30.6.17

Kesäkuun luetut

Barbara Pym - Some Tame Gazelle
Olga Tokarczuk - Alku ja muut ajat
A.E.Ingman - Rimpisuon usvapatsas
Lucius Shepard - Kalimantan
Rex Stout - Puuttuva lenkki
Lucius Apuleius - Kultainen aasi
Alexandra Berková - Magoria
Susanna Tamaro - Kulje sydämesi tietä
Tirso de Molina - The Last Days of Don Juan
J.M.G. Le Clézio - Kuume

Roland Krischel - Tintoretto
Alberto Manguel - A Reader on Reading

Kesäkuussakin tuli luettua kohtuullisesti, vaikka kaikenlaista muutakin oli ohjelmassa, Kuopiossa tuli käytyä ja tietokonepelejä pelattua ja muuta sellaista.
Haasteet etenevät omaa tahtiaan, Helmet-haasteessa ei ole enää kovin monta kohtaa jäljellä (tosin osa niistä onkin sitten ehkä hieman työläämpiä tai vaikea keksiä mitä niihin vielä keksii).

Eiköhän heinäkuussakin jotain tulla lukemaan, lukumaraton on tulossa ja ensi torstaina liikuskellaan Helsingin keskustassa runoja lukien, tervetuloa mukaan.





mies nainen muu
englanti 90 93 2 185
suomi 49 38
87
saksa 38 9
47
ranska 34 11 2 47
japani 34 9
43
italia 35 2
37
ruotsi 21 10
31
venäjä 25 5 1 31
norja 12 3
15
tsekki 12 2
14
espanja 11 2 1 14
tanska 7 2
9
arabia 6 1 1 8
puola 4 4
8
unkari 5 1 1 7
viro 4

4
portugali 2 2
4
kiina 3 1
4
islanti 2
2 4
slovenia 2
1 3
slovakia 2 1
3
muu

3 3
serbo-kroatia 2 1
3
hollanti 1 2
3
kreikka 3

3
iiri
1 1 2
latina 1 1
2
turkki 1

1
albania 1

1
urdu 1

1
bulgaria

1 1
latvia 1

1
malta 1

1
katalaani
1
1

410 202 16 628

29.6.17

J.M.G. Le Clézio - Kuume

 

Olen ranskalaisen nobelistin J.M.G. Le Clézion tuotantoon tutustunut aiemminkin, silloin myöhäisempien aikojen lastenkirjan parissa ja nyt varhaistuotannon novellien: eroja oli mutta vähän yhtäläisyyttäkin.

Kirjan yhdeksää novellia luonnehditaan takakannessa sielunmaisemiksi ja impressionistisiksi, ja osuvasti: kovin selkeitä juonia ei ole odotettavissa (tai ainakaan dramaattisia kaaria) ja keskeisempänä on hetkelliset tunnelmat ja kokemukset. Novelleissa vyörytetään aistikokemuksia, tuntemuksia, ajatuksenpätkiä sellaista tahtia että lukijalle välittyy usein hyvin konkreettisiakin kuvia ja tunnelmia, ja kokemusten määrä ja taajuus tuo kerrontaan neuroottisen, ahtaan, ahdistuneen sävyn (ja kirjailija toteaa novelliensa olevan kertomuksia hulluudesta). Keskustelutkin ovat nakuttavan päämäärättömiä, taukoja tuovat ajoittaiset siirtymiset toisiin tekstilajeihin (Martinin lehtihaastattelu, Vanhuuden päivän sisätarina). Se tunne kun herää kello neljä yöllä niin kovaan kipuun että tuntee kuolevansa, ja kuolevansa yksin ja hylättynä, Beaumont haluaa siitä kertoa jos et vielä kokemusta tiennyt.

Erityisesti haluaisin nostaa esiin niminovelli Kuumeen fyysisyyden, kuvauksen kuinka Roch, helteessä ja välinpitämättömyydessä kylpien, vaeltaa kohti työpaikkaansa. Sairaus ottaa valtaansa, kuume nousee, migreeni ja pahoinvointi, ja henkilökohtainen kokemus paisuu kohti maailmantuskaista globaalia järjestystä. Kerronnan painostava vellovuus auttaa kyllä myös lukijaa osallistumaan kokemukseen (lisäksi minulle nousi novellin luettuani myös kuumetta, mutta se oli luultavasti sattumaa. Luultavasti).


Katu värähteli Rochin jalkojen alla kummallisesta maanalaisesta elämästä. Jossain syvällä vilisivät pienet näkymättömät eläimet, bakteerit ja mikrobit, loiset; vilisivät pienet näkymättömät eläimet, bakteerit ja mikrobit, loiset; oikeastaan kaikki lainehti ilmassa, maassa ja vedessä; jonkinlainen hämärä, salaperäinen elämä, lyhyt ja hetkellinen kuin kärpästen, paisutti koko maailman pintaa. Eliöt erittivät lakkaamatta, valuivat kirveltäviä nesteitä. Kaikkialla oli rauhasia, näkymättömiä rakkoja jotka kuplivat syvällä materiassa. Jalkakäytävät, talojen seinät, taivas, ohikulkijoiden iho olivat todellisia elimiä, eläviä osasia joita puistatti kutakin sama omituinen sairaus.

Tällaisella konkretian, yksityiskohtaisten kokemusten vyörytyksellä Leila Adlerin käännösurakka ei varmaan ole ollut helpoimpia, ja lisäksi käännös osoittaa ikänsä joissain kohdissa (ilmeisesti pikakahvi ja farkut eivät olleet vielä tunnettuja termejä 1967...), ja pariin kertaan puhutaan myös hiilihaposta kun tarkoitetaan hiilidioksidia...

Avaan tällä bloggauksella Juhan uuden novellihaasteen: 9 * Le Clezio.

26.6.17

Epälukumaraton 26.6.

