21.5.18

Aarni Kouta - Aurinkohäät


Satunnaisesti löydettyjä runokirjoja kirppikseltä, kirjoittaja Aarni Kouta ei ollut ennestään tuttu ja muutenkin saattaa olla tunnetumpi mm. Nietzschen, Strindbergin ja Ibsenin kääntäjänä kuin omasta tuotannostaan...

Kokoelma jakautuu kolmeen osaan. Kolmannessa on sellaista ylevää käyttörunoutta jota on laadittu juhlallisiin tapahtumiin 20-luvun alun tuoreenitsenäisessä Suomessa, mutta joka ei suoraan sanottuna ollut kovinkaan kiinnostavaa,  tällaisia varmaan moni aikalaisrunoilija kirjoitti mutta ei välttämättä vaivautunut laittamaan mihinkään varsinaiseen kokoelmaan, ja keskimmäisessä taas kirjoitetaan uskonnollis-filosofista runoutta jossa ainakaan uskonnollinen osuus ei niin innostanut, sitäkin vaivaa sellainen pölyinen ylevyys.

Ensimmäisen osion rakkausrunot ovat lopulta kiinnostavinta ainesta, en nyt niihinkään varsinaisesti ihastunut, kliseitä ja sellaista korostetun runokieltä josta suunnilleen kaikki merkittävämmät 1900-luvun runoilijat ovat halunneet päästä irti (vinkki: "kuudan" on aina vältettävien sanojen joukossa), mutta on niissä kuitenkin jotain sympaattista...

No, tulipahan luettua, ja Runo18-haaste jolkottelee eteenpäin.

Aurinko-impi

Oma impeni valkea, kirkkaampi oot
kesän auringon korkeeta rataa.
Povehes kukat loistavat puhjetkoot,
sylihis sätehet suven sataa!
Kuhun jalkasi valkea koskettaa,
vihannoi heti nurmi, ja nuortuu maa,
ylenee sinun askeltes alla yrtit,
polulles pyhät puhkeevat morsiusmyrtit.

Olet morsian valkea valkean yön,
olemukses on valoa pelkkää,
tulokset tuon sulle ma laulun ja työn,
suloas suven kanteleet helkkää.
Kalevan tulet päällä pääs salamoi,
hääsoittoas sinikellot soi,
sinun morsiustelttaasi murheet kantaa.
Levon, ah, kätes siunaava sielulle antaa.

Minut sairaaksi tehnyt on rakkautein,
sinun tultasi tuleni halaa,
sinä kaikkesi annoit, ma kaiken vein,
sydämein ikilieskana palaa.
Hekumaa sinun henkesi huumassa join,
olentoos joka hetki ma hukkua voin,
minut tuollepuolen viet riemun ja huolen,
sinun jalkojes juureen ma siunaten kuolen.

18.5.18

Félix Fénéon - Nouvelles en trois lignes


Kun olin tätä kirjaa alkanut lukea, netissä silmieni eteen nousi juttu jossa Eino Santanen kyseenalaistaa suositun ajatusmallin että kirjallisuus tarkoittaa 300-400-sivuisia romaaneja. Vaikka onkin kirjan muotoon painettu, on kysymys myös Félix Fénéonin, ranskalaisen taidekriitikon ja anarkistin "pääteoksen" asemasta kirjallisuutena myös ehkä haastava.

Sanaleikillinen nimi kertoo jo kirjan sisällön: nämä ovat kolmen rivin mittaisia uutisia jotka ilmestyivät anonyymisti Le Matin -päivälehden sekalaisten pikku-uutisten palstalla vuonna 1906, mutta muotonsa puolesta ne ovat myös pieniä kolmen rivin novelleja (tai ehkä proosarunoja) mitä moninaisimmista tapahtumista, esitettynä vaihtelevilla tyyleillä mutta usein pisteliäällä huumorilla.

Fénéon itse ei ollut kiinnostunut näiden kokoamisesta, mutta kun rakastajattarensa oli niitä koonnut albumiksi niin myöhempi kokoaminen ja julkaisu tapahtui postuumisti, ja sen jälkeen tästä on otettu uusintapainoksia, sisältöä valikoiden: tämä minun lukemani teos on varsin ohut ja kuvitettu versio, jossa on ehkä noin parisataa uutista, laajempiakin kokoelmia on. Ja teos on käännetty myös englanniksi, jos ranska ei nyt satu sujumaan.

Le matelot Renaud s'est suicidé à Toulon avec sa maîtresse. Leur voeu dernier : le même cercueil, ou, du moins, la même fosse.

Le feu, 162, boulevard Voltaire. Un caporal fut blessé. Deux lieutenants reçurent sur la tête l'un une poutre, l'autre un pompier.

Koska kyseessä ovat uutiset, niin novelleissa pitää jotain tapahtuakin, ja erilaiset onnettomuudet ja erityisesti kuolemat ovat tietysti kiinnostavia, niinpä ruumiita tässä kirjassa riittää. Juonista ei novelleissa ole puutetta, joskin juttujen koon huomioon ottaen joidenkin tapahtumien taustat selvenevät vähän enemmän (mutta onko journalistisiin yksinkertaistuksiin luottamista?) ja joskus taas jutut jäävät kaihertavan elliptisiksi: kuka teki mitä ja miksi, kysymyksille jää tilaa.

Le soir, Blandine Guérin, de Vaucé (Sarthe), se dévêtit dans l'escalier et, nue comme un mur d'école, alla se noyer au puits.

Louis Tiratoïvsky a mortellement blessé, à Aubervilliers, Mme Brécourt, et s'est suicidé. L'amour.

Mutta miten näihin suhtautua kirjallisuutena tai teoksina? Yksittäisiä novelleja on hankala käsitellä itsenäisinä teoksina, mutta kokonaisuutena niistä muodostuu eräänlainen balzacilainen teos, ranskalaista yhteiskuntaa vuonna 1906 ja ehkä vähän koko ihmiskuntaa milloin tahansa laaja-alaisesti peilaava ja myötäelävä teos, joka ikuistaa yksilöitä taiteen ikuisuuteen. Tai ehkä tällaisen parodia, kohteet kun tavoitetaan usein heikompina hetkinään ja uutisarvo vääntää kokonaiskuvan irvokkuuden ja mustan huumorin puolelle (ja mitä tämä kertoo journalismista?)

Huomionarvoisena voi ehkä pitää, että Fénéon taidekriitikkona tunnetaan impressionistien ja neoimpressionistien puolustajana, erityisesti Georges Seuratin suosijana: onko tämä kirjallinen vastine pointillismille? Mutta näitä pisteitä ei tekijän toimesta ole asetettu mihinkään keskinäiseen järjestykseen muodostamaan yhtenäistä teosta. Vai onko teos julkaisuprosessi päivittäisenä pienenä annoksena?
Vaikuttaako asemaan taideteoksena anonyyminä toimiminen? Ja se että jos lokerointia harrastetaan niin Fénéon ei ole "kirjailija" tai "taiteilija" vaan nimenomaan kriitikko/journalisti, voiko teos silloin olla taidetta?

Taidepohdintojen sijaan voi tietysti ihan vaan lukea näitä nautiskellen kielenkäänteistä ja kummastellen sattumuksia, toimii teoksena niinkin ja saa ehkä tarkkailemaan muitakin tekstejä erilaisilla silmälaseilla, niillä joilla kirjallisuus ei ole vain 300-400 sivuisia romaaneja. Tämä on kieleltään yhtäaikaa helpohkoa ja vaikeahkoa, toteava sähkösanomatyyli pitää ilmaisun tiiviinä joten yksittäisiä paloja sai luettua näin yhä-vieraalla kielellä mutta onhan se tiivis ilmaisu joskus myös varsin haastavaa enkä ihan kaikkia juttuja oikein tajunnut...

Muni d'une queue de rat et illusoirement chargé de grès fin, un cylindre de fer-blanc a été trouvé rue de l'Ouest.

A Oyonnax, Mlle Cottet, 18 ans, a vitriolé M. Besnard, 25 ans. L'amour naturellement.


Mainitsen tämän novellihaasteessa kategoriassa "sävy": yksittäisiä novelleja ei tässä oikein voi peukuttaa, mutta omalaatuinen, kyynisen toteava sävy kulkee läpi kirjan.







Edit: yritetääs kääntää tässä siteeratut uutiset:
Merimies Renaud tappoi itsensä Toulonissa rakastajattarensa kanssa. Viimeinen toivomus: yhteinen arkku, tai ainakin yhteinen hauta.

Tulipalo, 162 boulevard Voltaire. Korpraali loukkaantui. Kahden luutnantin päähän putosi yhdelle palkki ja toiselle palomies.

Illalla Blandine Guerin, Vaucé (Sarthe), riisuutui porraskäytävässä ja alastomana kuin koulun seinä hukuttautui kaivoon.

Louis Tiratoïvsky on kuolettavasti haavoittanut, Aubervilliersissa, rouva Brécourtia ja tappanut itsensä. Rakkaus.

Rotanhännällinen ja näennäisesti hienolla hiekkakivellä täytetty peltisylinteri on löydetty rue de l'Ouestilta. 

Oyonnaxissa nti Cottet, 18 v., on heittänyt rikkihappoa päin hra Besnardia, 25 v. Rakkaus tietysti.

14.5.18

Marianna Kurtto - Tristania


Kun joskus kysytään, että mihin maailmankolkkaan haluaisi mieluiten matkustaa, on vakiovastaukseni ollut jo pitempään Tristan da Cunha, pieni saariryhmä etelä-Atlantilla: ei sillä että olisin laittanut tikkua ristiin edistääkseni matkasuunnitelmia, tämä on toistaiseksi pysynyt haavekuvana.

Aikoinaan opiskeluaikainen kämppikseni minut saareen tutustutti, löydettyään saaren paikallisoloista kertovan nettisivun joissa kerrottiin yleistiedon ohella paikallisista uutisista. Tämä inspiroi etsimään lisää saatavilla olevaa tietoa saaren elämästä ja muistakin etelä-Atlantin saarista, Ascensionista, St Helenasta, Falklandista, South Georgia & South Sandwichista yms. mutta Tristan, siinä on kuitenkin ihan oma hurmansa.

Tämä juontona miksi Kulttuuri kukoistaa -Arja antoi tämän kirjan minulle, pakkohan oli lukea kun Marianna Kurtto on suosikkipaikastani romaanin kirjoittanut.

Kirjassa kerrotaan saaren elämästä 60-luvun alussa muutaman henkilön silmin: Lars on tehnyt yhä pitempiä ja pitempiä työmatkoja Englantiin kunnes ei enää haluakaan palata, vaimonsa Lise ja poikansa Jon elävät saarella samoin kuin naapurin Martha ja Bert, nuori pariskunta jonka rakkaus on myös nopeasti kuihtumassa. Ja sitten saaren tasaista ja rajattua elämää järkyttää tulivuorenpurkaus, joka pakottaa saarelaiset evakkoon...

