18.2.18

Samuel R. Delany - Babel-17 / Empire Star

 

Kahden lyhyen scifiromaanin yhteisnide (Empire Star on alle sata sivua, Babel-17 hädintuskin päälle parisataa) mutta kun kirjoittajana on Samuel R Delany niin ei näitä ihan noin vain ahmaista...

Babel-17 on tietysti arvostettu ja palkittu ja tekijänsä arvostetuimpia teoksia, ja alusta asti Empire Star oli suunniteltu sille pariksi (60-luvulla näitä pieniä scifikirjoja julkaistiin usein kahden kirjan yhteisniteinä, joskus samalta kirjailijalta, joskus kahdelta eir kirjailijalta) mutta ilmeisetsi tämä suht tuore painokseni on ensimmäinen kerta kun nämä todellla ovat yhdessä. En niissä tosin ihan valtavasti yhteyksiä huomannut, paitsi että Babel-17:ssa mainitaan ohimennen Muels Aranlyden kirjoittama Comet Jo -seikkailuteos, ja Muels Aranlyde ja Comet Jo ovat Empire Starin henkilöitä (ja Muels Aranlyde on tietysti anagrammi).

Niin, nämä ovat avaruusscifiä jossa lennellään pitkin galaksia planeetalta toiselle, mutta se tieteenala josta Delany Babel-17:ssa kirjoittaa ei ole fysiikka vaan kielitiede, keskeisenä koukkuna ajatus kielestä ihmisen ajattelua, ymmärrystä ja havainnointia ohjaavana tekijänä, ja erityisesti vahvempi versio Sapir-Whorf-hypoteesista, että kun kielestä puuttuu joitain käsitteitä, kielellä ajatellessa ei voida ajatella tai tuntea kyseisiä käsitteitä (tämä vahva versio on kumottu, mutta spekuloida sillä tietystivoi, ja heikompi versio että kieli vaikuttaa ja ohjaa ajattelua toki elää).

Käynnissä on tähtienvälinen sota, ja muutama sabotaasi-isku on aiheuttanut huolta, varsinkin kun sitä ennen on napattu pätkiä koodattua dataa jota ei olla onnistuttu dekoodaamaan, ja jotenkin nämä tuntuvat liittyvän toisiinsa...asiaa lähtee selvittämään runoilija ja kielellinen lahjakkuus Rydra Wong joka aluksi huomaa että kyseessä ei ole koodi (eikä ole siis simppelisti dekoodattavissa) vaan kieli, ja lisämateriaalin kanssa alkaa päästä vähän kärryille sne rakenteesta...ja kieli onkin sen verran nerokas että se suorastaan vauhdittaa Wongin ajattelua ja ongelmanratkaisua, mutta samalla siinä piilee vaaroja ja ansoja...

Empire Starissa taas pienen takahikiä-planeetan maalaispoika saa mission matkustaa keisarikunnan keskukseen Empire Stariin välittääkseen viestin, josta ei kirjan alkupuolella vielä oikein tiedä että mikä viesti on, ja jossain vaiheessa käsittää että ne liittyvät jotenkin Lll:iin (ja mitä ovat Lll, lukekaa kirjasta ja miettikää, vertauskuvia ne epäilemättä ovat...) mutta tämä matka ja viestin vieminen menee vähän Kafkan tai Beckettin henkisesti...

Delany ei ihan liikoja ekspositiota harrasta, eli kirjojaan lukiessa hämmennys on tuttu tunne kun kirjailija tyynesti heittää lukijansa altaan syvään päähän, keskelle tilanteita ja tapahtumia joista lukija saa sitten ymmärtää mitä ymmärtää, ja ajoittain hyvinkin kokeelliseen proosaan, ja kun scifi-ideansakin ovat usein aika korkealentoisia ja vertauskuvallisuutta käytetään runsaasti, niin eivät ole scifi-genren kevyintä päätä, ennemminkin sitä toista laitaa...
Mutta samalla tai juuri siksi teoksensa ovat myös hyvin antoisia. Scifi-lukemisissani olen nykyään aika valikoiva mutta omassa arvoasteikossani Delany on ihan terävintä kärkeä.

"Lll suffering is something that happens to you, not to Lll," the Lump said. "It is impossible to understand the suffering of the Lll from the point of view of the Lll itself unless you are one. Understanding is one of the things the Empire protects them from. Even the Lll can't agree on what's so awful about their situation. But there is enough concurrence so you must take our word. There are certain walls that multiplexity cannot scale. Occasionally it can blow them up, but it is very difficult and leaves scars in the earth. And admitting their impermeability is the first step in their destruction."

Helmet-haasteesta voisin ehkä ottaa kaksikin kohtaa, yhden kummallekin kirjalle, mutta mennään nyt yhdellä eli 40. Kirjassa on lemmikkieläin (Comet Jo:lla on devil kitten Di'k).

15.2.18

Naguib Mahfouz - The Time and the Place

 

Aikaisemmin olen egyptiläisnobelisti Naguib Mahfouzilta lukenut muutaman romaanin, ja kun kirjailijalta löytyi myös novellikokoelma niin pitihän se sitten lukea.

Kirjan kaksikymmentä novellia ovat valikoitu laajalta aikaväliltä 60-luvun alusta 80-luvun loppuun, ja kun tähän mennessä luetuissa romaaneissakin on käytetty varsin monenkirjavia kerrontatapoja niin myös novelleissa on vaihtelua, on tunnelmakuvia ja kansantarinan omaisia juttuja ja kaikenlaista siltä väliltä. Oikeastaan ainoa asia joka pysyy vakiona on paikka, ja kirjan esipuheessakin mainitaan Mahfouzin tuotannosta että vaikka se laaja onkin, niin se sijoittuu lähes yksinomaan Kairoon, edes maaseudulle ei Mahfouzia kiinnosta mennä, ja Kairon elämää sitten kuvataan kaikessa laajuudessa ja värikkyydessä, edustavampia ja kätketympiä puolia...

Niinkuin usein näissä novellikokelmissa, tässäkin toisista tarinoista pidin enemmän kuin toisista,
haluaisin tässä nostaa esiin At the Bus-Stop -novellin, jossa joukko ihmisiä seisoo bussipysäkin suojassa rankkasateessa, kun näkevät pakenevan varkaan ja tämän takaa-ajajat...jotka saavat varkaan kiinni ja alkavat hakata tätä...odottajat katselevat ja ihmettelevät kuinka läheisessä porttikongissa oleva poliisi ei tee mitään, mutta eivät tee myöskään odottajat, varsinkin kun pitäisi mennä sateeseen. Ja sitten varas alkaa pitää puhetta, jota odottajat eivät kuule mutta näkevät, ja aletaan pohtia josko tässä filmataankin elokuvaa...ja sitten bussipysäkin lähellä nähdään autokolari joka ehkä kuuluu myös elokuvaan ja kukaan ei tee mitään, ja sitten lisää mitä oudoimpia tapahtumia joihin kukaan odottelija ei kuitenkaan halua puuttua, pohtien ääneen että onko kyseessä todelliset tapahtumat vai ei, sillä vain näyteltynä ne voisivat olla hyväksyttäviä...
Ja lopulta poliisi kävelee bussipysäkille ja kysyy keitä odottajat ovat ja mitä suunnittelevat kun ovat näin kokoontuneet paikalle, ja kun nämä sanovat olevansa viattomia sattumalta paikalla olijoita jotka eivät tunne toisiaan, poliisi sanoo heitä valehtelijoiksi ja ampuu kaikki.

(Kuten näkyy, niin paljon kuin Mahfouz kuvaakin tavallista elämää, ei keinona välttämättä ole tavallisen arjen dokumentaarinen kuvaus...)

Kirja novellihaasteeseen ja Helmet-haasteen kohtaan 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt (ei, en ole koskaan käynyt Kairossa). 

13.2.18

Cara Colter - Kukkakaupan vakioasiakas


Ihan sivistysmielessä on jo pitempään ollut harkinnassa että pitäisi varmaan joskus lukea joku Harlekiini-kirja, ja kun se on kohtana Perkeet-lukuhaasteessa niin tartutaan toimeen.
Kun näistä yksittäisistä kirjoista ei ihan kauheasti kriittistä analyysia ole nähnyt eikä näin voinut arvioida ennakkotietojen perusteella mikä olisi parempi kuin toinen, niin valitsin kirjan varsin satunnaisesti: päätin käydessäni Emmauksen kirppiksellä että nappaan pokkarihyllystä ensimmäisen vastaantulevan sarjan julkaisun, ja se oli nyt sitten tämä (eli Helmet-lukuhaasteeseen saan kohdan 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti).

Kun kyseessä oli kaksoisnide niin pääsin kuitenkin vähän käyttämään valintoja, ja niteen toinen teos vaikutti kovin arveluttavalta. Suora sitaatti takakannesta: "Tarvittiin viisivuotiaan koko välittömyys, ennen kuin ensimmäinen tunnelukko avautui...", ja teoksen alkukielinen nimi oli 'Rescued by a Millionaire' (voisin ehkä uteliaisuudesta lukea vastaavan teoksen 'Rescued by Mielettömät Daisarit').
Joten luin sitten tämän toisen, Cara Colterin Kukkakaupan vakioasiakkaan, koska takakannen perusteella siinä olisi aineksia johonkin kepeään romanttiseen komediaan.

Tarinan asetelmaan, nykyhetken Kanadaan. Katie on kukkakaupan omistaja, 26-vuotias, eronnut, aika tavallisen näköinen (siis alussa), tykkää kukista, kirjoista ja kissoista. Toinen päähenkilömme on  27-vuotias tavattoman upean näköinen Dylan, entinen ammattiurheilija ja nykyinen menestyvän urheiluvälinefirman omistaja, joka käy usein kaupassa lähettämässä kukkia lukuisille, nopeasti vaihtuville naisilleen, ja siinä ohessa heittää vähän kevyttä pilailua Katielle...
Ja kun taas viimeisin hoito on saatu pois päiväjärjestyksestä niin Dylan huomaa olevansa kyllästynyt pintaliitoelämään ja kaipaavansa jotain kunnollisempaa ja älykkäämpää seuraa (niinkuin niin monet 27-vuotiaat mielettömän komeat ja menestyvät itsekeskeiset miehet tekevät), ja tuohon kuvioon heitetään sitten runsaasti "pelkää rakkautta" ja "ei halua tulla satutetuksi" yms yms ja lopputulos lienee arvattavissa. 
Ai niin, tässäkään kirjassa ei vältytty pieneltä lapselta jota käytetään romanttisen suhteen edistämiseen, juonielementti jota havaitsen olevani arvostamatta missään määrin.