Kun säät ilmeisesti lämpenevät enemmän vasta viikon loppupuoliskolla, ja blogistanian seuraavaan lukumaratoniin on vielä hetki aikaa, niin tässähän voisi vetää vaikkapa perinteisen epälukumaratonin, eli keskittyä tietokonepeleihin seuraavan 24 tunnin ajan.
Toivoen tietysti että Steam ei kaadu kesäkampanjasta tms eikä muitakaan teknisiä häiriöitä tule...

Odottamassa on pari peliä aika loppusuoralla, pari peliä joita olen jo ehtinyt jonkin matkaa aloitella ja odottamassa myös jotain minulle uusia pelejä, menen sen mukaan minne fiilis vie.

Ja aloitan nyt kello 14, ja tarkoitus olisi jatkaa huomiseen noin samaan aikaan (aion kyllä nukkua siinä välissä.
Milläs aloittaisi? Oknytt vai Reigns?

15.00

Aloitin Reignsilla, kasuaalilla hallintapelillä jossa hallitaan kuningaskuntaa, ja tasaisesti tulee vastaan joko-tai-valintoja joilla on sitten monenlaisia vaikutuksia...

Tarkoituksena on pitää niin kansa, kirkko, armeija ja talous (kuvattu ruudun ylälaidan symbolein) riittävän tyytyväisenä, niin etteivät valu nolliin eivätkä myöskään kohoa huippuun, koska kummallakin on huonoja vaikutuksia...ja kun huonot vaikutukset lopulta iskevät niin kuningas kuolee ja uusi tulee tilalle, ja jonkin verran edellisten resursseja ja tavoitteita sitten seuraa mukana.
Jonkin verran toistaa itseään joten on sopiva peli silloin tällöin pelata vähän aikaa, nyt neljä kuningasta kohtasi turmansa, osa nopeammin ja osa hitaammin...rutto, ylensyönti ja armeijan ja markkinavoimien vallankaappaus koitui kohtaloksi.

Sitten kävin hetken siistimässä Quell Reflectiä, pulmapeliä jossa tietyillä liikkumismekanismeilla keräillään pallolla kentiltä helmiä. Olen jo läpäissyt kaikki kentät, mutta kussakin kentässä on siirtolaskuri tunnetulla optimisuorituksella, enkä ole niitä kaikkia ratkaissut. Samoin joka kentässä on piilossa jalokivi: nyt kävin etsimässä viimeiset puuttuneet jaloivet, täytyy katsoa josko jaksan vielä pähkäillä puuttuvat optimisuoritukset.

Olisko sitten se Oknytt.

16.45

Oknyttin toinen luku selvitetty (ekan pelasin aikaisemmin, vielä on muutama jäljellä).
Mekaniikoiltaan aika peruslaatuinen point-and-click-seikkailu, eli tutki paikkoja, juttele muiden henkilöiden kanssa jotka yleensä haluavat jonkun esineen joka on haettava toisesta paikasta että antavat seuraavan esineen jolla pääsee etenemään hieman eteenpäin...

Pelin erikoispiirre onkin aihepiiri, tarina kertoo pienestä olennosta joka seikkailee öisessä mustavalkoisessa maastossa, ja kohtaa skandinaavisaduista tuttuja olentoja, keijuja (siis älvor), Näkin (Näcken), tonttuja yms. Tai vaikka kaivonhaltian.


Tähän mennessä ollut viehättävä ja kun eteneminenkin on mennyt ihan jouhevasti (eli peli ei toimi ihan oudolla logiikalla) niin ollut aika symppis tapaus. On siellä jotain "kokeile kaikkea kaiken kanssa"-kohtia mutta noin yleensä peli etenee, ja on aika viehättävän tunnelmallinen.
Mutta otetaas taas jotain muuta.

18.00

The Deed oli näitä RPG Makerilla tehtyjä pikkupelejä, joissa harrastetaan paljon tarinavetoisuutta yksinkertaisilla mekaniikoilla (aiemmin olen blogannut To the Moonista ja A Bird Storysta). Tämä on varsin tiivis paketti, päähenkilö vierailee isänsä syntymäpäivillä tarkoituksena tappaa sisarensa, sitten talosta pitää vain etsiä hyvä murha-ase ja jotain jolla lavastaa joku muu syylliseksi (ja jutella muiden henkilöiden kanssa että tietää millä tavoin nämä voisivat olla epäilyttäviä).


Nopea, ihan hauska, ja varmaan kohtuullisen määrän uusintapelikertoja kestää että voi testailla eri yhdistelmiä läpi. Mutta samalla turhankin yksinkertaisen, olisi kiva rakentaa monimutkaisempiakin lavastuksia.

Tjooh, olisiko sitten peliklassikko?

20.15
Klassikko on tietysti Baldur's Gate II: Shadows of Amn, AD&D-pelien terävintä kärkeä. Pelailin sitä aikoinaan reilu 15 vuotta sitten tuskin edes puoleenväliin, ja nyt kun se oli restauroitu ja uudelleenjulkaistu niin pitihän siihen tarttua. Ja hauska se on edelleen.

Olin jo aiemmin pelannut hahmoni, puolhaltiabardi Merchgwyntin ulos Irenicuksen vankilasta (siis ensimmäisen, lyhyen luvun) ja nyt lähdin kokoamaan sitä ryhmää jonka halusin. Jotain taustatietoja oli ja kävin selvittelemässä netistä vähän sopivia NPC-hahmoja ja mistä heidät löytää (vähän kompensaatiota sille että bardi ei ole mikään powergamer-valinta hahmoksi) ja nyt sain koolle sellaisen ryhmän jolla voisin nyt lähteä seikkailemaan.

Eli oman bardini seurana Minsc, Jaheira, Anomen, Jan Jansen ja tuon kuvan jälkeen kävin vielä vaihtamassa Yoshimon Keldorniin.

Jaahas, jatkaisiko tuota vai pelaisiko taas välillä jotain muuta.

21.00

Jotain muuta, muutama taso Pythagoriaa. Joka on näitä pieniä pulmapelejä joista pidän, ja tässä ratkotaan geometrisia laskutehtäviä, kuuminta hottia siis.