Tristanilaiset muodostavat oman pienen yhteisönsä jossa melkein kaikista käytetään vain etunimiä (vähän kuin saaren paikoistakin, kun sanotaan perunapelto niin kaikki tietävät mistä paikasta on kyse) ja tiiviissä yhteisöissä on omat hyvät ja huonot puolensa, keskinäistä huolenpitoa mutta myös tiettyjen ongelmakohtien välttelyä silloinkin kun ei ehkä pitäisi...
Ja puhe on myös ihmisen ja paikan suhteesta, kuinka asuinpaikka muokkaa asukkaitaan, voiko asuinpaikkaansa todella jättää taakseen vai säilyykö jokin yhteys.

Kurtto ei anna suoria vastauksia, kirjan proosa on kuulaan hiottua, jonka kuvakielessä kuitenkin kuuluu että kirjoittajalla on taustaa myös runoilijana, ja vaikka ei nyt mistään jännäristä voikaan puhua niin kirjan tapahtumat veivät kuitenkin hyvin mukanaan, siinä määrin että luin melkein koko kirjan yhden lentomatkan aikana (ja oman värityksensä lukemiselle antoi lukeminen lentokoneen kaltaisessa epäpaikassa kun vielä kysymykset yksilöstä, paikasta, lähtemisestä ja jäämisestä ovat myös omakohtaisesti ajankohtaisia).

Helmet-haasteeseen tämä sopisi pariinkin jäljelläolevaan kohtaan, valitsen 10. Ystävän sinulle valitsema kirja.

Tätä on luettu aika paljon blogeissa, Arjan ohella Kiiltomato, Riitta, Suketus, Tuomas jne.

11.5.18

Ryunosuke Akutagawa - Hammasrattaat


Kun kävin Suomessa niin piti toki käydä vilkaisemassa keskustan Akateemisessa josko sieltä löytyisi jompaakumpaa tämän vuoden Merkittävistä Käännöstapauksista. No ei ollut. Sitäkin saa harmitella että kirjakaupoista on vaikea löytää edes pari vuotta sitten julkaistuja kirjoja, mutta jos edes tämän vuoden kirjojakaan ei enää löydä (vaikka ne olisikin pienten kustantamojen julkaisuja) niin onhan se masentavaa.
No, ostin sitten TH Whiten Muinaisen ja tulevan kuninkaan Aavetaajuudelta ja tämän Ryunosuke Akutagawan Hammasrattaat Niteeltä, niinkuin olisi kai kannattanut tehdä suoraan. 

Niin, Aporia-kustannus on sitten julkaissut Japanin ehkä merkittävintä novellistia Akutagawaa kymmenen novellin verran (suom. Markus Mäkinen). Akutagawa ei koskaan pitempää muotoa harrastanut, tuotanto keskittyy novelleihin ja muihin lyhyihin teksteihin joita ei kovin pitkän elämän aikana ehti kuitenkin tulla aikamoinen nippu, ja olen niitä jo aiemmin parin kirjan verran lukenut englanniksi: tästäkin valikoimasta aika monta mutta mukana oli kyllä myös pari joita en muista aiemmin lukeneeni...

Viehättävän monipuolisen valikoiman suomentaja Mäkinen on koonnut. Mukana on historiallisia juonivetoisempia tarinoita joissa lähestytään jo kerrotun tarinan, conten tai legendan tyyliä, mutta myös lyhyitä koetun tuntuisia impressioita ja myös laajempia, epämääräisempiä kokonaisuuksia: hyvin moneen tyyliin kirjoittaja taipuu, joten kukin lukija varmaan löytää ainakin jotain kiinnostavaa tästä valikoimasta.

Kuten aiemminkin olen todennut, ei Akutagawa ole niin tiukasti kiinni idän ja lännen kulttuurisessa konfliktissa kuin moni muu moderni japanilaiskirjailija muttei aihe niin vieraskaan ole, ja vaikka paljon ammennetaan suoraan Japanin historiasta niin vaikutteita huomaa myös Kiinasta ja joistain eurooppalaisistakin (mieleen tulivat lukemistani ainakin Anatole France, Guy de Maupassant, Selma Lagerlöf siinä missä aikalaisensa Natsume Sosekin länsivaikutteet tuntuvat enemmän brittiläisiltä ja amerikkalaisilta). Myöhemmistä japanilaisista lähinnä tuntuisi taas olevan Osamu Dazai joka myös liikkuu samanlaisessa tyylien kirjossa kuin Akutagawa.

Ilahduttavaa että tämä teos on saatu suomeksi, ja kun tiedän että hyvää olisi tarjolla vielä lisääkin (jos jatkoa saadaan niin seuraavaan sitten esim. Tyhmän miehen elämä?)

Peukutettavia novelleja Novellihaasteeseen olisi useampiakin, samoin kriteerejä, mutta jos nyt sitten valitsisin vaikka Helvettisermin, jossa historiallinen taiteilija haluaa luoda mestariteoksen mutta kun haluaa piirtää asioita vain mallista niin millaisia uhrauksia sen tekemiseen vaaditaan, ja millaisia uhrauksia sen tekemisestä lopulta annetaan (ja teoksella on tietysti myös tilaajansa).

Helmet-lukuhaasteessa tämä taas on kohta 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

9.5.18

Friedebert Tuglas - Felix Ormusson


Kovin monta romaania Friedebert Tuglas ei kirjoittanut, tämä on kahdesta ensimmäinen (suom. Otto Aho), ja tässäkin on aika fragmenttinen luonne, paljon lyhyitä lukuja ja tarinan ohella harrastetaan paljonkin pohdintaa joka hieman muistuttaa aiemmin lukemaani essee-aforismi-kokoelmaa Marginalia.

Mutta juonikin tässä on: nimihenkilö-kirjailija viettää kesää Viron maaseudulla erään ystävän kesähuvilalla, ystävä Johannes on valitettavasti kovasti sidottuna työssään kaupungissa joten huvilaseurana on enemmän Johanneksen vaimo Helene ja näiden pieni poika Juhani sekä Helenen nuorempi sisar Marion.
Felix rakastuu kirjan alkupuolella Heleneen mutta puolivälissä kirjaa kiinnostus siirtyy Marioniin, harmi vain että näiden kiinnostukset etenevät vastakkaisessa järjestyksessä...

Kirja vilisee viittauksia sellaisiin suuriin epätoivoisiin rakastajiin kuin Werther, Jacopo Ortis, Abelard jne kun rakastaja kerran on kirjailija, romanttinen ja ylevähenkinen ja filosofinen. Mutta vähän kuten edellisen bloggauksen Myöhästyneessä maineessa, on kuva reippaasti ironisempi (ja mahdollisesti ammentaa omaelämäkerrallisista kokemuksista...), ja saavatpa sanansa myös Felixin Pariisissa asuvat taiteilijaystävät jotka niinkuin Felixkin on paljon puhetta ja heikosti tekoja.

Felix itse osoittaa tunneheilahteluissa ja niitä rationalisoivissa jyrkästi vaihtuvissa tulkinnoissaan olevansa kaikkea muuta kuin luotettava puhuja, niin ylevä ja filosofinen kuin onkin, ja tämä heijastuu myös kerronnassa, alussa harrastetaan hyvinkin runsasta ja värikästä ympäristön havainnointia ja sen runollistamista mutta kun me ööd on nii valged ja kuluvad ruttu niin kirjan loppua leimaa harmaus ja pimeys...

Mutta omalla tavallaan tämä on hyvin sympaattinen kesäkirja, Tuglasin tyyli viehätti ja ironia huvitti (kun en itsekään ole niin ihastunut Werther-tyyppeihin).

Minun täytyi taas katsoa ikkunaan, mutta sne takana on sysimustaa. Ei näy mitään. Ei niinkään paljoa kuin sysimustasta neekeristä säkkipimeässä kellarissa.
Ja äkkiä luulen taas löytäneeni uuden totuuden:
Elämä ei ole esteettinen eikä eettinen ilmiö. Se on vain koominen. Ottakaamme se sellaisena vastaan.
Tämänöinen valvominen näyttää minua sittenkin karkaisevan. En ole tahtonut mitenkään pettää itseäni. Ei todellakaan ole katkerampaa lääkettä kuin totuus.
Jos ei voi olla lähellä itseään, on parempi olla oikein kaukana.

Helmet-lukuhaasteessa tämä on 8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja, ja Perkeet-lukuhaasteessa tämä tekisi mieli sijoittaa kohtaan 7. Mökki- tai mietelausekirja kun tämä on vähän molempia vaikkei ehkä sillä tavalla kuin haetaan.
Ja pääsinpäs osallistumaan myös Rakas Viro -haasteeseen.

8.5.18

Arthur Schnitzler - Myöhästynyt maine


Eduard Saxberger, vanheneva virkamies 1800-luvun lopun Wienissä, elää rauhallista ja porvarillista ja varsin väritöntä ja rutinoitunutta elämää, kun eräänä päivänä hänen luokseen tulee nuori runoilija, Meier, joka on lukenut Saxbergerin nuorena, melkein 40 vuotta sitten, julkaistun runokokoelman ja on siitä valtavan vaikuttunut. Samoin kuin joukko muitakin nuoria taiteilijoita, jotka muodostavat eräänlaisen kirjallisen piirin (taiteilijoita, joista vielä ei ole kuultu, mutta pian, pian): tässä piirissä Saxbergerin Vaelluksia on sivuutettu mestariteos, jonka suuruuden nyt vasta nuori Wien on löytänyt. Saxberger ei ole ajatellut kaunokirjallisia harrastuksiaan vuosikymmeniin, mutta imeytyy kuitenkin piirin toimintaan mukaan...

Tämä Schnitzlerin pienoisromaani on kirjoitettu myös 1800-luvun lopulla mutta oli jätetty arkistoihin odottamaan myöhempää julkaisua...joka tulikin sitten reilusti myöhemmin, saksankielinen julkaisu vasta 2014 ja tämä Raija Nylanderin suomennos pari vuotta myöhemmin: ei viivästyminen kuitenkaan laadusta ollut kiinni, sen verran kiinnostavasti kirjallisuuden prosesseja kuvataan. Nuoret nerot ovat innokkaita ja heidän seurassaan Saxbergerkin tuntee itsensä nuoremmaksi, mutta mitkä ovatkaan kirjallisuuden motiivit, suhde kritiikkiin jne.

Ironiaa ei säästellä muttei patetiaakaan, ja vaikka Schnitzler jälkisanojen mukaan ammensikin aineistoa "omista piireistään" jotka vaikuttivat Wienin kahviloissa kirjoitusaikaan, niin ei aihe taida olla olennaisesti vanhentunut, samat leimahtelut lienevät ajankohtaisia missä vain on kirjailijoita ja muita taiteilijoita (lukiessa tuli mieleen toinen aiemmin lukemani teos kirjallisesta piiristä toisessa maassa ja ajassa...) ja siksi pitää sitä suositella niin kirjailijoille, bloggaajille ja muillekin joita kirjallisuus kiinnostaa.