Kielellisesti tässä pysyttiin aika perustasolla, en yleensä kovin paljoa kieleen kiinnitä huomiota niin en niin tehnyt nytkään, eli suomentaja Essi Korpinen on varmaan tehnyt ihan sellaista työtä mihin lähdemateriaali yltää. Runsaisiin adverbeihin ja muihin selitteisiin toki kiinnitin jossain vaiheessa huomiota ("hän sanoi äkäisesti", "hän sanoi pontevammin" jne) mutta olen ymmärtänyt niiden olevan tyyppiominaisuus.

En voi muutenkaan syyttää tekstiä mistään taitamattomuudesta, sen kliseemarssi sai toki pyörittelemään silmiä ja pureskelemaan huulta mutta niitä kliseitä marssitettiin vain sen verran manipuloivan oloisesti sanoen juuri oikeat asiat oikealla tavalla, että tätä lukiessa tuli oli kuin olisi katsellut pickup-artistin työskentelyä...ja ei, se ei ole kaunista katseltavaa.

Ja olin aika pettynyt siihen kuinka kuivakka tämä kirja lopulta oli, draamasta nyt ei voi puhuakaan kun mentiin niin laskelmoidusti ja kliseisesti, mutta odotin edes vähän huumoria mutta sellaistakaan ei ollut oikeastaan yhtään.
Olen lukenut hyvääkin hömppää, tämä ei kuitenkaan ole sellaista, enkä sitten tiedä löytyykö sellaista lainkaan Harlekiini-brändin piiristä. En aio jatkaa etsimistä (todella hyviä suosituksia saatan toki kuunnella). 
Mutta vaikka kirjasta en pitänytkään, niin olen kuitenkin tyytyväinen että olen sen lukenut. 

11.2.18

Lauri Viljanen - Auringon purjeet

Lisää useamman vuoden takaista runoutta, nyt on vuorossa Tulenkantaja Lauri Viljasen esikoisteos.

Tässä teoksessaan Viljanen asettuu luontorunoilijoiden juonteeseen, aiheen parissa ollaan omimmillaan ja luonnonilmiöiden fiilistelyä harrastetaan sellaisenaan, mutta siinä missä myöhemmät luontorunoilijat usein keskittyvät kuviin joissa runoilija on häivytetty mahdollisimman näkymättömiin, niin Viljanen on kuitenkin oman aikansa edustaja ja laatii siis esim. sonetin mullalle tai kesälle, ja mitalliseen tyyliin luonnonilmiöitä puhutellaan tai muuten tuodaan puhuja/katsoja yhä selvästi näkyviin, subjekti on näkyvästi olemassa ja tarkkailee, vaikka pysyisikin usein passiivisena tarkkailijana ylettömän tulkitsijan sijaan.

Myös silloin kun puhutaan muista kuin selvistä luontoaiheista (mukana on myyttejä, runoja isänmaalle yms aiheita joita ajan runoudessa tietysti harrastetaan) niin näkökulma ja fokus saattaa mennä hieman ilmeisen ohi, sillai kiinnostavasti...tosin näiden runojen joukosta löytyvät myös ilmeisimmät hudit.

Narkissos

Kirkas kevätpäivä ensimmäinen
illan tullen peittyi pilvihin.
Lankee muisto outo, yksinäinen
sydämeeni suurin pisarin.

Virrast' uljaasta näin unen kerta,
joka rannattoman aavikon
kostuttain päin suurta valtamerta
rientää, rientää, mut ei lepohon.

Onnellisna omaan lehteen, kukkaan
puhkee joka ruoho, yrtti, puu:
multa yksin elämä vain hukkaan
syviin, syviin vesiin heijastuu -!

Turhaa kaikki, kauneus ja hyvyys,
turhaa rannan vuokkoin kukoistus,
turhaa tummain sydänvetten syvyys,
turhaa riuduttava rakkaus!

Kevät kesään, syksy talveen vaihtuu,
läikkyy, jäätyy, sulaa sydämein.
Pisaroina kaikki voima haihtuu,
umpihete nielee nuoruutein.

7.2.18

Shusaku Endo - Stained Glass Elegies

 

Tämä Shusaku Endon kirja on valikoima kahdesta novellikokoelmasta, mutta vaikka tarinat eivät sinänsä liitykään toisiinsa, on niissä kuitenkin paljon temaattista yhtenäisyyttä: samoja aiheita ja kysymyksiä lähestytään useissa tarinoissa. Ja kun näissä on vielä yhteyksiä kahteen lukemaani Endon romaaniin, Skandaaliin (Endon alter ego Suguro esiintyy myös joissain näissä novelleissa) ja Hiljaisuuteen (Japanin historian kristityistä marttyyreista ja apostatoista on paljon juttua), niin tuotantonsa läpi yleensä tuntuvat kulkevan tietyt aiheet jotka liittyvät toisiinsa.

Teos on usein hätkähdyttävän fyysinen, ruumiillisuutta korostava jopa inhottavuuteen asti, mutta tällainen groteskiinkin menevä korporeaalisen ihmisyyden mysteeri minua on aiemminkin viehättänyt...Endo oli ensimmäisen novellikokoelman aikaan ollut pitkään sairaalassa ja käynyt läpi raskaita rintaleikkauksia, ja tämä heijastuu tarinoihin joissa ollaan paljon sairaaloissa tai sairastetaan muuten (joskus tietysti myös iloittelevammin, mukana on myös yksi scifi-novelli joka lainaa ihan nimeltä mainiten Fantastic Voyage -aihetta mutta minne sen kanssa päädytäänkään).


Toisaalta fyysisyys on mukana useassa novellissa tehtävissä viittauksissa Japanin kristittyihin marttyyreihin, näiden kuolemia ja kidutuksia kuvaillaan hyvinkin selkeästi, ja tietoisuus näistä johtaa sitten Endon monessa tarinassa suosimaan aiheeseen, uskon vakauden ja uskosta luopumisen problematiikkaan, erityisesti silloin kun henki on altis mutta liha, liha on heikko. Hiljaisuus-romaanissa käsiteltiin yhtä näkökulmaa, halukkaan marttyyrin pelastuksen ongelmia, tässä teoksessa saavat enemmän huomiota luopujat ja erityisesti he, jotka ovat tietoisia toisten koettelemuksista ilman että joutuvat itse testattaviksi, ja joutuvat toistuvasti kyselemään itseltään miten olisi itse toiminut samassa tilanteessa.

Eikä tämä luopiuden teema rajoitu pelkästään kristinuskoon tai uskontoihin ylipäänsä. Despicable bastard -novellissa päähenkilö Egi vierailee muun asuntolansa väen kanssa leprasiirtolassa, on mukana koska ei halua näyttää että pelkää tautia ja tautisia ja haluaisi kovasti olla pelkäämättä, olla rohkea ja vahva ja hyvä, mutta eihän niin ole...ja tämä ristiriita ja sen selkeä tiedostaminen kalvaa miestä. Mutta erityisesti kalvaa se, että eräs lepratautinen huomaa sen ja osoittaa ymmärrystä, on eri asia olla haluamatta hyväksyä että on pelkuri ja että toinen sen näkee ja hyväksyy...

Mietin kyllä hieman sitä, miksi marttyyrit ja vainot näyttelevät näin keskeistä osaa Endon tuotannossa, onko kyse vain Endon omasta erityiskiinnostuksesta vai ovatko ne jotenkin erityisen keskeinen osa Japanin nykykristillisyyttä muutenkin...mikä voisi olla ihan mahdollista, kun ne ovat kuitenkin sen verran lähellä (viimeiset marttyyrit kuolivat 1800-luvun puolivälissä), ja nimenomaan kristillisyyden keskeinen ilmenemismuoto pitkällä ajalla...joten ehkä marttyyrien varjo ulottuu pitkälle japanilaiseen kristilliseen kulttuuriin ja antaa sille oman sävynsä.
Mutta vertailukohtana tuli mieleen omassa kotoisessa suomalaisessa kulttuurissamme vallitseva obsessio toisesta maailmansodasta, obsessio jonka vertailusta Endon marttyyriviittauksiin tuli ihan hedelmällisesti pohdittavaa...

Kirja novellihaasteeseen ja Helmet-haasteen kohtaan 25. Novellikokoelma.

6.2.18

V.A.Koskenniemi - Latuja lumessa

En ole aiemmin varsinaisesti V.A.Koskenniemeä lukenut, toki yksittäisiltä runoiltaan on jokseenkin mahdoton välttyä ja nimi on tuttu, mutta että olisi lukenut kirjoittamansa kirjan...

Tämä on suht myöhäistä tuotantoa, vuodelta 1941 ja omistettu vuoden 1939-1940 sodan invaliideille, eli sota on kokoelmassa kovasti läsnä, ja rohkeus, uhrimieli ja muut vastaavat aatteet.
Mutta kun olen saman ajan ja aiheen runoutta jo kohtalaisesti lukenut, niin tämä näyttäytyy lähinnä käyttörunoutena, tarkoituksena juuri nostattaa mieliä ja ylevöittää jaloja tuntemuksia hädän hetkellä, mutta en osaa tätä kovin hyvänä runoutena pitää: olen jo lukenut Jylhän, Kupiaisen, Uurron ja Kallaksen sotarunoja ja hieman vanhempia Kailaan ja Asunnan isänmaallisia runoja, ja tällä kokoelmallaan Koskenniemi ei vakuuta.

Mutta ehkä tämä toimi paremmin omalla hetkellään, nimenomaan helposti luettavana käyttörunoutena kun uhreja annettiin ja haluttiin kokea että ne eivät olleet turhia...ja onhan kokoelmassa mukana tietysti yksi runo joka on jäänyt elämään vahvasti, se joka alkaa "Oi, Suomi, katso, sinun päiväs koittaa / yön uhka karkoitettu on jo pois"...
(esimerkkipätkä ei varsinaisesti edusta yleistä linjaa, vaan oli kirjan kiinnostavampia pätkiä)

Kaksi hautaa (ote)

2.
Me yhdessä astuimme suruisen ihanan hetken,
me iloitsimme ja itkimme yhteisin povin
ja nostimme silmämme samoin kysymyksin,
mut ah, pian seisoitkin sinä maalissa retken
ja salaisuus sua odotti avoimin ovin
ja sa astuit yksin, niin ikiyksin sinne,
miss' ei saavuta sinua meidän Miksi ja Minne.

