muut vastaavat) niin tässä oman tuotantonsa teoksessa myös harjoitetaan historiallista tyyliä, runot tosiaan ovat laulumaisia balladeja ja romansseja vaikka mukana on modernimpaakin otetta.
Sisältökin viittailee historiaan, myytteihin ja tarinoihin eli kertovia elementtejä on mukana, mutta ihan perinteistä epiikkaa tässä ei kuitenkaan harrasteta, enemmänkin ollan viittauksen ja symbolin tasolla: osan lähteistä ja viitteistä tunnistin ja osaa varmaankaan en, ja osa runoista varmaan toimii hyvin vaikka viitteitä ei tunnistaisikaan ja osa ehkä ei...mutta tietty perehtyneisyys tarinoihin varmaan auttaa. Ovatko sitten vaikka Tam Lin tai satu aasinkorvaisesta kuninkaasta klassikoita? Kai ne ovat jos niihin voidaan näin vain viitata.

Narrin laulu

Kun katolla pääskyset helistävät
perintörahojaan,
minä rikkauttani helistän,
teen linnan Espanjaan.
Mikä kimmellys onkaan tarhassa,
kun kukkivat kirsikat,
kuin kultavitjat viserrykset
puista riippuvat.
Mitä surette mustissa vuokseni,
sanoi Charles d'Orleans,
sillä harmaa väri on halvempaa,
sanoi Charles d'Orleans.

Kun oksat tuulessa pyörivät,
kun puissa huminoi,
minä käännyn myös, minä pyörin myös,
en mitään sille voi.
Ja kun vuorenrinta rapautuu,
kivi vierii alaspäin,
minä myöskin kuperkeikan teen,
teen monta peräkkäin.
Mitä surette mustissa vuokseni,
sanoi Charles d'Orleans,
sillä harmaa väri on halvempaa,
sanoi Charles d'Orleans.

Kun vaahteranhedelmät irtoavat
ja lentävät siipineen,
minä siipiä poimin ja itselleni
pitkän nenän teen.
Se on hauska leikki ja harjoitus,
niin oppii sydänkin
sitä palkkaa vastaanottamaan,
mikä saadaan varmimmin.
Mitä surette mustissa vuokseni,
sanoi Charles d'Orleans,
sillä harmaa väri on halvempaa,
sanoi Charles d'Orleans. 

29.7.18

Serge Joncour - Tukalia tilanteita


Ei-kovin-paksussa kirjassa Serge Joncour kertoo 44 tapahtumasta (jutun keskipituus on kolmesta neljään sivua) jossa sinä olet joutunut kiusalliseen tilanteeseen: valitset hienossa ravintolassa viiniä, olet vierailulla ystäväperheen luona huomaten että juuri ennen saapumistasi on selvästi ollut mehevä riita käynnissä, nenäkäs yhdeksänvuotias on juuri matittanut kuninkaasi, maalariystäväsi kysyy mielipidettä uudesta teoksestaan jne.

Vähän tästä tuli mieleen Finnish Nightmares, kuvaukset epämiellyttävistä sosiaalisista tilanteista sillai humoristisesti: tässä tosin ihan mikä tahansa sosiaalinen tilanne ei herätä kauhua vaan tilanteiden pitää kehittyä hieman monimutkaisemmiksi ja kyse on enemmän kasvojen menettämisestä, mutta ei se ole elämä aina helppoa ranskalaisillakaan.
Ja siinä missä Finnish Nightmares -Matti pysyy aika sympaattisena, tämän kirjan laajemmin kehitellyissä tilanteissa myöskään sinä et selviä aina mukavana tyyppinä, monet negatiivisemmat ja häijymmätkin toimintamallit, joihin turvautumista et haluaisi tunnustaa edes itsellesi, tulevat käyttöön.

Yleissävy pysyy kuitenkin varsin kepeänä, mukavana välipalana tai laukkukirjana, mieleen tuli myös esim. Katja Kallion Tyypit. 

28.7.18

Olli Heikkonen - Jakutian aurinko


Jonkinlainen juoni tästä Olli Heikkosen esikoisrunokokoelmasta löytyy, tai ainakin selkeä rakenne, matka halki Venäjän (ilmeisesti Siperian radalla). Liike ja matkanteon rytmi tuntuvat kirjassa (niin oma kuin kerrotut viittauksen Spunikiin, Laikaan yms) mutta niille vastavoimana on myös nähtyjen ja koettujen ympäristöjen pysätyneisyys ja historian eri kerrostumien sekoittuminen: Neuvostoliitto on entinen mutta samalla yhä läsnä, ja viittauksia on kauemmaskin.
Kun tarpeeksi kauas mennään niin ihmiset ja ympäristö alkaa elää omaa rytmiään johon historialliset juonteet liittyvät hitaasti ja poistuvat yhtä hitaasti...

Venäjä- ja Siperia-mielikuvia heitellään sen verran tiheästi että alkaa mietityttää onko pohjalla kokemuksia vai tehdäänkö matka puhtaan fiktiivisesti, juurikin mielikuvien verkkoa punoen (ja onko sillä sitten niin väliäkään? Ehkä, ottaen huomioon lukijan taipumuksen omaksua fiktiotakin faktana). Toisaalta mielikuvien verkko kannattaa hyvin, teokseen ja sen matkalle on varsin helppoa päästä mukaan (tätä helppoutta ovat jotkut näköjään vähän kritisoineetkin).

Teosta on luettu Kiiltomadossa ja parissakin blogissa.

Hei vaan. Maisema ei vaihdu.
Täällä vanha filmi pyörii. Sama rahina
aamusta iltaan. Täällä hammas kasvaa
vinoon, ja niin rakennukset kopioivat toisiaan.
Siellä täällä lammas pakenee horisonttiin.
Eivätkä nämä tuoksut sinusta muistuta: salami,
seljanka ja joku muu, pistävämpi. Eivät loputtomat
puheet, kuten "reformi on viimein pantava toimeen"
ja "Tšeljabinskin Traktor pysyy sarjassa tänäkin vuonna".
Silti jokainen kiskonväli on isku.
Että pääsen lähemmäs asemaa, että pääsen lähemmäs
sinua. Edelleen filmi pyörii, mainoskatkot kelataan.
Edelleen lampaat pakenevat horisonttiin.
Kunnes niitä ei ole.

27.7.18

Alexandre Astier & Steven Dupré - Kaamelott


Sarjakuviahan tuli tietysti Ranskassa ollessa luettua runsaasti, kun se on yksi sarjakuvan kolmesta keskeisestä kielestä (englannin ja japanin ohella), ja aika monesta voisi blogatakin, mutta tästä ihan pitääkin kun se sopii hyvin Perkeet-lukuhaasteen kohtaan 11. Televisiosarjaan perustuva kirja.

