Huxleyn kirja on ollut aika pitkään korkealla päässä olevalla "pitäisi lukea"-listalla, mutta jotenkin tiemme eivät olleet sopivasti kohdanneet aiemmin...
Kyseessähän on siis utopiakirjallisuuden ja spefin klassikko, jonka maailmaan oli toki tullut tutustuttua lukuisina viitteinä myöhemmässä kirjallisuudessa, mutta jos nyt joku ei satu tuntemaan niin kerrataan mistä on kyse: noin 600 vuotta jälkeen herramme Fordin, maailmanvaltiossa vallitsee tasapaino, rauha ja onnellisuus: jo alkiovaiheessa kukin yksilö sijoitetaan paikalleen yhteiskunnassa ja tämän tarkoitukseen sopivia ominaisuuksia kehitetään ja läpi elämän oloutetaan sopimaan omaan rooliinsa: epsilonit ovat onnellisia epsiloneina ja alfat alfoina. Kaikki kuuluvat kaikille, yksinäisyys on outoa samoin kuin mustasukkainen takertuminen johonkin yksittäiseen henkilöön tai asiaan, kulutus on kaikki kaikessa.
Ja jos joskus vähän ahdistaa niin voi ottaa pari tablettia somaa ja kaikki on taas hyvin.
Maailmaa tarkastellaan usean henkilön silmin, yksittäistä päähenkilöä ei ole tai se vaihtuu kesken kirjan, alkupuolella keskeisin henkilö on hivenen omalaatuinen alfa Bernard Marx, jolla on vaikeuksia sopeutua maailmaan, mutta mielenkiintoinen ratkaisu oli olla tekemättä tästä mitään yksin-kaikkia-vastaan -sankaria, aika pian käy ilmi että Bernard on aikamoinen ernu. Jälkipuoliskolla keskeinen henkilö on John Villi, joka tulee maailmanvaltion ulkopuolisesta yhteisöstä ja on näin tutustunut sivilisaation iloihin vain kuulopuheina.
Aika usein tämän yhteydessä mainitaan Orwellin 1984 ja Bradburyn Fahrenheit 451. Näin modernista länsimaisesta perspektiivistä katsottuna Huxleyn visio tuntuu kuitenkin kaikkein uskottavimmalta (jossain muualla saattaa toki olla orwellmaisemmat tunnelmat). Tästä syystä en ole edes halukas nimittämään tätä kirjaa dystopiaksi vaan utopiaksi, koska tuntuu että tätä kohtihan yhteiskuntamme tuntuu aktiivisesti pyrkivän, ja miksi kukaan pyrkisi tietoisesti kohti dystopiaa, eihän siinä olisi mitään järkeä.
