2.9.18

Mitäs sitten

Tämä postaus on ajastettu syyskuun puolelle, kun bloggaaja on jo siirtynyt epämääräisen mittaiselle tauolle, kuten aiemmassa postauksessa lupailin.

Viimeisiä huomioita elokuun ja alkuvuoden puolelta kuitenkin vielä summailen.

Elokuussa on luettu seuraavia kirjoja:

Verner von Heidenstam - Folkungien suku
Edouard Laboulaye - Abdallah
François-René de Chateaubriand - Viimeinen abenserragi
Oiva Paloheimo - Pan kuuntelee virttä
Háfez - Ruusu ja satakieli
Unto Kupiainen - Koski ja toukokuu
J.M.G. Le Clézio - Kaupunki nimeltä Onitsha
Leonid Leonov - Professori Skutarevski
T.H. White - Muinainen ja tuleva kuningas
Lauri Pohjanpää - Meren kaupunki
Arvo Valton - Pieni unikirja
Unto Kupiainen - Peeveli ja peipponen
Helena Anhava - Vuorosanoja
Ian McEwan - Sementtipuutarha

Colin Rhodes - Outsider Art: Spontaneous Alternatives

Iso nippuhan noita tuli vaikka enemmänkin oli mielessä, ja muutamaa muuta kirjaa tuli selailtua ja luettua joitain yksittäisiä runoja tai novelleja...
Sementtipuutarhasta ei tule nyt sen kummempaa bloggausta, mainitsen sen periaatteessa ihan kiinnostavaksi erityisesti perusideansa puolesta, mutta samalla olisi ehkä ollut ansiokas novelli lyhyen romaanin sijaan...
Outsider Art -kirja sen sijaan oli erinomaisen kiinnostava, Ranskassa ollessa kävin Villeneuve d'Ascqin taidemuseossa, jossa oli varsin laaja art brut -kokoelma ja siitä tuli kiinnostus aiheeseen, art brutiin, outsider artiin, ITE-taiteeseen, niin että tuon kirjan luin ja muutamaa muuta vähintään selailin.

mies nainen muu
englanti 109 107 2 218
suomi 74 48 1 123
ranska 52 15 2 69
saksa 44 11 55
japani 37 10 47
italia 37 2 39
venäjä 27 7 2 36
ruotsi 24 12 36
norja 13 4 17
espanja 11 4 1 16
tsekki 12 2 14
unkari 8 2 1 11
arabia 7 2 1 10
tanska 7 2 9
puola 5 4 9
viro 6 1 7
kiina 3 2 5
portugali 2 2 4
islanti 2 2 4
slovenia 2 1 3
slovakia 2 1 3
muu 3 3
serbo-kroatia 2 1 3
hollanti 1 2 3
kreikka 3 3
iiri 1 1 2
latina 1 1 2
katalaani 2 2
turkki 1 1
albania 1 1
urdu 1 1
bulgaria 1 1
latvia 1 1
malta 1 1
bengali 1 1
persia 1 1
498 245 18 761

Kun blogi nyt hiljenee niin huomioin tässä myös hieman tähänastisen vuoden lukemisia, luettua kaunoa on tullut vuoden aikana 76 kirjaa, joka ekstrapoloituisi suunnilleen normaalitahdiksi (runsas määrä ohuempia runokirjoja kompensoi keväällä arvioitua lukutahdin hidastumista) mutta aiempiin vuosiin verrattuna alkukielien valikoima on ollut huomattavasti suppeampi, noin kuudesosassa kirjoja alkukieli on muu kuin suomi, ranska tai englanti (ja mieskirjailijoita taas suositaan, neljäsosassa kirjoista kirjailija on nainen...)

