Kun olin edellisissä kahdessa klassikkohaasteessa jo napsinut venäläisen ja ranskalaisen kirjallisuuden keskeisiä klassikoita niin vaihdetaan taas kulttuuripiiriä: kolmanteen klassikkohaasteeseen oli muutamakin hyvä ehdokas mutta eittämättä tämä on huomattava aukko brittikirjallisuuden tuntemuksessani: Bram Stokerin Dracula (suom. Jarkko Laine).
Tietysti tämän kirjan suhteen olisi voinut feikata jonkin verran lukeneisuutta, sen verran tutuksi hahmo ja kirjan perusjuoni on tullut populaarikulttuurissa. Laskeskelin että olen nähnyt ainakin viisi filmatisointia tästä kirjasta: Murnaun Nosferatu (1922), Universalin Dracula ja Drácula (1931) (jälkimmäinen on samanaikaisesti filmattu espanjankielinen versio eri ohjaajalla ja näyttelijöillä, ja Draculan ja van Helsingin näyttelijöitä lukuunottamatta parempi filmi), Hammerin Dracula (1958) ja Coppolan Bram Stoker's Dracula (1992).
Ja ison kasan muita elokuvia, tv-ohjelmia, kirjoja ja sarjakuvia joissa tähän viitataan: jokainen myöhempi vampyyreja käsittelevä kulttuurituotos joutuu jollain tavalla keskustelemaan Stokerin kanssa, puolesta tai vastaan, ja vampyyri itsessään on sellaisenaankin kiinnostava hahmo käytettäväksi sekä myös monikäyttöinen symboli, erityisesti kun puhutaan kaunokirjallisuuden kahdesta suositusta aiheesta, rakkaudesta ja kuolemasta. Tämä siitä huolimatta että Dracula ei ollut lähimainkaan ensimmäinen vampyyrifiktio.
Jos joku ei nyt vielä tiedä mistä tämä kirja kertoo, niin tiivistettynä: transsylvanialainen kreivi Dracula muuttaa Lontooseen ja missä kulkeekin siellä seuraa joukko merkillisiä kuolemantapauksia: muutama urhea mies ja nainen keskivät että Dracula on epäkuollut vampyyri ja lähtevät kamppailuun tätä vastaan, Dracula pakenee ja takaa-ajon päätteeksi tapetaan. Kerronta on epistolarista, kokoelma useiden kirjoittajien päiväkirjamerkintöjä, kirjeitä, raportteja, lehtileikkeitä yms.
Vaikka tarina olikin hyvin tuttu niin eivät nuo filmatisoinnit ihan yksi yhteen mene, ja itse asiassa kirja selvittää paremmin sellaisia piirteitä jotka ovat minusta olleetkin hieman epätyydyttäviä tarinassa: Renfieldin ja Lucy Westenran hahmot saavat enemmän huomiota eivätkä ole vain makaabereja yksityiskohtia, ja myös loppu pitkine takaa-ajoineen on huomattavasti dramaattisempi kuin varsin antiklimaattinen "ja sitten van Helsing kävi ohimennen iskemässä vaarnan Draculan sydämeen".
Muitakin kiinnostavia yksityiskohtia löytyy, sellaisia jotka helposti sivuutetaan tiivistyksissä mutta jotka ovat kuitenkin viehättävän makaabereja. Ja toisaalta oli kiinnostavaa kuinka vähän kirjan nimihenkilöä lopulta nähtiin kirjassa, kaikki toiminta toki pyöri Draculan ympärillä mutta kreivi oli jatkuvasti jossain muualla kuin kertojat...kun nuo filmatisoinnit ja muu populaarikulttuuri panostavat niin paljon kreivin hahmoon ja karismaattisuuteen, niin tämä jatkuva poissaolo tuli hieman yllätyksenä (vaikka olinkin kuullut että teoksen kreivi kuvataan myös ulkoisesti hirviömäisemmäksi kuin mitä Bela Lugosi, Christopher Lee yms antavat ymmärtää).
Niin, goottilaisuuden perusteoksiahan tämä on, kerrontatekniikkana on kokoelma fragmenttisia muistiinpanoja ja aiheena eteläinen muukalainen joka uhkaa järkeä ja moraalia, mukaan sopiva annos öisiä linnoja ja raunioita, lepakoita ja epämääräisen monitulkintaisia seksiviittauksia niin hyvä soppa tulee.
Huomiota tosiaan saattoi kiinnittää vampyyreihin korruptoivana sekoituksena erosta ja thanatosta: Draculan keskeiset suorat uhrit ovat naisia: vampyyrinaiset Draculan linnassa, Lucy Westenra, Mina Harker, ja näistä kahden viimeisen kanssa suoritetaan eräänlainen pitkä viettely. Vastaavasti muutama miespuolinen uhrikin mainitaan mutta nämä on hoideltu nopean raakalaismaisesti kurkku auki repien, ja Jonathan Harker ja ilmeisesti myös Renfield sivuutetaan erinomaisesta tilaisuudesta huolimatta (Renfieldistä voi ehkä kuitenkin lukea viittauksen yksipuoliseen homoseksuaaliseen viehtymykseen, ja myös tätä kautta Draculan korruptoivaan vaikutukseen?): jos kyse olisi vain verenjuonnista olisi Harker kuollut alkulukujen aikana ja kirja olisi ehkä jäänyt kirjoittamatta. Linnan vampyyrinaiset sen sijaan ovat ilmeinen uhka viettelemään nuori aviomies Jonathan Harker, ja Lucy Westenra taas vampyyrina pyrkii viettelemään ja tuhoamaan pieniä lapsia.
Ehkä tässä on ideaa miksi Stokerin kirjasta tuli vampyyritarinoiden perusteos, siinä on sopivan symbolinen mutta selkeä eroottinen sivujuonne pelkän väkivallan ja kauhun rinnalla ja se puhuttelee sopivasti myös lukijoiden toisiinsa sekoittunutta xenofobiaa ja -filiaa. Ja kun Stoker ei muilla teoksillaan oikein vastaavaa suosiota saanut niin ehkä tämäkin onnistuminen oli osittain vahinko.
Noin henkilökohtaisena lukukokemuksena kirja tosiaan miellytti, vaikka juoni olikin tuttu niin uutta ja syventävämpää luettavaa myös löytyi. Karsimisen ja tiivistämisen varaa siinä kuitenkin jonkin verran oli...