Menit Salaisuuden portista yksin, yksin.

4.2.18

Blogistania 2017 -ääneni

Vaikken niin paljoa uutuuksia luekaan, niin tänä vuonna pääsen taas äänestämään Blogistanian kirjallisuuspalkintoja, tänä vuonna Tieto 2017 -palkinnosta.

Ainoa ongelma on, että olen lukenut neljä sopivaa kirjaa, ja kyllä ne kaikki ansaitsisivat maininnan...mutta pisteitä jaan seuraavasti:

1. (3 pistettä): Emil Anton - Katolisempi kuin luulit
2. (2 pistettä): Koko Hubara - Ruskeat tytöt
3. (1 piste): Eduard Kotšergin - Risteillä ristityt


Suosittelen kyllä myös sitä neljättä, Aleksandr Manzos - Kaikkien aikojen pelit...




2.2.18

Totaalinen kaaos - lukumaraton

Näin lakon kunniaksi, kun julkinen liikenne ei juuri kulje, päätin että nythän on hyvä päivä lukumaratonille (mielenosoituksiin en nyt osallistu, korkeintaan näin virtuaalisesti).
Aloitan kello 14.00 ja tarkoituksena on keskittyä seuraavien 24 tunnin ajan lukemiseen (aion kyllä nukkua jossain vaiheessa ja syödäkin) ja raportoida lukemisista tänne sitä mukaa kun edistyn.

Kirjoja odottaa hyllyssä pitkä rivi, ja ainakin osa luettavista kirjoista on teemaan sopivia, mutta katsotaan nyt mitä tulee. Tällä kertaa taitaa tulla enemmän lyhyempiä kirjoja kuin yksittäisiä tiiliskiviä...
Päivitän sitten postausta edistyessäni.

17.00


Ensimmäinen kirja luettu, F.M.Mayorin The Third Miss Symons. Flora Mayor oli 1900-luvun alkupuolen brittikirjailija jonka tuotanto ei ollut laaja (eikä tämän teoksen esipuheen mukaan siitä huomionarvoista olekaan kuin kaksi romaania joista tämä on toinen) eikä kovin tunnettu, enkä minäkään ole hänestä kuullut mutta tässä Virago Modern Classics -sarjassa on perinteisesti tehty kiinnostavia nostoja...
Tässä kirjassa käydään läpi erään Henrietta Symonsin elämä syntymästä kuolemaan, Etta Symons oli viktoriaanisen ajan varsin hyvin toimeentulevan perheen kolmas tytär ja viides lapsi, joten hänen syntyessään oli pienien vauvojen uutuudenviehätys jo karissut vanhemmilta, ja kun kuopukseksikaan ei jäänyt niin olipahan vain keskimmäinen lapsi joka jäi vähälle huomiolle...ja kaikkialla muuallakin Henrietta haluaisi kyllä kovasti rakastaa ja tulla rakastetuksi mutta huonolla menestyksellä, hän ei ole erityisen viehättävä lapsi, aika saamaton ja usein huonotuulinenkin ja nämä ominaisuudet tietysti pahenevat mitä hyljeksitymmäksi hän itsensä tuntee ja karkottavat ihmiset...
Henrietta ei ole mitenkään mukava ihminen, mitätön, päämäärätön ja epämiellyttävä, joka vain ajautuu elämänsä läpi, monet mahdollisuudet jäävät tulematta ja nekin jotka tulevat valuvat hiekkaan, usein Henrietan omasta toimesta...varsin lohduton kirja siis mutta Mayor yhtäaikaisesti on selkeä päähenkilönsä huonoista piirteistä ja osoittaa niitä kohtaan suurta sympatiaa ja ymmärrystä, ja siinä onkin kirjan juju.
Pieni romaani tavallisesta ihmisestä, pituutta tällä oli vain 144 sivua.

Jahas, milläs jatkaisi.

18.15

Luin ensimmäisen puoliskon Rautainen virta -runoantologiaa, kokoelmaa kuudelta työväenrunoilijalta 30-40-50-luvuilta (kirja on julkaistu 1960), ensimmäiset kolme ovat Karin Alm, Pentti Lahti ja Aira Sinervo.
Jä tämä on sitä reipasta julistusta jossa ei liikoja hienovaraisuuksia harrasteta, Almilla ehkä enemmän ja Sinervollakin on jotain kiinnostavan kuuloisia runo-runona-juttuja, mutta myönnän että parhaalle tuulelle tuli Lahden väkevästä luokkataistelutodistuksesta, joissa tyylillisesti kuitenkin siirrytään suunnasta toiseen, klassisesta moderniin ja moneen suuntaan intertekstuaalisesti viittaillen, milloin kirjoitellaan raamatullisella nuotilla ja milloin kalevalahenkisesti.
Päivän teemaan sopivasti,

Pentti Lahti - Päivän päästö (ote)

Mietti nuori orjan poika,
orja orjien parissa.

Sanan kirkkahan kirosi:
Eikä pääse päivä irki,
ellei valitus vähene.
Itse onni ottakaamme,
oikeus ikiomaksi.

Orjat pelosta värähti.

Huusi nuori hurjamieli:
Vuodin ruoskako vilutti?
Yksin vuoti yrmysilmä,
yksin ilkeä isäntä.
Teitä on tuhatkin miestä,
kaiken-kivussa karaistut,
vaivan vahvoiksi tekemät -
eikä jo humahda huomen?

Jo orasti orjan rinta,
veri suonissa suhahti.

Jatkoi mies maan-ihana:
Lyökäme käsi kätehen,
luja liitto laatikaamme.
Vaino väistyy voiman tieltä,
voittaa veljeys ihana.
Kohosi känsäiset kourat,
orjan silmissä välähti.

Ärjyi ilkeä isäntä,
rahakirstu kiivas kirskui:
Lyhyestä virsi kaunis.
Kiihoittaja kiven alle,
ruoska orjan olkapäille.
Muuten turmio tulevi,
rahavalta raukeaapi.

Jatkan tästä joskus myöhemmin, vaihdetaan taas proosan puolelle.

22.45

Tämä kirja olisi sopinut parin päivän takaiseen klassikkohaasteeseenkin, jo pitempään on ollut tarkoitus lukea G.K.Chestertonin The Man Who Was Thursday.
Ja kuinkakohan paljon tästä uskaltaa sanoa ilman että spoilaa liikaa, vaikka myönnetään että aloittaessani lukemisen olin jo tietoinen eräästä aika merkittävästä jujusta ja vaikka kertoisinkin mitä kirjassa tapahtuu niin ei se vielä paljastaisi koko juttua...
Alkuasetelmasta kuitenkin, että Gabriel Syme, runoilija ja Scotland Yardin salainen asiamies, onnistuu soluttautumaan anarkistirenkaan jäseneksi ja sotkeutuu yhä syvemmälle salaliittojen, epäluulon ja paranoian syövereihin, ja sitten homma karkaa jo aika filosofis-metafyysiseksi (ja alkaa sisältää viittauksia Jobin ja 1 Mooseksen kirjoihin ja teodikeaan...jotenkin Dan Brownin salaliitot eivät ole ollenkaan näin korkealentoisia).
Hämmentävä, hauska teos, joka ansainnee uudelleenluennan joskus (mitä trillerit eivät usein tee).

Ja sitaatti päivän teeman mukaan: "The poor have sometimes objected to being governed badly; the rich have always objected to being governed at all."

208 sivua lisää, mitäs sitten.

24.00

Luin Rautaisen virran loppuun, eli Elvi Sinervon, Arvo Turtiaisen ja Eva Wichmanin osuudet.
Aate oli mukana yhä voimakkaasti, ja mukana on kohtalaisen paljon myös käyttörunoutta, joka on kirjoitettu johonkin tapahtumaan tms. ja aika monessa näkyy myös oma aikansa (mutta toki yhä päteviäkin on mukana), ja vähän tuttujakin (kuten Sinervon Lintu mustasiipi).
Wichman (Turtiaisen ja Sinervon kääntämänä) on modernein, Turtiainen varmaan humoristisin, Sinervo varmaan runoilijana kiinnostavin, mutta tässä kolmikossa näkyy jo vähän enemmän sävyjäkin suoran julistamisen ohella, vaikka toki myös vähemmän hienovaraista otetta löytyy.

Elvi Sinervo - Rautainen virta (ote)

Kaikki mitä tapahtuu näinä päivinä ja päivinä näiden jälkeen
menköön lävitseni niinkuin rautainen virta
ja niinkuin tuli ja jää.
Niin että en koskaan puhuisi muuta kuin mikä on totta
ja enemmän kuin mikä vain itseäni koskee.
Niin että jakaessani leipää lapsilleni
en unohtaisi niitä, joilta se puuttuu.
Niin että eläessäni vielä tänään turvallisesti majassani
en unohtaisi niitä, joita lakien väärinkäyttäjät vainoavat.

136 sivua tuosta, jotain jatkan vielä ennen nukkumaanmenoa.

11.00
Kaaos saa järjestystä dekkareista, niinpä ennen nukahtamista ja tänä aamuna olen lukenut Rex Stoutin dekkaria Kesävieraan kuolema, ja olen puolivälissä joten eiköhän sen saa loppuun vielä maratonin aikana...

13.40

Rex Stoutin Kesävieraan kuolema (suom. Kalevi Nyytäjä) on luettu loppuun. Perinteisestä Nero Wolfe -dekkaroinnista poiketaan tässä varsin radikaalisti, kun koko kirja sijoittuu New Yorkin sijasta Montanaan, jossa Archie Goodwin on ollut lomailemassa mutta kun ystävänsä on pidätetty murhasta, niin jää sinne selvittelemään tapausta...ja tämähän ei Wolfea miellytä, joten hänenkin täytyy vaivautua paikalle.
Rikosongelmana tämä ei ole ihan sarjan parasta tuotantoa mutta miljöövaihto on piristys, kun sekä Goodwin että Wolfe ovat päätyneet itselleen vieraaseen ympäristöön jossa asioiden selvittely on ongelmallisempaa, tyylillisesti tämä tietysti on vakaata Stoutin tasoa. Ei siis se kirja josta sarjaan tutustuminen kannattaa aloittaa, mutta jos näitä Wolfeja on lukenut niin ihan mainio lisä.

Ja sivuja (joista minun kappaleessani osa oli irrallisia, liimaus oli ratkennut...) oli 251, yhteensä maratonilla olen siis lukenut 739 sivua mikä on ihan hyvin (tähän loppuun olisi taas voinut heittää jonkin novellin tai vähän runoa mutta saa riittää).