Minimalistinen toteutus, tasoja sen verran ja sopivasti monimutkaistuen että tämän aivojumpan parissa tovin viettää. Ja nämä ovat juuri sellaisia pelejä joita ei ilman Steamin kaltaisia digijakelualustoja oikein tehtäisi...(vastaus kuvan tehtävään on muuten 9)

22.30

Oknyttin kolmas luku pelattu, kaivosluolista on selvitty eteenpäin. Yhä on viehättävä, ja mitäköhän myyttiolentoja seuraavassa luvussa tulee...

9.45
Illalla pelailin vielä hetken Baldur's Gatea ja Pythagoriaa, nyt aamulla heräämisen ja aamutoimien ohessa lisää Baldur's Gatea.
Tällä hetkellä selvitellää DeArnicen linnan ongelmia, siellä riehuvat peikot ja yuan-ti. Vähän joutui säätämään että pääsi kaupungista pois, muistelin että sillä muinaisella pelikerralla viihdyin pääosin kaupungissa jossa tekemistä riitti myös yllin kyllin, nyt lähdinkin sitten samoamaan muualle. Katsotaan nyt mitä tästä tulee.
Pikkuhiljaa alkavat myös taktiikkakin kehittyä, jos on mahdollista suunnitella taistelut niin miten ne toteutetaan (ryhmässä ei ole yhtään taitavaa hiiviskelijää joten bardini scouttaa ja yrittää houkutella vihollisia yksi kerrallaan muun ryhmän luo...)

11.30

Jatketaan. Kävin kaupassakin kun kylppärin lamppu oli palanut (ostin samalla myös ruokaa).
Steamissa oli aamupäivällä jotain ongelmia, ruutukaappaukset ja achievementit eivät toimineet, eivät myöskään kaikki pelit mutta osa kuitenkin.

Tangled Up on ulkoiselta tyyliltään sellaista blingblingiä josta en niin pidä mutta alkututustumisen perusteella siinä on kuitenkin potentiaalia toimivaksi abstraktiksi puzzlepeliksi.

Eli tarkoituksena ohjailla noita punaista ja sinistä pallukkaa keräämään tähdet ja lopuksi kohtaamaan reittien reittien keskipisteessä alueen reunoilla olevilla varauksilla (vaikutusalueella vastavärinen pallukka siirtyy ruudun lähemmäksi, samanvärinen taas ruudun kauemmaksi). Tähän mennessä kohtuullisen yksinkertainen, saa nähdä millaiseksi kehittyy ylemmillä tasoilla.

Sitten vähän Oknyttia eteenpäin, ja kun Steamin ongelmat selvenivät niin Reigns toimi taas, ja taas pari kuningasta selvitteli ongelmia.

Jaahas, vieläkö testaisi jotain muuta vai jatkaisi Baldur's Gatea tai Oknyttia.

12.30
Oknyttin neljäs luku selvitetty, hyvin etenee.

Vasemmalla on bysen, oikealla lyktgubbe, ja tuon jälkeen lyktgubbe vie yli suon seuraavaan paikkaan.
Mutta olisiko sitten aika laittaa taas bardi laulamaan. Tai ehkä syödä ensin.

14.15

Baldur's Gate II:n parissa vietin maratonin loppusuoraa, de'Arnisen linnassa tapettiin peikkoja ja tutkittiin paikkoja. Katsotaan nyt miten käy kun varsinaiset pomotaistelut tulevat vastaan...

Ja lopuksi kävin katselemassa vähän Quell Reflectin puuttuvia kenttiä, sain pari ratkaistua ja ne loput näyttävät sen verran epämääräisen laajoilta että niiden suhteen taidan suosiolla joko jättää optimiratkaisun etsimättä tai sitten katson jonkun netin neuvokkiohjeen...

Lopetan nyt tältä istumalta, mutta kyllähän tuo Oknytt pitää käydä läpipelaamassa lähipäivinä, ja bardikin saanee laulaa...

24.6.17

Tirso de Molina - The Last Days of Don Juan

 

Kun joku vuosi sitten katsoin Mozartin Don Giovanni -oopperaa niin jossain vaiheessa hoksasin että niin tosiaan, tämähän on opera buffa: jotenkin öisen lavastuksen synkkyys, murtuneiden sydämien ja kunnioiden katkeruus ja päähenkilön vajoaminen helvettiin ankarien moraliteettien saattelemana saivat ajoittain moisen unohtamaan...

Tirso de Molinan näytelmä 1600-luvun alkupuoliskolta (tarkasta vuodesta on epäselvyyttä ja ilmeisesti myös näytelmän kirjoittajasta on epäilyksiä...), Sevillan veijari ja kivinen vieras, kertoo jotakuinkin saman tarinan: nuori aatelismies Don Juan viettelee neitsyitä koska se on kivaa, seurauksista välittämättä, tappaa yhden nuoren naisen isän, myöhemmin pilkkaa tästä tehtyä kivipatsasta, kivipatsas tuleekin vierailulle Don Juanin luo ja tempaa tämän helvetin syövereihin, jälkikatselmuksessa kaikki muut saavat toisensa.
Ja sävy on vielä koomisempi: aloitetaan suoraan toiminnasta, tapahtumat etenevät äkkiväärää vauhtia ja kaikki henkilöt puhuvat pisteliään humoristisesti.

Catalina: Your poor father. He was upset.
Don Juan: The old always cry. It's all they have left. Come on - it's getting dark. Time to find the Marquis!
Catalina: You mean you're throbbing for his woman. Why don't they see you coming? Why don't they scent you're on heat? You're a locust who preys on virginity; you gobble up girls like fresh corn. You should have a warning sign, written in your britches: "Caution: Deflowerer of maids. Do not be fooled by this man's name, he's the greatest cheat in the whole of Spain!"
Don Juan: I like that. Very catchy.
They exit.