Kirjan on lukenut myös Takkutukka.

Ja kuullessaan herkeämättä korvissaan sanan 'piruparka' sen sävy muuttui yhä surullisemmaksi, yhä säälivämmäksi. Kyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin, mutta hän tiesi: se ei johtunut menestyksen aiheuttamasta liikutuksesta - ei, se oli piinallista tuskaa, suuttumusta jonkun tuntemattoman lausumasta käsittämättömästä sanasta, tuntemattoman, jota hän ei koskaan löytäisi.
Mutta nuoret hänen ympärillään uskoivat ymmärtävänsä sangen hyvin vanhan herran itkun. Friedinger sanoi Blinkille: Suotakoon se hänelle!"

6.5.18

Emily Brontë - Wuthering Heights


Seuraavaan klassikkohaasteeseen on vielä pari kuukautta aikaa, mutta tuli sitten jo nyt luettua yksi niistä kaikkein useimmin nimetyistä klassikoista, joka oli tähän mennessä jäänyt lukematta, eli tämä Emily Brontën Humiseva harju (Brontë-sisaruksilta olin jokunen vuosi aiemmin lukenut Charlotten Jane Eyren).

Ja teos oli jossain määrin erilainen kuin odotin, vaikka olinkin siitä ja sen perusjuonesta toki jo kuullut (kuten sanottu, kyseessä on usein nimetty klassikko), siinä määrin etten lähde sitä tässä sen kummemmin selostamaan.

Olin kuitenkin ollut jonkinlaisessa käsityksessä että teoksen olisi tarkoitus olla, no, romanttinen. Lukijana en kuulu niihin, joiden mielestä kirjassa pitää olla miellyttäviä ja ihanteellisia sankareita, päinvastoin ambivalentimmat ja arveluttavammat henkilöt käyvät minulle oikein hyvin, mutta jos lähtökohtaisesti kaikki kirjan henkilöt ovat jokseenkin sietämättömiä (ja valitettavasti vain suurin osa heistä kuolee kirjan aikana, ja moni vasta loppupuolella) niin romanttisuuden rakentuminen on minusta vähän kyseenalaista. 
Hahmokavalkadista (joka kuvaa miksi sisäsiittoisuus on pahasta, ja ehkä myös Brexit hyvästä) nousee tietysti erikoislaatuisena esiin byronilais-saatanallinen Heathcliff, joskin samalla voi pohtia että tarinan kertoja Nelly Dean esiintyy tietysti omassa kertomuksessaan ainoana täysipäisenä henkilönä, onko luultavaa että kertoja värittää kertomusta...

Niin, tapahtumatkaan eivät minun mielestäni juuri romantiikasta kerro, sellaisia vimmaisia perhehelvettejä tässä rakennellaan että jos tätä lukiessa huokailee että ai kun ihanaa niin terapia saattaisi olla ihan hyvä juttu.

Kyllä, teos oli minun makuuni myös hieman turhan pitkitetty, loppupuolella aloin jo huokailla että mitä tässä on kun kirjaa on jäljellä vielä kymmeniä sivuja...
Jotain viehättävää tästä kuitenkin löytyy kun missään vaiheessa ei tehnyt mieli jättää kesken, synkkä melodraama ja myrskyiset tunteet vetivät mukanaan, vaikka kuitenkin pidin siitä Jane Eyrestä kyllä paljon enemmän (jostain Jane Austenista puhumattakaan).

Helmet-haasteeseen voisin ottaa kohdan 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta, koska sitä eittämättä on mukana.

5.5.18

Juha Siro - Musta runokirja


Huomaan päätyneeni pohtimaan kirjailijan vaikuttimia. Mitä en yleensä kovin mielelläni tee.

Tämä on Juha Siron toinen runokokoelma, olen aiemmin lukenut myöhemmän teoksen (ja siitä blogatessani ajautunut sivuraiteelle) ja sen yhteydessä kiinnittänyt huomiota runsaaseen intertekstuaalisuuteen. Sitä löytyi myös tässä, mutta muutakin.

Kun olen lukenut runoudesta viisaammin kirjoittavia (hei vaan Penjami ja te muutkin) niin nämä usein mainitsevat runouden tradition, joka olisi hyvä tuntea ja johon uudet runokirjat sitten ovat jossain suhteessa. Tämä Siron kirja tuntui ihan nimeä myöten olevan kovin tietoisesti runokirja.

Kirja jakautuu neljään vuodenaikateemaiseen lukuun, ja yksittäisissäkin runoissa näkyi jotenkin kovin paljon tuttuja elementtejä, sellaista miehen varman kokemuksellista runoutta (niin, runokirja musta), rohkenisinko sanoa "kliseitä" tai ainakin melkein-sellaisia? Juuri sen verran että en ole varma onko tämä ihan vakavissaan tehty ja runoilija on vain vähän liikaa kiinni olemassaolevissa traditioissa vai onko kyseessä jo metaleikittelyä kliseillä. 

Sinänsä lukukokemus on molemmissa tapauksissa miellyttävä, mutta hieman eri tavoilla ja eri määrin.

Stiiknafuulia

Tunnistan kuninkaan kruunusta
                   ja herrasmiehen mustasta knallista,
pyhimys ilman sädekehää
voi olla saatanan sukua.

Minusta piti tulla taiteilija ja boheemi,
joka käyttää kaulaliinaa sisällä.
Valitsin naisen ja leipää,
             on mahdoton tulla kaltaisekseen menttämättä.

Olen viinissä lionnutta lihaa,
kadehdin kahden päivän ikäistä
              joka ei pysty kurottamaan käsiä päänsä ympäri.
Se on ainoa asia, jossa olen sitä etevämpi. 

Kirja on luettu myös Kiiltomadossa.

2.5.18

Georges Simenon - Maigret et le fantôme


En ole aiemmin yhtään Georges Simenonin kirjaa lukenut, vaikka niitä valtavasti onkin, ja erityisesti Maigret-sarja on dekkaripuolella jonkinlainen käsite.
Tämä on uran loppupuolella, 60-luvulta, ja Librarything antaa tälle sarjassa numeron 90; teos vaikuttaa kuitenkin varsin itsenäiseltä, Maigretin poliisikollegoja mainitaan mutta niin merkittävää roolia nämä eivät näyttele että edellisten osien lukeminen suuremmin vaikuttaisi...

Pitkän työpäivän ja lyhyiden yöunien jälkeen Maigretia tullaan herättämään aikaisin aamulla, koska yhtä kollegaa, etsivä Lognonia on ammuttu yöllä ja tämä on sairaalassa leikattavana. Ja käy ilmi että Lognon on viime aikoina ottanut yövuoroja ja viime öinä vieraillut usein erään nuoren naisen asunnossa, jonka edustalla ampuminen tapahtui ja tyttökin on tiessään, ja tätä tapausta sitten lähdetään selvittelemään.

Kirjoitustyyli on varsin hioutunutta, teoksessa ei juuri ylimääräistä ole: tyylistä tulee mieleen amerikkalaiset kovaksikeitetyt dekkarit kun ei tämä mikään kimurantti arvoitusdekkari ole, tapahtumat avautuvat sitä mukaa kun niitä selvitetään, mutta luotava tunnelma on kuitenkin tärkeä ja sitä tässäkin on, mikä sinänsä on ihan saavutus kun ottaa huomioon kuinka tiivistä ja minimalistista tämän ilmaisu usein on...
Mutta samalla on todettava että ei nyt tästä ihan selvinnyt miksi nämä Maigretit ovat niin erityisen arvostettuja, kiva pala ja sellainen että varmaan joskus luen jonkun muunkin osan mutta. (Eli Simenon-fanit voivat nyt kertoa kommenteissa miksi.)

28.4.18

Aaro Hellaakoski - Huojuvat keulat


Jo pitempään on pitänyt tutustua Hellaakosken tuotantoon enemmänkin kuin yksittäisinä runoina siellä täällä, ja tämä myöhäiskauden teos sattui luettavaksi osumaan (ja sitäpaitsi nimi on kiva). 

Kirjan alkupuoli ei suoraan sanottuna tehnyt erityistä vaikutusta: taitavaa sanankäyttöä mutta ei niistä oikein saanut oikein mistään kiinni, tuntuivat olevan runoja ei-mistään, sellaista muodollista lyyrisyyttä jonka seuraavat runoilijapolvet innokkaasti unohtivat, ja ehkä ihan hyvästä syystä. 

Seuraavissa osioissa vähän parannetaan, vaikka niissäkin tuntuu että taitoa ilmaista on enemmän kuin ilmaistavaa; joskus näinkin päin. Toki sieltä löytyy pari tuttuakin runoa (ja epäilemättä Hellaakosken kuuluisimmat säkeet "Tietä käyden tien on vanki / Vapaa on vain umpihanki"), mutmut...

Oikeastaan ansiokkaimmillaan tämä kokoelma on sarjassa uskonnollisia runoja, rukouksia tai muita vastaavia, niissä ainakin katse on kääntynyt johonkin suuntaan riippumatta siitä mitä tavoittaa tai ei.

Jooh, jotenkin ei nyt Hellaakoski säväyttänyt ehkä tuota allaolevaa runoa lukuunottamatta, pitää varmaan jatkaa Jääpeilillä.

Ääni läheltä

Niin, tilasin puhelinsoiton
hyvin kaukaisen, hyvin loiton,
luo Herramme istuimen.

En tiedä, jos yhdistettiin,
en tiedä, jos ymmärrettiin.
Sain vastauksenko? En.

Tosin ihmisen ajatuskaava
hänt' ei ole kiinni saava,
ei nyt, eikä milloinkaan,

mut sinua vaikka en tunne,
minä kysyä tahdoin: kunne
veit toivon lapsilta maan?

Sinä, hahmossa ihmisteuraan
liet joskus astunut seuraan,
jota lienet säälinyt.

Tule taas, välimatkojes takaa,
tule tahtonethan jakaa
tämän Golgatamme nyt.

Niin korisin puhelinsoiton
hyvin kaukaisen, hyvin loiton,
ja huusin, ja muutkin huus.

En tiedä, jos yhdistettiin.
En tiedä, jos ymmärrettiin.
Mut humisi hiljaisuus

ja ympäri kipeän pääni
soi aivan likeltä ääni:
mua katso, ja hiljene vait.

Tuo kärsijän kouriin vaivas.
Näet: syntyy laulu ja taivas.
Mua liian kaukaa hait.