Kirjahaasteet jäävät vähän kesken, mutta ihan hyvälle mallille niitä jo saatiin.
Helmet-haasteesta on suoritettu 40 kohtaa, jäljelle jäävissä kymmenessä on pari aika helppoa kohtaa (varmaan jo luetuista voisin löytää jonkun "kirjassa käy hyvin"-kohdan) mutta myös pari aika vaikeaa, joihin en ollut edes etsinytkään mitään sopivaa...
Perkeissä sain kuusi kohtaa yhdestätoista, ja jäljellejääneistä oli ainakin yksi johon ei voinut löytääkään mitään ja toinen johon mikään sopii huonosti (ja huonostisopivista voisinkin laittaa ihan hyvin parikin jo luettua kirjaa...)
Runo18-haasteeseen olen myös kerryttänyt ihan mallikkaan satsin, yhteensä 31 kokoelmaa, osa ansiokkaampia kuin toiset, mutta vähintäänkin mielenkiintoisia oli lukuisia. Ja erityisen ihastuneena olen seurannut monessa muussa blogissa vallitsevaa runo-innostusta, just näinhän tämän pitääkin mennä.

Hyvää jatkoa kaikille, huutelen sitten kuulumisia kun on sen aika.

30.8.18

Helena Anhava - Vuorosanoja


Olen joku vuosi sitten lukenut yhden Helena Anhavan kirjan joka näköjään jäi vähän positiivispainotteisesti ambivalentiksi, nyt sitten toisen.

Muoto on niukkaa, runot lyhyitä joissa häivähdys aforismia, ja toisaalta aika monessa runossa kieli on arkisen juttelevaa, välähdyksiä arkielämästä, ja muutama henkilöä, todellista tai kuvitteellista, suoraan siteeraavakin löytyy. Tyyliä voisi pitää helposti lähestyttävänä, joskus ehkä jopa miettiä että mikä tässä tekee runosta runon...

Aiheissa on hieman perhe-elämää mutta myös aika paljon huomioita poliittisuudesta (siis eri asia kuin poliittisuus), voimakkaita vastakkainasetteluja ja niiden karrikointia. Kun lukemani painos oli myöhempi ja painettu 1983 niin ajattelin että tämä on ehkä kirjoitettu 70-80-luvun vaihteessa jonkinlaisena kommentaarina menneestä vuosikymmenestä, mutta ei, se olikin jo vuodelta 1973 ihan poliittisen kuohunnan ydinajassa.
Ja huomioita lapsuudesta, erityisesti lapsuudesta systeemin hampaissa...

Miellyttävä teos, en ihastunut mutta mielelläni luin.

- En mä sit tiedä mut niiden perhesuhteet taitaa
olla vähä sitä luokkaa kun Eikka Virtanen selitti
meille tähtisumujen tiheyden: niinkuin kolme
mehiläistä Euroopassa. 

28.8.18

Unto Kupiainen - Peeveli ja peipponen


Vielä vähän lisää Unto Kupiaista, vaihteeksi myöhempää tuotantoaan.
Nimikin vihjaa sävystä joka on vähän humoristisempi ja leikkisämpi, vaikka mukana on myös hieman piruilua ja pisteliäisyyttä. Kraaterin itseterapoiva synkistelijä tai vähän myöhempi rakkauskiemuroiden setvijä on kääntynyt vähän seesteisemmäksi vanhenemisen hyväksyjäksi (vaikkei sitä ikää olekaan vielä tässä kuin viitisenkymmentä vuotta) muttei kuitenkaan ihan täysin seestyneeksi, ja itseironiaa heitellään.

Huomionarvoisia ovat jotkut pitemmät runot, Luuharpun kesäaamun ja olemassaolon tunnelmointi, Conceptio Artisin metailu runon kirjoittamisesta, Evoën Bacchus suomalaiskansallisena pontikankeittäjänä...väleissä sitten lyhyempiä purskahduksia.

Kelo

Luomisen päivät taitavat takana olla,
vaikka ehkä entinen jatkuu elo.
Laidassa suon
pursujen tuoksua, tuulien huutoa juon.
Ylväs muukalaisen nähdä on kelo.

26.8.18

Arvo Valton - Pieni unikirja


Vaikka Arvo Valtonin teosta (suom. Maire Uusitalo) voisikin sanoa novellikokoelmaksi, asettuu se kuitenkin enemmän novellien ja fragmenttisen pitemmän proosan välimaastoon, yksittäisistä novelleista ei ole oikein mielekästä puhua vaan enemmän niiden yhteisvaikutuksesta.