Ottaen huomioon, että tämä on varhaisin dramatisointi Don Juanin tarinasta, päähenkilö pyyhältää esiin ja läpi näytelmän kuin luonnonvoima. Hahmona täysin monomaaninen, läpeensä häikäilemätön ja moraaliton, ja naiset joita Don Juan haluaa lankeavat vauhdilla (näytelmä ei muissakaan vaiheissaan hidastele joten myöskään viettelyihin ei käytetä turhia aikoja). Tämä tietysti myös oikeuttaa sijainnin klassisessa jaossa komedian puolella: lopussa pariskunnat saavat onnellisesti toisensa ja paha saa palkkansa niinkuin pitää, tätä asetelmaa ei hetkauta se, että paha sattuu olemaan näytelmän nimi- ja päähenkilö.
Ja tietysti Don Juan hahmona, yksioikoisuudestaan huolimatta mutta ehkä luonnonvoimuuden vuoksi, on jäänyt elämään lukuisina eri versioina, ja tällä versioiden lukuisuutena ja menestyksenä tämän näytelmäversion sovittaja Nick Dear perustelee varsin vapaata käännöstään. Tarina on tietysti sama, mutta esim. Don Juanin palvelija Catalinon on vaihtunut naiseksi, Catalinaksi, ja puheissa käytetään kyllä brittiläistä puhekielisyyttä runsaasti hyväksi...

Ripio: Well, if you was me, I would not let myself be driven half mad by some bird I was in love with who loved me back in return with compound interest. If she was cool - if she was giving you the elbow - if she looked the other way when you came by and gobbed at passing children - I might counsel flattery, presents and sleepless nights strumming your guitar. However, if you worship her and she worships you, don't much about, get married.
Octavio: Fool! Where's the romance in that! Weddings are for slaves and washerwomen.
Ripio: Nothing wrong with a nice wet washerwoman. Spreading out her laundry in the sun. Scrubbing her smalls in a steam-bath. Kind and generous people, do anything for a bloke in need. Not like some I could mention.

Kuten toisessakin lukemassani aikakauden espanjalaisnäytelmässä, on tässäkin tietysti moraalis-uskonnollista pointtia: jossain vaiheessa Jumalan armo kääntyy oikeudeksi, ei kannata luottaa siihen että nyt voi elää kuin pellossa, pyyhitään sitten joskus nykyiset synnit katumuksella ja ripillä pois, paskiaisia odottaa helvetin tuli.
Mutta Don Juanin hahmoon ja tarinan draamaan eittämättä myös kuuluu että katumusta ei osoiteta, ja lopussa käy huonosti: kummankin poisotto heikentäisi draamaa.
Leena Krohnin Umbrassa sivuhenkilönä esiintyvä Don Giovanni on tietysti päässyt pakoon kivistä vierasta, mutta kohtalona on rappeutunut vanhuus Suomessa niin että kaikki sekin mikä olisi antanut aihetta katumukseen on haihtunut...ristiriidan banaalius häiritsee Umbraa, ja toisaalta, eipä kai tuokaan mikään onnellinen loppu ollut.

21.6.17

Susanna Tamaro - Kulje sydämesi tietä

 

Kun kirjan ensimmäisillä sivuilla on viittauksia Pikku prinssiin niin kirjan nimen henkimän estetiikan kera aloin huokailla syvään, että onko tässä sitten taas luvassa rasittavan latteaa teepussifilosofiaa.

Susanna Tamaro kuitenkin skarppaa jonkin verran. Kirja (suom. Leena Taavitsainen-Petäjä) on isoäidin laatimia päiväkirjamuotoisia merkintöjä, jotka on kuitenkin tarkoitettu tyttärentyttärelle, joka on tuolloin toisessa maassa: isoäiti Olgan terveys rapistuu ja kuolema odottelee jo, ja suhde tyttärentyttäreen on ollut hieman ongelmallinen (samoin kuin nyt jo kuolleeseen tyttäreen), ja näissä merkinnöissä Olga avaa omia taustojaan, mitkä olivat suhteensa omiin vanhempiinsa, puolisoonsa, tyttäreensä jne, ja tämä oma tarina onkin kirjan ydin.

Filosofointia, ja osa siitä latteaa, toki on mukana, mutta sitäkin värittää kertojan luonne, tietty suorapuheisuus ja toisaalta välittyvä näkemys että ei tämä Olga nyt niin ihastuttavan viisas ja hyvä ollut, joskus hyvinkin kyseenalainen. Ennemminkin kiinnostava oli kuinka piirteet, suhteet ja ongelmat välittyvät sukupolvelta toiselle, joskus samoina ja joskus vastareaktioina, Olgan hankaluudet oman äitinsä kanssa (ja innokkuus syyttää tätä) heijastuvat Olgan tyttären hankaluuksina (ja innokkuutena syyttää tätä) ja ilmeisesti myös tyttärentyttären...tämä viesti tyttärentytärelle on ehkä vähän epämiellyttävää ("tulet sekaisin olevasta suvusta ja luultavasti toistat itsekin samat virheet") mutta ehkä sitten kuitenkin tarpeellista.
Tuon ympärillä oli sitten niitä "seuraa sydämesi ääntä"-juttuja, populaareja fiilistelyjä, ihan tarpeeksi, kiitos vaan.

En nyt mitenkään ihastunut tähän, oli se parempi kuin pelkäsin ja ihan leppoisasti luettava mutta ilman Frau, Signora & Bibi -haastetta en olisi varmaan tähän tarttunut eikä sekään nyt niin suuri menetys olisi ollut...

17.6.17

Alexandra Berková - Magoria

 

Hmm hmm hmm.
Varsin merkillinen oli tämä Alexandra Berkován kirja (suomennos ja loppusanat Eero Balk), satumaista allegoriaa kerrottiin proosarunouden keinoin. Alaotsikko kirjalle on "tarina suuresta rakkaudesta", ja kirjan läpi kulkeva juonne onkin Kalvosiiven ja Yrjänän rakkaus, joka päätyy kuitenkin ongelmiin kun Yrjänä katoaa, Kalvosiipi sitten vaeltaa seurasta toiseen etsimässä Yrjänää ja sitten kun tämän löytää niin...
Toisena isona tarinana on Jotaarkan nouseminen yhteiskunnan poliittisessa arvoasteikossa kun aiempi naisyhdistyksen johtaja Janinka katoaa.