En tosin tiennyt sitä aloittaessani sarjaa lukea (olen lukenut kolme albumia, tähän mennessä sitä on ilmestynyt kahdeksan albumia), mutta kun minua on aiemminkin kiinnostanut kuningas Arthuriin liittyvät tarinat niin olin huomioinut potentiaalisesti kiinnostavana, näköjään humoristisena tulkintana myytistä, ja eka osa sattui löytymään sopuhintaan käytettynä...
Albumia lukiessa huomasi kuitenkin että hahmoja ja tapahtumia ei juuri esitelty, tarina oli kyllä itsenäinen ja näin ollen ymmärrettävä mutta selvästi odotettiin että jotkut asiat olivat lukijalle ennestään tuttuja, josta sitten huomasin että tämähän on tosiaan ollut ensiksi tv-sarja (jota en ole vielä nähnyt, mutta alkoi luonnollisesti kiinnostaa).

Niin, sijoitutaan siis kuningas Arthurin hoviin jonnekin varhaiskeskiajalle, humoristisia seikkailuja ei leimaa suuri sankaruus vaan useimmiten päinvastoin mutta näissä kuitenkin saadaan luotua ihan kunnollisia seikkailuja, joka albumissa on ollut ihan albumimittainen toimiva juoni (kun joskus nämä huumoriseikkailut ovat enemmän sarja irrallisia gageja). Törmäilyhuumoria toki on, ja anakronistisia vitsejä, ja roolipelien harrastajatkin saattavat tunnistaa jotain elementtejä...
Ensimmäisessä Kaamelottin suuntaan on jo jonkin aikaa vaeltanut yksittäisiä epäkuolleita sotureita jotka yksittäisinä eivät ole koskaan olleet erityisen vaarallisia mutta vähän ärsyttäviä kuitenkin. Toisessa huolena on maagiset esineet, kaksi tuolia jotka ovat yhteydessä keskenään niin että kun yhdelle istuu niin teleporttautuu toiselle, ja kun yksi päätyy Arthurille ja toinen on viikinkisotajoukon hallussa. 
Ja kolmannessa kultakaivokselta ei ole enää tullut vähään aikaan lähetyksiä, onkohan siellä tapahtunut jotakin...

Kuvitusta leimaa, no, funktionaalisuus, se on vähän jäykkää eikä mitenkään ihmeellistä mutta ammattitaitoista ja tehtävänsä täyttävää (vähän kuin jotkut Mustanaamion rivipiirtäjät), ja kun tarinoihin oli jopa ihan panostettukin niin kokonaisuus ei ehkä ole kaikkein mieleenjäävintä sarjakuvaa niin kuitenkin toimivaa viihdettä.

25.7.18

René Barjavel - Les enfants de l'ombre


Ei minulla oikein mitään tietoa ollut kuka on René Barjavel tai millainen tämä kirja olisi, kun lähdin lukemaan, olipahan ohut kolmen novellin kirja (ja näiden minikirjojen tapaan on itse asiassa osa isommasta novellikokoelmasta, Le prince blessé).

Ensimmäinen novelli lähtee kuitenkin sen verran omalaatuisiin maailmoihin että ei tässä mitään arkirealismia olla:

Le prince blessé viittailee Tuhannen ja yhden yön taruihin, joka nyt jostain syystä on jatkunut nykyaikaan asti, ja uskovaisten ruhtinas Bagdadin kalifi Harun al-Rashid jatkaa valtakauttaan. Kalifi tuntee kuitenkin aikansa pian päättyvän ja kantaa huolta jälkeläisestään...prinssi Ali syntyy, ja kasvaa kauniina, älykkäänä ja rakastettuna nuorukaisena ja koulutuksensa viimeisenä etappina hänet lähetetään djinni-opettajan kanssa Pariisiin oppimaan tavoille...ja kaikki sujuukin varsin hyvin siihen saakka kunnes Ali sattuu rakastumaan täysin epäsopivaan naiseen.

Kahdessa muussakin tarinassa liikutaan spefin laitamilla tai ihan sen ytimessä: niminovellissa pikkukaupungin asukkaat omistautuvat pyörittämään terveysvesibisnestä tavalla joka tekee elämästä aika merkillistä, ja Béni soit l'atomessa taas stratobussin kuljettaja ja matkustajat jäävät eloon kun suuri osa sivistyneestä maailmasta tuhoutuu maailmanlaajuisessa ydinsodassa (ja sitten novellia jatketaan hieman Viimeisen kiitoshymnin suuntaan).

Wikipediasta katselin sitten että näköjään Barjavelin muukin tuotanto näkyy olevan spefiä: tämä kolmen novellin läpileikkaus kattaa hyvin erilaisia tyylejä ihan perinteisestä ihan vaan kummalliseen mutta yhtäläisyyksiäkin on (mm. yksi aika omalaatuinen temaattinen linkki hyvin erilaisten novellien kesken). Ensimmäisestä novellista pidin varmaan eniten sen satumaisen kerrontatyylin ja omalaatuisen miljöön vuoksi, täytyy katsoa jos sopivatsi tulisi lisääkin Barjavelin kirjoja vastaan...

24.7.18

Maya Angelou - I Know Why the Caged Bird Sings


Tämä kirja oli jäänyt mieleen positiivisista kommenteista 1001 Books -ryhmässä (ja Oprah Winfreykin kehuu!) joten kun tuli sopivasti vastaan niin luin.
Sinänsä kirja on yksi 1001 Books -listan "kuuluuko tämä listalle"-poikkeuksista kyseessä kun ei ole selvä fiktio vaan ensimmäinen osa Maya Angeloun elämäkertaa (tai ehkä tätä täytyisi pitää autofiktiona?), kattaen ikävuosia kolmesta seitsemääntoista 30-40-luvuilla.

Kun Marguerite Johnson oli kolmivuotias, tämän vanhempien avioliitto hajosi ja Marguerite nelivuotiaan veljensä kanssa lähetettiin isoäidin hoitoon Stampsin pikkukaupunkiin Arkansasiin, jossa vietetään lapsuusvuodet, ja varhaisteininä siirrytään sitten äidin luon Kaliforniaan, ja kummassakin paikassa koetaan paljon ja kokemuksia laajennetaan myös koskemaan laajemminkin mitä oli olla musta/tyttö/musta tyttö aikakauden Amerikassa...

Bailey and I decided to memorize a scene from The Merchant of Venice, but we realized that Momma would question us about the author and that we'd have to tell her that Shakespeare was white, and it wouldn't matter to her whether he was dead or not. So we chose "The Creation" by James Weldon Johnson instead.

