16.8.17

Ingrid Noll - Apteekkari


Kirjan premissi on aika kiintoisa: kertoja Hella Moormann ja Rosemarie Hirte (joka ilmeisesti oli päähenkilönä Ingrid Nollin edellisessä kirjassa) jakavat sairaalahuoneen ja Hella innostuu kertomaan elämäntarinaansa josta ei vaiheita puutu, ja Rosemarie laukoo väliin joitain kommentteja.

Hella on jo lapsuudestaan lähtien ollut "kiltti tyttö", pinko koulussa ja myöhemmin ahkera ja kunnollinen apteekkari, mutta miesten kanssa on aina ollut ongelmia, Hella kun tuntee vetoa hankaliin tapauksiin joita sitten yrittää "parantaa", yleensä huonolla menestyksellä...suhteellisesti ottaen Levin on siis selkeä parannus ainakin pintapuolisesti, opiskelija ja rikkaan isoisän ainoa perijä (jos siis jättää huomiotta isoisän innokkuuden testamentin muutteluun), mutta eipä tämäkään tapaus mene ihan putkeen. Ja ruumiitakin tulee, kuten Sapo-sarjassa sopii odottaakin.

Tässä oli vähän Patricia Highsmith -tyylistä kuviointia, ja Hella toki kertomuksessaan esiintyy hankaliin tilanteisiin ajautuvana uhrina, jolle nyt vain sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, mutta sanotaanko vaikka että ei hän ole ongelmiinsa suinkaan viaton. Ja se on myös ongelmana tässä, kirja nojaa vahvasti henkilöihin mutta minun on vaikea pitää Hella Moormannia kovinkaan uskottavana hahmona, että kukaan käyttäytyisi noin tolkuttomasti tai alkaisi tarinoimaan tällaista tarinaa tuntemattomalle henkilölle...

Frau, Signora & Bibi -haasteeseen luetut saksalaisdekkarit (tämän suomensi Oili Suominen) eivät nyt niin vakuuta. Kirjan rakenne sinänsä oli ihan kiinnostava ja tietyssä kyynisessä asenteessa oli ansionsa, joten saattaa olla että se Nollin edeltävä teos Kukko on kuollut voisi olla parempi.

15.8.17

Emilia Pardo Bazan - The House of Ulloa


Kun olen katsellut Frau, Signora & Bibi -haasteeseen sopivaa vanhempaa kirjallisuutta niin eipä sitä ihan valtavasti löydy; jos kirjailijoita olisikin niin löytyykö kirjojaan mitenkään järkevästi...
Emilia Pardo Bazánin The House of Ulloa on niitä poikkeuksia: ei kai tätäkään voi valtavan tunnetuksi julistaa mutta kirja on 1001 Books -listassa ja ilmeisesti on myös väistämättömiä teoksia espanjalaisen kirjallisuuden opinnoissa, ja tuore Penguin-painoskin löytyi Akateemisesta joten luetaan.

Nuori (ja kokematon, naivi) pappi Julián on lähetetty Galician maaseudulle vanhan ja arvokkaan aatelissuvun kartanoon kappalaiseksi: harmi vain että kartano ja suku on kovin rappeutunut niin taloudellisesti kuin moraalisestikin, Ulloan markiisi Don Pedro on eleissään ja toimissaan toki ylpeä mutta perusteita ei juuri ole, ja tilan todellinen voima on majordomo Primitivo, vanha kiero mies jolla on lähiseudulla kaikki langat käsissään. Tätä sotkua Julián sitten yrittää selvitellä parhaan taitonsa mukaan, mutta kovin vaikeaa on.

Juoneltaan ja tunnelmaltaan kirja tuntuu hieman muodottomalta, kirjan alku liikkuu hieman goottilaisissa tunnelmissa mutta sitten lähdetään laatimaan avioliittoa ja sitten tapahtuu kaikenlaista muutakin, aina silloin tällöin muistetaan heittää sekaan vähän lisää goottilaista romaania ja sitten taas koomisempaakin ainesta...mukana on jotain kaikille.
Pardo Bazan mainitaan naturalismin edustajana ja juu, tuttuja piirteitä löytyy, realistinen ote mutta rappeutumista ja hajoamista korostetaan: 1800-luvun lopun ajankuva myllerryksineen kyllä tuntuu ja onkin kirjan ansioita. Vähän tästä tuli mieleen myös Gradia Deledda sekä ne kirjat joita Stella Gibbons parodioi...