Kirja on kirjoitettu kommunistisen Tsekkoslovakian vedellessä viimeisiään vaikka se vasta 1991 julkaistiinkin ja kolme vuotta myöhemmin ilmestyi suomeksi, ja, no, se on luonnollisesti kirjan aiheena (Magoria on maan nimi, suomeksi ilmeisesti lähellä olisi "Hölmölä"). Kerrontaa kuitenkin lainaillaan enemmän satuperinteestä, kiin kansansaduista kuin taidesaduistakin: läheinen yhteys oli Andersenin Lumikuningattareen, ja tätä lukiessa päässä kummitteli myös Pessi ja Illusia ja jotenkin mielikuvani Jotaarkasta näytti kovasti muumien Vilijonkalta (ja kirjailija ajoittain puhuttelee lukijaa "rakkaat lapset", vähän kuin Vaculikin Marsut, ja onhan Tsekkoslovakia ollut mm. lastenanimaatioiden merkkimaita).
Kerronta on tosiaan lähinnä proosarunoutta, eli osin aikamoista "mitäköhän minä oikein tässä luen"-vetoa ja osin ilahduttavan kauniita ilmaisuja (ja mukana on puhutun kielen klangia, eli tämä voisi kuulostaa hyvältä ääneen luettuna). Kääntäjä Balk ei oletettavasti ole alkutekstille orjallisen uskollinen vaan nimenomaan suomentaja.

Tällaisiin teoksiin inspiroi Frau, Signora & Bibi -lukuhaaste.

Niin: Jotaarkka haaveilee nousevansa Liejukauno Tonkion rinnalle, ja se, että häntä on mahdoton tuhota, olisi myös Jotaarkan rauhan tae. Jotaarkka aavistaa jotenkin, että Tonkio ja hän - että he kaksi yksinkertaisesti - eh, voimakkaita tunteita on vaikea ilmaista sanoin - että he yksinkertaisesti kuuluvat yhteen, no - ja tulihan se sanotuksi. Jotaarkka lehahtaa purppuraiseksi: niin: Tonkion rinnalla hän punastuu kohti korkeampia päämääriä...
*
Erotamme aikamme modernissa ajattelussa kolme perussuuntausta, nimittäin: kenoon, hyssynmyssyyn ja alakautta koukaten:
teesi: ihminen oppii virheistään.
antiteesi: yksikään oppinut ei ole tipahtanut taivaalta.
synteesi: joka erehtyy, on oppinut, pääsee taivaaseen eikä tipahda.
(ennen kuin professori ehtii loppuun asti, hänet nappaa nokkavarpunen)

15.6.17

Lucius Apuleius - Kultainen aasi

Antiikin romaanien harvalukuisesta mutta olemassaolevasta joukosta tämä Apuleiuksen teos lienee kuuluisimpia, ja varhaisin latinankielinen esimerkki (suomennos J.A.Hollo)
Tarinana tämä on polveilevan episodimainen: kertoja Lucius saapuu kaupunkiin ja sattuu hassuja tapahtumia, sitten hän uteliaisuuttaan haluaa nähdä taikuutta ja muuttuukin aasiksi, ja sitten vasta hassuja alkaakin tapahtua joko itselle, tai sitten osuu paikalle kun joku kertoo juttua, eli sisätarinoita riittää. Tiedossa on että ruusuja syömällä muuttuisi takaisin ihmiseksi mutta eihän nyt liian helposti sopivia ruusuja löydy, sitä ennen vaihdetaan omistajaa monta kertaa.

Periaatteessa jonkinlaista henkistä kehitystä monenlaisten koettelemusten kautta Lucius saa, mutta yleisluonne on kuitenkin sen verran satiirinen, että liian moraaliseksi ei mennä. Siinä missä aiemmin lukemassani Kallirhoessa on jonkinlaista kokonaisuuden pyrkimystä, tämän episodiluonne ja satiirisuus viittaa enemmän myöhempään veijariromaanien joukkoon, jotka luultavatsi ovat vaikutteita ottaneet, niin Lazarillo de Tormes kuin lukemani Alain-René LeSaget. Myös Boccaccio lainaili joitain juttuja Decameroneen ja Shakespearekin mahdollisesti tämän teoksen tunsi...kirjan keskellä oleva laaja sisätarina Eroksesta ja Psykhestä on myös itsenäisenä tunnettu.

Renessanssin jälkeiset vuosisadat ovat sen sijaan suhtautuneet teokseen hieman epäluuloisemmin, kun runsaan maagisen aineksen ohella jutut yltyvät usein aika roiseiksi, sen verran että nykylukijoistakin herkemmät voivat suhtautua varauksella (olisin siis voinut säästellä teosta paitsi klassikkohaasteeseen myös pride-viikolle).
Hauska teos tämä kuitenkin on.

13.6.17

Rex Stout - Puuttuva lenkki


Nämä Rex Stoutin kirjat ovat oikein rattoisia dekkareita luettavaksi silloin tällöin, tämä on viides lukemani ja tähän mennessä teokset ovat olleet varsin tasalaatuisia (ja sallivat sarjan lukemisen lähes satunnaisessa järjestyksessä, tämä on taas alkupäätä, kolmas Nero Wolfe -kirja), vaikken näitä useampia haluaisikaan lukea peräkkäin.

Tällä kertaa muuan firman pomo pyytää Nero Wolfea selvittämään firmassaan tapahtunutta huomattavan rahasumman katoamista, pääepäiltynä nuori sähkevirkailija Clara Fox. Mutta esiselvitysten aikaan viehättävä neiti Fox tuleekin Wolfen luo ja haluaa palkata tämän selvittämään toista juttua, 40 vuoden takaista merkillistä velkajuttua...Wolfe punnitsee tilannetta hetken ja ottaa neiti Foxin asiakkaakseen, ja tästä alkaakin sitten varsin monimutkaiseksi yltyvä rikossarja jossa hyvinkin erilaiset tapahtumat liittyvät yhteen...

