Alain René Le Sage - Kavaljeerin muistelmat

Kavaljeerin muistelmien lukemisesta mainitsin jo vuodenvaihteen lukumaratonin yhteydessä ja nyt sitten luin teoksen loppuun: melkein 900-sivuista tiiliskiveä olin lueskellut pikkuhiljaa muutama luku kerrallaan reilun kolmen kuukauden ajan (suom. Jorma Partanen).

Teokseen tartuin kun olen aiemmin lukenut Alain René Le Sagen toisen suomennetun kirjan Ontuva paholainen, eurooppalaisen romaanin varhaiseen edustajaan 1700-luvun alusta, joka oli sen verran viihdyttävä että piti tätäkin kokeilla.
Ja Le Sage pysyy hispanofiilinä, päähenkilö Gil Blas (jonka mukaan kirja on alkukielellä nimetty) on Asturiasta ja seikkailee ympäri Espanjaa, ja tärkeimpänä vaikuttajana on tässäkin espanjalainen pikareskiromaani. Mutta siinä missä Ontuva paholainen oli huomaavaa vauhtia etenevä yhdenpäivänromaani, Gil Blasin elämä kuvataan nuoruudesta hyvin kypsään ikään asti, ja siitä siis sivujakin tulee.

Vaikken olekaan ihan varma miten tämä on alunperin ilmestynyt, niin päätin kuitenkin lähteä lukemaan tätä vanhemmalle kirjallisuudelle tyypilliseen jatkokertomustapaa, eli hitaassa vauhdissa pätkinä muiden kirjojen seassa. Tyyliltään tämä sopii aika hyvin moiseen lukemiseen, koska dramaattinen kaari on aika löyhä, Gil Blas de Santillana lähtee varsin vaatimattomista oloista maailmalle onneaan etsimään, ja kohtaa monenlaista ihmistä ja päätyy monenlaisiin asemiin, onni seuraa onnettomuutta ja onnettomuus onnea, mutta tapahtumat seuraavat toisiaan kuin helmet nauhassa, siihen saattoi aina luottaa että mitä tahansa tapahtuikin niin parin luvun päästä ollaan jo ihan muualla.

On tässä siis kuitenkin hyvin laaja kaari, Gil Blasin persoonassa: alun naivius rapisee nopeasti ja loppupuolella aletana ymmärtää että on sitä muutakin tavoitetta kuin pelkkä rahan ja vallan kahmiminen...ja tietysti seikkailujen lomassa tuli esiteltyä yhteiskuntaa ylhäältä alas saakka, maantierosvoista pääministereihin.


Hitaampi lukutahti tuli ongelmaksi vain ajoittain kun joihinkin samoihin henkilöihin törmättiin useampaan kertaan ja sitten piti muistella että kukas tämä Alfonso olikaan, mutta ei se valtava ongelma ollut, ja yhtenäisenä lukemisena tämä olisi käynyt kyllä aika puisevaksi, annospaloina tämä oli viihdyttävä (vaikka kyllä minä silti ennemmin suosittelen Ontuvaa paholaista).

Muutoin suhtauduin näihin huvituksiin nuoren miehen tavoin: en ymmärtänyt vahinkoa, mitä ne minulle tuottivat, otin huomioon vain niistä koituvan kunnian. Toinenkin seikka esti minua olemasta siinä suhteessa varovainen: kaupankäyntini valtion ja kirkon viroilla toi yhtä mittaa vettä myllyyni. Näin omaisuuteni lisääntyvän päivä päivältä. Kuvittelin, että tällä kertaa olin naulannut onnen pyörän liikkumattomaksi.

