22.3.17

Emil Anton - Katolisempi kuin luulit: Aikamatkoja Suomen historiaan


Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan ja reformaation 500-vuotismuiston (tästä näkökulmasta jälkimmäisestä ei puhuta "juhlavuodesta") osuminen tähän samaan vuoteen on tuottanut tämän Emil Antonin kompaktin aikamatkan Suomen historiaan. Keskeisenä "juonena" on tietysti kristinusko sen katolisessa ja luterilaisessa muodossa ja myös näiden ekumeenisessa hengessä, ja näkökulma on katolilaisen eli lähihistoriassakin keskitytään tuomaan tätä vähemmistöämme näkyviin, vaikka linjana on tietysti koko Suomen historia.

Toinen keskeinen idea on tuoda esiin yhteyksiä nykyhetkeen: vaikka kirjan luvuiksi onkin laitettu vuosisadat alkaen 1100-luvun piispa Henrikistä ja jatkuen mm. 1200-luvun dominikaaneihin Turussa, 1400-luvun birgittalaisiin Naantalissa, 1500-luvun Agricolaan ja 1800-luvun kansallisromantismiin ja herätysliikkeisiin, joka luvussa tuodaan esiin yhteyksiä nykyaikaan: vähemmän mitä silloin tapahtui ja enemmän miten tämä näkyy nykyhetkessä: fyysisiä paikkoja, kulttuuriviitteitä, tapahtumia, ajatuksia jne jne. Piispa Henrikin yhteydessä puhutaan enemmän miten Henrik nähdään tänään ja myös miten Henrik voidaan nähdä tulevaisuudessa kuin analysoidaan aikalaistoimintaansa tai miltä piispa Henrikiin liittyvät paikat näyttävät tänään (kirjailija olettaa lukijan tuntevan piispa Henrikin tarinan pääpiirteissään), ja samaa linjaa noudatetaan muissakin luvuissa: 1200-lukuluvun alussa esitellään nyky-Helsingissä asuva henkilö joka on allekirjoittanutta nuorempi...(taustatieto-oletuksissa ollaan myös vähän väljempiä, koulun historiatuntien opetuksella pärjännee).
Joka luvun päättää paitsi pari lukuvinkkiä myös menovinkkejä meillä ja maailmalla, Hattulan kirkolta Helsingin Mannerheim-patsaan ja Saksan Wittenbergin kautta Rooman Santa Maria sopra Minerva -kirkkoon (miksi näihin, lukekaa kirjasta) ja myös taidevinkki joita löytyy vaikka Googlesta tai Youtubesta.
Myös kirjan lopussa oleva kirjallisuusluettelo on erinomainen kattaus.

Tyylilajina on populaarihistoria, Antonin tyyli on erinomaisen miellyttävää lukea (ja tausta apologiakirjoittamisessa tulee kyllä näkyviin). Osa asioista oli ainakin minulle ennestään tuttuja ja sen puolesta ei silmään osunut asiavirheitä kun en sellaisia etsinyt, joskin joitain mutkat-suoriksi-kohtia (esim. piispa Tuomaan kuulumisesta ainakaan piispuuden aikana dominikaaneihin ei ymmärtääkseni ole oikein riittäviä todisteita suuntaan tai toiseen, että siitä kannattaisi puhua muuna kuin epäilynä) ja tietysti mieleen tuli myös lukuisia ajatuksia että senkin asian olisi voinut mainita ja sen ja sen...mutta rajaukset ovat rajauksia, mainitusta kirjallisuudesta löytyy sitten lisää. Ja minulle uuttakin tietoa kyllä riitti, ja muita kiinnostavia ajatuksia ja näkökulmia.

Samoin tämän jälkeen jäi houkuttamaan ajatus samantyylisestä kirjasta Suomen historiasta vaikkapa ortodoksi-, juutalais-, helluntalais- tai musliminäkökulmasta (aikaskaala päätyisi varmaan olemaan lyhyempi tai aukkoisempi mutta kuitenkin). Mitä esim. Ruskeat tytöt haluaisi nostaa esiin Suomen historiasta?
Tai luterilaisuuteenkin keskittyvä populaarihistoria voisi olla kiinnostava...
Kirja on luettu myös Ota ja lue -blogissa.
--------------------------------