Sarjan perusasetelma on paikallaan, Nero Wolfe oleskelee kotonaan ja pyörittää sieltä käsin tapahtumia, kirjan kertoja Archie Goodwin hoitaa tai delegoi ison osan jalkatyöstä, ja kirjan nautittavinta osuutta ovat juuri näiden kahden persoonan yhteispeli ja hyvät henkilöhahmot muutenkin: juoni yltyy tässä tavallista monimutkaisemmaksi ja toisaalta epäilyni kohdistuivat kyllä myös oikeaan henkilöön, joskin loppunäytöksessä toki on selvitettävää tarkalleen mitä tapahtui ja miten se osoitetaan (Wolfe sopii luontaisesti tuollaisiin parlour sceneihin, koska ei koskaan kovin kauaksi parlourista poistu).

Tämä oli ensimmäinen Stout jonka luin suomeksi, aiemmat englanniksi, ja, no, alkukielellä olen pitänyt tuosta Archie Goodwinin hivenen naljailevasta, idiomaattisesta puheesta joka pysyy kuitenkin pääosin ymmärrettävänä, ja toisaalta tuontyyppinen kieli alkaa nopeasti tökkiä suomennoksissa, minusta sitä on todella vaikea saada kuulostamaan luontevalta. Joten olen liian niuho Reijo Kalvaksen käännökselle (mukana on myös muutama hämärä fraasi jossa jäin ihmettelemään mitäköhän ne tarkoittivat tai miten sanottiin alkukielellä...). Ja takakannen kirjoittajakin laittaa omiaan, "syvässä etelässä tapahtunut brutaali lynkkaus" = toteuttamatta jäänyt hirttotuomio Nevadassa.
Lisää Stoutia tullen lukemaan kun taas huvittaa, mutta taidan keskittyä lukemaan niitä englanniksi.

Sopivasti ajoitettu kirja dekkariviikolle, ja sainpahan viimein Helmet-lukuhaasteeseen kohdan 24. Kirjassa selvitetään rikos.

12.6.17

Lucius Shepard - Kalimantan

 

Barnett, kaakkois-Aasiassa asuva britti (Kalimantan on Borneon saaren Indonesialle kuuluva osa) kertoo tarinaa MacKinnonista, amerikkalaisesta joka on Kalimantaniin saapunut öljy-yhtiön leipiin mutta kun tämä sotkeentuu myös huumekauppaan niin Barnett, jonkinlaisesta säälistä, toimittaa tämän piiloon sisämaahan.
MacKinnon ravistaa edellisen huumeriippuvuuden pois mutta tutustuu paikallisten tarjontaan ja kehittää edelleen voimakkaampaa versiota yhdestä, mutta tämä rohto tuokin ihan uudenlaisen kosketuksen henkimaailman kanssa...

Lucius Shepardin scifi-fantasia-teoksessa (suom. Eero Mänttäri) viittaillaan Conradin Pimeyden sydämeen mutta happoisempana versiona, ja kun osin vaellellaan myös muuttuvassa ja erikoisessa henkimaailmassa ja liittoumat ja vihollisuudet henkilöiden välillä (joihin kuuluu myös hollantilainen Tenzer ja paikallisen naisshamaanin henki) ovat kovin epävakaista ja muuttuvaista sorttia. Ei siis kirja selkeyden rakastajille, ja muutkin joutuvat ehkä antamaan joissain kohdissa mennä että asioita nyt tapahtuu, mutta noin suunnilleen tästä kyllä juonikuvio löytyy, ja ehkä ainesta laajemmillekin pohdinnoille.
Yksi ajatus jota pyörittelin oli kuinka Shepard kommentoi siirtomaavaltoja, edustettuina ovat alueella toimivat vanhemmat britti ja hollantilainen ja nuorempi amerikkalainen (ranskalaiset, espanjalaiset, kiinalaiset ja japanilaiset on jätetty sentään pois) ja natiivi-waidanin ohella nämä päätyvät myös edustamaan omia kansallisuuksiaan...
En nyt mitenkään ihastunut mutta kivuttomasti luettava tämä kuitenkin oli (kun ei liikaa joka yksityiskohtaan tarttunut).

Kirjasta on blogannut myös Mikko, ja tapahtumapaikkansa puolesta tämäkin sopii Kukko kainalossa -lukuhaasteeseen.

11.6.17

Kesäretkellä Kuopiossa

Terveisiä aurinkoisesta Savosta!
Paikalliset kirjabloggarit kutsuivat kesävierailulle, ja kun matkat sain järjestettyä niin pitihän lähteä, kun viimeksi Savon suunnalla olen ollut joskus opiskeluaikoina...
Lähdettiin Arjan kanssa aamuseitsemän tienoilla Helsingistä matkaan, säätila oli jo lupaavan kesäinen ja oli sitä melkein koko matkan ajan (jossain Heinolan tienoilla oli vähän sadetta ilmassa). Matkanteko sujui reippaasti, kahdentoista aikaan ylitetään Kuopion raja, ja 12.15 löydämme sovitulle tapaamispaikalle Ison hautausmaan parkkipaikalle, joita meitä jo odottaa Amma, Tuulevi ja kirjailija Marja-Sisko Aalto (Joanna liittyi joukkoomme vähän myöhemmin).

Ensimmäinen vierailukohde on Minna Canthin hauta, jonne jätimme kukkatervehdyksen.

Retkeä jatkettiin Canthin seurassa: sää oli mitä suosiollisin joten aseutuimme Minna Canthin puistoon piknikille.


Täällä otettiin virtuaaliyhteys Antti Heikkiseen, joka oli sen verran kiinni Tuntemattoman sotilaan teatteriharjoituksissa ettei paikalle fyysisesti päässyt, mutta kertoi näytelmästä ja muista tekemisistään, myös tulevasta kirjastaan Mummosta (kuulemma kunnianosoitus vanhemmalle suomalaiselle maalaisnaiselle).