Kirja etenee hieman fragmenttisesti mikä sinänsä sopiikin lapsuuskuvauksiin jossa osa muistoista on ehkä vähän hämärtynyt ja kaikkia asioita tai niiden konteksteja ei silloin oikein tajua, ja kaunokirjallisesti kehitetyt teemat ovat näin keskeisemmässä osassa kuin kaikkien faktojen esittely (ja ilmeisesti Angelou on ilmoittanut tehneensä joitain muutoksia tosiasioihin, mm. yhdistäneensä joitain henkilöitä yksiksi sivuhenkilöiksi, ja että on pitänyt kirjan päähenkilön mielessään itsestään eroavana henkilönä).
Keskeinen teema jota kehitellään koko kirjan laajuudella on rasismi, sen ilmenemismuodot ja sen vastustaminen (siinä määrin että jos on sitä mieltä että kaikki ideologisista lähtökohdista kirjoitettu kirjallisuus pitäisi heittää roskiin, tämä menisi myös). Ja onhan tämä kirja paitsi aiheeltaan myös hengeltään kovin amerikkalainen, sellainen "vaikeuksien kautta voittoon"-sankaritarina (sellaisella "inspirational speaker"-tavalla joka ehkä vetosi myös Oprah Winfreyhin), mutta onpahan ainakin hyvin havainnoitu ja kirjoitettu (eikä Angelou itseäänkään säästä itseironialta...), ja kyllä, sisältää havaintoja ja kokemuksia joita ei valkoisena suomalaisena ehkä tule edes ajatelleeksi...

Some years before, I had established a code which never varied. I didn't lie. It was understood that I didn't lie because I was too proud to be caught and forced to admit that I was capable of less than Olympian action. Mother must have concluded that since I was above out-and-out lying I was also beyond deceit. She was deceived.

Pääsinpäs osallistumaan naistenviikon haasteeseen, ja Helmet-haasteesta saan kohdan 3. Kirja aloittaa sarjan (katsotaan jos ne seuraavatkin osat tulevat joskus vastaan)

20.7.18

Timo Töyrylä - Kenttäharmaa nuoruus


Näitä sodanaikaisia ja välittömästi sitä seuraavia runoteoksia on tulllut luettua useampikin, Jylhää, Kupiaista, Koskenniemeä, Uurtoa, Kallasta...ja tähän joukkoon liittyy myös Timo Töyrylä esikoisrunokokoelmallaan vuodelta 1943.

Seurastaan Töyrylä kuitenkin eroaa varhaismodernismillaan, mitta on vapaata ja kielessä on jo pyrkimystä luonnollisuuteen erikoistuneen runokielen sijaan.
Myös aiheessa ja kuvastossa liikutaan vähän maltisillemmissa tunnelmissa kuin Jylhä, Kupiainen tai Uurto, sotilaan mielentunnelmista on puhe mutta kirjan nimi kertookin hyvin mistä on kyse, puhe on sodan riistämästä nuoruudesta ja väsymyksestä mutta liiallista makaaberiutta vältellään: Töyrylä on tämän kokoelman ilmestyessä 22-vuotias ja ehkä nuorempana ei sitten vielä tule niin voimakkaasti ajatelleeksi omaa kuolevaisuuttaan? Runon kokija on usein "me", ehkä kokonainen sukupolvi, jossa kuolema jää usein kuitenkin tilastolliseksi tapahtumaksi? (Tai ehkä se on hämäläisyys.)

Harmaudesta ehkä johtuu että teos ei ole jäänyt samalla tavalla tunnetuksi kuin moni muu sotatarina, vaikka ehkä tässä tavoitetaan myös realistinen kokemus joka ei ole mahtipontinen sankaritarina eikä myöskään makaaberia kauhua...
(Kirjassa on myös viehättävä Tapio Tapiovaaran kuvitus).)

Värit ovat kauniit -

Hänen ainoa veljensä kaatui Tuulosjoella
pitkän rantaheinän keskelle,
ja kun häntä siitä muistutettiin,
vastasi hän totisesti:
- Niin kuulemma teki -
Kolmeentoista vuoteen
hän ei ole käynyt kotonaan Pohjois-Hämeessä,
missä nyt saisi liikkua isäntänä
- eikä aio käydäkään enää.

Mutta noiden vuosien aikkana
hän on kuljettanut salakuljetusvenettä
Pohjanlahden sysipimeässä,
ajelehtinut tukkilautoilla,
kuokkinut vieraille soita,
- rikkonut paljon, ja kärsinyt unohtaessaan.

Sodassa saamansa vapaudenristin
hän luovutti pantiksi suuressa pelissä
puhuen hiljaa:
Värit ovat kauniit - jos elämäkin olisi kaunis.

16.7.18

Vapauden tulet


Lisää Kansankulttuurin runoantologioita, joku aika sittenhän luin kotimaista tuotantoa olevan Rautaisen virran ja nyt sitten unkarilaisia klassikoita Arvo Turtiaisen koostamana.

Runoilijoista kolmea olenkin jo ennestään lukenut, Sándor Petőfi, János Arany ja Endre Ady ovat kaikki blogattujakin, Attila József sen sijana on uusi tuttavuus (jonka nimenä olen toki kuullut): kääntäjinä Petőfille käytetään Otto Mannisen käännöksiä, muiden runot on ilmeisesti tätä kokoelmaa varten tehtyjä, Aranyt ja yksi József Elvi ja Aira Sinervon käännöksinä ja Ady ja loput Józsefit Turtiaisen.

Kustantaja huomioiden valikoima painottuu tietysti aatteeltaan punaiseen materiaaliin, ja Adyn esittelyssä Turtiainen kritisoi että tämän aiemmissa suomennoksissa on painotuttu lähinnä maailmantuskaiseen väsymykseen ja synkistelyyn ja työväenrunous on sivuutettu.
Ja antologioille ominaisesti tasokin vaihtelee: vaikka Petőfin epiikasta pidinkin niin tämän kokoelman pompöösi romantiikka ei nyt niin hyvin toimi...myöskään Ady ei näillä näytteillä vakuuta, vasemmistorunoilijana tuntui suorastaan tylsältä, päädyn arvostamaan enemmän sitä väsynyttä synkistelijää.

Mutta toinen puoli petraakin sitten: Aranyn yhteiskuntakritiikki läimähtelee tiukasti ja vaikka yhdessä runossaan sanookin että "laulujasi turhaan älä / rihkamalla peitä" niin kauneuttakin säkeissä on, se kai sitten ei ole rihkamaa. Ja József tunnustaa jo näkyvän nimeävästi aatetta ja puoluetta mutta on tässä myös kiitettävää voimaa mukana.
Tämän kirjan kesken ollessa satuin näkemään ohimennen lehtiotsikon jossa toivotettiin poliittinen taide roskakoriin (juttua en nähnyt koska maksumuuri): ensinnäkin on pakko todeta että huomattava osa, luultavasti suurin osa, kaikesta taiteesta on jossain yhteydessä yhteiskuntaan ja tätä myötä siinä on myös poliittinen ulottuvuus, ja on parempi olla tästä tietoinen kuin käyttäytyä kuin oma kanta olisi jotenkin neutraali, ja toisekseen tulee mieleen että jos taiteilijalla ei ole mitään sanottavaa niin ehkä silloin kannattaisi olla hiljaa...