26.4.18

Guillaume Apollinaire - La Chanson du Mal-Aimé


Miten "mal-aimé" käännetään suomeksi? Netin käännöskoneet tarjoavat "rakastamatonta" mutta se jättää epäselväksi että puhutaan nimenomaan rakkauden kohteena heikonlaisesti olemisesta. Sanakirja ehdottaa "hylättyä" joka on tarkempi muttei silti ihan tyydyttävä..."rakastettamaton" lienee muodollisesti pätevä sana muttei kovin sujuva.

Guillaume Apollinairen Alcools-suomennoksessa (suom. Jukka Kemppinen) tämä runo on ilmeisesti käännetty nimellä "Köyhän rakkauden laulu". Luin tämän nyt kuitenkin ranskaksi (antaen Google Translaten auttaa joissain kohdissa): kyseessä on siis oikeasti Alcools-kokoelmaan kuuluva pitkä runo, joka on julkaistu myös tällaisena yksittäisenä aika ohuena niteenä: kuusikymmentä viisisäkeistä säkeistöä, joka on yhtenäistä runoa vaikka onkin alaotsikoin jaoteltu, ja päälle hieman kuvitusta...

Aiheena on tietysti rakkaus, ja nimenomaan kurjassa jamassa oleva rakkaus. Aiemmin lukemani Apollinairen kirjan tapaan tämäkin vaeltelee mana ja taivaan välissä ja tuo mukanaan lukuisia rooleja ja viittauksia historiaan ja myytteihin, kuvia ja symboleja heitellään kovaa vauhtia, myös aika karuja...mutta on tässä joitain aika hienoja pätkiä.

Un soir de demi-brume à Londres
Un voyou qui ressemblait à
Mon amour vint à ma rencontre
Et le regard qu'il me jeta
Me fit baisser les yeux de honte

Je suivis ce mauvais garçon
Qui sifflotait mains dans les poches
Nous semblions entre les maisons
Onde ouverte de la Mer Rouge
Lui les Hébreux moi Pharaon

Oue tombent ces vagues de briques
Si tu ne fus pas bien aimée
Je suis le souverain d'Égypte
Sa soeur-épouse son armée
Si tu n'es pas l'amour unique

Au tournant d'une rue brûlant
De tous les feux de ses façades
Plaies du brouillard sanguinolent
Où se lamentaient les façades
Une femme lui ressemblant

C'était son regard d'inhumaine
La cicatrice à son cou nu
Sortit saoule d'une taverne
Au moment où je reconnus
La fausseté de l'amour même

Otan tällä Helmet-lukuhaasteesta kohdan 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa, koska en minä ranskaa nyt niin hyvin osaa että runouden lukeminen ihan triviaalisti sujuu...

18.4.18

Barbara Pym - Quartet in Autumn


Olen tässä viime vuosinä vähitellen lukenut huomattavan osan Barbara Pymin tuotannosta, tämä Syksyinen seurue oli jäänyt väliin vaikka onkin suomeksi ilmestynyt (ainoana Pymin kirjana), on 1001 Books -listalla ja merkittävä osa uraa myös siinä mielessä, että oli kirjailijauran pitkän tauon ja uudelleenlöytämisen jälkeen ensimmäinen julkaistu kirja, alun perin vuodelta 1977.

Tässä on paljon Pymin kirjojen tuttuja elementtejä (ja pari viittaustakin muihin kirjoihin ja sen henkilöihin), mutta samalla myös merkittäviä eroja. Juoni ei koskaan ole ollut Pymin tuotannossa niin keskeinen asia ja tässä se jää entistä enemmän taka-alalle, keskiössä on henkilökuvat neljästä henkilöstä jotka sattuvat jakamaan työpaikan, toimiston eräässä yrityksessä (ulkopuoliset eivät oikein ole selvillä mitä kyseinen osasto oikein tekee, eivätkä sitä taida kunnolla tietää työntekijätkään).

Kirjan tapahtumat ja henkilökuvat sekoittavat tuttuun tapaan huumoria ja melankoliaa, mutta tällä kertaa painopiste on selvästi enemmän melankolian ja surumielisyyden puolella. Kirjan nimikään ei viittaa tapahtuma-aikaan (kirjan tapahtumat ulottuvat yli vuoden jaksolle), vaan henkilöiden elämäntilanteeseen, kaikki neljä ovat lähes eläkeikäisiä, elävät yksin eikä tulevaisuudelta ole oikein mitään hyvää odotettavaa...
Edwin, ryhmän ainoa leski (muut ovat naimattomia) on aktiivisesti mukana kirkon toiminnassa, päiviä rytmittää liturginen kalenteri, messut, hetkipalvelukset ja seurakuntien toimet (useamman seurakunnan osalta).
Marcialta on juuri leikattu rinnasta kasvain, ja vaikka on aina ollutkin luonteeltaan ja tekemisiltään varsin eksentrinen, alkaa eksentrisyys korostua entistä enemmän...
Norman on vähemmän eksentrinen muttei välttämättä helpompi ihminen, tunnontarkka, kyyninen ja usein pilkallinenkin...
Ja Letty on tyypillisin Pym-päähenkilö, keski-ikäinen ei kovinkaan huomiotaherättävä nainen, jossa eniten herää tietoisuus yksinäisyydestä ja tunteesta että elämä on mennyt ohi melkein huomaamatta, varsinkin nyt kun tulevaisuudensuunnitelmat, ne vaatimattomatkin, kokevat järkytyksiä...

Näiden neljän henkilön elämää sitten seurataan rinnakkain, ajoittain erillään, ajoittain vähän yhdistyen (koska tietysti se että neljä henkilöä työskentelee samassa toimistossa ei tee heistä varsinaisesti ystäviä, mutta millainen kanssakäyminen muualla sitten on sopivaa tällaisessa tilanteessa...)
Pymin kuvauksissa on tietysti paljon tarkkanäköisyyttä ja huumoria totuttuun tapaan, mutta yleinen tunnelma on sellainen että en tätä ihan ensimmäiseksi tutustumiseksi suosittelisi, vaikka tästä pidinkin.

'I'll get some flowers and take them round - the hospital's not far from where I live,' said Edwin soothingly. 'And I'll get in touch with Letty.'
Norman fumbled in his trouser pocket and produced a fifty pence piece. 'You'd better say they're from all of us, the flowers. Here's something towards it.'
'Thank you. I won't ask to see her, just leave the flowers,' Edwin said. It was a relief that the general embarrassment of the situation had not made them burst out laughing, as he had feared. Perhaps there were still some things, hospitals especially, that were still sacred.
'I wouldn't want to go and see her,' Norman said. 'I did go when my brother-in-law, Ken, was in hospital, but then he had nobody and being the blood-tie and that I felt I had to.'
Edwin was about to point out that a brother-in-law wasn't exactly a blood relation but he thought it best to leave the subject, and if they got to talking about people having nobody it might well be remembered that Marcia also came into that category.

14.4.18

Aari Surakka - Sielulitania


Olen aiemmin lukenut yhden Aari Surakan runokokoelman, ja tässä on aika lailla samoja aiheita, hetkellisiä tunnelmia ja mietteitä, rukouksiakin.

Surakan tuotannossa tuntuu korostuvan ajankierto, tässäkin kirjassa on lukuisia runoja otsikolla "... aika": Paaston, pääsiäisen, leivosen, elokuun, joulukuun, ja näissä limittyvät vuodenajat, se mitä luonnossa näkyy, ja kirkkovuoden eteneminen. Muissakin runoissa tulee kyllä esiin kirjoittajan tausta ortodoksipappina, siinä määrin että ei-ortodoksina muutamat viittaukset menivät yli hilseen, mutta aika paljon kyllä myös ymmärsin. 
Tässäkin kirjassa on hetkensä.

Litania I

Oi Herra,
miten yksinkertaiseksi muutit elämäni
yksinkertaiseksi ja yksinäiseksi
niinkuin kuivahtaneen oksan
sateen harmauteen tuulen viimaan pakkasen koetukseen

tänä aamuna kuultaa aurinko rannalla
kuultaa mutta ei näy
harmaata ruskeaa punertavaa okraa
on meren hiljaisuus ikkunan takana

kuulen miten nuoret äänet
laulavat vanhaa alkumelodiaa
vierain sanoin arvoituksen kaltaisin

ja mietin tomuun palajamisen arvoitusta
johon ei ole vastausta
vain varmuus.

11.4.18

J.M.G. Le Clézio - Peuple du ciel


Olen J.M.G. Le Cléziota lukenut aiemminkin ja kirjailija on ollut tarpeeksi kiinnostava, että tutustumista sietää jatkaa.
Tuotannossaan kun sanotaan olevan myös useita eri suuntia joskin myös toistuvia teemoja, ja näiden puitteissa tämä teos kuuluu myöhempään tuotantoon joskin sen varhaisiin edustajiin: novellikokoelma Mondo ilmestyi 1978 ja siitä on poimittu tähän omaksi niteeksi kaksi novellia, Peuple du ciel ja Les bergers (joskin jälkimmäinen melkein sadan sivun mittaisena ja lukuihin jaettuna menisi ehkä myös pienoisromaanista). 

Yhtäläisyyksiä näissä novelleissa on, kummankin näkökulmahenkilö on lapsi, ja kummassakin keskiössä on paikka: paikkaa ei sijoiteta mitenkään perinteisen maantieteen mukaisesti vaan novellit keskittyvät sen kokemiseen (kummastakin syntyy toki varsin afrikkalainen mielikuva...)

Peuple du cielissa sokea tyttö Petite Croix istuu aurinkoisella mäenrinteellä ja ympäristö koetaan muiden aistien voimin ja niiden herättämin mielikuvin. Taivas on sininen, mutta mitä on sininen? Ja mitä on taivaalla?

Les bergersissa Gaspar-poika on hiekka-aavikolla: mitä ilmeisimmin on väärässä ympäristössä mutta miten hän on sinne päätynyt, sitä ei kerrota. Aavikolla Gaspar kuitenkin tapaa neljä lasta, jotka paimentavat vuohilaumaa, ja liittyy näiden joukkoon vaikka yhteistä kieltä ei olekaan, ja lapset asettuvat elelemään joksikin aikaa keitaalle.
Tässä novellissa tehdään enemmän mutta silti keskeisenä on paikan kokeminen: aisteja on käytössä enemmän mutta ymmärtäminen on silti rajallista, vieraassa ympäristössä irrallaan kontekstista.


Aiemmin lukemieni kanssa näissä on yhtäläisyyksiä, kovin juoni- tai henkilövetoisesti Le Clézio ei kirjoita, tärkeämpää on aistimukset, kokemukset, impressiot. Mutta ilmeisesti tässä myöhemmässä tuotannossaan kokijoina ovat useimmiten juuri lapset (ja auringon paahtama autiomaa suosittu ympäristö).

Novellihaasteen lisäksi otan Helmet-lukuhaasteesta kohdan 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.