Tämän jälkeen Marja-Sisko Aalto kertoi omista kirjoistaan, historiallisista murroskohdista juontuvista dekkareista, Lapin sodasta tai Karjalan ortodokseista 1500-luvun lopulla (kun aikaisemmin olen merkkivuotena kaipaillut reformaatioon liittyviä kaunokirjoja, niin ilmeisesti Ikoni aiheesta ammentaa. vaikka nykyaikaan sijoittuva dekkari onkin). Ja vähän kaikesta muustakin, keskustelu vaelteli leppoisasti puistossa istuskellessa.

Piknikiltä siirryttiin syömään (nälästä ei siis reissulla kärsitty) kirjallisuushenkisesti Isä Camillo -ravintolaan, jossa bloggaajajoukkoon liittyi seuraava kirjailija, Marko Kilpi.



Puheena oli tuore Undertaker jossa kirjana on kuitenkin tv-sarjan rakennetta, kirjojen ja tv-sarjojen kirjoittaminen ja kustantaminen (ja konsultit, ne konsultit) ja muut rönsyilevät aiheet: niin Kilven kuin Aallon kanssa aiheiksi tulivat luonnollisesti myös kirjailijuuden ja toisen ammatin, poliisin tai papin, yhdistyminen. Juttua riitti täälläkin, ja ruokakin oli hyvää.

Ilma alkoi iltapäivällä käydä jo hieman hautovaksi, kun aloimme valua kohti linja-autoasemaa: matkalla käytiin vielä pikaisesti yksillä ja sitten Onnibussin kyytiin kello kuudeksi, ja takaisin kotia kohti: Kampissa oltiin hieman yhdentoista jälkeen illalla, ja vaikka väsyneenä tunsikin matkustelleensa, niin reissu oli mitä parhain: kiitos Amma ja Tuulevi järjestelyistä, Arja ja Joanna seurasta, kirjailijat kiinnostavista jutteluista ja Kuopio viehättävästä miljööstä ja hyvästä säästä. Toivottavasti näemme taas ensi vuonna.

(nyt lähden seuraavalle piknikille, kesäkuun viikonloput ovat aktiviteetteja täynnä)

8.6.17

A.E.Ingman - Rimpisuon usvapatsas

 

Kovin laaja ei ole Alfred Emil Ingmanin tuotanto, neljä kirjaa vuosilta 1915-17 ja tämä esikoinen ilmestyi kun kirjailija oli jo hyvän matkaa päälle viisikymppinen, mutta jonkinlainen asema suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa kuitenkin löytyy (huomasin että SKS on kymmenisen vuotta sitten julkaissut uusintapainoksen tästä alkuperäisessä kieliasussa, tähän NTK-painokseen ja sen uusintapainoksiin on kieltä korjaillut Pentti Huovinen: Ingman kirjoitti suomeksi vaikka olikin varsinaisesti ruotsinkielinen).

Kirjana tämä ottaa hieman vaikutteita Robinson Crusoesta, vaikka Lappiin sijoittuukin: pääosassa aikuisuuden kynnyksellä olevat pojat Matti ja Jussi kuulevat tarinaa laajan Rimpisuon yllä leijuvasta merkillisestä sumupilvestä, ja alueen kuuluisasta vaikeakulkuisuudesta huolimatta päättävät lähteä katsomaan miten sellainen voi muodostua olosuhteissa joissa ei sellainen pitäisi olla mahdollinen, ja jatkavat sitten maailmalle töihin...mutta kun Rimpisuon keskellä oleva saari vaikuttaa kiinnostavalta ja mukavaltakin niin päättävät jäädä asuttamaan sitä ainakin tulevaksi vuodeksi, ja loppuosassa kirjaa sitten eletään erämaassa ja tutkitaan seutuja (mm. sen usvapatsaan syntyä).

Jos syvällistä psykologista otetta kaipaa niin suosittelen enemmän suunnilleen mitä tahansa muuta kirjaa, tässä päähenkilöillä on nimet eikä sitten paljoa muuta, ja keskeisimmällä sivuhenkilöllä, vanhalla ukolla joka suosta ja patsaasta kertoo, ei ole edes nimeä: tässä kirjassa keskitytään olennaiseen, eli Erämaassa Seikkailemiseen, ja siihen kuuluu sellainen mutkaton toveruus mitä tässäkin kirjassa kuvataan. Erämaakirjallisuus näin runsaalla painotuksella ei ehkä ole suosikkiaiheitani, mutta...

Näkemämme ei voinut olla todellista; sen täytyi olla uusi ansa, vaarallisempi kuin mikään aikaisemmista. Jos pakenemme emmekä yritä päästä selville tuollaisista kielletyistä salaisuuksista, voimme ehkä pelastua hengissä, kunhan vain purjehdimme ensi tilassa tästä taikasaaresta.

Ingman kehittelee kyllä hyvin merkillistä paikkaa tästä Rimpisuosta, joten vaikka kirja on monella tapaa hyvin, no, konkreettinen, on sen realismi varsin joustavaa. Anakronistisesti kirjan aikana mieleen tuli että tässähän on aika mallikas pohjustus H.P.Lovecraftin tyypillisille Cthulhu-tarinoille, minä hetkenä hyvänsä suosta nousee shoggotheja tai saaren luolasta Shub-Niggurathin palvontapaikan luota löytyy Necronomicon...nämä eivät tässä muodossa tietenkään aktualisoidu, mutta kovinpa vihjaa Ingman, kovinpa vihjaa. Myöhemmän kulttuurikerrostuman läpi tämä vanhempi teos kyllä näyttää hieman erilaiselta (enkä pitäisi lainkaan mahdottomana, että Suomeen sijoittuvia Cthulhu-tarinoita kirjoittaneet S. Albert Kivinen ja Boris Hurtta olisivat Ingmaninsa lukeneet, pitäisi ainakin).