Kirjan kaikissa pätkissä on varsin unenomainen tunnelma, ja osassa esiintyykin varsin perinteistä unikuvastoa, ollaan koulussa tekemässä koetta joka tuntuu jotenkin ihan käsittämättömältä, tai näyttelijänä näytelmässä mutta ei ihan varmoja olla mikä näytelmä, tai äkisti huomataan lentotaito, tai ollaan omissa hautajaisissa...
Näiden väleissä on sitten toisia tarinoita, jotka vaikuttavat todellisemmilta muistoilta, konkreettisessa maialmassa tapahtuneilta, mutta kerronta on yhä unenomaista ja väritys hieman absurdia (ja kun kerrotaan vaikkapa lapsuuden kokemuksista sota-aikana niin saattaa olla vaikea uskoa mikä on totta ja mikä unta ja kuviteltua...)

Jostain syystä lukemani virolainen kirjallisuus on ollut aika surrealistishenkistä, absurdiutta ja unta käyttävää, aiemmin olen lukenut Mati Untia ja Mehis Heinsaarta ja Hasso Krullkin yltyy aika korkealentoisen symboliseksi...onko tämä vain outoa tuuria vai onko siellä sitten vahvempi absurdin perinne kuin vaikkapa kotomaassamme.

No, joka tapauksessa tällä edistetään myös Rakas Viro -haastetta.

24.8.18

Lauri Pohjanpää - Meren kaupunki

Näissä vähän vanhemmissa runokokoelmissa ei ole niin kauhean usein selkeitä teemoja lukuunottamatta kuvauksia siitä ajasta mitä runoilija on juuri elänyt (kuten sota-ajan sota-ajan runokokoelmat), tässä Lauri Pohjanpää on kuitenkin laatinut kokoelman meren kaupungille, Helsingille. 

Myöhäistuotantoa tämä on ja tyylillisesti moneen suuntaan ja aikakauteen ulottuva, kun kirjan aloittaa ylistys Runottarelle ja mukana on runoja joiden juhlava nuotti kuuluu enemmän vuosisadan alkupuoleen (ja joitain aika keveitä riimittelyjä) mutta käytellään myös vapaata mittaa ja 40-50-luvun vaihteen modernimmat tyylit ovat kyllä myös mukana...

Kirjan neljä osaa vaeltavat yleisestä kasvavan yksityiseen tai ehkä kulttuurista kohti luontoa: ensimmäinen osa keskittyy historiallisiin välähdyksiin jossa on mukana niin Kaarle-herttuaa ja Nikolai I:stä kuin arkisempiakin henkilöitä, mutta välähtävistä episodeista huolimatta historiallisessa kontekstissa. 
Tätä seuraavassa osassa ollaan sitten runoilijan nuoruuden Helsingissä, jolle leimansa antavat niin yliopiston ja kulttuuripiirien läsnäolo kuin työläiskorttelien vähän karumpi elämä...
Kolmannessa on impressioita tunnistettavista paikoista tai historiallisista hetkistä, joita kuvataan yhä enemmän itse koettuina, ja neljännessä ollaan jo siirrytty luontorunouden piiriin, joka sekin on toki Helsinki-väritteistä, erityisesti merta korostaen. 

Tämä on vahvasti kokoelmapainotteinen teos, yksittäisistä runoista ei noussut oikein mitää erityisen vahvaa mieleen mutta niistä muodostui kuitenkin miellyttäviä sarjoja.

Helmet-lukuhaasteesta otan kohdan 23. Kirjassa on mukana meri.

Ylä-Brondin

Savua niinkuin taistelukentän yllä.
Puhetta niinkuin sateen ropinaa.
Kuppien kodikasta kilahtelua.
Nuorta, pitkätukkaista taiteilijaa.

Ei, on joukossa sentään vanhojakin!
Tuolla itse mestari Sallinen.
Totisten, teräväin prillien takaa haastaa
Kojolle tuossa Joel Lehtonen.

Tuolla Vikstedt, tuolla Larin-Kyösti.
Veljiä täällä on tuttu ja tuntematon.
Toisten nimi jo aikakirjoissa loistaa.
Toisten lehti on kirjoittamaton.

Ikkunain takaa katsoo tyly ja kylmä
luonnon ja elämän hyinen marraskuu.
Täällä on valoisaa, lämmintä ja turvallista.
Laskut ja maksut ja nälkä unhottuu.