Runo18-haaste etenee Rautaisen virran verran, Helmet-haasteesta valitsen seuraavat kohdat:
1. Kirjassa muutetaan (The Third Miss Symons, jossain vaiheessa vaeltaa paljonkin eikä saa juuria mihinkään)
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan (The Man Who Was Thursday, Iso-Britannian ohella käydään Ranskassa)
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja (Kesävieraan kuolema, Kalevi Nyytäjä on saanut Valtion kääntäjäpalkinnon 1977 ja Kirjallisuuden valtionpalkinnon 1999)
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta (Rautainen virta, syntyy kansan yhteinen tahto joka orjankahleet katkaisee ja uuden luo maailman)

1.2.18

Tammikuun luetut

Robert E. Howard - Pigeons from Hell
Aino Kallas - Kuun silta
Barbara Pym - A Glass of Blessings
Viktor Rydberg - Valikoima runoelmia
Fumiko Enchi - The Waiting Years
Lauri Viita - Betonimylläri ja muita runoja
Iris Uurto - Sudet
Josiane Balasko - Asiakas
Lennart Vapaavuori - Puolikuun liitto
Unto Kupiainen - Polaris
Henri Alain-Fournier - Suuri seikkailu

Max Ernst - Une semaine de bonté
Lat - Kampung Boy & Town Boy

Tammikuu on takana, ja kirjoja on sen aikana taas luettu. Runo18 on pyörähtänyt reippaasti käyntiin, ja Helmet-haasteeseen on tässä alkuvaiheessa löytynyt osumia joka kirjalle, kyllä se jossain vaiheessa työläämmäksi käy...ja pari muutakin haastetta on ainakin jonkin verran huomioitu.



mies nainen muu
englanti 101 101 2 204
suomi 57 43
100
saksa 43 11
54
ranska 36 13 2 51
japani 35 10
45
italia 37 2
39
venäjä 26 7 2 35
ruotsi 23 12
35
norja 13 4
17
espanja 11 4 1 16
tsekki 12 2
14
unkari 7 2 1 10
tanska 7 2
9
arabia 6 2 1 9
puola 5 4
9
viro 4 1
5
kiina 3 2
5
portugali 2 2
4
islanti 2
2 4
slovenia 2
1 3
slovakia 2 1
3
muu

3 3
serbo-kroatia 2 1
3
hollanti 1 2
3
kreikka 3

3
iiri
1 1 2
latina 1 1
2
katalaani
2
2
turkki 1

1
albania 1

1
urdu 1

1
bulgaria

1 1
latvia 1

1
malta 1

1
bengali 1

1

447 232 17 696

31.1.18

Henri Alain-Fournier - Suuri seikkailu


Suuri seikkailu alkaa aika nuortenkirjamaisesti, kun kirjan kertojan, 15-vuotiaan maalaisopettajan pojan François Seurelin kotiin ja kouluun majoittuu uusi poika, Augustin Meaulnes, joka vetovoimaisella persoonallaan kerää pian koulun oppilaiden huomion ja arvostuksen (jota kuvastaa kirjan alkukielinen nimi, Le grand Meaulnes).
Eräänä päivänä Augustin vaeltaessaan lähiseuduilla päätyy vieraaksi kartanoon jossa vietetään merkillisiä juhlia ja tämä kokemus muuttaa Augustinin elämän pysyvästi, palattuaan kotiin haluaa löytää kartanon (ja kartanon nuoren neidon Yvonnen) uudestaan mutta kun alun perin päätyi sinne eksymällä, tämä ei olekaan niin helppoa, ja koko kokemus on kovin unenomainen mutta silti todistettavasti todellinen...
Tähän etsintään tulee Françoiskin mukaan, vaikka moni muu suhtautuukin siihen varsin pilkallisesti, ja aikanaan Yvonne löytyy mutta mitä sitten tapahtuu...

Vaikka kirjassa onkin juoni, tapahtumia ja henkilöitä, on sen leimaa-antavin piirre kuitenkin tunnelma, unenomaisen sumuinen jossa ei ole ihan täyttä varmuutta mikä onkaan totta ja mikä ei, tosi, uni, haaveet ja muistot sekoittuvat toisiinsa.
Korkealentoisen romantiikan sijasta tarinaa sävyttää tietty surumielisyys ja toivottomuus, kertoja François on varsin passiivinen sivustakatsoja ja Augustinille taas haavekuva ja etsintä käyvät niin voimakkaiksi että kun Yvonne löytyy niin tuntuu kuin onni pitäisi tarkoituksella torpedoida, hakeminen on tärkeämpää kuin päämäärä ja menneisyyden haaveeseen takertuminen kuin se mikä on edessä. Henkisesti tässä tunnutaan kommentoitavan saksalaistyyppistä romantiikkaa kitkerämpään sävyyn...mutta sen verran epämääräisyyttä säilytetään että tulkinnanvaraa henkilöissä ja näiden toimissa tuntuu olevan (ilmeisesti moni lukija suhtautuu Augustin Meaulnesiin varsin ihailevasti, mitä en nyt itse tavoittanut, ehkä kirja pitää lukea joskus uudestaan).


Kun Henri Alain-Fournierin ainoaksi jääneen kirjan olen nähnyt mainittavan siellä täällä ranskalaisen kirjallisuuden merkkiteoksena, niin nostin luettavaksi, ja sopivasti tämä kirja osuukin klassikkohaasteen aikaan. Mutta miten tämä täyttää "klassikon" mitat?
Itsehän en halua laskea mitä tahansa vanhaa kirjaa klassikoksi, osa on ihan vaan vanhoja kirjoja ja ehkä kirjallisesti ansiokkaitakin, hyviä, viihdyttäviä jne. ilman että tohtisin nimittää niitä klassikoiksi.
Ja tosiasiahan on, että jos minulta olisi kysytty tästä kirjasta vaikkapa kymmenen vuotta sitten niin en olisi varmaan ikinä kuullutkaan (ja suoraan sanottuna oletan että tämänkin bloggauksen lukijoissa on aimo joukko heitä jotka eivät kirjaa tunnista eivätkä muista siitä ikinä kuulleensa). Väittäisin kirjaa siis Suomessa jokseenkin tuntemattomaksi.

Kuitenkin kirja on käännetty suomeksi kolme kertaa, mikä on aika vahva klassikon tunnusmerkki, vanhin muutaman vuoden viiveellä 1910-luvulla, tämä minun lukemani Jaakko Ahokkaan käännös 1963 ja tuorein 2000-luvulla. Hämäävästi tosin joka kerta eri nimellä (Ihmeellinen seikkailu, Suuri seikkailu, Ensirakkaus) ja tuoreinta käännöstä ihmeteltiin Kiiltomadossa että miksi tämä kirja nyt piti kääntää ja julkaista uudestaan...
Ruotsiksi tästä on samoin tullut kolme käännöstä, ja englanniksi ilmeisesti useampi (ja eri nimiä niissäkin harrastetaan, alkukielinen kun ei käänny kovin sujuvasti suoraan).

Kirjan alkusanoissa tämä kuitenkin mainitaan teokseksi jonka "kaikki ranskalaiset ovat [...] lukeneet" ja kun kysyin ranskalaistutultani tästä kirjasta, hän kyllä nimesi tämän klassikoksi, josta voi odottaa että kaikki ainakin tietävät sen, ja jos listattaisiin vaikkapa 50 keskeistä teosta ranskalaista kirjallisuutta niin tämä kyllä kuuluisi niihin...
Muualla tämä vaikuttaa myös vähän rajatapaukselta, sitä ei löydy Boxallin 1001 Books You Must Read Before You Die -listalta mutta joiltain vähän vastaavilta kyllä (esim. Guardianin 1000 Books -joukossa) ja kun lueskelin kommentteja LibraryThingissa, niin amerikkalaiset taitavat tuntea teoksen ensisijaisesti vaikuttajana heidän omaan klassikkoonsa, F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsbyyn (joka toki tunnetaan muuallakin, mutta kun USAssa sitä luetaan paljon kouluissa, siellä "kaikki ovat lukeneet").
Kirjannimen Fitzgerald tästä nappasikin, ja tuntui kirjoissa muitakin yhtäläisyyksiä olevan (mukaanlukien jättämänsä tunne että en nyt oikein tavoittanut kaikkea sitä mikä tekee teoksesta niin arvostetun, vaikka sellaista ehkä onkin).

Mutta tämä onkin kirjaryhmä joka minua on usein kiinnostanut ja josta olen joskus aiemminkin blogissa puhunut, kirjat joita itse nimitän B-sarjan klassikoiksi: teokset jotka eivät ihan yllä universaaliin tunnettavuuteen ja arvostukseen, teokset joiden klassikkoasema on ehkä joskus tunnustettu mutta jotka ovat luisuneet unohduksiin tai joita arvostetaan suuresti jossain kulttuuripiirissä mutta ovat jääneet lähes tuntemattomaksi joissain toisissa. Tähän piiriin kuuluu tietysti melkein kaikki monen pienen maan kirjallisuus (kuten Suomen), mutta kun Ranskasta kuitenkin tulee myös Flaubert, Hugo, Baudelaire, Camus jne. niin miksi sitten tällainen teos matkustaa huonommin, mitä se kertoo teoksesta, Ranskasta tai Suomesta (toisesta vastaavasta, kokonaan kääntämättä jääneestä Les malheurs de Sophiesta, olen kirjoittanut aiemmin).


Ainakin huomaan niin itseni kuin Kiiltomadon Aino Rajalan ja kirjan myös lukeneen Jokken keskittyvän kirjan melankolisen haihattelevaan resignaatioon eikä kukaan juuri arvosta Augustin Meaulnesia ihmisenä, siinä missä Librarythingissa näkemissäni kommenteissa romanttisuus ja ensirakkaus tulevat enemmän esiin...

29.1.18

Unto Kupiainen - Polaris


Blogimme suosikin Unto Kupiaisen tuotantoon tutustuminen jatkuu, tällä kertaa ihan uran loppua eli viimeiseksi jäänyt kokoelmansa vuodelta 1961.
Vaikka Kupiainen onkin aina perinteisen mitallisen runon suosija niin tässä tehdään ainakin jotain myönnytyksiä modernismin kuvallisuuden ja vapaan mitan suuntaan, ei paljoa mutta kuitenkin...