Runo18-haaste jolkottelee eteenpäin (haastemateriaalin määrä taitaa ylittää jo sonetin...), ja Helmet-haasteesta saa kohdan 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja.

Attila József - Lohdutus (suom. Arvo Turtiainen)

Älä koskaan, ystäväin,
kauppiaalle nahkaas saata,
hän myy taivana pilvittäin,
itse ostaa palan maata.
Ennen koira luunsa kantaa,
hurtta, suojaa turkillaan,
ennenkuin ne avun antaa,
joill' on onni osanaan.

Puree hampaat jokaisella
itselleen vain eikä muille.
Voitko, kurja, kumarrella
metsäkarjun hammasluille?
Kylmä! Hyvä, voitko siis
miehen luokse mennä, jolla
huonetta on suurta viis,
taulut, matot permannolla?

Uskotko? On havannansa
halpa tumppi hälle vaan,
kurjuuttamme ammeessansa
suree, jos vain nuristaan.
Kellariinsa hiilet viemme,
pöllin rientää tarjoomaan.
Sydämellään taakka liemme,
hullu ois, jos harteillaan.

Murheen lauma, älä taivu!
Käydään rinnan talveen, jäähän.
Jäiseen hyhmään älä vaivu,
rivit liittyy rivin päähän!
Varmaan siksi varpaillamme
käyvät, koska olit heikko.
Älä koskaan taistostamme
luovu, lähde, nälkäveikko!

11.7.18

J.G.Ballard - Crash


Kategorioita, joissa J.G.Ballardin Crash on hyvä kirja, on vaikea löytää, mahdollisesti niitä on yksi: teos täyttänee tekijänsä tavoitteet.
Tämä on kuitenkin hyvä täsmäisku haasteeseen, vaikka 1001 Books -listalta löytyykin niin sopii se myös Perkeet-lukuhaasteeseen kirjana, jota on kehoitettu välttämään, ja tekisipä mieli laittaa se myös Helmet-haasteen kohtaan "Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi", koska se ei yritä olla kenenkään mukavuusalueella (vähän myöhässä olen ujuttaakseni kirjan pride-viikolle vaikka se sinnekin olisi sopinut).

Ballard nimeää kirjan lajityypin jo esipuheessa pornografiaksi, joskin kuten helposti käy jos päätyy syystä tai toisesta näkemään pornografiaa joka jää itselle vieraaksi eikä siis kiihottavaksi, syntyvä vaikutelma on ennemminkinvoimakkaasti vieraannuttava ja vaihtelevasti absurdin huvittava (ihanko oikeasti tämä on joidenkin juttu?), kuvottava (ihanko oikeasti tämä on joidenkin juttu?) tai tylsistyttävä (noniin, tämä on nähty mutta monotoninen jyystö jatkuu vain). Enkä usko että Ballard varsinaisesti tavoitteli kenenkään kiihottamista, enemmänkin voimakasta vieraantumisen tunnetta...

Kirjallisuudenlajille sopivasti juoni on olemassa tapahtumat-seuraavat-toisiaan -mielessä muttei sillä niin väliä ole ja henkilökuvissa tärkeää on lähinnä obsessiot ja eroottinen psykopatologia. Päähenkilömme James Ballard joutuu pahaan auto-onnettomuuteen, jonka jälkeen niin oma suhtautuminen autoihin, ihmisruumiiseen ja näiden kohtaamisiin kuin suhde vaimoonkin muuttuu hieman omalaatuiseen suuntaan, ja tapahtuman yhteydessä Ballard kohtaa entisen tv-tiedemiehen Vaughanin ja tämän tuttavapiirin jolla kaikilla on fetisistisen eroottinen suhde auto-onnettomuuksiin niin fantasioissa kuin käytännössä, ja Vaughanin suuri fantasia on auto-onnettomuus jossa Elizabeth Taylor saisi surmansa...
Käytännössä tämä tarkoittaa että suuri osa kirjasta ajellaan autolla lontoolaisen lentokentän tietämillä ja kuvaillaan kliinisesti niin toteutuvia kuin fantasioituja eroottisia ja/tai väkivaltaisia ihmis-ihmis-, ihmis-auto- ja auto-auto-kohtaamisia, ja lukijasta riippuu missä suhteessa tämä huvittaa, kuvottaa tai tylsistyttää.
Kirjaa lukiessa jouduin aika ajoin muistuttelemaan että tämä on englantilainen kirja ja tapahtuu Lontoon lähellä, suuri osa tapahtumista kun sijoittuu lentokentän lähiteille ja parkkipaikoille, jotka paikkoina ovat luonteeltaan ei-oikein-missään, ja kirjan temaattinen seksin, väkivallan, autojen ja tähtikultin sekoittaminen on jotenkin niin kovin amerikkalaista (ja ehkä juuri siksi harva tämä ehkä piti kirjoittaa jossain muualla).

Kirjaa ei siis ole varsinaisesti helppo lukea, vaikka kerrontaratkaisu hyvin selkeästi etenevä onkin, ja mieleen tuli joitain vuosia sitten lukemani vähän samantyylinen Hogg, joskin luotu vaikutelma on samalla hyvin erilainen: siinä missä Hogg aggressiivisestikin pyrkii herättämään lukijassa tuntemuksia ja ajatuksia (ja shokeeraavasti jopa myötätuntoa), Crash vieraannuttaa piirtäen samalla kuvaa dystopiasta jossa ehkä jo elämme.
Esipuheessaan Ballard sanoo pornografian olevan poliittisin fiktion muoto, koska se käsittelee suoraan tapoja joilla hyväksikäytämme toisiamme. Lisään tähän toisaalla esitetyn väitteen (oliko Stephen King? en muista) että kauhukirjallisuus taas on moraalisin fiktion muoto...koska myös sinnepäin tämä kirja viittaa.
("Toisten ihmisten pornografia"-näkökulmasta ajatus harhaili muutamaan kertaan myös alkuvuodesta luettuun Kukkakauppiaan vakioasiakkaaseen, tämän lukeminen avasi tavallaan uusia näkökulmia myös siihen...)