Lopulta juonta taas vedetään kokoon niin että tässä tiettyjä kirjan kattavia teemoja saattoikin havaita, vaikka lukiessa ei siltä aina tuntunut: en ollut mitenkään erityisen ihastunut lukiessani vaikka ihan hyvin etenin, mutta lopun myötä tuleekin esiin kiintoisia ajatuksia.

Primitivo returned from his expedition, clutching a dusty cobwebbed bottle in either hand. For want of a corkscrew they opened the bottles with a knife and then filled the small glasses that had been brought out for the occasion. Primitivo drank hard, and joked freely with the abbot of Ulloa and the master of the house. Sabel, for her part, served with greater familiarity as the feast drew on and the wine went to their heads. She leaned across the table and laughed at a joke that made Julián lower his eyes, for he was not accustomed to the after-dinner talk of huntsmen.

14.8.17

Runokuu lähestyy

Heinäkuiset kirjabloggaaja-runokävelijät (runokävelystä) osallistuvat nyt elokuussa Runokuu-festivaalin (21.–27.8.) haasteeseen. Festivaalin järjestäjä Nuoren Voiman Liitto (yhteistyökumppaninaan Kirjasampo) innostaa lukemaan runoja rakkaudesta.
 

Kuuden kirjabloggaaja-runokävelijän rakkausrunokokemukset ilmestyvät seuraavasti:
21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!

26.8. Lumiomena
27.8. Sinun vuorosi!
Haastamme sinut mukaan muistelemaan ikimuistoisia tai muunlaisia rakkausrunokokemuksia.

Kirjasammossa on 20 kokoelman lista teemaan sopivista nykyrunokokoelmista, ja lisää runoteoksia rakkaudesta eri maista ja aikakausilta voi selailla Kirjasammossa haulla "rakkausrunot" tai "runokokoelmat rakkaus". Kuvia runojutuista ja -nostoista voi jakaa somessa tunnisteella #runokuu. Kirjabloggajilla on vuoden loppuun käynnissä runonluentaa tunnisteella #runo100.

12.8.17

Mercè Rodoreda - Death in Spring

 

Sitten "mitäköhän mä just luin"-osastoa.

Alkuvuodesta luin yhden katalaaninkielisen kirjallisuuden suuruuksista, Mercè Rodoredan, ainoan suomennetun kirjan, Timanttiaukion, ja kun tämä viimeisiinsä kuuluva (ja postuumisti julkaistu) teoksensa tuli vastaan niin luetaan.

Kuten Timanttiaukiossa, tässäkin pysytään maantieteellisesti hyvin rajallisella alueella, ahdistavassakin määrin: koko kirja sijoittuu pieneen nimeämättömään kylään, mahdollisesti jossain Kataloniassa (pari sanallista viittausta vinkkaa sinne päin, joskin alkukielellä ne saattavat olla vieläkin neutraalimpia). Ulkomaailmasta ei juuri edes huhuja kuulu: jo ohimenevä mainintakin että yksi kylästä lähtevä tie vie naapurikylään tuntuu häiritsevältä.
Henkilöiden nimiäkään ei mainita, päähenkilö on kirjan alussa 14 ja lopussa ehkä parikymppinen, päähenkilön isä kuolee kirjan alussa, äiti on kuollut jo aiemmin, ja niin päähenkilömme alkaa suhteeseen paria vuotta vanhemman äitipuolensa kanssa (henkilöillä on siis kuitenkin nimet, seppä tekee jokaiselle syntyneelle renkaan ja laatan jotka kiinnitetään kylän vieressä olevan metsikön puihin, kullekin omansa...)