4.4.18

Boileau-Narcejac - Les louves


Ranskalainen jännäriparivaljakko Pierre Boileau ja Thomas Narcejac taitavat nykyään olla tunnetumpia kirjojensa elokuvasovituksista kuin itse kirjoista. Mutta kun niihin sovituksiin kuuluu trillerigenren kaksi armoitettua klassikkoa, Clouzotin Pirulliset/Les Diaboliques ja Hitchcockin Vertigo (joka, kuten muistetaan, nimettiin vuoden 2012 Sight & Soundin kriitikkoäänestyksessä maailman parhaaksi elokuvaksi)...

Tämä Les louves (suom. naarassudet) on myös versioitu elokuvaksi, jota en ole nähnyt, mutta käsittääkseni sekin on omassa lajityypissään ihan arvostettu vaikka jääkin jälkeen noista isommista nimistä.

Kirja sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Kaksi ranskalaista sotavankia, Bernard ja Gervais, ovat paenneet saksalaiselta stalagilta suuntana Lyon, jossa asuu Bernardin kirjeystävä Hélène: miesten on tarkoitus piiloutua Hélènen luo ja kirjeystävyys on edennyt niin pitkälle että avioliittokin kiinnostaa Bernardia. Gervais lähinnä seuraa mukana eikä ole ollenkaan innostunut Bernardin tulevaisuudensuunnitelmista...
Lyonin asemalla Bernard kuitenkin kuolee onnettomuudessa ja Gervais on pulassa, mutta ottaa kuitenkin suunnaksi Hélènen kodin ja siellä omaksi turvakseen sanoo olevansa Bernard (tämä kun ei ollut lähettänyt itsestään kuvia kirjeiden mukana). Hélène uskoo Gervaisia mutta nuorempi sisarensa Agnès on epäilevämpi, ja pian kun Bernard-Gervaisin kuolema tulee ilmi huomaa Gervais-Bernard että ei voikaan niin vain tunnustaa totuutta tai paeta ilman että näyttäisi että hän olisi tappanut ystävänsä ja ilmapiiri Hélènen ja Agnèsin kotona on lievästi sanottuna painostava...

Tätä lukiessa huomais kyllä hyvin että Boileau-Narcejac kirjoittaa elokuviin sopivasti: tarinassa riitti vahvoja koukkuja ja tvistejä, muutamassa avainkohtauksessa pystyi kuvittelemaan hyvin miten se olisi kuvattu 50-luvun trillerin tapaan...
Kirjassa oli myös vahvan ahdistava tunnelma, taustalla maailmansodan aikainen miehitys ja sen tuoma jatkuva uhka ja kotona taas tukahduttava painostus, jossa kaikki tarkkailevat kaikkia ja epäilevät mitä toiset mahtavat suunnitella tai tietää...
Samalla on kuitenkin todettava että henkilökuvat jäivät aika ohuiksi, varsinaisesti miellyttäviä henkilöitähän tässä ei ollut (paitsi ehkä Bernard joka kuolee nopeasti alussa) mutta muutenkin taitaa tarvita näyttelijän tulkintaa muuttamaan nämä henkilöt paremmin eläviksi.
Tarinan rytmityskin tuntui olevan vähän hankalaa, joissain kohdissa viivyteltiin liioitellusti (mukaanlukien viimeisen luvun laajasti tapahtumat selittävä kirje, vaikea uskoa että sitä olisi noin kirjoitettu) ja toisaalta jotkut toiminnalliset kohdat olivat piiloitettu isoihin korukielisiin kappaleisiin joista tajusin vasta jälkeenpäin että mitä niissä tapahtui...ehkä jos osaisin paremmin ranskaa olisin niitä arvostanut, tai sitten ne olisivat silti tuntuneet vanhentuneen korukielisiltä.
Mutta kuitenkin, lukihan tämän ja oli tässä niitä kivoja koukkuja ja tunnelmaa. Ehkä se Vertigo pitää lukea kanssa...

31.3.18

Helmi-maaliskuun luetut

F.M.Mayor - The Third Miss Symons
Rautainen virta
G.K.Chesterton - The Man Who Was Thursday
Rex Stout - Kesävieraan kuolema
V.A.Koskenniemi - Latuja lumessa
Shusaku Endo - Stained Glass Elegies
Lauri Viljanen - Auringon purjeet
Cara Colter - Kukkakauppiaan vakioasiakas
Naguib Mahfouz - The Time and the Place
Samuel R Delany - Babel-17 / Empire Star
Roger Vailland - 325000 frangia
Aila Meriluoto - Sairas tyttö tanssii
Faiza Guene - Hällä väliä huomisella
C.S.Lewis - The Pilgrim's Regress
Unto Kupiainen - Mustan linnun puu
Jean-Patrick Manchette - The petit blue de la côte ouest
Juhani Brander - Getsemane
Arvi Kivimaa - Passacaglia

Tom McCarthy - Tintin and the Secret of Literature
Paul Griffiths - Musica Nova: modernin musiikin historia Debussysta Bouleziin
Raymond Edward Brown - An Introduction to New Testament Christology

Kun en viime kuun lopulla tullut laittaneeksi koostetta niin tässä sitten kahden kuun lukemisia, ja kuten jotkut ehkä ovat huomanneet, bloggaustahti (ja samalla myös lukutahti, kun yhä pyrin bloggaamaan lukemastani fiktiosta) tuolloin helmi-maaliskuun vaihteessa hidastunut aika paljon...enkä ole myöskään ehtinyt ollenkaan niin paljoa kommentoida muiden blogejakaan, lukea olen sentään yrittänyt edes kohtalaisen usein...

Selitys on yksinkertainen, olen tällä hetkellä reissussa Ranskassa oppimassa kieltä ja kulttuuria ja tekemistä on riittänyt, ihan puhtaasti lukuaika on vähentynyt, ja kun sitä vielä käytetään kohtalaisesti ranskankielisiin teksteihin (yhden kirjan olen tänne blogannut, toisen saanen loppuun joskus tulevina päivinä, pari muuta on jo bongattu lukujonoon) joita tietysti ainakin vielä luen aika paljon hitaammin kuin suomea tai englantia. Ja luetuissa teksteissä on tietysti myös paljon muuta kuin blogiin päätyvää kaunoa.

Ettei blogi ihan liian hiljaiseksi mene niin mukana on muutama teos noita suomalaisia runoilijoita, niitä tulee sitten seuraksi :) Ja kukoistaapa runo18-haaste ja Helmet-haasteeseenkin on löytynyt vielä kivasti nimikkeitä, muiden kanssa saattaa tulla ongelmia...

mies nainen muu
englanti 105 103 2 210
suomi 62 44 1 107
saksa 43 11 54
ranska 38 14 2 54
japani 36 10 46
italia 37 2 39
venäjä 26 7 2 35
ruotsi 23 12 35
norja 13 4 17
espanja 11 4 1 16
tsekki 12 2 14
unkari 7 2 1 10
arabia 7 2 1 10
tanska 7 2 9
puola 5 4 9
viro 4 1 5
kiina 3 2 5
portugali 2 2 4
islanti 2 2 4
slovenia 2 1 3
slovakia 2 1 3
muu 3 3
serbo-kroatia 2 1 3
hollanti 1 2 3
kreikka 3 3
iiri 1 1 2
latina 1 1 2
katalaani 2 2
turkki 1 1
albania 1 1
urdu 1 1
bulgaria 1 1
latvia 1 1
malta 1 1
bengali 1 1
460 236 18 714

27.3.18

Arvi Kivimaa - Passacaglia


Tässä Arvi Kivimaan kokoelmassa onkin jotain vähän samaa kuin edellisen bloggauksen Getsemanessa: yhtenäinen runojen sarja jossa päähenkilö vaeltaa pitkin Eurooppaa.
Tiettyä surumielisyyttäkin ja katoavuuden tunnetta on mukana, vaikka vähän eri lähteistä: Kivimaan Eurooppa kun on muutama vuosi aiemmin kulkenut läpi hajottavan suursodan jonka syitä tai oikeutuksia on vaikea nähdä tai hyväksyä...

Kokoelma on varsin yhtenäinen, runot on vain numeroitu nimeämisen sijaan ja jotkut kuvat, kuten vihreän veden laineet, toistuvat runosta toiseen. Kivimaa ei harrasta Branderin tapaista kuvapommitusta, vaan suosii enemmän abstrakteja käsitteitä (ja myös vertikaalista katsetta ylöspäin ja ikuisuuteen), joskin samalla on pakko sanoa että runojen kieli ja kuvat ovat aika usein aika kuluneita...

Helmet-haasteeseen tämä kuuluu kohdaksi 9. Kirjan kansi on yksivärinen (en laske noita tekstivärejä tähän). Ja Runo18-haasteeseen tämä tietysti kuuluu.

Vihreä vesi kohisee minulle:
kumarru maahan.
Kylmään multaan paina otsasi,
levitä kätesi sitä vasten.
Pian olet mullan pimeydessä,
pian olet hävinnyt,
jäljettömiin pyyhkäisty.
Ihmiskäsilläsi tajua katoamisesi.
Ota mullan imu huokosiisi -
pimeys on ympäröivä sinut.
Marmorinen oli muotosi,
kiveen hakattu ja kova:
pettymyksesi olit panssaroinut,
ankaraan kuoreen kätkenyt
                    kärsimyksesi ja kipusi.
Katoavaa ovat nekin.
Vain pahat tekosi jäävät,
kun liu'ut pimeyteen, palaamatta.

Yhä huudan sinua, Jumala.

23.3.18

Juhani Brander - Getsemane


Vaikka yhteydet ovatkin joskus väljät, niin tämä Juhani Branderin kokoelma on nimenomaan kokoelma, runojen sarja joissa minähenkilö, joka on ehkä Danteksi luettavissa, vaeltaa etsimässä Beatricea ympäri modernia Eurooppaa, ja sävyltään, tunnelmaltaan ja keinoiltaan on sarja myös yhtenäinen.

Runojen säkeet vyöryvät hengästyttävän runsaina: modernistisia kielikuvia tässä viljellään ja moni niistä tuntuu hyvinkin kiinnostavalta, mutta siinä vaiheessa kun joka säkeessä alkaa olla omat ilmaisunsa, kuvansa, viittauksensa niin ehkä lukija voi vain epäonnistua. Lukea jokaista yksittäistä riviä maistellen, joka käy niin hitaasti että kokonaisuuksista ei saa enää mitään käsitystä, tai heittäytyen kuvien ja signaalien virtaan, josta joitain signaaleja nousee esiin ja aika monta jää myös kohinaksi...

Mutta ehkä se on ominaista Getsemanen Euroopalle ja modernin Danten etsinnälle, yleinen tunnelma on rappion ja päämäärättömän harhailun ja mistä saa kiinni hajoaa...niin materialistista kuin kuvasto onkin, konkreettisuus käy illuusioksi, kulttuuriviittauksetkin hajottavaksi ja uskonnonkin kielellä puhutaan enää vain kaupallisuuden voimista.