Elements of her body, her square kneecaps below my elbows, her right breast jacked out of its brassière cup, the small ulcer that marked the lower arc of her nipple, were framed within the cabin of the car. as I pressed the head of my penis against the neck of her uterus, in which I could feel a dead machine, her cap, I looked at the cabin around me. This small space was crowded with angular control surfaces and rounded sections of human bodies interacting in unfamiliar junctions, like the first act of homosexual intercourse inside an Apollo capsule. The volumes of Helen's thighs pressing against my hips, her left fist buried in my shoulder, her mouth grasping at my own, the shape and moisture of her anus as I stroked it with my ring finger, were each overlaid by the inventories of a benevolent technology - the moulded binnacle of the instrument dials, the jutting carapace of the steering column shroud, the extravagant piston grip of the handbrake. I felt the warm vinyl of the seat beside me, and then stroked the damp aisle of Helen's perineum. Her hand pressed against my right testicle.

8.7.18

Viljo Kajava - Siivitetyt kädet


Tämä Viljo Kajavan teos asettuu kiinnostavaan hetkeen (vuonna 1949), modernismi ja vapaarytmisyys on tulossa muttei ihan vielä asettunut, joten vanhaa runokielistä ja mitallista runoa tässä ei tehdä mutta ei kieli ihan vielä luonnolliseksikaan, arkisesta puhumattakaan, ole vielä asettunut.

Käsien, siipien, sulkien kuvat kiertävät runosta toiseen, puhutaan enemmän luonnosta kuin yhteiskunnasta mutta luontorunoudelle tyypillisempää ajattomuutta ja universaaliutta ei tässä myöskään ole, mukana on kulttuuriviittauksia (jotka omalla tavallaan sijoittavat teoksen omaan aikaansa) ja kokijoitakin, joskus runollisesta minästä siirrytään jo roolirunouden puolelle, ja vähän myös yhteiskuntaa.

Aika miellyttävää, kiinnostaisi lukea lisää teoksiaan niin vähän ennen kuin jälkeenkin. Ja lisäosuma Runo18-haasteeseen.

Kun on asunut
takkukarvaisen vuokraemännän huoneessa
kahdeksan vuotta,
kun palkasta jää
varaa nylonsukkiin kaksi kertaa vuodessa,
kun kaasukeittiön haju
on lähtemätön päällysvaatteissakin,
kun mies,
jonka edessä on riisuuntunut, on mennyt toisen luo,
kun on lukenut kirjan,
jossa kerrotaan sinisistä vuorista,
kahdesta alasti uivasta ihmisestä ja Onnesta,

kun on huonosti permanentattuun päähänsä
saanut nimet: Riviera, Jean Gabin ja Arletty,
kun on alkanut u n e k s i a -
ei ole ihme, että jonakin sumuisena yönä
hyppää kuin siivekäs lintu
kaupungin halki alati virtaavaan kuolemaan,
missä ui virtsa ja lukemattomia samanlaisia kohtaloita.

3.7.18

Tuleeko lukemalla paremmaksi ihmiseksi?

Olen viime aikoina nähnyt useita kirjoituksia ja kommentteja kuinka lukeminen, erityisesti kaunokirjallisuuden lukeminen on kovasti suositeltava aktiviteetti, jonka siunaukselliset ominaisuudet ulottuvat kaikille elämän alueille, ja erityisen usein mainitaan kasvava ymmärrys muita näkökulmia ja elämiä kohtaan, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus yms.

Varsin usein näissä kirjoituksissa ei kuitenkaan sen tarkemmin määritellä mitä ja miten lukea, kaunokirjallisuuden lukeminen itsessään nimetään kehittäväksi aktiviteetiksi riippumatta mitä ja miten lukee. Tässä kohtaa tulee aiheelliseksi kysyä onko kyseessä todellakin valtaisa ihmelääke vaiko mahdollisesti plasebo, jonka annostuksella ei ole mitään merkitystä vaikutuksiin (ja josta ei nyt suoranaista haittaakaan ole).
Vai onko lukeminen mahdollisesti käärmeöljyä, jota puoskarit yrittävät myydä suurilla lupauksilla ja todelliset vaikutukset, positiiviset tai negatiiviset, eivät edes kiinnosta.

Mieleen tulee myös näkemäni 40-50-lukujen lehtimainokset, joissa silloisia ihmeaineita tolueenia ja DDT:tä suositeltiin monenlaisiin arjen ongelmiin, monasti tavoilla jotka nykynäkökulmasta vaikuttavat jo hirvittäviltä...vaikka epäilemättä tolu ja DDT toimivat hyvin siinä mitä ne tekevät, kunhan tietää miten niitä käytetään ja mitä vähemmän haluttuja vaikutuksia niillä on.

Vaikka blogissani ja myös sen ulkopuolella suhtaudunkin myötämielisesti kaunokirjallisuuden lukemiseen, on aiheellista ihan rehellisyyden nimissä pohtia hieman lukemisen todellisuutta.
Haittavaikutuksista sivuutan tässä nyt sellaiset humorististen listojen klassikot kuten kirjaan uppoutuminen niin ettei malta mennä nukkumaan tai liiallisesti pursuileva kirjahylly joka painollaan uhkaa jo lattiarakenteita...

Informaatiosta ja konfirmaatiosta

Erityisesti minua kiinnostaa väite, että kirjallisuus vahvistaisi empatiaa ja avarakatseisuutta ja auttaisi ymmärtämään toisten ihmisten kokemuksia ja näkökulmia. Ehkä se niin tekeekin, mutta ei mitenkään automaattisesti, ja tulokset riippuvat hyvin paljon mitä lukee ja miten lukee.

Yksi varsin yleinen kognitiivinen vinouma on vahvistusharha: taipumus etsiä ja valikoida saatua informaatiota sillä perusteella kuinka hyvin ne puoltavat olemassaolevia ajatusmalleja, hypoteeseja ja mielipiteitä. Lukija on siis taipuvainen lukemaan kirjoja jotka sopivat omiin näkökulmiin, etsii konfirmaatiota, ja tällöin luonnollisesti tilaisuus oppia ymmärtämään toisia näkökulmia tai haastamaan omat mielipiteet on rajallinen, mahdollisesti olematon.

Konfirmaatiolla on toki oma arvonsa. Lukijan rakentaessa identiteettiään kaunokirjallisuus joka mahdollistaa samaistumisen on tärkeää. Erityisen tärkeää se on lapsille ja nuorille, joskin myös aikuisemmalla iällä se saattaa auttaa itseymmärryksessä (joskin itseymmärryksen kehittämiseen tarvitaan myös sitä haastavaa kirjallisuutta).
Parempi itseymmärrys on tärkeää myös toisten kanssa käytävässä dialogissa: jos dialogiin ei tuo itseään, ei siihen todellisuudessa osallistu, ja dialogin ja toisten ymmärtämisen kannalta on tuhoisaa kuvitella oma positio jonkinlaiseksi "neutraaliksi" asemaksi, josta muut ovat poikkeuksia.
Kyllä, arvostan samaistumisen mahdollisuutta kirjallisuudessa. Samalla voin kuitenkin sanoa että mitä enemmän konfirmaatiota, sitä vähemmän informaatiota: jos lukee vain kirjoja joihin voi samaistua, mistä se empatia ja toisten näkökulmien ymmärtäminen sitten kehittyy?