Rikon nyt tässä asettamaani moratoriota kotimaiselle kirjallisuudelle blogissa, kirjailija Anton elää ja voi (oletettavasti) hyvin.
Syy tähän oli kummastus kuinka asia, joka on ollut varsin hyvin esillä yhdessä sosiaalisessa kuplassani on täysin näkymätön toisessa, vaikka en näe järkevää syytä moiseen: puhe on tietysti reformaation 500-vuotismuistosta, josta kristillisissä piireissä puhutaan aika paljon, on seminaaria ja paneelikeskustelua ja näitä tietokirjojakin näyttää tulevan, mutta kotimaisen (kauno)kirjallisuuden piirissä aiheesta en ole nähnyt minkäänlaista reaktiota: en ole huomannut uutuuskirjoja joissa aihe olisi esillä, saati sitten aiheeseen liittyviä artikkeleita uutismedioissa tai Parnasson tai Nuoren voiman tapaisissa lehdissä, enkä myöskään tiedä onko aihe teemana jossain kirjallisuustapahtumassa (jos joku tietää tällaisista, huudelkoon kommenteissa, olen kiinnostunut).

Ottaen huomioon reformaation ja sen osapuolten vaikutuksen niin Suomen, Euroopan kuin maailmankin historiaan ja nykypäivään, eikö tuollaisen merkkitapahtuman sivuuttaminen tarkoittaisi että suomalainen kirjallisuus olisi kädestä suuhun elävän historiatonta, pienen maan mitättömästi näköalatonta, epärelevanttia, sanalla sanoen sivistymätöntä kirjallisuutta? (Muotoilin tuon retorisista syistä kysymykseksi, oikeasti minulla on jo tarjota vastaus jonka vastaista dataa toki näkisin mielelläni. Samoin kuin rauhan maailmassa ja ihmisillä hyvän tahdon.)

Ja sainpahan Helmet-lukuhaasteesta kohdan 49. Vuoden 2017 uutuuskirja.

20.3.17

Gianni Celati - Tasankojen kertojia

 

Joskus puhutaan kirjallisesta alalajista "karttafantasia", fantasiakirjoista joiden ensimmäisellä aukeamalla on kartta kirjan maailmasta ja joissa on syytä odottaa, että kirjan aikana sankarit tulevat käymään kaikissa kartassa näkyvistä paikoista.
Gianni Celatin kirja (suom. Hannimari Heino) on lajityyppiin aika ohut, ja karttakin esittää Po-joen laaksoa mutta kaikissa kartan paikoissa kyllä jollain tavalla käydään kirjan 30 novellissa. Eikä niissä nyt niin paljoa fantasiaakaan ole, mutta luonteeltaan ne kyllä muistuttavat suullisen kerronnan perinnettä jossa päähenkilönä on "eräs parmalainen opiskelija", "eräs parturi", "mies", "nainen", "pojat"...ja kuulija uskokoon mitä uskoo.

Olin aiempaa lukemaani kirjaa nimittänyt Calvino-liteksi ja kyllä sitä tässäkin parissa jutussa näkyy, ja suullisen tarinan tyylistä kun pidän niin tämän luin mielelläni, mutta toisaalta en nyt mitenkään ihastunutkaan, sympaattinen muttei mitenkään erityislaatuinen. Celati tuntuu sijoittuvan minulla "ihan kiva"-kategoriaan.

Novellihaaste etenee kuitenkin 30:lla, yhteismäärä on nyt 173, ja Helmet-haasteessa tämä on 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan.

18.3.17

Helvi Juvonen - Kootut runot


Olen tätä kirjaa lueskellut pikkuhiljaa puuskittain jo jonkin aikaa: varsinaisesti näitä "kootut"-kokoelmia ei kai olisikaan tarkoitus lukea ihan kirjatyylillä kannesta kanteen, mutta kun en yksittäisiä runoja siellä täällä lukuunottamatta ollut juuri tuotantoonsa tutustunut...

Helvi Juvosen runotuotanto tiivistyy noin kymmeneen vuoteen ja kuuteen kokoelmaan, jossa on omien tuotantojen mukana myös jonkin verran käännöksiä (Emily Dickinsonia määrällisesti eniten), ja tästä tiiviydestä syntyy myös yhtenäisyyttä: jonkin verran kokoelmissa on eroja mutta enemmän yhteistä niin aiheissa kuin niiden ilmaisussa.