(tässä kohtaa voisin sitten miettiä miten sen entisen Danten etsintä eteni vertikaalisesti ja modernin horisontaalisesti ja kummalla niistä päästään Beatricen luo menestyksekkäämmin, ja mitä tästä voisi päätellä)

Kirja osuu Runo18-haasteeseen ja Helmet-haasteen kohtaan 4. Kirjan nimessä on jokin paikka.

Tynnyri (ote)

suurten laivojen aikaan kannoin taskussani
                    roomalaista korvaa

maa maata, tulta ja tuhoa, suuri harmaa teatteri
                    kaupunkien öissä kuuli vain ilveilijöiden huudot
                 suuria kertomuksia ei ollut

kuljen tässä, eikä huomista ole

ohimenevä tuuli tai jumalan suu
tuhlaajapojan tavoin totean, en paljon pyytänyt
vain silmät taivasta varten, kivitaulujen liinat

appelsiininkuoreen pyyhimme kudosnesteet, kuolleet solukot

totesin ajattelun illuusion

kuluneiden meikkien rajatapaukset, haamukuninkaat
höyhenpukukutsujen vangitut kyyhkyt
senaatin miehet ja otsia kolhivat kivet

17.3.18

Jean-Patrick Manchette - Le petit bleu de la côte Ouest


Noin vuosi sitten luin Jean-Patrick Manchetten viileän jännärin Fatale, ja nyt sitten toinen kirjansa, joka myös nauttii jonkinlaista kulttiasemaa kovaksikeitetyn dekkarin puitteissa (tässä painoksessa on mukana myös James Sallisin esipuhe).

Eräänä yönä palatessaan kotia kohti Georges Gerfaut, erään firman toimihenkilö, sattuu paikalle jossa auto on ajanut ulos moottoritieltä. Kuljettaja on elossa mutta loukkaantunut, joten Georges ajaa hänet sairaalaan mutta kun kello on lähempänä neljää niin ei jää sairaalaan odottelemaan vaan poistuu paikalta.
Kolme päivää myöhemmin Georges Gerfaut yritetään tappaa.

Tästä lähtee sitten pako ja ajojahti, josta ei vauhtia puutu ja ruumiitakin tulee useampi...keskeisenä ideana juuri että aivan tavallisen tyypin elämä muuttuu yllättäen ja radikaalisti kun sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan, ja kyllä siitä aivan tavallisesta tyypistä kuoriutuu aikamoinen badass kun sopivasti tyrkitään...

Fatalen tyyliin yleinen tunnelma on yltiöcool (muutama vuosi kirjan ilmestymisen jälkeen se on filmattu ja pääosassa "tietysti" Alain Delon), paljon lyhyitä lauseita ja behavioristista kerrontaa, paljon ulkonäön ja tekemisten kuvailua muttei juuri lainkaan peilailla sisäisiä tuntoja. Ja tietysti ironiaa ja vähän huumoriakin ja fiilis että sanoja ja ilmaisuja on kyllä hiottu, pyrkimyksenä juuri tunnelman luominen (tarinan juoni sinänsä on aika simppeli): Manchette seuraa kyllä tiukasti Dashiell Hammettin perinteessä mutta kirjoittaa hyvin itsetietoisesti, eli joitain saattaa ehkä ärsyttääkin tämä vaikutelma "cooliuden harjoitelmasta", mutta jos laji kiinnostaa niin kannattaa tutustua (alkukielellä tai englanniksi, ei näitä suomeksi ole tullut).

Näin kieltenopiskelun kannalta tämä on suht mukavaa tekstiä juuri siksi, että tarina etenee varsin suoraviivaisesti, kirjassa ei jaaritella ja luvut ja lauseet ovat lyhyitä, joskin haasteeksi tulee runsas määrä puhekielisyyttä (näistä oppii kyllä hyvän valikoiman kirosanoja ja muita törkeyksiä). Oma jännä piirteensä tässä oli kirjan verbiopissa: ensimmäinen (ja viimeinen) luku olivat preesensissä, toisessa luvussa oli aikamuotona menneen ajan imperfekti-perfekti (passé composé) mutta sen jälkeen siirryttiin passé simpleen, suht harvinaiseen kirjalliseen aikamuotoon jota käytetään normaalisti vain kaukaisesta menneisyydestä puhuttaessa. Luultavasti ideana oli tällä tavalla alleviivata juuri tapahtumasarjan ajautumista pois normaalista, siinä määrin että sen jälkeen eivät asiat olleet enää lainkaan kuin ennen (ja tuotahan ei sitten kovin helposti onnistu ilmaisemaan muilla kielillä, siksi ilahduttava koukku ihan näin kieliopin kannalta).

MarikaOksa on lukenut tästä Jacques Tardin tekemän sarjakuvasovituksen (ja tämän kirjan lopussa oleva teosluettelo kertoo Tardin sovittaneen myös kolme muuta Manchetten kirjaa sarjakuviksi...)

[...] et les casiers à disques où l'on trouvait des disques de musique symphonique et d'opéra et de jazz West Coast pour une valeur de quatre ou cinq mille francs; et les rayons de teck encastrés dans le mur et soutenant plusieurs centaines de volumes, c'est-à-dire presque tous les meilleurs écrits produits par l'humanité et aussi des merdes. 

Koska kirja sijoittuu kerronnallisesti "nykyhetkeen" ja se ilmestyi alunperin 1976, saan tällä Helmet-haasteesta kohdan 5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit.

10.3.18

Unto Kupiainen - Mustan linnun puu


Blogattuja Kupiais-kokoelmia on tämän myötä nyt kymmenen, ja kun en yhäkään lue näitä järjestyksessä niin tämä kuuluu alkupään tuotantoon, sodanaikaisiin runoihin.

Varsinaisia sotarunoja tässä ei tosin juuri ole, kun se aineisto juuttui sotasensuuriin liiallista sotaväsymystä osoittavana ja morbidina, tai olikohan yksi tai kaksi samantyylistä runoa päässyt mukaan vähän eri muodossa?
Ei tämäkään aineisto nyt suoranaisesti hilpeää ole, intohimoja liikkuu ja osa niistä synkempiä, huulia suudellaan vaikka ne ovat toisten kuin sinun, minun vuokseni hän oppii että rakkaus on valhetta, aavistusten tummat laivat saapuvat satamaani jne, elämän vimmaa on ja pelkoa että se on tyhjää...

Mutta ei Kupiainen vielä tässä ole parhaimmillaan, aika monta tuntuu enemmän kisällin työnäytteiltä kuin varsinaisesti kypsiltä teoksilta, muodollisesti päteviltä mutta vähän mitäänsanomattomilta tai sellaisilta joita ei olisi jo tehty paremmin, joissain tapauksissa iskelmäsanoituksina...
Epätasaisessa kokoelmassa on kuitenkin mukana myös joitain onnistumisia...

Soutaja

Vieras on virta, ja vieras on vene,
eivät ne unelmies uomia mene.
Ilta on ihmisessä, aamu on outo;
illasta aamuun on ihmisen souto.
Illasta aamuun on yöllistä matkaa;
jos jaksat uskoa, jaksat jatkaa.
Taapäin tuijotat, soudat eteen
outoa venettä outoon veteen.

(tämä taisi olla se runo jota kaipailtiin samannimisen kokoelman yhteydessä?)
Kirja osuu Runo18-haasteeseen.

7.3.18

C.S.Lewis - The Pilgrim's Regress


Monista C.S.Lewisin kirjoista, niin fantastisia elementtejä kuin niissä käytetäänkin, on hieman vaikea puhua puhtaasti fiktiona: kirjailija kun tunnetusti suosii hyvinkin selkein vedoin piirettyjä allegorioita, että helposti aletaan siirtyä esseistiikan puolelle. Tässä kirjassa alkulauseen perusteella on mukana myös omaelämäkerrallisuutta, mutta reippaasti yleisemmälle tasolle vietynä...

Kommentoivia pastisseja toisten kirjailijoiden teoksista Lewis on myös kirjoittanut: aiemmin lukemani The Great Divorce/Suuri avioero on nimensä puolesta viittaus William Blaken Taivaan ja helvetin avioliittoon (ja sisältönsä puolesta jokseenkin yhteneväinen Danten Jumalaisen näytelmän kanssa, mitä nyt matkaan lähdetään bussilla...)
Sama juttu tämän The Pilgrim's Regressin kanssa: lukijan on hyvä tuntea John Bunyanin Kristityn vaellus, pohjatarina on jokseenkin sama mutta tietysti Lewis on eri ajan ja katsantokannan lapsi kuin Bunyan...

Hieman Bunyanin suuntaan ehkä irvaillenkin kirja lähtee liikkeelle Puritaniasta, jonka sisäinen ristiriitaisuus herättää päähenkilö Johnissa kummastusta ja kun näköpiirissä kajastaa lännessä oleva ihanainen Saari, lähtee John sitä tavoittelemaan ja matkalla kohtaa monenlaista antropomorfoitua aatetta, filosofista suuntausta, näkökulmaa, uskonnollista virtausta yms ja polulta harhaillaan myös paljon ennen kuin löydetään reitti Saarelle. Ja takaisin myös, jolloin saavutetuilla kokemuksilla vanhatkin asiat näyttävät erilaisilta. Ja tietysti koko homma on suuri allegoria henkisestä ja hengellisestä etsinnästä, Lewisin ominaisella huumorilla ja oivaltavuudella varustettuna tietty. Pääseekö John kulkemaan Media Halfwaysin ja luota Zeitgeistheimin kautta Saarelle, onko herra Sensible vai herra Broad enemmän oikeassa, miten suhtautua Mother Kirkiin tai pohjoisen punaisiin ja mustiin kääpiöihin...

Joiltain osin teos paljastaa toki oman aikakautensa, se on kirjoitettu 30-luvulla ja jotkut jutut eivät menisi läpi nykykirjassa, mutta niiden suhteen voin siteerata aiemminkin siteeramiani Lewisin omia sanoja että koska ihmiset tekevät eri aikoina eri virheitä, vanhassa kirjallisuudessa ne ovat helpommin havaittavissa ja näin vähemmän vaarallisia ja se mikä on laajemmin totta ja hyvää on paremmin nautittavissa. Ja hyviä huomioita tässä toki riittää.