Koska vahvistusharha ohjaa tekemisiä usein tiedostamatta ja vahvistus tuottaa mielihyvää, on syytä olla erityisen epäluuloinen omaa makuaan ja omia mieltymyksiään kohtaan. Jos kokee kirjan hyväksi ja haluaa suositella sitä muillekin, mitä se tarkoittaa? Että se sattuu sanomaan minua miellyttäviä asioita, esittää minulle sopivia mielipiteitä, ehkä sellaisiakin joita en ole osannut artikuloida edes itselleni?
Väitän, että jos haluaa oikeasti kehittää avarakatseisuutta, empatiaa ja toisten ymmärtämistä, lukemisen pitäisi painottua huonoihin, ärsyttäviin, sietämättömiin, häiritseviin, tylsiin, epäuskottaviin, rasittaviin teoksiin "hyvien" sijaan. Jos vaikkapa lehtikritiikkiä, kirjabloggausta tai kirjan etu- tai takakantta katsellessa tulee fiilis että "tuotahan en ainakaan halua lukea" niin juuri se kirja pitäisi lukea, ja jos lukiessa tekee mieli paiskata kirja seinään huutaen "v***u mitä p****a" niin ollaan arvoteoksen äärellä.

Koska harrastuslukijat lukevat yleensä sitä mitä haluavat lukea, jää kirjallisuuden kasvattava vaikutus kuitenkin vähäiseksi. kriitikot ja muut ammattilukijat ovat tässä suhteessa onnellisemmassa asemassa koska saattavat joutua lukemaan merkittävässä määrin muillakin perusteilla kuin omien mieltymystensä mukaan, mutta ongelmatonta ei ole sekään, koska...

Leivän syönnistä ja laulujen laulamisesta

Kirjallisuutta ei tuoteta missään hermeettisesti suljetussa tilassa, jossa kirjailija on täysin irrallaan yhteiskunnasta ja siinä kulloisella hetkellä vaikuttavista ajatusvirtauksista, arvoista ja vallitsevista mielipiteistä. Ja vaikka kirjailija olisikin, niin kustantajat eivät ole, eivätkä kirjakaupat, kirjastoväki, medioiden julkiset kirjallisuuskommentoijat (lehtien kulttuuritoimituksista yksityisiin kirjabloggaajiin), lukijat, palkintoraadit, taidesäätiöt...kirjallisuus vaikuttaa ehkä yhteiskuntaan (tästä väitteestä alempana lisää) mutta samoin yhteiskunta vaikuttaa merkittävästi kirjallisuuteen.

Olen jo pari kertaa blogissa siteerannut C.S.Lewisin esipuhetta pyhän Athanasiuksen On the Incarnationiin, mutta koska se summaa tämän ongelman, siteeraan kolmannen kerran.

"We may be sure that the characteristic blindness of the twentieth century - the blindness about which posterity will ask, "But how could  they have thought that?" - lies where we have never suspected it, and concerns something about which there is untroubled agreement between Hitler and President Roosevelt or between Mr. H.G.Wells and Karl Barth.
None of us can fully escape this blindness, but we shall certainly incrase it, and weaken our guard against it, if we read only modern books. Where they are true they will give us truths which we half knew already. Where they are false they will aggravate the error with which we are already dangerously ill. The only palliative is to keep the clean sea breeze of the centuries blowing through our minds, and this can be done only by reading old books.
Not, of course, that there is any magic about the past. People were no cleverer then than they are now; they made as many mistakes as we. But not the same mistakes. They will not flatter us in the errors we are already committing; and their own errors, being now open and palpable, will not endanger us.
[...] To be sure, the books of the future would be just as good a corrective as the books of the past, but unfortunately we cannot get at them." 


Vahvistusharha toimii yksilötasolla mutta vinoumat kertyvät myös joukkojen tasolla, heijastaen oman aikansa erityispiirteitä ja oman aikansa ajatuksia, ja koska niitä ei välttämättä kykene tiedostamaan (koska niihin suhtaudutaan niin itsestäänselvinä paradigmoina) niitä ei välttämättä myöskään pysty kyseenalaistamaan, tai jos joku pystyykin, saattaa huomata olevansa marginaalissa, mahdollisesti täysin kaikkien kustantamojen ulkopuolella (mahdollisesti myös siitä syystä että ahkerin kyseenalaistaja ei välttämättä ole taitavin kirjoittaja...), ja tätä myötä vaikeassa asemassa lukijoiden tavoittamisessa. Joitain ajatuksia ei edes tuoda julki.

Olen aiemmin miettinyt sanan-/ilmaisunvapautta ja päätynyt pitämään sitä hyvin ongelmallisena käsitteenä, koska ollakseen mielekäs siihen liittyy velvollisuus kuunnella kaikkea, sitä hiljaisinta ja epäselvintäkin ääntä, sisällöstä riippumatta, koska muuten mahdollisuus saada äänensä kuuluviin riippuu lähinnä yhteiskunnan valtasuhteista.
Tässä kohtaa ei riitä näennäinen hyminä jossa väitetään sananvapauden olevan selviö kunhan minun ei tarvitse kuulla eikä nähdä niitä omistani näkemyksistäni eroavia kommentteja (tai määrittää mikä tahansa lause "mielipiteeksi"): se on ehkä marginaalisesti parempi kuin "kaikki eri mieltä olevat on tuhottava raudalla ja tulella", mutta koska se passiivisena asenteena pönkittää yhteiskunnassa esiintyviä valtasuhteita ja epätasa-arvoisuuksia, on se eettisesti aika ongelmallinen.

Kun kristillisessä etiikassa puhutaan "rakkaudesta" hyveenä, tarkoitetaan sillä ensisijaisesti aktiivista hyvettä joka kohdistuu asioihin ja henkilöihin joista ei pidä: sellaisten asioiden ja ihmisten rakastaminen tai suvaitseminen joista jo pitää ei ole kummoinenkaan saavutus.
Tästä syystä toistan suositukseni lukea huonoja, ärsyttäviä, sietämättömiä, häiritseviä, tylsiä, epäuskottavia, rasittavia teoksia, ja mielellään etsimään näitä aktiivisesti, eikä tyytymään vain siihen mikä nyt sattuu helposti olemaan tarjolla.

Tämä lienee enemmän ammattilukijoiden ongelma, joiden pitää lukea niitä kirjoja joita tällä hetkellä pitää lukea, harrastelija voi valita vapaammin kaikenlaista epämuodikasta.