Juvosen kuvastossa on paljon luontoaiheita, usein joko pienuutta, haurautta tai hiljaista yksinäisyyttä kuvaavaa: myyriä, ruohonkorsia, hiiriä, jäkäliä, sirpaleita, mutta myös karhuja tai siirtolohkareita. Itse asiassa Juvonen sopii hyvin tähän vuoenaikaan, vähän harmaaseen ja viileään mutta jossa kevään hiljainen ponnistus on jo läsnä ja aurinkokin hetkittäin lämmittää jos suoraan paisteeseen osuu. Ja toisaalta kaikessa on hieman surumielinen sävy, mutta onko se lopulta pessimistinen vaikka siltä ensisilmäyksellä näyttäisi...

Tuskin silmät maasta nostain
tuntea voi tuttavaa,
on aina käännyttävä jostain
joka on vain maailmaa,
(Yön katakombit, ote)

Varsinaisena luontorunoilijana en voi kuitenkaan Juvosta pitää (ja hyvä niin, minusta) koska ennen kaikkea kysymys on korkeammasta voimasta, Jumalasta, pyrkimyksestä johon kaikki on suuntautunut: luontoaiheet ovat sormi joka osoittaa kuuta. Olen kuitenkin eri mieltä Mikko Kilven esipuheen kanssa, jossa Juvosen runot nähdään panteistisina: olisi erehdys vain katsoa sormea ja luulla sitä kuuksi.
Luontomystikoksi, paino mystiikalla, Juvosta voi toki luonnehtia ja tässä juuri korostuvat pienuuden, haurauden ja yksinäisyyden kokemukset: virsirunoilua ei harrasteta, mutta uskonnollisena kirjailijana hänessä tuntuu olevan hieman samaa kristillisen realismin karuutta kuin Flannery O'Connorissa (runollisena luontomystikkoversiona).

Tätä heijastaa myös kielellinen ilmaisu, jossa ollaan modernismin äärellä, mitallisuus on vapaata ja riimejä käytetään kun siltä tuntuu, mutta tekti on tiivistä, riisuttua ja karuakin, kuvaston pienuus heijastuu usein myös muodossa, mutta tässäkään ei asetuta tiukkaan mittaan, mukana on myös laajempaa ja mahtipontisempaakin hieman mukana mutta ehkä niissäkin lopulta nähdään mikrokosminen yhteys (kuten alempana esimerkissä).

Ensilukemalla kuudesta kirjasta minua eniten miellyttivät toinen (Kuningas Kultatakki) ja viimeinen (Sanantuoja) mutta kuten sanottu on koko kootuissa yhtenäisyyttä, ja vaikuttaa myös siltä että tätä viiniä ei ole vielä juotu pohjaan saakka, osa meni nyt ohi mutta tiedä sitten miten näyttäytyvät joskus muulloin...

Osallistun tällä Runohaasteeseen, ja Helmet-lukuhaasteesta otan kohdan 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

Kuningas Kultatakki
Matt. 16:29

Kaikki kaupungin kadut eivät meitä auta.
Kaikki puistot ja kirkot eivät meitä auta.
Me kuljemme kysymystä kantaen,
me elämme siinä, se elää meissä:
Onko tämä totta ja kannattaako.
Asiat liukuvat ohitsemme,
ja vaellamme vajaina ilmiöissä.
Leikkikentällä, keinulaudalla seisoo kuningas Kultatakki.
Maata hän ei ole, hän ei ole taivasta,
hän on kuningas Kultatakki,
keinulaudan voittaja,
sillä paenneet ovat kentältä toiset lapset,
yksinäisyyden voittaja,
sillä toiset ovat paenneet.
Oikealla ja vasemmalla keinuu tyhjä
rautaisten ketjujen varassa.
Miksi me olemme kuningas Kultatakki,
kannattaako se ja merkitseekö se mitään.
Miksi me olemme voittaneet,
ja mitä on voittaminen.
Se, joka loi sinisen krusifiksin
taidekaupan ikkunaan,
tiesi varmaan,
että kuljemme vajaina ja kysymme,
koska kaikki kaupungin kadut eivät meitä auta,
koska kaikki kaupungin puistot ja kirkot eivät meitä auta.
Kun niiden ylle ja räikeitten valojen ylle
yö yön jälkeen on musta risti naulattu,
me olemme saaneet avun,
me, jotka emmem anoneet, olemme saaneet.
Me näemme sen, koska sitä ei ole.
Me koemme sen, koska se ei ole totta.
Ja kuningas Kultatakki,
tyhjyyden voittaja,
on hiljaa ja nukkuu.
Nyt hän on yhtä kaikkien kanssa.