Perinteitä kylässä riittää muitakin: alussa kerrotaan kuinka kylän talot maalataan joka vuosi vaaleanpunaisiksi, ja pian tulee esiin yhä uusia tapoja, traditioita, uskomuksia, ja monet niistä aika groteskeja, makaabereja, synkkiä ja raakoja...kuolema ja väkivalta ovat koko ajan purskahtamassa esiin, ja niitä käsitellään rituaalisten symbolien kautta.

Varsinaista juonta kirjassa en tavoittanut, onpahan matka outouteen: kerronta ja kieli on vahvaa, melkein proosarunoa ja tuo yhden lisäulottuvuuden symbolien ja niiden kohteiden käsittelyyn, ja saa pohtimaan että olisiko tässä luettavissa vielä lisääkin tasoja (kirjoittaako Rodoreda Francon Espanjasta vai yleismaallisesta elämän ja kuoleman kierrosta vai jostain muusta vai kaikista noista).
Merkillinen teos, tässä on mukana kuvia jotka tuskin ihan hetki kaikkoavat mielestä vaikka kokonaisuus onkin vaikea hahmottaa...

Osuma Frau, Signora & Bibi -haasteeseen (ja jostain kummallisesta sattumasta minulla on nyt kesken kolme kirjaa joissa kaikissa ollaan Iberian niemimaalla, joka ei paljasta itsestään kauneimpia puoliaan, kuullette kahdesta muusta lähipäivinä).

Did death die tired from having killed? When skin turned cold, flesh hardened and all grew icy and wooden, where had death gone? If death was each person and each person was death, why don't we refer to "deaths"? The deaths of men and women, deaths waiting inside like the worms of misery. The deaths of children: silent, hidden, ready for the stone to strike. One eye open and laughing. Why not "deaths are coming" instead of "death is approaching"? Death inside trees. Arborideaths - rotted from within - die in the end. The tree that has sheltered death turns very slowly to dust, over time's time. It comes apart. It is like a caterpillar, the prisoner had said. Death lives within the tree, like the butterfly within the caterpillar.

8.8.17

John Gay - The Beggar's Opera

 

Tämän näytelmän ei varmaan kuuluisi toimia ollenkaan näin hyvin nykyaikana: John Gayn teos on melkein 300 vuotta vanha parodia oman aikansa muotivillityksestä eli italialaistyyppisistä oopperoista, erityisesti tuolloin Lontoossa vaikuttaneesta Händelista (kyseiset oopperat tunnetaan toki nykyäänkin mutta luulen että parodia on lopulta ollut kulttuurisesti näkyvämpi), ja viittaukset muihin ajankohtaisiin aiheisiin ovat myös lukuisia. Tässä painoksessa oleva esittelyteksti kannattaa siis lukea, ynnä myös lukuisat alaviitteet, kun ne lukukokemusta auttavat, mutta teos itsessään on toki myös riemukas.

Varsinainen tarina on varsin yksinkertainen, kaikesta juonittelusta huolimatta. Varas Macheath (kirjaimellisesti nummenpoika, siis maantierosvo) on mennyt vannomaan rakkautta kahdelle nuorelle naiselle, Polly Peachumille ja Lucy Lockitille, ja nämä yrittävät kampittaa toisiaan ja auttaa macheathia pulasta, koska neitosten isät Peachum ja Lockit taas pyrkivät saamaan Macheathin hirteen (Peachum on varastetun tavaran välittäjä, Lockit vankilan vartija, molemmilla on käynnissä monenlaisia bisneksiä...)