Luetun ymmärtämisestä

Kun aloin miettiä tätä tekstiä, oli ranskalaislehdissä ollut juuri esillä kirjailija Pierre Loti, jonka kotimuseota vaadittiin poistettavaksi historiallisten monumenttien patrimoine-listalta, koska kirjailijan tuotannossa on osioita joita voidaan pitää loukkaavina juutalaisia ja armenialaisia kohtaan. Tämä on herättänyt kommentointia puolesta ja vastaan, mm. kommentin ajan hengestä että siinä missä aiemmin taideteos shokeerasi uutena ja parikymmentä vuotta myöhemmin päätyi arvostettuna museon seinälle, nykyään suuntauksena on enemmän etsiä kohua vanhemmasta kaanonista ja vaatia niiden poistamista...

Uudelleentarkastelu ja -tulkinta, myös radikaalisti teoksen luomisen tai ensimmäisen vastaanoton lähtökohdista poikkeava, on suositeltava harrastus, ja sitä tehdään tässäkin blogissa varsin paljon.
Kuten yllä totesin, kulttuurisessa dialogissa on tärkeää ymmärtää ja tuoda esiin myös oma positio koska muuten ei ole kyse dialogista: samalla on kuitenkin huomioitava että tässä tarkastelussa kyse on juuri omien lähtökohtien esilletuomisesta, ja tiukasti niiden sisällä pysyminen ei edistä lainkaan ymmärrystä muita kohtaan, empatiaa tai muita kaunokirjallisuudesta luvattuja asioita. Toisenlaisessa historiallisessa kontekstissa kirjoitettiin paljon sellaisia kirjoja jotka sopivat huonosti nykyhetken ortodoksiaan mutta joiden ansiot saattavat olla ihan muualla (kuten yllä myös C.S.Lewis toteaa).

Huutoäänestyksen perusteella tapahtuva taidearviointi ei kuitenkaan ole kovin kiinnostavaa, ja joskus tiukasti määritellyt lähtökohdat arvioinnille menevät täysin ohi teoksen arvoista: kaikkia maailman kirjoja voi tarkastella vaikkapa sillä perusteella ovatko ne kieltä uudistavaa avantgardea, onko niiden naishahmoissa tarpeeksi yhteiskunnallista syvällisyyttä tai onko niissä tarpeeksi äksöniä ja mukaansatempaava juoni, mutta kullakin kriteerillä tulee aimo kasa kirjoja joissa tarkastelu jää kuriositeettiseksi: teoksen runnominen omien ennakkokäsitysten mukaiseksi on aika hyödytöntä puuhaa.

Pidän myös varsin huolestuttavana pyrkimystä olla näkemättä mitään eroa tekijän ja teoksen välillä: jos henkilö on joissain yhteyksissä ilmaissut näkemyksiä jotka halutaan tuomita, on koko henkilö ja kaikki häneen liittyvä tuomittava eikä minkään tähän henkilöön liittyvän kanssa haluta olla tekemisissä.
Sama toimii tietysti toisinkinpäin: kun henkilö on tarpeeksi kiinnostava, ihailtava tai edes samaistuttava niin teoksetkin saavat välittömästi glooriaa (tai ainakin medioiden kulttuuripalstoilta saa joskus tällaisen käsityksen, kun keskitytään tekemään henkilöjuttuja joissa sivulauseessa saatetaan mainita että joku teoskin on ilmestynyt).
Teoksien arviointi perustuu siihen onko kirjoittaja "hyvä tyyppi" vai ei, edustaako henkilö sopivasti samoja arvoja ja mielipiteitä kuin itse, mairitteleeko ennakkoluuloja vai ei. Ei tarvinne sanoa minkä verran tällä on vaikutusta mielen avartumiseen ja toisten näkökulmien ymmärtämiseen.

Niitä huonoja kirjoja kannattaa yhä lukea, erityisesti jos niiden kirjoittajakin vaikuttaa rumalta ja tyhmältä.

Tarinoista joita kerromme itsellemme 

Erityisesti historiallisten romaanien yhteydessä saatetaan kiinnittää huomiota, että ne eivät useinkaan käsittele aiheitaan kovinkaan neutraalisti tai tasapuolisesti ja saattavat lähteä muokkaamaan historiaa hyvinkin raskaalla kädellä uusiksi (sama pätee tietysti myös muuhun kirjallisuuteen, mutta siihen tunnutaan kiinnittävän harvemmin huomiota).
Kirjailija puolustautuu tietysti toteamalla että tämähän on kaunokirjallisuutta, ei tieteellistä tutkimusta, ja samoin tekevät lukijat.

On kuitenkin havaittu, että esim. nykyhetkellä monen käsitykset Suomen sisällissodasta perustuu vahvasti siihen mitä Väinö Linna kertoi Täällä pohjantähden alla -kirjassa ja vastaaviin esimerkkeihin törmää jatkuvasti; vaikka lukijat sanoisivatkin tietysti lukevansa vain fiktiota niin silti sitä omaksutaan sellaisenaan.
Tässä ei sinänsä ole mitään yllättävää: tarinallistamista käytetään opetuksessa, markkinoinnissa, palvelumuotoilussa ja esim. myyttien merkitys asioiden ja arvojen omaksumisessa on tunnettu vuosisatojen ja -tuhansien ajan, tietoa käsitellään helposti tarinoina. Tästä syystä puolustus "mutta sehän on vain fiktiota" ei toimi, fiktio ei ole koskaan vain fiktiota.

Koska fiktiolla välitetään myös (tai ehkä ensisijaisesti) arvoja, asenteita, tulkintoja, ei myöskään riitä että esim. historiallisessa romaanissa konkreettiset faktat ovat oikein ja materiaalisella tasolla ei tapahdu anakronismeja, jos esim. hahmojen psykologia ja käytös on väärältä vuosisadalta. Tätä kuitenkin tapahtuu, josta syystä historialliset romaanit kertovat yleensä enemmän kirjoitusajastaan kuin kuvatusta hetkestä, ja niihin pätevät siis samat vääristymät kuin mistä yllä on ollut puhetta...sama pätee tietysti myös nykyaikaan tai spekulatiivisiin maailmoihin sijoittuviin kirjoihin, ne saattavat käsitellä jotain aihetta mutta miten?

Yksittäisen teoksen vääristymät, epätasapuolisuudet ja neutraaliuden puute ei tietenkään olisi ongelma, jos lukija lukee laajasti ja monipuolisesti kirjoja niin, että niistä muodostuva kokonaiskäsitys tulee tasapuoliseksi. Ongelmahan on se, että vaikka niin haluaisikin tehdä (ja kaikki eivät halua), joitain näkökulmia ja puolia hyvin edustavia teoksia saattaa olla hyvin vaikea löytää, ne saattavat olla jokseenkin tuntemattomia, jääneet kääntämättömiksi, julkaistu ikuisuus sitten ilman uusintapainoksia tai ehkä niitä ei ole koskaan julkaistu, tai edes kirjoitettu.