"Come, come," said the jailor. "You must know your catechisms by now. You, there" (and he pointed to a prisoner little older than a boy whose name was Master Parrot), "what is argument?"
"Argument," said Master Parrot, "is the attempted rationalisation of the arguer's desires."
"Very good," replied the jailor, "but you should turn out your toes and put your hands behind your back. That is better. Now: what is the proper answer to an argument proving the existence of the Landlord?"
"The proper answer is , 'You say that because you are a Steward.'"
"good boy. But hold your head up. That's right. And what is the answer to an argument proving that Mr Phally's songs are just as brown as Mr Halfways'?"
"There are two only generally necessary to damnation," said Master Parrot. "The first is, 'You say that because you are a Puritanian,' and the second is, 'You say that because you are a sensualist.'"
"Good. Now just one more. What is the answer to an argument turning on the belief that two and two make four?"
"The answer is, 'You say that because you are a mathematician.'"
"You are a very good boy," said the jailor. "And when I come back I shall bring you something nice. And now for you," he added, giving John a kick and opening the grating.

Joku aika sitten tuli mieleen että siinä missä sekularistiset asenteet uskontoihin ovat arkipäivää, nykyhetkessä tuntuu olevan kehittymässä myös tieteen suhteen vastaava ilmiö: vaikka toki noin periaatteessa suhtaudutaankin suvaitsevasti siihen että tieteilijät tieteilevät ja saatetaan ehkä vähän arvostaakin, niin silti koetaan että tiede on relevanttia vain suhteessa itseensä, se pitää lokeroida omaksi alueekseen jossa puuhaillaan keskenään omia mutta sitä ei pidä päästää vaikuttamaan muihin elämänalueisiin. Saatetaan jopa suhtautua vihamielisesti siihen että tieteet tulevat tyrkyttämään omia näkemyksiään ulkopuolisille, olkoot tieteistä kiinnostuneita ne jotka niitä harrastavat mutta ei se minulle kuulu enkä pidä että minulle niitä tyrkytetään. Minulla on Oikeus Valita Henkilökohtaiset Faktani, ja anateema sille joka tätä oikeutta haluaa rajoittaa tai väkisin työntää omia faktojaan minulle.
Tällainen lokeroiva ajattelu on sivistysvihamielistä ja älyllisesti epärehellistä. Ylläolevassa sitaatissa se tunnistetaan, ja samaa näkyy kun avaa päivän lehdet (ei, Trump ei ole ainoa).

Helmet-haasteeseen saan tällä kirjalla kohdan 29. Kirjassa on lohikäärme. 

25.2.18

Faïza Guène - Hällä väliä huomisella


15-vuotiaalla Dorialla ei mene kauhean hyvin, vanhemmista isä on häipynyt takaisin Marokkoon kun ei äiti saanut muita lapsia kuin yhden tytön, ja äiti raataa hotellisiivoojana kun ei lukutaidottomana oikein muuta työtä edes voi etsiä, ja Dorialla itsellään ei ole kovinkaan suuri luottamus ulospääsyyn ranskalaislähiön kurjista oloista, ainakaan koulutuksella, vaikka toisaalta unelmia ja haaveita toki on...

Tämä Faïza Guènen kirja (suom. Reita Lounatvuori) vertautuu lukemissani Khemirin Ajatussulttaaniin, toisen polven siirtolaisena elävän arabiteinin kokemuksia Euroopassa. Ranskan siirtolaislähiöt ovat karumpia kuin Ruotsin, ja Dorialla on kyynisempi ja toivottomampi suhtautuminen identiteettietsintään tai omaan itseensäkään, mutta tekstissä on kuitenkin räväkkyyttä ja huumoriakin, ei tämä kuitenkaan ole mikään kurjuudessarypeminen. Ennemminkin sanoisin että teos on monella tapaa jopa varsin perinteinen nuortenkirja tyttökirjojen perinteessä, päähenkilö ja miljöö toki määrittävät tapahtumia (ja ovat siis hyvä syy lukea kirja vaikkei tyttökirjoja ehkä muuten niin lukisikaan...)

Sitten mä ilmestyn ruutuun, kasvot hämärrettyinä ja ääni muutettuna piirrettyjen ääneksi. Käännyn kameraan ja alan tilittää:
 "No siis mitä järkee elää? Mulla ei oo vielä rintoja, mun lempinäyttelijä on homo, maailmassa on turhia sotia ja epätasa-arvoa ja sokerina pohjalla: Hamoudi säätää Lilan kanssa eikä mainitse asiasta sanallakaan! Joo-o...elämä on paskaa, ei voi mitään..."
Silloin kuvaan astuu dokumentin lukija, ja taustalla soi sairaan surullinen musiikki.
"Tyttö on oikeassa...Niin juuri, elämä on paskaa, taidankin lopettaa tv:n taustaäänenä, on tämä niin syvältä, me emme saa mitään tunnustusta, eihän meiltä kukaan pyydä kadulla edes nimmaria, ei tässä tule kuuluisaksi, ankea ammatti. [...]" 

 Kirjan on lukenut myös Mari A ja Salla. Ja otan sillä Helmet-haasteesta kohdan 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin ("Mulle telkkari on tämän päivän köyhän Koraani.")

22.2.18

Nico Tanigawa - No Matter How I Look at It, It's You Guys' Fault I'm Not Popular!



...ja muita nörttityttöjä, joihin liittyviä mangoja olen lueskellut viime aikoina.

Eksentriset, pakkomielteiset ja sosiaalisesti rajoittuneet nörttipojat ovat tietysti olleet sarjakuvissa ja muussakin populaarikulttuurissa suosittu kohde (tietysti myös lukijoina/katsojina), mutta ilahduttavasti tämäkin näkemys laajenee, kun viime aikoina on vastaan tullut muutamia kiinnostavia mangasarjakuvia eksentrisistä, pakkomielteisistä ja sosiaalisesti rajoittuneista nörttitytöistä. Ja vähän muunkinlaisista.
Ja Japani tuottaa tietysti hyvin merkillisiä aiheita ja ilmiöitä, fanikulttuuri on omanlaista, hikikomori on ihan ilmiö ja kulttuurissa piisaa paljon muutakin outoa joihin näissä sarjoissa törmää, joistain jutuista saa ehkä enemmän irti jos vähän populaarikulttuuria tuntee ja ja toisaalta näissä on myös aikamoisia matolaatikoita joista ei ehkä edes olisi halunnut tietää...
(kuva: Wikipedia)
Ensimmäinen annos oli Kio Shimokun Genshiken, joka kertoo japanilaisessa collegessa toimivasta otaku-kerhosta ja kun jokaisella ryhmän jäsenellä on omat kiinnostuksen kohteensa niin samalla esitellään otaku-kulttuuria laajemminkin. Sarjan alussa kerholaiset ovat kaikki nuoria miehiä ja kerhoon tuleva trendikäs tyttö, jonka poikaystävällä on valitettavia otakutaipumuksia jotka pitää kitkeä pois...mutta aika pian mukaan tulee cosplaysta pitävä tyttö, ja pian muitakin omien alojensa harrastajia kasvavalla outoudella, ja samalla kun kirjan alun henkilöitä alkaa valmistua ja poistua sarjasta, niin pian kerhossa on naisenemmistö.
Lajityyppi on koominen slice-of-life, hahmoissa on karrikointia mutta toisaalta kun aihe on sellainen joka perinteisesti suosii eksentrisiä luonteita niin liian kauaksi ei realismista mennä...

(kuva: Wikipedia)

Akiko Higashimuran Princess Jellyfishissä taas seurataan vähän aikuisempien NEET-naisten kommuunia, joiden asuinaluetta aiotaan kehittää ja näin kommuunin taloakin uhkaa myynti ja hävitys, ja kun kommuunin naiset eivät oikein osaa elää normaalimaailmassa niin tämähän on kauhistuttava tapaus, mutta uusi tuttavuus joka kiinnostuu kommuunista (ja erityisesti sen yhdestä jäsenestä) lähtee kehittämään suunnitelmaa sen pelastamiseksi...
Tässä on vedetty enemmän kimurantin ihmissuhdedraaman puolelle, vaikka komediaa toki myös riittää, ja hahmojen eksentrisyys ja sosiaalinen syrjäytyneisyys on jo ihan eri tasolla.

Ja sitten tämä Nico Tanigawan huumorisarja lukiolaisesta Tomokosta, joka on aikamoinen nolojen tilanteiden tyttö, oikeasti sosiaalisesti kyvytön joka jatkuvasti lukee väärin muitten käyttäytymiskoodeja tai on niille sokea. Ja kun maailmakäsitys on ammennettu pääosin animesta, videopeleistä ja muusta populaarikulttuurista niin meno on usein aika harhaista...
Ja Tomoko piirretään muutenkin aika epämiellyttäväksi, laiskaksi, itsekeskeiseksi ja usein ilkeäksi, ja toisaalta näkyvissä on jatkuvasti myös pateettisuus, tietoisuus siitä että asiat eivät nyt ole ihan kunnossa ja halu tulla paremmaksi, joten lopputuloksena on varsin huikea hahmo (jonka seikkailuja luin nyt osat 5-7, kannet kuvattu yllä).
Tässä sarjassa tykitetään aika kovalla tahdilla populaarikulttuuriviittauksia joisa iso osa meni kyllä ohi (joitain vähän selitetään kunkin nitene lopussa olevissa kääntäjän kommenteissa) mutta kun tarinoissa liikutaan enemmän sosiaalisten kuvioiden ympärillä niin niihin pääsee kyllä kiinni...juttujen huumori on kyllä joskus aika mustaa ja tässä sarjassa kukoistavat myös populaarikulttuurin synkemmätkin nurkat.

Vaikka varsin monissa nörttitarinoissa onkin keskiössä sosiaalinen sopivuus ja ristiriita omien ja yleisesti hyväksyttyjen ideaalien välillä, niin kun päähenkilönä on nainen/naiset, tavallista suuremman roolin saavat ulkonäköpaineet, trendikkyys, hyväksyttävyys myös omien sosiaalisten ympyröiden ulkopuolella: eivät ne ole lajissa koskaan täysin poissa mutta näissä ovat korostuneet...
Tietysti näissä tarinoissa peilaillaan myös toden ja fantasian rajan hämärtymistä, yhteiskunnallisia paineita ja vaatimuksia yhdistettynä toivottomuuteen, epäluottamuksena tulevaisuuteen, poliittiseen ja yhteiskunnalliseen korruptioon, ja kuinka tällöin eskapismi ja triviaali tuntuu helposti paremmalta vaihtoehdolta. Kun tämä vielä toteutetaan huumorilla...

Osumia Sarjakuvahaasteeseen.

21.2.18

Aila Meriluoto - Sairas tyttö tanssii

 

Varhaista, joskaan ei ihan varhaisinta, Aila Meriluotoa. Aikaisemmat antologiaselailut olivat vinkanneet että voisi tutustua, ja tällä kirjalla oli paras nimi.

Olin ennakkokäsityksissäni ajatellut Meriluotoa modernistina mutta ei näissä alkupään teoksissaan näköjään sitä ollutkaan, paitsi joskus: klassisempi runokieli on vahvasti mukana, vaikka venyykin jo, ja kun kirjan nimessä ja osassa runojakin mainitaan tanssi, niin sen rytmi ja vimma kuuluvat tietysti asiaan, mutta fyysisiä ollaan staattisinakin, puina ja patsaina.