Pöydän marmoriin taideteosta tuossa
nuori, kalpea poika piirtelee.
Siinä se hetken hehkuu. Tarjoilijan
käsi sen illalla pois siitä pyyhkäisee.

Tuolla soi nauru. Käy väittely kuuma ja kiivas,
vuorosanojen salamat sinkoaa.
Täällä ei kynttilää panna vakan alle,
täällä se räiskyy ja loistaa ja leimuaa.

Homeiset klassikot kuulevat kunniansa.
Polttakaa-museot-tunnelma tiivistyy. -
Yrmeät sanat vain panssari on, jonka alle
nuoruuden kaipuu ja pettymys kätkeytyy.

Mut mitä nyt? Mikä hälinä portaitten puolla?
Ruokokoski, boheemein kuningas,
tulee kuin tuulispää, joka solussansa
nero ja tarmo ja into riehakas.

Taulun hän myynyt on poroporvarille.
Hyvän sai hinnankin! Eläköön! Kuulittehan!
Meidän on maa ja meidän on tulevaisuus!
Pojat, on aihetta pieneen juhlahan!

21.8.18

Ilmoitusasia

Osa tutuista onkin tästä jo kuullut, mutta ilmoitetaan täälläkin reaalielämän kuulumisia koska ne vaikuttavat blogiinkin.

Kevättä ja alkukesää olen majaillut Ranskassa opiskelemassa kieltä ja tutustumassa maahan ja elämään (ja maa ja elämä on tutustunut minuun), ja Suomeen palasin ensisijaisesti laittamaan asiat siihen malliin että muutan pysyvämmin Ranskaan syyskuun alussa, siis ihan pian.
Elämänmuutos ei rajoitu vain asuinpaikkaan, syy muuttoon on novisiaatin aloittaminen dominikaanien sääntökunnassa. Koska kyseessä on huomattava elämänmuutos, on meitä ihan ohjeistettukin että sosiaalisista medioista on syytä pudottautua pois novisiaatin ajaksi, ja tämä tarkoittaa myös tätä blogia. 

Hyönteisdokumentti siis hiljenee parin viikon päästä toistaiseksi, joitain postauksia saatan ajastaa syyskuun puolelle mutten silloin enää kirjoita lisää. Sen jälkeen, jos kaikki menee hyvin, blogi ei päivity toistaiseksi enkä tule myöskään vastaamaan kommentteihin tai vierailemaan muissakaan blogeissa. 
Joskus tulevaisuudessa noviisivuoden jälkeen tulen sitten miettimään uusista lähtökohdista palaanko taas bloggaamaan, miten ja millaisella fokuksella ja teenkö sen tämän Hyönteisdokumentin puitteissa vai jossain uudessa osoitteessa. Aika näyttää (noin muutenhan olen tietysti sitä mieltä että kirjallisuus on liian tärkeä asia että siitä kirjoittaminen pitäisi jättää muille...)

Blogi jää kuitenkin julkiseksi nettiin, vanhoista bloggauksista (joita on nyt jo yli 900) löytyy varmasti lukuvinkkejä joita ette ole vielä kokeilleet ja tässähän on vielä pari viikkoa aikaa naputella muutama postaus lisää...

19.8.18

T.H. White - Muinainen ja tuleva kuningas


Kun pari vuotta sitten kuulin että Vaskikirjoilta on tulossa T.H. Whiten fantasiaklassikko Once and Future King suomeksi, niin olihan se selvää että se pitää hankkia ja lukea: olen teoksen toki jo lukenut englanniksi mutta sen verran kovalaatuisesta teoksesta on kyse että suomennospäätös on juhlistamisen arvoinen.

Aikataulut venyivät mutta vihdoin tämä Pekka Tuomiston suomennos ilmestyi tänä vuonna ja nyt sen myös luin (kirjan löytäminen fyysisistä kirjakaupoista ei ollut mitenkään helppo rasti, kuten mainitsin jo aiemmin, kiitos Aavetaajuus).