Tätä kirjaa lukiessa tuli yllättäen mielleyhtymiä noir-kirjallisuuteen, erityisesti arvostamaani Dashiell Hammettiin (Nipvetin postaukset kirjailijasta samalla kun luin tätä saivat ehkä sopivasti pohtimaan kirjailijalaatuaan). Vaikka pikareskikirjoissa yleinen tunnelma onkin hyvin erilainen kuin noirissa, niin maailma- ja henkilökuvissa on kuitenkin hieman samaa. Lukemissani pikareskeissa päähenkilöt jäävät aika persoonattomiksi, menevät paikasta toiseen ja mihin tahansa päätyvätkin ryhtyvät laittamaan asioita järjestykseen (tietysti omien tavoittensa mukaisesti) vähän kuin Hammettin nimetön Continental Op tai Ned Beaumont jonka psykologiaan ei päästä sisälle, henkilöt määrittyvät ensisijaisesti tekemisensä mukaan eikä minkään sisäisen psykologian.
Samoin muutenkin kaikki henkilöt pääsääntöisesti edistävät vain omia tavoitteitaan, kaikkien voi odottaa huijaavan ja valehtelevan, ja altruismi on lähes tuntematonta (kyllä sitäkin aina silloin tällöin tapaa, mutta yllättäen eikä siihen pidä ikinä luottaa).
Tarinatkin etenevät yleensä episodimaisesti ja vaikka henkilöt kuinka toimeliaita ja aikaansaavia ikinä ovatkin niin lopulta kohtalon kovaa kouraa ei voi välttää, onnen pyörää ei naulita liikkumattomaksi. Perussävy ja moraali on sekä pikareskissa että (Hammettin) noirissa lopulta ennemmin nihilististä kuin positiivisen rationalistista tai romanttista. 
Ai niin, ja minua viehättävät molemmat lajityypit (ehkä tämä kertoo jotain minusta). Tiedän että molemmilla lajityypeillä on myös inhoajansa, en tosin tiedä ovatko nämä samoja henkilöitä (saati että lukiko Hammett pikareskeja).

Alain René Le Sage - Ontuva paholainen

Tämä oli taas aika impulsiivinen löytö viime vuoden kirjamessujen divariosastolta: ikinä kuullutkaan mutta vaikutti epämääräisen kiinnostavalta.

Alain-René Le Sage on ilmeisesti eurooppalaisen romaanin huomionarvoisia varhaisia edustajia, tämä kirja ilmestyi alun perin 1707. Jos nyt varsinaisesta romaanista voidaan puhua, kehysjuoni on aika köykäinen: ylioppilas don Kleofas Leandro Perez Zambullo sattuu löytämään taikapullon jonka sisään on vangittu demoni Asmodeus. Vapauduttuaan kiitollinen Asmodeus kuljettaa don Kleofasia ympäri Madridia esitellen lukuisia vastaantulevia ihmisiä, keitä he ovat ja mitä tekevät (salaisine ajatuksineen toki). Ennemminkin tämä on siis iso kokoelma anekdootteja joiden pituus vaihtelee parista lauseesta muutamaan sivuun, ja kaksi pitempääkin tarinaa kerrotaan.

Espanjalaisen pikareskiromaanin vaikutus on selvästi havaittavissa, ensimmäisenä viittauksena tapahtumien sijoittuminen Madridiin (lukuisia viittauksia Ranskaan toki vilisee kirjassa ja mahdollisesti lukuisilla tarinoilla on juurensa le Sagen asuinmaalla vaikka ne tässä Espanjaan onkin sijoitettu). Ihan pisteliäintä groteskiutta pikareskeista ei ole kuitenkaan otettu, ennemminkin sellaista kevyttä ironisuutta joka Ranskassa niin hyvin osataan. Ja paikka paikoin ollaan myös samalla tavalla yleviä kuin aikalaisromansseissa tavattiin olla (parista tarinasta jäin ihmettelemään että mitenköhän tämä sopii paholaisen kertomaksi kun on niin hyveellistä ja puhdasta, kehystarinaa ei selvästikään käytetä liian johdonmukaisesti).

Kun tapahtumapaikatkin ja niissä kohdatut ihmiset vaihtelevat myös tavallisesta asuinkorttelista palatsiin, vankilaan, hullujenhuoneelle ja hautausmaalle niin lopputulos on kuitenkin varsin vaikuttava läpileikkaus yhteiskunnasta, aikanaan tälle tontille nousisi sellaisia nimiä kuin Balzac tai Dickens...
Ja kun varsinaista isompaa juonta ei juuri ole ja tilanteet ja tarinat vaihtuivat kovaa vauhtia niin tämäkin oli varsin viihdyttävän leppoisa lukukokemus.

A.R.Koskimiehen käännös vuodelta 1933 ei tietenkään ole kaikkein kuranteinta kieltä mutta luettavaa ja sopiva määrä arkaaisuutta luonnollisesti sopii 300 vuoden ikäiselle kirjalle...

Lisää osumia Vive la France! -haasteeseen.