Tätä voidaan ajatella muuten myös yhtenä kulttuurisen omimisen ongelmakohdista: "valkoisuuden" (mitä se missäkin yhteydessä sitten tarkoittaa) pyrkimyksestä ottaa itselleen kulttuurisen dialogin kaikki roolit, joka epäilemättä miellyttää "valkoisuutta" kun se voi sujuvasti jutella itsekseen ja näin toimimalla helposti vaientaa ja marginalisoi kaikki muut äänet...

Välttääkseen tunnetumpien tarinoiden aiheuttamat harhat ja vääristymät, lukijan tulee siis tehdä paljon työtä, ja usein lukea huonoja, ärsyttäviä, sietämättömiä, häiritseviä, tylsiä, epäuskottavia, rasittavia teoksia, joita on vaikea löytää.
Mutta aivan erityisesti kannattaa luopua siitä ajatuksesta, että kaunokirjallisuuden lukeminen olisi joku ihmelääke joka automaattisesti kasvattaisi empatiaa ja toisten ymmärtämistä ja hyväksymistä: moinen harhaluulo on vaarallisempi kuin lukematta oleminen.

27.6.18

Marcel Pagnol - Angèle


Kolmas lukemani Marcel Pagnolin kirja: tässä välissä aloitin vähän matkaa Le château de ma mère'ia, jatko-osaa Isäni kunnian päivälle ranskaksi mutta kun se vaikutti olevan ihan suoraan jatkoa (eikä kyseisen kirjan yksityiskohdat olleet ihan vahvasti muistissa) ja pudotteli sellaista vauhtia metsästysaiheista erikoissanastoa että päätin jättää luettavaksi joskus myöhemmin.

Mutta nyt sitten taas yksi Pagnolin elokuvakäsikirjoituksista, vuonna 1934 julkaistusta elokuvasta. Vähän samoja elementtejä tässä on kuin aiemmin lukemassani Naïsissa mutta huomattavan erilaisessa tunnelmassa, tämä on aikamoista melodraamaa jonka alkupuoli olisi materiaalia jota Teuvo Tulio harrasti myöhemmin: nuori maatilan tyttö, nimihenkilö Angèle, tulee kaupungista tulleen Louisin viettelemäksi ja ajautuu tämän mukana Marseilleen prostituoiduksi, jälkipuoliskolla sitten tapahtuu kaikenlaista muuta.
Leffa ei ehkä ole suurimpia klassikoita mutta nautti ilmeisesti arvostusta ainakin omana aikanaan, ja oli Fernandelin ja Pagnolin ensimmäinen yhteistyö (ja ilmeisesti sulka Fernandelin hattuun, oli alkanut saada jo mainetta koomikkona mutta tässä oli vähän vakavampi rooli): en ole nähnyt mutta noin yleensä ottaen vanhat melodraamat kiinnostavat yleensä ansioituessaan kamera- ja näyttelijätyössään.
Eli käsikirjoitus jäi vähemmän innostavaksi, niin kovin 30-lukulaiseksi melodraamaksi joka ei ole ikääntynyt ollenkaan hyvin (Naïsissa muistan olleen hieman enemmän kepeyttä ja huumoria).
No, kieleltään tämä oli aika helppoa ja sujuvaa joten lukeminen ei ollut mitenkään ponnistelua, ja vähän kiinnosti juonen tasolla että mihin suuntaan tilanne kehittyykään...

Tulipahan luettua.
Vaikkei sisällöllisesti tässä tehdäkään elokuvaa, niin kai tämän voi silti mainita Helmet-haasteen kohtaan 18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä.

22.6.18

Novellihaaste II -koonti


Novellihaaste II jatkoi Nipvet-blogissa siitä mihin edellinen päättyi: vaikka ohjeet olivatkin hieman erilaiset. Ja kun tapaan lukea novelleja muutenkin paljon, niin tietysti jatkan osallistumista (vaikka merkillisesti päädyinkin lukemaan tällä kertaa vähemmän kuin edelliseen haasteeseen, vaikka aikaa olikin enemmän...
Ja kyllä niitä kiinnostavia novellikokoelmia jäi myös odottamaan vuoroaan...
Tietysti "novellin" määrittely oli vähän epämääräistä ja tulkinnanvaraista samoin kuin "novellikokoelman". Haasteeseen voi hyvin laskea ainakin seuraavat 14 kirjaa:

J.M.G. Le Clézio - Kuume (9, sävy)
Ljudmila Petruševskaja - Klarissan tarina (21, hahmo)
Alifa Rifaat - Kaukaa siintää minareetti (15, paikka)
Kate Chopin - A Pair of Silk Stockings (5, konflikti)
Primo Levi - A Tranquil Star (17, teema)
Giuseppe Tomasi di Lampedusa - Seireeni ja muita kertomuksia (4, hahmo)
Stig Dagerman - Sleet (12, juoni)
Heinrich Böll - Palavat sielut (11, näkökulma)
Marina Tsvetajeva - Piru ja muita kertomuksia (10, näkökulma)
Shusaku Endo - Stained Glass Elegies (11, konflikti) 
Naguib Mahfouz - The Time and the Place (20, teema)
J.M.G. Le Clézio - Peuple du ciel (2, paikka)
Ryunosuke Akutagawa - Hammasrattaat (10, juoni)
Renée Vivien - La dame à la louve (17, sävy)

Hieman tulkinnanvaraisempi on tämä:
  

josta en laskenut novellien määrää (oli niitä varmaan parisensataa) enkä peukuttanut mitään yksittäistä tarinaa vaan tarinoiden suurta osaa koska se oli tässä tapauksessa mielekkäämpää, mutta joka tapauksessa kyseistä kirjaa kyllä pitää suositella jos novellit kirjallisuuslajina kiinnostaa.  

Näiden lisäksi olen kyllä lukenut ja blogannut muutaman teoksen joita voisi pitää pitkinä novelleina mutta jotka jostain syystä on julkaistu omina teoksinaan (viimeksi pari viikkoa sitten luettu Tournierin L'aire du Muguet) ja joitain yksittäisiä novelleja mutta kun en ole kokonaisina kirjoina lukenut niin ei ole tullut bloggausta (mm. Marcel Aymen Passe-muraille tai Fredrika Runebergin Mandariinin tytär). 

Mutta onhan tuossakin jo. Laskin 164 novellia, ja 14 peukutettua novellia kattavat haastekategoriat kahteen kertaan, saan siis Tuplapeukuttajan arvonimen.
Kokoelmista monia ei ehkä voi suositella varauksetta mutta jokaisessa on ollut omia kiinnostavia piirteitään ja erinomaisia novelleja, aiheet, tyylit ja toteutukset ovat olleet hyvin monenkirjavia. 

Kiiton mainiosta haasteesta, ja novelleja tulen lukemaan jatkossakin (ja peukuttamistakin voisi jatkaa).