Ja runoilijan saippuaoopperassa taisi olla onnellisempi vaihe käynnissä, tai ainakin Me-osiossa rakkaus kukoistaa, mutta toisaalta myös vanheneminen on esillä, ehkä myös viitteet tulevasta kuolemasta (mm. Rajan ylitse -runon toteamus kuinka eivät enää pitele mitkään siteet tai konventionaalisuus kun on alkanut niitto...), ja itseironisen tuntuisesti sitten näiden yhdistelmänä runoa vanhenevan miehen lemmestä (eikä Kupiainen nyt edes niin vanha ollut, vähän päälle viisikymppinen). Lempeää resignaatiota vaikka niitä tuttuja groteskin sävyjäkin annostellaan...
Otetaan tällä nyt se Helmet-haasteen kohta 2. Kotimainen runokirja.

Ensi lumi

Taas puhe katkes. Tovin totisina
ikäänkuin unohdumme. Hiljaisina.

Vain sormet naputtelee tyhjään pöytään.

Käy sydämessä vuodenajat, arvaan.
Ja syksyn tähti syttyy silmissäsi.
Minua silittelee vastakarvaan
sisällä sitkeästi jonkun käsi.

On lunta satanut, kun ulos töytään.

27.1.18

Lennart Vapaavuori - Puolikuun liitto

 

Tämä on kaikuja reilun vuoden takaisesta NTK-haasteesta, pari sarjan kirjaa oli jäänyt hyllyyn lukemattomina...

Lennart Vapaavuoren kirja on leppoisa poikakirja, jossa muutaman lyseopojan salainen järjestö seikkailee kevyesti parissakin suunnassa, loppujen lopuksi aika hajanaisesti (ja mukaan saadaan kyllä mahdutettua mm. yksityiskohtausta puhetta kalastuksesta ja joitain hyvin päälleliimattuja kasvatuksellisia osioita), ensin selvitellään kuka on keppostellut koulussa ja sitten seilataan saaristossa, paikalla jossa on vuosia sitten uponnut laiva...
Tässä kyllä kukoistaa sellainen "pojat on poikia"-asenne ettei mitään rajaa (mm. alussa varsin rento suhtautuminen tappelemiseen, kunhan se tehdään hyvästä syystä ja kunniakkaasti) ja muutenkin kirja kyllä osoittaa ikänsä...eikä se nyt mitenkään hyvä ole, mutta kyllä minä silti tällaisia ennemmin luen kuin niitä "moniongelmainen teini löytää onnistumisen kokemuksia kaurapuuron keittämisestä"-nuortenkirjoja. 

Kirja on luettu myös Aittatonttu-blogissa. 

Helmet-haasteeseen otan kohdan 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo (muuten ihan nätti Ami Hauhion kansi mutta aika onnettomasti rajattu).

24.1.18

Josiane Balasko - Asiakas


Kirjan skenaariossa on vähän samaa kuin muutaman vuoden takaisessa suomalaisessa Miehen työ -elokuvassa: nuori remonttimies Marco saa eräällä remonttikeikalla asiakkaalta hieman vanhemmalta naisasiakkaalta kuulla että lisätienestiä olisi luvassa jos laitettaisiin jotain muutakin kuin sitä kylppäriä, ja kun rahasta on pulaa, vaimon kampaamo on toistaiseksi ollut enemmän rahareikä kuin tuottava yritys ja pitää asua epämukavasti anopin nurkissa, niin keikka otetaan vastaan, ja muitakin vastaavia, Marco alkaa tehdä remonttitöiden rinnalla myös seuralaispalveluja (jälkimmäisiä salanimellä Patrick).

Tässä kirjassa liikutaan kuitenkin kolmen päähenkilön näkökulmien välillä, omasta näkövinkkelistään tapahtumasarjaa seuraavat otsikon hekilö Judith, viisikymppinen varakas nainen joka avioeronsa jälkeen ei haaveile parisuhteista kun nuoria seuralaisia saa tilaamalla, ja Marcon vaimo Fanny, joka saa kyllä selville miehensä sivubisnekset mutta pian tämän jälkeen myös että ne lisätulot ovat olleet aika keskeinen osa pariskunnan toimeentuloa...ja tästä alkaa sitten kolmiodraama jonka selvittelyssä menee loppukirja.

Teos alkaa varsin kevyenä eikä juuri suuntaansa muuta, siinä vaiheessa kun Fanny joutuu hankalaan dilemmaan avioliittonsa ja taloutensa välissä oli ehkä jotain lupausta vakavammasta ja syvällisemmästä mutta ei: henkilöhahmoistakin oikeastaan vain Judithissa on vähän yritystä todelliseksi henkilöksi ja kiinnostavuutta, jämpti bisnesnainen mutta kuitenkin omalla tavallaan sympaattinen. Marco ja Fanny jäävät epäuskottavammiksi ja sivuhenkilöt karikatyyreiksi.
Kevyt viihdekirja, sillai varsin ranskalainen, muttei kuitenkaan mitenkään paremmasta päästä, mikä on vähän sääli kun aiheesta olisi voinut lukea jotain vähän parempaakin eikä sitä nyt niin loppuunkaluttu ole.

Josiane Balasko tunnetaan paremmin elokuvatekijänä, niin näyttelijänä kuin ohjaajanakin, ja on tehnyt kirjasta myös elokuvan (ohjaaja/kirjoittaja ja näyttelee sivuosaa Judithin sisarena), mainitsen kirjan siis Helmet-haasteessa kohdassa 6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa (muuten en oikein ymmärrä mitä tuo kohta tarkoittaa, mutta jos kirjoittaja on tehnyt siitä elokuvasovituksen niin saa keltava tähän).
Ja hei, Perkeet-lukuhaasteen toinen kirja, 5. Kirja, jonka Goodreads-arvosana on alle 3 (ja arvosteluja on vähintään 10) (arvosana 2.86, 37 arvostelijaa)
Elenita Suomisen suomennoksen on lukenut myös Minna ja Öisinajattelija.

23.1.18

Iris Uurto - Sudet

Vaikka suhtautumiseni sotakirjallisuuteen pysyy yhä hieman, no, epäluuloisena, jossain määrin kuitenkin kiinnostaa sota runouden materiaalina ja taustana, ja blogissani on jo näkynyt Jylhää, Kupiaista, Kallasta, Owenia lukuisista eepikoista puhumattakaan).

Aihe on mukana myös tässä Iris Uurron runokokoelmassa vuodelta 1944, jonka runot on kirjoitettu pitkin sotavuosia. Uurron tuotannossa tämä runoilu näyttää olevan enemmän poikkeus, pääasiallinen tuotantonsa on proosaa ja näytelmiä ja yksi aikaisempi romaaninsa oli myös Ylen Kirjojen Suomi -projektissa. 

Ja sanoisinkin tämän perusteella, että runous ei ehkä ole kirjailijan ihan ominta alaa...runojen kieli on hyvin korukielistä, klassisen perinteistä ja tuleviin orastaviin modernisteihin verrattuna jopa huvittavankin runsasta. Paitsi säkeissä myös runoissa on yleensä kohtalaisen paljon pituutta, muutama epigrammi on joukossa mutta niitä en voi pitää kovinkaan hyvinä, Uurto ei ollut tiiviin muodon taitaja.
Klassisempaan runouteen verratuna taas en voi sanoa että Uurto olisi erityisen hyvä muodon tai rakenteen taitaja, nämä tuntuvat useammin jonkinlaisilta ryöpsähdyksiltä jolloin taas tämä "Oi kohtalo, sä kaiken lahjoittaja, / pudotat yhden käsiin voitonarvan"-kieli tuntuu olevan väärässä paikassa...

Mutta kuitenkin, parhaimmillaan näissä vyörytyksissä kuitenkin onnistutaan luomaan tunnelmaa, aika painostavaa, synkän aggressiivista (nimiruno Sudet, Näännyksiin ajettu eläin, Tarina hajuherneen tuoksusta, Ihana lamppus sammuta jo, taivas...)
Kiinnostavaa on myös aika ajoin näkyvä pasifismi, joskin esim. Kokonaisuuden riemulaulu tuntuu kirjoitusajankohtaansa nähden hyvinkin provosoivalta ja tylyltäkin, vai onko siinä itseinhoa, ironiaa, häpeää, mitä? Ainakin tässä Uurron pasifismi kuulostaa aika linkolalaiselta...
Ja sotarunoissa kuuluu myös naisten ääni, esillä on äitejä ja vaimoja, kotirintamaa, pommitettua Helsinkiä...eli miehistä ja naisista puhutaan hieman täälläkin.

En lähde tunnustamaan Uurtoa hyväksi runoilijaksi, kirjalliset taitonsa taitavat tulla esiin paremmin muualla, mutta häiritsevyys on ansio sekin. 

Ikävä päivä

On päivä pimeä, on sota maassa,
ja talvisumu raskas pesääs kiertää,
ylitses oksat männyn kaartuvat
ja joka neulasessa kyynel riippuu,
sumusta harmaa kastehelmi-pilvi
likaiseen lumeen lankeemista kammoo.

Ei käy ees kukkuloille henkäys
pois ravistaen metsän kyynelet,
ei tule tuuli mistään virkistäin,
ei pyyhi väsyneitä kulmiasi
nuo hellät siivet ilman voimien.
Vain sumun seinä tahmea on eessä -
ei kuule mistään ilosanomaa,
ei koko maailmassa kenkään tänään
tee hyvää työtä, josta kertoisivat
kaikk' ilomielin.

Runo18-haasteen lisäksi Helmet-haasteesta otetaan kohta 46, Kirjan nimessä on vain yksi sana. Koska yhden sanan nimeksi Sudet on aika mainio. 

17.1.18

Lauri Viita - Betonimylläri ja muita runoja

 

Betonimylläriä lukiessa vastaan tuli varsin monta tutunkuuloista pätkää, runsaasti on jäänyt sitaatteja elämään äideistä vain noista toivossa väkevistä toistaiseksi tälleenjääviin (kunnes palaa kauhaan jälleen), ja tänäänkin tarkastelin presidentinvaalimainoksia sillä perusteella kenet Lauri Viita nimittäisi joukon johtajaksi (pitkäkaulaisin, pienipäisin, takapuoleltaan täyteläisin. Valitettavasti mainosten perusteella viimeinen kategoria jää aika lailla arvailujen varaan).

