Snorri Sturluson - Norjan kuningassaagat, osa 1

Snorri Sturluson on eittämättä yksi pohjoismaisen kirjallisuuden Isoista Nimistä, 1200-luvun islantilainen kirjailija ja poliitikko (ilmeisesti jälkimmäisenä vähemmän onnistunut), jonka tuotantoa ovat proosa-Edda, Egilin saaga ja tämä Kringla heimsins tai Heimskringla tai Norjan kuningassaagat, Norjan hallitsijoiden historiikki wanhoilta ajoilta 1200-luvulle.

Suomeksi tämä on julkaistu kolmessa osassa (suom. J.A.Hollo ja runot Aale Tynni) tällaisinä tavattoman nätteinä teoksina runsaalla kuvituksella (kuvittajina sekalainen joukko ilmeisesti norjalaisia taiteilijoita, jotka tekevät tuollaista mustavalkoista puupiirrostyyliä josta pidän kovasti): kirjoja olen ulkonäöllisesti ihastellut usein ja lukeakin on pitänyt...
Aloin lukea joskus parikymmentä vuotta sitten mutta silloin jäi kesken, nyt sitten seikkailin läpi ensimmäisen osan joka kattaa saagat Ynglingeistä Halvdan Mustan, Harald Kaunotukan, Haakon Hyvän ja Harald Harmaaturkin kautta Olavi Trygvenpoikaan (k. 1000).

Tyyli on muista saagoista jo varsin tuttua, tapahtumia kuvaillaan varsin suorasanaisesti ja lakonisesti, luvassa on paljon sukuluetteloja (ja Sadan vuoden yksinäisyys -henkisesti Olaveja, Haraldeja, Haakoneita ja Sigurdeja riittää useita, yritä sitten pysyä mukana kuka nyt olikaan kuka), vauhtia ja vaarallisia tilanteita, sotimista ja ajoittain myös omalaatuista huumoria, joskus varmaan tahallista ja joskus tahatonta. Kertovaa proosaa rytmittävät lukuisat runot joita Snorri siteeraa lukuisilta skaldeilta, osa aikalaisia ja osa myöhempiä, ja ajoittain myös tarinan sankarit itse innostuvat lausumaan runonpätkiä.
Snorri muuten mainitsee jokaisessa runositaatissa siteerattavan nimeltä; tästä voisivat nykyiset Finlandia-ehdokkaatkin ottaa oppia.

Kirja alkaa kenestäpä muusta kuin Odinista, joka hallitsi Aasgardia ja teki kaikenlaisia juttuja jotka olivat mytologiasta tuttuja, paitsi että tämä Aasgard sijaitsi Aasiassa ja Odin oli muutenkin tarunomainen mutta maallinen hallitsija. Aikanaan hoveineen lähti sitten länteen ja valloitteli suvulleen maita Saksasta ja Pohjoismaista, joissa hallitsi kunnes kuoli tautiin, ja hänen jälkeensä tuli sitten muita kuninkaita.
Nämä Odinia seuraavat kuninkaat saavat kukin oman lyhyen luonnehdintansa, usein keskittyen miten kukin kuningas kuoli antaen lopulle Ynglingasaagalle hieman oudon sävyn...varsinkin kun ihmettelin että eikös tämän pitänyt olla kirja viikingeistä, jotenkin alkurähinöitä lukuunottamatta tässä on aika rauhallinen ja leppoisa sävy, kuninkaat kuolevat kuka tautiin ja kuka hukkuen simasammioon. Vihdoin yksi kuningas lähtee sotimaan, varpusen vuoksi mutta kuitenkin, mutta joku maajussi ryntää paikalle ja heittää heinähangon joka osuu kuningasta päähän niin että tämä kuolee. Pohjolan sankarit eivät muutenkaan tässä vaiheessa ihan täysillä vakuuta (okei, aikalaiset ovat ehkä arvostaneet rauhaa jota rytmittää ajoittainen känni-slapstick mutta historia...)

No, loppukirja paikkaa tätä osastoa. Sotia riittää ja mielenkiintoisesti Norja oli yhtälailla viikinkiryöstöretkien kohteena kuin muutkin maat, ja niin vihollisia kuin liittolaisiakin löytyi ympäri Eurooppaa. Samoin kirja käy yksityiskohtaisemmaksi: Halvdan vielä kuitataan muutamalla sivulla mutta Harald, Haakon ja Harald saavat kukin päälle parikymmentä sivua ja lopulta Olavin saaga on melkein 80 sivua pitkä.
Ja toteavasta tyylistä johtuen niille sivuille mahtuu tapahtumia...mieleen tuli useammassakin kohtaa että tuosta tapahtumasta tai noiden henkilöiden kohtaamisesta voisi joku kirjoittaa isommankin tarinan, novellin tai romaanin...ja joistain on varmasti kirjoitettukin.

Vaikka tähän mennessä olenkin maininnut vain miesten nimiä, niin kyllä tässä joukko huomattavia naisiakin on mukana. Haakonin saagassa Haakon soti tanskalaisia Eerikinpoikia vastaan mutta näiden voitettua Harald Harmaaturkin saagassa nimi vaihtuukin Gunnhildinpoikiin (joista Harald on siis yksi), koska näiden äiti Gunnhild on varsin aktiivinen toimija, Olavi Trygvenpojan saagassa taas svealaisten kuningatar Sigrid Suurellinen on huomattava hahmo, ja muitakin riittää...

Ihan mahdotonhan tässä oli pysyä kärryillä henkilölistoista ja sukupuista mutta kun sopivasti antoi mennä niin saagat ovat yhä viihdyttävää lukemista. Kakkososa keskittyy ilmeisesti täysin pyhään Olaviin, siihen pitänee tutustua jossain vaiheessa muttei ehkä ihan heti. 

Tällä kirjalla osallistutaan kahteen lukuhaasteeseen: Reetan Elämäkerta-haasteeseen jonka minihaasteeseen (Norjaan liittyvä elämäkerta) tämä myös sopii, sekä Annamin Kirjalliseen retkeen Pohjoismaissa. Jossa voisi taas pohtia että lasketaanko tämä islantilaiseksi vai norjalaiseksi kirjaksi, taidan laskea islantilaiseksi (toinen epämääräisyys on että onko tämä kauno- vai tietokirjallisuutta, rajat ovat joskus hyvin epämääräiset...