En nyt sitten tiedä. Viimeisen luvun Rainer Maria Rilke -käännökset eivät oikein minua hetkauttaneet, sitä edeltävissä omissa runoissa sitten löytyi parempaa ja huonompaa, tanssin pyörteissä minusta sitä parempaa.

Kuolema (ote)

kuin aurinko se myös, mut outo: melu
sen kohotessa kuoli. Ääntä millään
ei ollut enää, raju ajattelu
vain. Ja hän ajatteli jäsenillään,
vyötäröin, sormenpäin kuin kiihkein aivoin,
ja ajatteli: länsi, pohja, itä,
ja ajatteli: piha mustin kaivoin,
ja tanssi sen ja oli itse sitä
ja oli maisema, se vieras, aava
ja täynnä hirvittävää hiljaisuutta,
vaan muuttuva ja joka hetki saava
ja joka askeleella uutta, uutta.

Aurinko tanssin leimus kaiken yllä
ja kaiken valaisi: maan kukittuneen,
nyt talon kukkulalla hyljätyllä,
sen, joka joskus on noussut uneen,
ja puutarhat, ne suljetut, ne joita
ei koskaan ollut, ennen eikä nytkään.
Ja järkkyi maa ja aukes onkaloita,
ei salaan jääneet syvään-kätketytkään,
ei tympein suokaan, joka pimeänä
pohjalla vaani lahonnein puunjuurin.
Hän tanssi, tanssi, yhä syvempänä
hän tanssi itsensä,

20.2.18

Roger Vailland - 325000 frangia


Hassuja löytöjä divarista: nätti kansi, Roger Vailland on Goncourt-voittaja (eri kirjalla) ja hei, Kansankulttuurin julkaisema niiltä ajoilta kun meillä oli kunnon vassareita ennen kuin porvarinkakarat tuli pilaamaan kaiken 60-70-luvun vaihteessa (tämän teoksen suomennos Leila Adler).

Bernard Busard on bionnasilainen nuorimies, amatöörikilpapyöräilijä ja Marie-Jeannen kosija: Marie-Jeanne kantaa kuitenkin sen verran huolta tulevaisuudesta että haluaa pois Bionnasista, koska siellä Busardilla ei ole oikein muuta tulevaisuutta kuin jumittua Plastoform-muovitehtaaseen ruiskupuristimen käyttäjäksi. Suunnitelmaksi tulee hankkia tienvarteen pikaruokala joka on uusi kasvava ala, mutta nykyisten säästöjen lisäksi tarvitaan lisää rahaa, tarkalleen ottaen 325000 frangia...jonka Bernard päättää hankkia yhdessä tuttavansa kanssa tekemllä työtä Plastoformissa pyörittämässä ruiskupuserrinta kahdestaan neljän tunnin vuoroissa, kolme vuoroa päivässä kumpikin, 187 päivän ajan...Plastoformin omistajalle tämä myös sopii joten työhön aletaan.

Kuten kustantajasta ja aiheesta saattaa päätellä, on poliittinen valveutuneisuus kirjassa pääroolissa, henkilöt vedetään aika yksinkertaisin vedoin vaikka eivät miksikään ilmeisiksi karikatyyreiksi jääkään. Ja kirjan alusta on jo aika selvää että tässä tulee käymään huonosti, kyse on vain siitä tarkalleen miten ja milloin (ja "milloin"kin on lopulta selvä, kirjan lopussa tietysti), mutta jännitettä silti pidetään hyvin yllä: kirja alkaa polkupyöräkilpailun kuvauksella ja miehen ja koneen kamppailussa on sama kilpailun draivi niin että "miten" säilyttää yhä kiinnostavuutensa...ja samoin kuin urheilukisassa saavutukset mitataan numeroilla. 

Busard vartioi punaista valoa.
- Mitä minä täällä teen? hän kysyi ääneen itseltään.
Hän mietti edelleen kahden maxiton-pillerin vaikuttaessa jatkuvasti. Ehkä myös pohjalla tuntuvan väsymyksen vaikutuksesta. Hän ajatteli, että hän tuli halvemmaksi kuin automaattilaite. Toisaalla työntökampa ja sähkösilmä, toisaalla Bernard Busard, hänen iso laiha ruumiinsa, hänen kilpapyöräilijän lihaksensa, hänen aivonsa, hänen rakkautensa Marie-Jeanne Lemercieriin; ja Bernard Busard oli halvempi.
Hän oli kuitenkin hiukan kalliimpi kuin ruiskumäntä ja apumoottori, joka panee sen käyntiin, koska käsipuristin oli korvattu puoliautomaattipuristimella. Mutta hän oli halvempi kuin puoliautomaattisen puristimen ja kokonaan automaattisen laitteen hinnat yhdessä. Hänen hintansa oli merkitty kahden täsmällisen rajan välille. Hän olisi voinut laskea tarkalleen, mitä hän maksoi rahassa.
- Minä olen itse huora, hän sanoi ääneen.
Hän nousi, otti ulos, laski, katkaisi, eroitti, heitti, odotti. Ja jatkoi miettimistään.
Jos kokonaan automaattisten puristinten hinnat laskisivat, putoaisivat hänen hintansa alapuolelle...Yhdeksällä kymmenestä työläisestä ei enää olisi työtä, ja ettei menettäisi paikkaansa, kymmenes työläinen suostuisi työskentelemään alle hintansa. Miehen tuntihinta laskisi. Siis Bernard Busard olisi vielä hiukan vähemmän arvoinen rahassa. Eivätkä isä ja poika Morel voisi, vaikka koko sydämestään sitä haluaisivat, arvioida häntä uudelleen, sillä jos he nostaisivat kustannushintaa, heidän kilpailijansa saattaisivat heidät perikatoon.
- Mitään ei ole siis tehtävissä, hän sanoi ääneen.
Hän katkaisi, eroitti, heitti, odotti.

Helmet-haasteesta otan kohdan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallisa epäkohtaa. Tietysti.

18.2.18

Samuel R. Delany - Babel-17 / Empire Star

 

Kahden lyhyen scifiromaanin yhteisnide (Empire Star on alle sata sivua, Babel-17 hädintuskin päälle parisataa) mutta kun kirjoittajana on Samuel R Delany niin ei näitä ihan noin vain ahmaista...

Babel-17 on tietysti arvostettu ja palkittu ja tekijänsä arvostetuimpia teoksia, ja alusta asti Empire Star oli suunniteltu sille pariksi (60-luvulla näitä pieniä scifikirjoja julkaistiin usein kahden kirjan yhteisniteinä, joskus samalta kirjailijalta, joskus kahdelta eir kirjailijalta) mutta ilmeisetsi tämä suht tuore painokseni on ensimmäinen kerta kun nämä todellla ovat yhdessä. En niissä tosin ihan valtavasti yhteyksiä huomannut, paitsi että Babel-17:ssa mainitaan ohimennen Muels Aranlyden kirjoittama Comet Jo -seikkailuteos, ja Muels Aranlyde ja Comet Jo ovat Empire Starin henkilöitä (ja Muels Aranlyde on tietysti anagrammi).

Niin, nämä ovat avaruusscifiä jossa lennellään pitkin galaksia planeetalta toiselle, mutta se tieteenala josta Delany Babel-17:ssa kirjoittaa ei ole fysiikka vaan kielitiede, keskeisenä koukkuna ajatus kielestä ihmisen ajattelua, ymmärrystä ja havainnointia ohjaavana tekijänä, ja erityisesti vahvempi versio Sapir-Whorf-hypoteesista, että kun kielestä puuttuu joitain käsitteitä, kielellä ajatellessa ei voida ajatella tai tuntea kyseisiä käsitteitä (tämä vahva versio on kumottu, mutta spekuloida sillä tietystivoi, ja heikompi versio että kieli vaikuttaa ja ohjaa ajattelua toki elää).

Käynnissä on tähtienvälinen sota, ja muutama sabotaasi-isku on aiheuttanut huolta, varsinkin kun sitä ennen on napattu pätkiä koodattua dataa jota ei olla onnistuttu dekoodaamaan, ja jotenkin nämä tuntuvat liittyvän toisiinsa...asiaa lähtee selvittämään runoilija ja kielellinen lahjakkuus Rydra Wong joka aluksi huomaa että kyseessä ei ole koodi (eikä ole siis simppelisti dekoodattavissa) vaan kieli, ja lisämateriaalin kanssa alkaa päästä vähän kärryille sne rakenteesta...ja kieli onkin sen verran nerokas että se suorastaan vauhdittaa Wongin ajattelua ja ongelmanratkaisua, mutta samalla siinä piilee vaaroja ja ansoja...

Empire Starissa taas pienen takahikiä-planeetan maalaispoika saa mission matkustaa keisarikunnan keskukseen Empire Stariin välittääkseen viestin, josta ei kirjan alkupuolella vielä oikein tiedä että mikä viesti on, ja jossain vaiheessa käsittää että ne liittyvät jotenkin Lll:iin (ja mitä ovat Lll, lukekaa kirjasta ja miettikää, vertauskuvia ne epäilemättä ovat...) mutta tämä matka ja viestin vieminen menee vähän Kafkan tai Beckettin henkisesti...

Delany ei ihan liikoja ekspositiota harrasta, eli kirjojaan lukiessa hämmennys on tuttu tunne kun kirjailija tyynesti heittää lukijansa altaan syvään päähän, keskelle tilanteita ja tapahtumia joista lukija saa sitten ymmärtää mitä ymmärtää, ja ajoittain hyvinkin kokeelliseen proosaan, ja kun scifi-ideansakin ovat usein aika korkealentoisia ja vertauskuvallisuutta käytetään runsaasti, niin eivät ole scifi-genren kevyintä päätä, ennemminkin sitä toista laitaa...
Mutta samalla tai juuri siksi teoksensa ovat myös hyvin antoisia. Scifi-lukemisissani olen nykyään aika valikoiva mutta omassa arvoasteikossani Delany on ihan terävintä kärkeä.

"Lll suffering is something that happens to you, not to Lll," the Lump said. "It is impossible to understand the suffering of the Lll from the point of view of the Lll itself unless you are one. Understanding is one of the things the Empire protects them from. Even the Lll can't agree on what's so awful about their situation. But there is enough concurrence so you must take our word. There are certain walls that multiplexity cannot scale. Occasionally it can blow them up, but it is very difficult and leaves scars in the earth. And admitting their impermeability is the first step in their destruction."

Helmet-haasteesta voisin ehkä ottaa kaksikin kohtaa, yhden kummallekin kirjalle, mutta mennään nyt yhdellä eli 40. Kirjassa on lemmikkieläin (Comet Jo:lla on devil kitten Di'k).