Ja mikäs on jäädessä, Viita kirjoittaa hyvin tarttuvaa runoa. Kieli on selkeää ja mitallisuutta on sen verran mukana että runoissa on vastustamaton rytmi, ja runojen aiheidenkin pisteliäs huumori, oivaltavuus ja yllättävät siirtymät ylevän ja arkisen, korkean ja matalan välillä edestakaisin pitävät kiinnostuksen yllä, tylsää ei pääse tulemaan ja kuitenkin Viita on useimmiten sillai positiivisella tavalla "helppo".
Paljon sellaista mistä pidän, sijoittuu vähän samaan suuntaan blogissani esillä olleitten Kailaan ja Kupiaisen kanssa (vaikka pidänkin yhä näiden itseironiasta ja groteskin käytöstä enemmän), ja on kyllä myös todettava Viidan sortuvan muutamaan kertaan helppoon pikkunokkeluuteen niin aiheissa ja niiden käsittelyissä kuin loruttelevissa riimeissäänkin, mutta onhan hän tarpeeksi usein ihan hengästyttävän hyvä, kuten kirjan pitkien runojen Betonimyllärin ja Myllyn pyörityksessä...

Tunnistan kyllä myös vertaamisen Juice Leskiseen, joskin tätä lukiessa satuin sopivasti kuuntelemaan parin vuoden takaista suomalaista hiphoppia (tällä kertaa Steve iVanderin Olen musta) ja mieleen tuli että Viidalla on oikeastaan tässä aikamoinen hiphop-poljento päällä niin tyylin, aiheiden kuin sävynkin puolesta ja ehkä kun flow on tarpeeksi kova niin vähän heikompikin riimi menee muun mukana.

Kirjasta ovat bloganneet myös Omppu ja Kristian Huuhtanen.
Runo18-haasteen lisäksi Helmet-haasteesta otetaan kohta 28, Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä (tässä siis koko nimi kirjan kannesta, Betonimylläri Ja Muita Runoja).

Mylly (ote)

"Öljyni loppuu ja ei kuulu Ylkää,
vieressä seisoo jo helvetin ruhtinas!
Vastaa jo, Jumala, ota tai hylkää!"

- Himo on, ihminen, elämispuhtinas;
taivastakin pidät morsiusluhtinas!
Rakkautesi on aistimuskuonaa,
itse oot vatsa ja muu kaikki muonaa.
Turha on pyrkiä suurien seuraan
pyövelin lailla ja mylvivän teuraan,
Piirtäen hangelle veristä vanaa
koskaan ei löydetä aukene-sanaa,
joka vois leikata ihmisen manaa.
Myrkkyä valoi se elämän nisään,
ken vihat sinkosi emoon ja isään. -
Katsele, veljeni, sielusi sisään!
Siellä on kaikki se kulta ja saasta,
jota oot väijynyt ilmasta, maasta.
Siellä on korkeus, siellä on syvyys,
kauhujen kuilu ja enkelin hyvyys.
Siellä on luomisen vuoksi ja luode:
kuus elon päivää ja sabattivuode.

13.1.18

Fumiko Enchi - The Waiting Years


Kun lukee toisista aikakausista ja kulttuureista tulevia kirjoja, kohtaa joskus varsin erikoisia tapoja ja käytäntöjä: tämä konkretisoitui tässä Fumiko Enchin romaanin alkuluvussa, jossa kieltämättä myös kirjan sivuhenkilöt ihmettelivät herra Shirakawan käytöstä eivätkä pidä sitä täysin sopivana.
Shirakawa, maaseutukaupungin arvostettu virkamies, kun on lähettänyt vaimonsa Tomon Tokioon ostamaan miehelleen jalkavaimoa. Kaikenlaisia tyttöjä miehellä tietysti on ollut, mutta parempi on hankkia vakituinen seuralainen kotiin, nimellisesti palvelijattareksi...ja Tomo, samuraisuvun tytär, toteuttaa tämän tehtävän yhtä suurella tarkkuudella ja tehokkuudella kuin kaikki muutkin kodin toimivuuteen liittyvät asiat.

Tästä eteenpäin seurataan Shirakawan perheen elämää luku kerrallaan episodimaisesti, tapahtumat kattavat monta vuosikymmentä 1800-luvun lopulta (Meiji-restauraatio oli tapahtunut mutta vanhemman ajan käytännöt ovat yhä hyvin voimissaan) 1900-luvulle. Shirakawan perhe on ulkoisesti varsin menestyksekäs, ja kirjan tarjoamat näkymät sisällepäinkin ovat kovin rauhallisia ja hillittyjä, ja se korostaa perheen kauheutta, rakkaudettomuutta ja viileyttä...ei tämä ole edes mikään perhehelvetti, tässä on asiat ihan vaan pielessä.

Joskus useampi vuosi sitten luin Enchin toisen kirjan Masks (joka, jos oikein muistan, kertoo myös aika oudoista ihmissuhteista) ja lisää tuotantoaan on haluttanut lukea (ja ehkä tuo Masks pitäisi lukea uudestaan). Tosin sitä ei kai ole käännetty paljoa, yksi kirja vielä taitaa olla englanniksi.

They must have been aged about fourteen or fifteen. There were two of them who formed a strikingly beautiful pair, yet as they were dancing, one exposed an arm that was thin, dark-skinned and undernourished, while the other had lines at the side of her sharp nose that showed when she laughed in a way that was brutal and made her look like a heron. The mere idea of such a girl gradually growing to maturity in their family was a chilling prospect, and for the first time Tomo felt almost grateful that her husband had left the choice to her.
After the young geishas had gone, she told Kin what she felt about them.
"You certainly have a good eye," broke in Zenko before Kin could reply. Kin herself, who during the past few days had beeb helping Tomo in assessing all kinds of girls, had sometimes found herself more alarmed than impressed by the sensitivity and acuity of Tomo's judgment.

Helmet-haasteesta otan kohdan 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan. Sota ei näy mitenkään keskeisesti, mutta siihen viitataan kyllä yhdessä luvussa (sota on vauhdittanut teollisuutta ja taloutta, mikä näkyy jopa toisen ja kolmannen luokan geishojen pukeutumisessa).

12.1.18

Viktor Rydberg - Valikoima runoelmia

Nykylukijalle (tai -kuulijalle) tunnetuin Viktor Rydbergin runo löytyy tästä teoksesta, usein joulunaikaan lauluna kuuluva Tonttu ("Pakkasyö on, ja leiskuen / pohja loimuja viskoo. / Kansa kartanon hiljaisen / yösydänuntaan kiskoo" jne), vaikka kyseisessä runossa ei sinänsä joulusta mitään puhutakaan, ja lauletuissa versioissa jätetään joskus muutama säkeistö pois.

Tuo Tonttu kuitenkin on varsin hyvä esimerkki muustakin kirjan sisällöstä. Rydberg kirjoittaa paljon kertovaa runoutta, joissa on henkilöitä tekemässä asioita, vaikka varsinainen tarinallisuus ei olekaan niin keskeistä, henkilöt ja tapahtumat pidetään kuitenkin enemmän symbolisina kuin suuressa osassa varsinaista epiikkaa.
Aiheita ammennetaan mytologioista ja taruista sekä myös kaukaisesta historiasta, tarpeen tullen limittäen, mukana on Antinous, Lukanos, Psyke, Balder, Lentävä hollantilainen jne., ja samaa joukkoa edustaa myös aiemmin Rydbergiltä lukemani Singoalla: romantiikan henki on vahva läpi koko kirjan.

Kohtalaisen pitkiä runoja on mukana, kuten puoli-eeppiselle tyylille sopii, mutta lyhyempääkin on parista säkeistöstä muutamaan riviin. Myös Tontun rakenteellista ratkaisua, jossa lopussa palataan alkuun ja toistetaan alun säkeitä aavistuksen muuttuneessa yhteydessä mutta luoden kuitenkin kehämäisen tunnelman, käytetään muutamankin kerran, ja toistoa muutenkin.
Tontun aihekin, ajan ja kuolevaisuuden reflektointi, löytyy myös parista muusta runosta...

Kieli yltyy ajoittain hyvinkin korukieliseksi, ei tämä nykysuomea ole eikä kai ollut 1900-luvun alunkaan suomea, mutta joukossa on kuitenkin muutama hyvinkin viehättävä runo, erityisesti juuri rakenteellisen taidon perusteella, Tonttu yhtenä muttei suinkaan ainoana.

Tämä kirja kuuluu Runo18 -haasteeseen, ja avaan sillä Perkeet-haasteen kohdan "Käännöskirja, jonka käännöksen tekijänoikeudet ovat rauenneet": Niin pääasiallisen kääntäjän Valter Juvan kuin pari yksittäistä runoa kääntäneiden Severi Nuormaan ja O.A.Kallion tuotanto on nk. vapaata riistaa (kuten arvelin, muutama haastekohta kuuluisi lukemisiini ihan normaalistikin).

Aallotar tytölle

Armas lapsi, lasket leikein
poves aaltooni, kuin veikein
sorjin valkolilja hohtais pinnall' laineen vilpoisen!
Sulle ihmiselon retket
tuo niin vaiherikkaat hetket,
kun vain vaihtumatta vuoni kumpuu alla koivujen!
Multa tietämättä jäivät
ihmisriemuin, tuskain päivät:
vaihtumatta aallot tulvii, jäljekkäin vain virtaillen.
Neidoks kasvat, lemmen sytät,
sykit, hehkut, sykähdytät,
hiljaa vain kun vuoni vierii, laakson tyyness' solisten.

Armas tyttö, lapsuusaikas
vilpas on kuin vesi raikas,
lumme sorjin oot, mi keinui pinnall' laineen vilpoisen!
Kohta uinut, vaivut untuin
unelmihin outoin tuntuin,
kun vain vaihtumatta vuoni kumpuu alla koivujen.
Kohta polvistuin, sä ainut
päässä morsiusseppel painut
viereen miekkosen, mi voitti immen kainon sydämen.
Kohta vasten rintojansa
painaa äiti aarrettansa,
hiljaa vain kun vuoni vierii, laakson tyyness' solisten.

Ihmiselon salat summat,
toivon, lemmen, kuolon kummat
syleilen, sa kaunokainen, kun sua aalloin syleilen!
Syysyö saapuu, kuluu kevät -
salat sulle selvenevät,
kun vain vaihtumatta vuoni kumpuu alla koivujen.
Oi, ei tieni koskaan tulle
määrään, mi on suotu sulle,
kun sa, elon kirkastama, riemuin sekä murheiden,
kuoloon sammut, hetkeks haivut,
lailla iltaruskon vaivut,
hiljaa vain kun vuoni vierii, laakson tyyness' solisten. 