17.3.17

Doris Gercke - Snapsia lapsille

 

Jatkan teoksilla jotka on bongattu kirjastonhyllystä niiden sopivuuden Frau, Signora & Bibi -haasteeseen vuoksi: kun en niin aktiivisesti dekkarimaailmaa seuraa niin saksalainen Doris Gercke ei ollut tuttu vaikka tuotantoaan on näköjään julkaistu useampikin teos SaPo-sarjassa (tämän suomensi Anja Meripirtti), ja jos haluaa lukea näitä järjestyksessä niin tämä ei ole ensimmäinen, mutta varsin itsenäinen teos kuitenkin.

Ensikosketus tuntui vähän epäilyttävältä: viime aikoina toisaalla oli puhetta dekkareista joissa keskeisenä koukkuna on että pahoja asioita tapahtuu lapsille, koska sellaisella rankistelulla saa halvasti tuotettua "eiksookauheeta"-järkyttelyä ja, no, tässä tulee alusta ilmi että pahoja asioita tapahtuu lapsille (tässä tapauksessa pääosin varhaisteineille mutta kyllä muutkin saavat osansa) ja lisäksi varsinaisen ongelmadekkarin sijaan tässä ollaan yhteiskunnallisesti tiedostavia ja ryypätään paljon raakaa viinaa. Olenko minä vahingossa päätynyt lukemaan skandinaavidekkaria saksalaisuuden hämäämänä?

Hampurin eräässä betonilähiössä on lyhyen ajan sisällä kolme varhaisteinityttöä tappanut itsensä (tai ainakin vaikuttavat itsemurhilta), ja tämä jää vaivaamaan erästä alueella partioivaa poliisia. Vinkistä tämä päättää kysyä apua entiseltä poliisilta, entiseltä salapoliisilta Bella Blockilta, joka suhtautuu aiheeseen lähinnä välinpitämättömästi mutta päättääkin sitten itsekseen lähteä katsomaan mitä saisi selville.

Monessa dekkarissa keskeinen tekijä on päähenkilön persoona, ja Gercke tekee tässä mielenkiintoisen ratkaisun, Bella Blockia voisi luonnehtia varsin epämiellyttäväksi henkilöksi: Blockia ohjaa kyllä oikeudentunto mutta kanssaihmisiään hän kohtelee varsin tylysti ja katselee heitä nenänvarttaan pitkin. Ja Hoffnungsbergin lähiössä riittää alaspäin katsottavaa, sen verran reippaaksi lähiöhelvettikuvaus menee.

Teosta leimaa myös alkuperäinen julkaisuajankohta 1991 ja vasemmistolainen ajattelu: Bella Blockin äiti Olga on vakaumuksellinen kommunisti joka viittailee Leniniin, ja vasemmistolainen kasvatus heijastuu myös Bellan ajattelussa vaikkakin irvokkaammantuntuisesti (samoin ymmärtääkseni kirjailija Gercke on poliittisesti aktiivinen vasemmistolainen), ja Saksa on tietysti vastikään yhdistynyt eikä se kuitenkaan ihan kivuton prosessi ole...

En mitenkään ihastunut tähän mutta ärsyttävyys teki tästä kuitenkin varsin mielenkiintoisen kokemuksen, Gercke ei halua lukijan viihtyvän ja niin näkökulmahenkilön epämiellyttävyyden (joka ei ole mitään sympaattista renttuutta) tuottama ristiriita on kiinnostavaa.
Ja myönnän että haluaisin kuulla mitä muutamat tutut lähiöromanttiset vasemmistoaktiivit ajattelisivat tästä kirjasta, terveisiä vain sinne Kontulaan...

Helmet-lukuhaasteessa tällä kirjalla ei oteta kohtaa 24. Kirjassa selvitetään rikos, tämä ei ole sellainen dekkari. Ihan äänteellisellä, vaikkei sisällöllisellä, tasolla tämä sopisi kohtaan 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis mutten taida sitä silti siihen laittaa...(alkukielinen nimi Kinderkorn viittaa samaan lapsien ja raa'an viinan yhteyteen mutta mietin onko se myös kääntynyt viittaus Stephen Kingin Maissilapsiin...)