5.6.17

Olga Tokarczuk - Alku ja muut ajat


Poimintoja kirjastosta Frau, Signora & Bibi -haasteeseen liittyen, Olga Tokarczuk on ilmeisen arvostettu puolalaiskirjailija ja ensisilmäys teokseen vaikutti kiinnostavalta (suom. Tapani Kärkkäinen).

Ja olihan se. "Alku on paikka maailmankaikkeuden keskipisteessä", kertoo alkulause, ja tämän puolalaiskylän ja muutaman sen asukkaan vaiheita seurataan sitten usean vuosikymmenen ajan: kirja alkaa 1914 ja päättyy jonnekin vuosisadan loppupuolelle. Mylläri Michal viedään tsaarinarmeijaan ja vaimonsa Genowefa jää Alkuun odottamaan lasta, ja kirjan lopussa tytärentytär Adelka, aikuinen nainen, vierailee Alussa.
Historia tietysti kulkee kylän läpi vaikka kirjassa ei niin paljoa ulkopuolella käydäkään, kylällä on rajansa ja niillä vartioivat enkelit...mieleen tulee nopeasti Macondo Gabriel Garcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyydessä, myös tavassa jossa Tokarczuk sekoittaa myyttistä aineistoa, kansanuskomuksia, kristillisiä legendoja ja filosofiaa historiaansa (henkilömäärä pysyy kuitenkin pienempänä ja suku lineaarisempana eli sen puolesta kirja etenee selkeämmin). Mieleen tulevat myös jotkut lukemani legenda-aineistoa hyödyntävät kirjailijat kuten Selma Lagerlöf tai Gottfried Keller...
Kirja koostuu lyhyistä luvuista, kunkin otsikkona kyseinen näkökulmahenkilö ("Genowefan aika", "Misian aika", "Linnanherra Popielskin aika", "Tähkän aika", "Pahan miehen aika" mutta myös "Alun aika", "Misian enkelin aika", "Sienirihmaston aika", "Jumalan aika"...) ja kuten lukujen nimistä voi päätellä, on ajan kulku ja vaikutukset hyvin keskeinen teema, tavallaan on merkillistä että Genowefan ja Adelkan välissä on vain yksi sukupolvi ja toisaalta

Miellyttävä teos, kun Tokarczukilta on pari muutakin kirjaa näköjään suomennettu niin pitää niitäkin katsoa. Helmet-lukuhaasteeseen tämä on 26. Sukutarina, ja kirjaa on luettu muuallakin.

3.6.17

Barbara Pym - Some Tame Gazelle

 

Leppoisasti etenee Barbara Pymin tuotannon lukeminen, blogattuna tämä on kuudes ja niitä edeltäviä kolme (Excellent Women, No Fond Return of Love ja An Academic Question).

Tämä teos on ensimmäinen julkaistu vuodelta 1950, ja ilmeisesti varhainen versio on jo 1930-luvulta (mikä ehkä selittää, että kirjassa ei juuri sodan vaikutuksia näy siinä määrin kuin esim. pari vuotta myöhäisemmässä Jane and Prudencessa): ilmeisesti kirjassa on myös spekulatiivisen avainromaanin piirteitä, parikymppinen Barbara Pym on visioinut millaisia hän ja muutama ystävänsä tulevat olemaan viisikymppisinä...

Vaikutteita otetaan Elizabeth Gaskellin Cranfordista mutta Pymin tuotannon myöhemmät piirteet ovat myös jo paikallaan: maalaisseurakunnan seurapiirien keski-ikäisiä hieman eksentrisiä ja hössöttäviä neitejä, seurustelua teen ääressä, yksipuolisia rakkauksia ja unelmien sekoittumista banaaliin arkeen vähäeleisen ironisesti. Ja vähän myös antropologiaa Afrikasta.

Omalla tavallaan tämä tuntui kuitenkin hieman, no, synkemmältä ja pisteliäämmältä kuin moni myöhempi teoksensa. Kirjan nimi on Thomas Haynes Baylyn runosta jonka sitaatti kertookin olennaisen pointin: "Some tame gazelle, or some gentle dove: / Something to love, oh, something to love!" Ajatus on vähän sama kuin Jefferson Airplanen kappaleessa mutta korostetummin ironisesti, yksipuolista omistavaa halua rakastaa korostavaa. Päähenkilö Belinda on vuosien ajan ihaillen rakastanut arkkidiakoni Henryä (joka ei ole aikeissa erota kunnianhimoisesta muttei kovin rakastettavasta Agathasta) kun taas Belindan sisar Harriet kohdistaa huomionsa vaihtuviin kappalaisiin, eivätkä nämä ole suinkaan kirjan ainoat henkilöt jotka etsivät, useimmiten turhaan, rakkautta ja arvostusta...mutta tässä kirjassa henkilöt tapaavat olla hyvinkin juuttuneita yksipuolisiin rakastamisiin eivätkä niitä tunne edes haluavan muuttaa konkreettisemmiksi tai vastavuoroisemmiksi, ja rakkauksien kohteetkaan eivät oikein ole sen arvoisia (myöskään Belinda tai Harriet kun sellaisen kohteeksi päätyvät).
Lopputulos on tosiaan hieman myrkyllinen ja synkeä, vaikka sinänsä lämpimästä huumorista pidetäänkin kiinni: vaikka Pym rakkaudesta kirjoittaakin, ei häntä erityisen romanttiseksi voi sanoa.

The socks not quite long enough in the foot, which the Bishop had so unkindly mentioned, had been worrying Belinda. She had suddenly seen Agatha as pathetic and the picture was disturbing. Now she know that there could never be anything pathetic about Agatha. Poised and well-dressed, used to drinking champagne, the daughter of a bishop and the wife of an archdeacon - that was Agatha Hoccleve. It was Belinda Bede who was the pathetic one and it was so much easier to bear the burden of one's own pathos than that of somebody else. Indeed, perhaps the very recognition of it in oneself meant that it didn't really exist. Belinda took a rather large sip of champagne and looked round the hall with renewed courage.