10.1.18

Harjoitelmaa Kirjojen Suomi -listaksi

Männävuonna oli esillä monenlaista listaa joissa tarkastellaan itsenäisyyden ajan Suomen kulttuuria esim. valitsemalla joka vuodelta yksittäinen edustaja, oli Ylen Kirjojen Suomea, Nihil Inheritin 101 runokirjaa, Kvaakin Sadan vuoden sarjakuvia jne jne.

Listauteliaana lukijana tietysti pitää tarkastella kuinka monta listavalintaa on tuttua, ja, no, kun en suomalaista kirjallisuutta ole niin valtavasti lukenut niin ei niitä niin valtavasti yleensä tullut (esim. Ylen listalta sellaiset 10-12 kirjaa, siellä on pari epävarmaa tapausta).
Vaikka näitä listakelpoisia oman aikansa hyviä kuvaajia ei niin paljoa ollutkaan tullut luettua, aloin miettiä millaisen listan saisi aikaan niistä kirjoista, jotka olen lukenut, jäisikö monta aukkoa ja millaisia nimikkeitä sinne listalle nousisi. Mutta ainakin lista olisi täynnä tuttuja...

Niinpä lähdin penkomaan LibraryThingiin listaamiani kirjoja, keräämään sieltä kotimainen kauno (fiktioproosa, runous ja näytelmät. Tietokirjat, esseet ja sarjakuvat jätin pois) ja listaamaan ne julkaisuvuoden mukaan.
Täydellistä listaa sieltä ei tule, muutaman viime vuoden lukemiset on paremmin mukana mutta aiemmat ovat lähinnä sen mukaan mitä olen sattunut muistamaan: joitain teoksia on varmasti täysin unohtunut: jos lähtisi käymään läpi vaikkapa 70-80-luvun lanua niin sieltä varmaan löytyisi tuttuja kirjoja joita en ole vain ajatellut vuosiin, ja joitain varsin epävarmoja tapauksia (mm. Ylen listaan liittyen, tiedän että olen lukenut jonkun Harjunpää-kirjan, mahdollisesti kaksikin, mutta mitkä niistä? Rakkauden nälän? Kiusantekijät? Ahdistelijan? En muista. Samoin olen lukenut joitain Ryhmy ja Romppainen -kirjoja, mutta mitkä niistä? Ja mitäs kaikkia Eeva Tikan novellikokoelmia minä olenkaan lukenut, useita niitä oli). Mutta luulen että jonkinlaisen kattauksen niistä kuitenkin saa.

Yhteensä nimikkeitä tuli 295, joista itsenäisyyden ajalta 275. Vuosikymmenten mukaan ryhmiteltynä tuli esiin jo joitain yllätyksiä:

Mitä ihmettä tapahtui 60-luvulla, kun siihen osuu tuollainen notkahdus? (joka jatkui 70-luvun puolelle, 70-luvun kirjoista suuri osa on vuosikymmenen loppupuoliskolta)
Lakkasivatko ihmiset kirjoittamasta hyviä kirjoja vai olenko jotenkin onnistunut missaamaan kaiken kiinnostavan?
Noin muuten 40-50-luvut ovat kohtalaisen hyvin edustettuina, klassisen ja modernin murros jne, mutta onhan nuo 1980-1990-2000-luvut kuitenkin vahvimmin edustettuina, etten minä nyt niin vanhaa kirjallisuutta lue (samalla totean, että tätä kirjoittaessa uusin kirja listalla on vuodelta 2015...mutta yksittäisistä vuosista 2012 on suosituin, siltä vuodelta olen lukenut kymmenen nimikettä).
Mainittakoon kuriositeettina myös, että noista itsenäisyysajan 275 teoksesta 258 on kirjoitettu suomeksi ja vain 17 ruotsiksi. Ruotsinkielisistä 12/17 kirjan kirjoittaja on Tove Jansson. Karun selvästi tulee ilmi että suomenruotsalaiset eivät ole minun juttuni.

Kuinka hyvin noista kirjoista sitten saa kirja-per-vuosi-listan?
No ei kauhean hyvin, jos nämä pari ihan tuoreinta vuotta jätetään huomiotta niin 13 vuotta jää täysin tyhjiksi, suurin osa niistä on noita varhaisvuosia 1910-1920-luvuilta, mutta myös mm. 1963 and 1970 ovat vailla yhtään edustajaa.
Kun vielä otetaan käyttöön rajoitus, että vain yksi kirja per kirjailija, niin aukkovuosia tulee toinen mokoma, kun muutamanakin vuonna on useampi kirja, mutta kirjailijalta, jotka edustavat jo jotain muuta vuotta.

Samalla listavalinnoista tulee entistä kummallisempia, kun mukaan päätyy kirjoja joita en nyt niin suuresti arvosta, ja joiltain kirjailijoilta tehdyt valinnat ovat kaikkea muuta kuin edustavia. Tuoreemmilla vuosikymmenillä voi sentään valikoida jollain tolkulla, vaikkeivät nekään välttämättä mitenkään suosikkejani kyseisen vuoden kirjoista (mm. Leena Krohnin tarvitseminen vuoteen 1976 tekee muutamankin 80-90-luvun valinnan lohdutuspalkinnoksi).

1917
1918
1919 Frans Emil Sillanpää - Hurskas kurjuus
1920
1921
1922 Jarl Hemmer - Viljan valtakunta
1923
1924
1925
1926 Katri Vala - Sininen ovi
1927 Maria Jotuni - Tyttö ruusutarhassa
1928 Aino Kallas - Sudenmorsian
1929
1930
1931 Uuno Kailas - Uni ja kuolema
1932
1933 Hilja Valtonen - Vaimoke
1934 Heikki Asunta - Leirinuotio
1935
1936 Hella Wuolijoki - Niskavuoren naiset
1937
1938
1939
1940
1941 Yrjö Jylhä - Kiirastuli
1942 Klaus U Suomela - Hopeakihlajaiset
1943
1944 Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia
1945 Mika Waltari - Sinuhe egyptiläinen
1946 Kerttu Rukala - Jalankulkija
1947 Unto Kupiainen - Kraateri
1948 Juhani Pohjanmies - Avaruuslaiva
1949 Helvi Juvonen - Kääpiöpuu
1950 Arvi Kivimaa - Passacaglia
1951 Eila Kivikk'aho - Niityltä pois
1952 Aira Brink - Memmoin arvat
1953
1954
1955
1956
1957 Veijo Meri - Manilaköysi
1958 Aapeli - Pikku Pietarin piha
1959 Lasse Heikkilä - Terra Mariana
1960 Marja-Liisa Vartio - Kaikki naiset näkevät unia
1961
1962
1963
1964 Eeva Tenhunen - Mustat kalat
1965 Tove Jansson - Muumipappa ja meri
1966
1967 Einari Vuorela - Puut ajattelevat
1968 Eeva-Liisa Manner - Poltettu oranssi
1969 Daniel Katz - Kun isoisä Suomeen hiihti
1970
1971 Sirkka Selja - Kissansilmät
1972
1973 Kaari Utrio - Viipurin kaunotar
1974 Aari Surakka - Yksinkertainen ilo
1975 Märta Tikkanen - Miestä ei voi raiskata
1976 Leena Krohn - Ihmisen vaatteissa
1977 Elina Karjalainen - Uppo-Nalle
1978 Veikko Huovinen - Lentsu
1979 Kirsi Kunnas - Kani Koipeliinin kuperkeikat
1980 Laila Hietamies - Mäeltä näkyy toinen mäki
1981 Arto Paasilinna - Ulvova mylläri
1982 Viljo Kajava - Jäähyväiset eiliselle
1983 Matti Paavilainen - Palapeli
1984 Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase
1985 Kari Hotakainen - Kuka pelkää mustaa miestä
1986 Antti Hyry - Kertomus
1987 Aale Tynni - Vuodenajat
1988 Vuokko Tolonen - Salainen keittokirja
1989 Kari Nenonen - Noitarovio
1990 Eeva Tikka - Kuningaskalastaja
1991 Raimo Nikkanen (toim.) - Keskiyön mato Ikaalisissa
1992 Kirsti Manninen & Jouko Raivio - Ruumisvaunut Bulevardilla
1993 Leena Lehtolainen - Ensimmäinen murhani
1994 Maarit Verronen - Viimeinen lapsitähti
1995 Markus Nummi - Kadonnut Pariisi
1996 Irja Rane - Naurava neitsyt
1997 Kai Nieminen - Vakavia runoja
1998 Jukka Parkkinen - Suvi Kinos ja puuttuva rengas
1999 Tuuve Aro - Harmia lämpöpatterista
2000 Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
2001 Tittamari Marttinen - Käärmesormus
2002 Ranya ElRamly - Auringon asema
2003 Virpi Hämeen-Anttila - Suden vuosi
2004 Mirkka Rekola - Valekuun reitti
2005 Kreetta Onkeli - Beige
2006 Pasi Ilmari Jääskeläinen - Lumikko ja yhdeksän muuta
2007 Vesa Haapala - Vantaa
2008 Juha Siro - Satakieli
2009 Riku Korhonen - Hyvästi tytöt
2010 Tuomas Kyrö - Mielensäpahoittaja
2011 Kristina Carlson - William N. päiväkirja
2012 Aleksi Delikouras - Nörtti
2013 Juho Nieminen - Saattaa sisältää pähkinää
2014 Jenna Kostet - Lautturi
2015 Kirsti Ellilä - Tuntemattomat


Tätä listaa ei siis voi pitää minään suosituksena, vaikka mukana eittämättä onkin myös hyviä kirjoja, ennemmin omana sormiharjoituksena ja tilastollisena tarkasteluna, joka ehkä huvittaa joitakuita muitakin. Ja tosiasiahan on, että en minä nyt niin laajasti ole kotimaista kirjallisuutta edes lukenut, monta ansiokasta tekijää en lainkaan ja toisilta en ehkä mitenkään erityisen edustavia kirjoja...
Ja ehkä tuota listaa saa myös täydennettyä, täyttämällä tyhjiä kohtia (joka saattaa tapahtua myös sopivilla valinnoilla vuosiin joilla on jo edustaja, jos vaikka luen nyt jonkun sopivan vuoden 1968 kirjan niin voinkin vaihtaa listan Tove Jansson -kirjaksi vuoden 1972 Kesäkirjan. Vaikka pidänkin enemmän Muumipapasta ja merestä) tai löytämällä uusia edustajia eri vuosille (jossa saattaa myös tapahtua ketjureaktioita, yksi hyvä kirja saattaa vapauttaa toisen kirjailijan paremman kirjan toiseen vuoteen...)
Katsotaan nyt tuleeko aihetta päivittää listaa joskus.