14.3.17

Hella Haasse - The Black Lake

 

Esikoisromaanissaan Hella Haasse sijoittuu pääosin toista maailmansotaa edeltäviin vuosiin Alankomaiden Itä-Intiassa (nykyisessä Indonesiassa): kertoja on hollantilaisen teefarmin omistajan ainoa poika joka paras ystävä lapsuudesta asti on paikallisen perheen poika Oeroeg, ja kertojan ja Oeroegin elämä kulkee pitkään osin samoja polkuja mutta samalla selvästi erottuvia...ja lopulta kun kertoja, opiskeltuaan muutaman vuoden Alankomaissa, palaa toisen maailmansodan jälkeen Jaavalle, tekee kasvava itsenäisyysliike ja Oeroeg sen mukana selväksi että kertoja ei ole enää tervetullut saarelle jota tämä ajatteli kodikseen...

Kirja on rakenteellisesti varsin suoraviivainen kasvuromaani ja kieleltäänkin kikkailematon; ilmeisesti tätä luetaan paljon myös kouluissa Alankomaissa (ja jos kirjoittaisin hollanniksi, tulisi tänne varmaan hakuosumia "Oeroeg juoni"-varaatioilla...)
Kolonialismista kuitenkin on puhe, ja kun kertojana on kasvava eurooppalaisten lapsi niin kokemukset ovat ristiriitaisia: kertoja on eittämättä aidosti Oeroegin ystävä, hyvää tarkoittava ja suhtautuu kasvuseutuunsa kotina, mutta myös aika naiivi suhtautumisessaan ympäristöönsä ja vaikka onkin Oeroegin ystävä, ei kuitenkaan kovin hyvin ymmärrä tämän kokemuksia toisella puolen juopaa (samalla kertoja kuitenkin pitää erästä toista henkilöä kirjassa naiivina...)
Kertojan kokemuksiin sopivasti paremmin kuvataan myös muita eurooppalaisia natiivien jäädessä etäisemmiksi, kertojan isä on etäisen muodollinen ja koulutoverit tietävät kolonialistis-rasistisesti olevansa parempia mutta sillai leppoisan itsestäänselvästi, toisaalta kotiopettaja Gerard on niin ihastunut luonnontutkimukseen että vähät välittää sosiaalisista konventioista ja Lida taas on äidillinen idealisti...sinänsä ilmeistä pahuutta tässä ei harrasta kukaan mutta samalla tulee selväksi että "ei synny rakkautta ilman oikeutta", yksilöiden hyvä tahto ei poista kolonialismin kaltaisten epätasa-arvoisten rakenteiden ongelmia.

Tavallaan tästä tuli mieleen myös nykyisemmät keskustelut mm. kulttuurisesta omimisesta ja muista valtaväestön ja vähemmistöjen suhteiden piirteistä, valtaväestön edustaja voi yksilönä olla kuinka ystävällinen ja hyvää tarkoittava tahansa, mutta ei silti ymmärrä toisessa asemassa olevan yksilön kokemuksia...

Lukuhaasteiden kannalta tämä oli erinomaisesti kombottava kirja: kirja sopii sekä Frau, Signora & Bibi
että Muuttoliikkeessä -haasteeseen, ja avaapa myös Kaakkois-Aasiaan keskittyvän Kukko kainalossa -haasteen. Helmet-haasteessakin sopisi pariin kohtaan, otan tällä kohdan 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis (ainakin minun silmääni tuo estetiikka miellyttää).

12.3.17

Adelbert von Chamisso - Varjoa vailla

 

Kannessa lukee "kuvitettu novelli" mutta kyllä tämä on pienoisromaani, reilu sata sivua ja jaettu lukuihin...

Kirjan kertoja Peter Schlemihl vierailee erään tuttavansa luona, ja kiinnittää huomiota tuttavansa seurueen liepeillä olevan harmaapukuisen miehen. Kun seurueessa eräs henkilö loukkaa kätensä, on miehellä tarjota taskustaan laastari, ja kun seurue haluaa pysähtyä hetkeksi puistossa, mies kaivaa taskustaan maton jolla naiset voivat levätä...ja ison teltan suojaamaan, ja pari hevostakin löytyy taskusta. Kukaan muu seurueesta ei kiinnitä asiaan sen kummempaa huomiota, ja sitten mies ehdottaakin Peterille pientä kauppaa: Peterin varjo kiinnostaa miestä, mitä hän haluaisi vaihdossa?
Peter vaihtaa varjonsa Fortunatoksen kukkaroon, josta löytyy rajattomasti kultaa, mutta pian vaihtokaupan jälkeen huomaa että ihmiset tapaavat suhtautua kovin epäluuloisesti, vihamielisestikin, mieheen jolla ei ole varjoa...