Olen aikoinani ollut hyvinkin harrastunut Arthurianaan, kuningas Arthuriin liittyviin tarinoihin (ja on niitä muutama päätynyt blogiinkin), ja tässä myös seurataan omalla tavallaan paljon Thomas Maloryn Morte d'Arthuria (ja Thomas vilahtaa jopa sivuhenkilönä), mutta myös paljon uudelleentulkiten, ja tulkintasuunta on varsin epätyypillinen: modernimmissä sovituksissa ritariromansseista suositaan usein suurempaa historiallista realismia tai muuten koherenttia pseudokeskiaikafantasiaa, tässä ei, tämä on hyvin tietoisesti kirjallinen teos vahvalla metatasolla.

Vaikka sukutaulu täytyisi lukea kahdesti niin kuin joku historianläksy, se on elintärkeä osa kuningas Arthurin tragediaa. Sen vuoksi Sir Thomas Malory kutsui hyvin pitkää kirjaansa Arthurin kuolemaksi. Vaikka yhdeksän kymmenesosaa kertomuksesta näyttää kertovan turnaavista ritareista ja Graalin maljan etsinnöistä ja sensellaisesta, tarina on kokonaisuus ja käsittelee syitä, miksi nuorukainen joutuu lopulta perikatoon. Se on tragedia, aristotelinen ja täydellinen tragedia synnistä, joka rankaisee itseään. Siksi meidän on pantava merkille Arthurin pojan Mordredin syntyperä ja muistettava hetken koittaessa, että kuningas on maannut oman sisarensa kanssa. Hän ei tiennyt tekevänsä niin, ja ehkä se oli Morgausen syytä, mutta tragedioissa näyttää siltä, että viattomuus ei riitä.

Kirjan (joka ilmestyi alun perin neljänä niteenä usean vuoden varrella, ja viidentenä postuumina teoksena josta taidan kuitenkin käyttäytyä kuin kyseistä viidettä osaa ei olisi olemassa) erikoislaatuisuus on juuri sen yhtenäisyys jota ei saavuteta perinteisillä keinoilla.
Kerronta vieraannuttaa metatasolla ja anakronismeilla, miljöö ei ole historiallisesti uskottava ja sävy vaihtelee rajusti pitkin kirjaa: ensimmäinen osa kääntyi sujuvasti Disney-animaatioksi (Miekkä kivessä) suht vähillä muutoksilla, ja seuraavissakin osissa on hyvin, no, lastenkirjamaisia elementtejä ja törmäilyhuumoria samalla kun traagisuus ja synkkyys ja toisaalta uljuus punoutuvat isommaksi osaksi tarinaa ja hassuun törmäilyhuumoriin liittyy sujuvasti shokeeraavampia kuvia...

Olen huomannut joidenkin lukijoiden pitävän näitä epäsuhtaisia siirtymiä sävystä toiseen häiritsevinä, kirjan asettumattomuutta siistiin lokeroon: minulle tämä kuitenkin sopii hyvin, Arthurianassa arvostan juuri monenlaisten elementtien punoutumista, värikkäitä ja humoristisia seikkailuja joiden symboliikka on usein hieman räikeääkin, ja toisaalta hienovaraisesti mutta ylivoimaisesti vyöryvää kohtalokasta tragediaa, kynttilää tuulessa, ja White tavoittaa tämän täydellisesti.
Ja on todettava että siinä missä miljöön uskottavuus on viitteellistä, psykologinen ja ehkä myös yhteiskunnallinen uskottavuus on kohdallaan, White kirjoittaa symboleilla omasta sotien repimästä ajastaan.

Suomennos on sujuvaa, jonkun typon tai taittovirheen huomasin ja pari vähän epäilyttävän kuuloista termiä (mutta minulla ei nyt ollut alkukielistä käsillä että olisin voinut tarkistaa, ja kirjan tyyli nyt sattuu olemaan usein anakronostista ja yllättävää) muttei mitään häiritsevää ja tässäkin sävyrekisterien laajuus toimi.
Edit: ainakin se eniten ihmetyttänyt sana on tarkistettu, ihan oikein oli käännetty.

Jos ei yhtään tunne kuningas Arthurin tarinaa niin tämä ei ehkä ole paras teos tutustua siihen, mutta muutenhan tämä on erinomaisen suositeltava teos.
Kirjaa on luettu muuallakin.