9.1.18

Barbara Pym - A Glass of Blessings




'I saw Rowena's brother today,' I said to Sybil when we were alone in the drawing room. 'He was at St Luke's and we had a few words of conversation. Then I got on to a bus and saw him going into a pub.'
'Oh dear!' Sybil paused and then laughed. 'I wonder why I said that? Isn't there supposed to be something unsatisfactory about him? He must be well into his thirties now. At what age does one start to accept a person as he is? Could a man in his fifties or sixties still go on being labelled as "unsatisfactory"?'
'Perhaps up to thirty, one may still go on expecting great things of people,' I suggested, 'or even thirty-five.'
'Why is Piers unsatisfactory? Because he has had rather a lot of jobs and hasn't yet married? Is that it?'

Tässä jokin aika sitten olin kuulemassa Sinikka Vuolaa puhumassa kirjoista ja kirjoittamisesta, ja hänen mainitessaan että haluaa kirjojensa olevan erilaisia, että ei halua kirjoittaa samaa kirjaa uudestaan ja uudestaan, mieleeni tuli tämä tuolloin kesken oleva Barbara Pymin kirja: Pymille kun on leimallista käsitellä samoja teemoja hieman samalla tavalla kirjasta toiseen (siinä määrin että kirjoistaan on syntynyt käsite "Barbara Pym moment", "self-observed, poignant acceptance of the modesty of one's circumstances, of one's peripheral position"), näissä on idée fixe ja se tulee esiin kunnolla vasta tarkastelemalla samoja aiheita uudestaan ja uudestaan.

Taas kerran meillä on kirja jossa varsinaisen juonen sijaan meillä on joukko kehittyviä ihmissuhteita ja lämmintä mutta pisteliästä huumoria, mukana ovat niin anglikaaniseurakuntalaiset kuin antropologit, perinteisestä loputtomasta teenjuonnista puhumattakaan.
Tällä kertaa keskushenkilömme Wilmet Forsyth on itsetietoinen ja jossain määrin itsekeskeinenkin tyylikäs nainen, naimisissa jokseenkin tylsän miehen kanssa, sellainen jota Pymin perinteiset Excellent Women katsovat ylöspäin ja ahdistuvat (Wilmet on enemmän The Sweet Dove Diedin Leonoran tyyppiä), mutta eipä Wilmetkään ole vapaa arjen banaliteetista, puoliso on "luotettava mutta tylsä"-tyyppiä ja lapsettomana kotirouvana elämä tuntuu usein hieman tyhjältä, ja hyvän ystävän Rowenan aviomies tekee hieman liiallisia huomionosoituksia (ja samaisen ystävän naimaton veli Piers, kiinnostavan renttuinen, taas voisi mitä suosiollisimmin tehdä vähän runsaampia ja selkeämpiä huomionosoituksia...)
Pymin perinteistä excellent womania päästään tarkastelemaan nyt ulkopuolelta, ja Mary Beamishin hyveellisyys ja uhrautuvaisuus aiheuttaa sopivasti samanlaista tunnetta Wilmetissä kuin Wilmetin tapaiset naiset muissa kirjoissa Maryissa, alleviivaten Wilmetin kokemaa tyhjyyttä: arjen banaalius ja eksistentialistinen ahdistus on ikuinen osa, mutta tässä on kuppi teetä.

'And he never used to make his bed. Some days he didn't even cover it up. And he wasn't getting proper food, either. Do you know, Wilmet -' the dark eyes looked so seriously into mine that I wondered what horror was going to be revealed next - 'he hadn't even got a teapot?'
'Goodness! How did he make tea, then?'
'He didn't - he never made tea! Just fancy!'
'Well, one doesn't really associate Piers with drinking tea,' I said.
'He drinks it now,' said Keith, in such a governessy tone that I began to feel almost sorry for Piers.

Tällä kirjalla otetaan Helmet-haasteesta kohta 27. Kirjassa on samaa sukupuolta oleva pariskunta (jepjep, tämä ehkä kuuluisi spoileriksi mutta kun se mainitaan myös kirjan takakannessa, ja spoilerien pelkääjät eivät varmaan muutenkaan nauttisi Pymin tuotannosta)

8.1.18

Frau, Signora & Bibi -kooste

Viime vuoden alussa haastoin itseni lukemaan enemmän naiskirjailijoiden teoksia, sellaisten, jotka kirjoittavat jollain muilla kielillä kuin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, ranskaksi tai japaniksi, koska olin havainnut, että ilman aktiivista panostusta asiaan nämä jäävät kovin helposti lukematta.
Hyvän nipun sain luettua, ja muutama muu blogi innostui myös aiheesta, joten luettuja ja blogattuja kirjoja tulikin varsin mallikas nippu:

Yhteensä haasteeseen luettiin 70 kirjaa (kaksi kirjaa, Vegetaristi ja Lumikin on kuoltava, luettiin kahdessa blogissa) ja 58 kirjailijaa, romaaneja, runoja, lyhytproosaa, esseitä...
Suosituimmat alkukielet olivat saksa ja espanja, mutta yhteensä alkukieliä tuli 19.

Haastekoosteita löytyy seuraavista blogeista:
Eniten minua kiinnostaa tie
Hyönteisdokumentti
Kartanon kruunaamaton lukija
Kirja vieköön!
Tarukirja 
 
Seuraavia kirjoja luettiin, kielten mukaan ryhmiteltynä

Arabia:
Emily Nasrallah - Muistot
Somaya Ramadan - Leaves of Narcissus
Alifa Rifaat - Kaukaa siintää minareetti

Espanja:
Alicia Giménez Bartlett - Petra Delicado ja merkityt tytöt
Alicia Giménez Bartlett - Petra Delicado ja vihaiset koirat
Almudena Grandes - Los besos en el pan  
Almudena Grandes - Estaciones de paso
Rosa Montero - La carne 
Rosa Montero - La hija del Caníbal 
Emilia Pardo Bazan - The House of Ulloa
Elena Quiroga - Kastanjapuu
Emma Reyes - The Book of Emma Reyes
Marta Sanz - Un buen detective no se casa jamás
Marta Sanz - Black, black, black
Almudena Solana - Efectos secundarios
Almudena Solana - The Curriculum Vitae of Aurora Ortiz

Heprea:
Alona Kimhi - Sureva Susanna

Hollanti:
Renate Dorrestein - Hyvä äitipuoli
Hella Haasse - The Black Lake

Iiri:
Nuala Ní Dhomhnaill - The Water Horse

Italia:
Grazia Deledda - Marianna
Elena Ferrante - The Story of a New Name
Elena Ferrante - The Story of a Lost Child
Anilda Ibrahimi - Punainen morsian 
Susanna Tamaro - Kulje sydämesi tietä

Katalaani:
Mercè Rodoreda - Death in Spring
Mercè Rodoreda - Timanttiaukio

Kiina:
Zhang Jie - Raskaat siivet

Korea:
Han Kang - Vegetaristi
Han Kang - Vegetaristi 

Kroatia:
Slavenka Drakulic - As If I Am Not There
Slavenka Draculić - The Taste of a Man
Dubravka Ugrešić - Kiputilahallitus

Norja:
Karin Fossum - Carmen Zita ja kuolema
Merethe Lindstrøm - Days in the History of Silence
Sigrid Undset - Lannistumaton sydän
Sigrid Undset - Stages on the Road
Hanne Ørstavik - Rakkaus 

Puola:
Olga Tokarczuk - Alku ja muut ajat 

Saksa:
Christine Brückner - Jos olisit puhunut, Desdemona
Annette von Droste-Hülshoff - Juutalaispyökki
Milena Michiko Flašar - Kutsuin häntä Solmioksi
Doris Gercke - Snapsia lapsille
Marlen Haushofer - Seinä
Daniela Krien - Vielä joskus kerromme kaiken
Nele Neuhaus - Joka tuulen kylvää
Nele Neuhaus - Lumikin on kuoltava 
Nele Neuhaus - Lumikin on kuoltava
Nele Neuhaus - Algunas heridas nunca se curan 
Ingrid Noll - Apteekkari
Monika Peetz - Tiistaisiskot 
Julya Rabinowich - Splithead
Andrea Maria Schenkel - Tapaus Kalteis
Kathrin Schmidt - Et sinä kuole
Anna Seghers - St. Barbaran kalastajien kapina

Tanska:
Iselin C. Hermann - Suutelen postinkantajaa
Henriette Lind, Lotte Thorsen & Anette Vestergaard - Ninnin päiväkirja
Ane Riel - Pihka 

Tsekki:
Alexandra Berková - Magoria

Turkki:
Esmahan Aykol - Hotel Bosphorus

Unkari:
Zsuzsa Rakovszky - Yhteyksiä
Krisztina Tóth - Viivakoodi

Venäjä:
Irina Denežkina - Anna mulle!
Ljudmila Petruševskaja - Klarissan tarina 
Dina Rubina - Kaksiosainen sukunimi
Marina Tsvetajeva - Piru ja muita kertomuksia
Ljudmila Ulitskaja - Iloiset hautajaiset
Ljudmila Ulitskaja - Tyttölapsia

Viro:
Triin Soomets - Olemisen ompelet
 
Eurooppa tuli jo kohtalaisen mallikkaasti katettua, mutta jos katsoo puhutuimpien kielten luetteloa niin huomaa että Aasia on jo epävakaammalla pohjalla, erityisesti Intian valtakielet mutta myös jaava, vietnam, persia jne. Afrikkalaisista puhumattakaan, vaikka haasteen nimessäkin on swahilia.
Eurooppalaisistakin haasteessa jäi kokematta mm. portugali, kreikka ja romania, tai maantieteellisesti lähemmistä vaikkapa pohjoissaame, islanti, latvia ja liettua, joten vielä on paljon luettavaa...

Mutta tässäkin on jo hyvä valikoima vinkkejä mitä lukea, vaikka haasteaika päättyi niin luettavaa riittää, ja itse huomasin että tämä on kirjallisuuden alue joka vaatii jo vähän aktiivista yrittämistä, ettei se jää katveeseen, ja samaa olin kuulevinani muiltakin. Tämän merkeissä voi jatkaa vaikkapa tämänvuotiseen Kuukauden kieli -haasteeseen.

Minä ja Kirja vieköön! -Riitta listailimme myös muutamia muita haasteeseen sopivia kirjoja joita olemme lukeneet tai joita olemme kuulleet suositeltavan, ja lisäehdotukset ovat tietysti tervetulleita vaikkapa tänne kommentteihin.