Adelbert von Chamisso on 1800-luvun saksalaisromantikkoja ja jonkin verran tästä tulee mieleen Goethen Faust (arvaatte varmaan kuka harmaapukuinen mies on?), joskin kun tämä on alunperin lapsille tarkoitettu, tarina kerrotaan faabelimaisemmin. Mutta on tässä kuitenkin myös karuutta, ja varmaan heijastelee myös Chamisson omia kokemuksia, tämä kun on alunperin ranskalainen vaikka Saksassa ison osan elämästä viettikin, ja tästä tuli ulkopuolisuutta jota päätyy kokemaan myös Peter Schlemihl (suomentaja Hemminki Karjalaisen esipuhe tarjoaa lyhyen kuvauksen Chamisson elämästä). Ja miten sitten tuohon kirjan loppuun pitäisi suhtautua...

Symppis kirja tämä kuitenkin on, ja Helmet-haasteessa tämä sopisi ehkä kohtaan "muun alan ammattilaisen kirjoittama kirja" (Chamisso oli myös ansioitunut botanisti, ja tähänkin puoleen muuten viitataan kirjassa) mutta laitan nyt kuitenkin kohtaan 31. Fantasiakirja.

11.3.17

Julya Rabinowich - Splithead

 

Kirjastonhyllystä pengottua "mitäs Frau, Signora & Bibi -sopivaa kirjallisuutta löytyy".
Mischka on seitsemänvuotias kun venäjänjuutalainen perheensä muuttaa Neuvostoliitosta Itävaltaan, ja muutos on tietysti raju, vaatien sopeutumista uuteen elämään (jossa eri perheenjäsenet onnistuvat kuka mitenkin) ja yhteyksien katkeamista entiseen kotimaahan jääneisiin sukulaisiin ja ystäviin (kirjeet eivät oletettavasti päädy perille, ainakaan niihin ei vastata), ja kerrottava aikaskaala on pitkä, aikanaan Mischkakin on aikuinen ja pienen lapsen äiti ja Neuvostoliittokin hajoaa ja rajat aukenevat...

Aika paljon taitaa Julya Rabinowich käyttää omia kokemuksiaan (syntyi Leningradissa 1970, muutti Wieniin 1977, vanhempansa olivat taiteilijoita...ja kirjoittaa siis saksaksi) ja minäkertoja Mischkan hankaluuksista huolimatta kerronnassa on kyllä myös itsetietoista huumoria, mutta maastamuuttajan (erityisesti sellaisen jolla ei ole paluuta lähtömaahan) kokemus tulee kyllä eletyn oloisesti läpi. Pidin myös siitä kuinka arkista kokemusta väritti myös satujen ja myyttien taso, entisen kotimaan kulttuuri seuraa näkymättömänä ja myös sen kautta nykyhetkeä tarkastellaan...
Minäkertojan seassa oli myös kappaleita jossa kertojana on joku muu kuin Mischka mutta usein oli aika vaikea pysyä mukana kuka, oliko Mischkan vanhempia vai isoäiti Ada vai näkymätön tunnevampyyriolento Splithead vai onko noilla paljon eroa (muidenkin perheenjäsenien elämänvaiheita käsitellään kohtalaisen paljon ja kaikissa ei aina pysynyt mukana)...sen tajunnanvirtaisemmat osiot kävivät usein vähemmän mieluisiksi. Samoin jälkipuolella kun aika kului aika haipakkaa niin Mischkankin kerronta karkasi turhan usein tajunnanvirraksi josta en niin pidä...

She lends me her high-heeled boots that are two sizes too big for me.
I slip and slide behind her on the way to the ice-cream parlour.
Later, she will be a model.
Not long after that, she will be miserable as sin, withered and alone.
She will trade her red shoes for an old, dog-coloured cardigan.
But here, now, in the bright, glass-walled ice-cream parlour, we're in a good place. She cheers me up. We shovel down dumplings filled with raspberry sorbet and covered with poppy seeds, smear patterns of sauce round the white plates and complain about our mothers.
Hers is cold and beautiful, like my mother, but meaner.
While she is still battling the wicked queen, I have long ago hidden myself away in the forest of my excess weight, where I am hoping a helpful hunter will find me. 

Hankala kirja, noin puolesta pidin, noin puolesta en niin paljoa, ja nuo osiot olivat jakautuneet pitkin kirjaa (parempi osa painottuneena tosin alkupuolelle). Jos Muuttoliikkeessä-haaste kiinnostaa niin tämä on kyllä erinomaisen sopiva siihen.