Eikä juonesta nyt niin paljoa väliksikään, koska italialaisissa oopperoissa on onnellinen loppu niin metatietoisesti sellainen on laitettu tähänkin yrittämättä edes varsinaisesti selittää sitä mitenkään uskottavasti, ja muutenkin oopperan konventioille irvaillaan. Koko asetelma, nostaa miljööksi Lontoon epäilyttävämmät osat ja henkilöiksi varkaat ja huorat, on tietysti käänteistä siitä mitä oopperoissa yleensä tehtiin, ja lauluosuuksia ja aarioita käytetään paljon mutta ne on sovitettu kansanlaulujen melodioihin korkeamman sävellystaiteen sijaan (melodiat on mainittu joka aarian kohdalla, itse tunsin niminä vain Greensleevesin ja Packington Poundin, kuultuna osa muista olisi ehkä tuttuja).
Kyynisyyden, korruption ja käänteisyyden leima tuntuu muussakin näytelmässä, vaikka tunnelma pysyykin hyvin kepeänä (mm. Peachumin kauhistelu että onko tyttärensä Polly sortunut menemään naimisiin on varsin riemukas, samoin Peachumin varsin monimutkaiset bisnekset jotka ilmeisesti perustuivat ihan todellisiin esimerkkeihin ja käytänteisiin...)

Vaikka parodian kohde onkin hämärtynyt historiaan niin parodia silti toimii, antaa kiinnostavaa ajankuvaa ja toisaalta on ymmärrettävissä myös nykyhetkessä. Pitäisi varmaan se Brechtin versio lukea myös jossain vaiheessa...

Jenny Diver: I never go to the tavern with a man, but in the view of business. I have other hours, and other sort of men for my pleasure. But had I your address, madam -
Macheath: Have done with your compliments, ladies, and drink about. You are not so fond of me, Jenny, as you use to be.
Jenny Diver: 'Tis not convenient, sir, to show my fondness among so many rivals. 'Tis your own choice, and not the warmth of my inclination that will determine you.

Air XXIII All in a misty morning

Before the barn door crowing,
The cock by hens attended,
His eyes around him throwing,
Stands for a while suspended.
Then one he singles from the crew,
And cheers the happy hen;
With how do you do, and how do you do,
And how do you do again.

Macheath: Ah Jenny! Thou art a dear slut.

6.8.17

Gerard Manley Hopkins - As Kingfishers Catch Fire

 
 Vielä on Penguinin pikkumustia pari jäljellä.

Petrarcan yhteydessä oli puhetta että sonettiin mittana on jonkin verran vaikeaa päästä sisälle, muoto on joskus liiankin tiukka...ja Gerard Manley Hopkins ei kokemusta muuta: runoilija käyttää paljon sonettimuotoa joskin myös kehittää sitä, ja ei ole kovin helppo.

Hopkins oli 1800-luvun loppupuolella elänyt englantilainen pappi ja runoilija, joskin suurin osa tuotannostaan julkaistiin postuumisti. Postuumia mainetta kuitenkin tuli, koska runoilija katsotaan yhdeksi englanninkielisen modernismin edelläkävijäksi: vaikka sonettien rakennetta käytetäänkin niin mittaa venytellään, jambisista pentametreista ei ole niin väliksi vaikka rytmi pysyykin hyvin tärkeänä elementtinä, ja impressioiden ja kuvien virta sinkoilee hyvinkin omalaatuisella tavalla (suosikkiaiheinaan luontokuvaus, uskonnollinen mystiikka ja näiden sekoittuminen): paikka paikoin mieleen tuli kyllä että esim. T.S.Eliot on Hopkinsinsa lukenut...
Ja vaikka ajoittain luulenkin englantia osaavani niin Hopkinsin kieli on kyllä sellaista että taitoni eivät aina riitä...eli tämän teoksen lukeminen oli kyllä täynnä "mitä ihmettä minä oikein luen"-hetkiä.

Mutta vaikken aina, tai edes kovin usein, tajuakaan mitä Hopkins sanoo, niin tapa sanoa on kyllä usein vaikuttava: tapa käyttää rytmiä, viitteellistä sonettimittaa mutta myös säkeiden sisäisiä riimejä ja alliteraatiota, toistoa jne. Hopkinsista tuli mieleen hip hop, aina ei sanoista ja fraaseista ymmärrä mistä puhutaan mutta rappaajan flowta voi silti arvostaa...

(esimerkkirunossa ollaan jo vaellettu aika kauas perinteisestä sonetista vaikka se viitteellisenä vielä näkyykin, mutta tässä näkyy sanankäyttöä niin hyvin...)

That Nature is a Heraclitean Fire and of the Comfort of the Resurrection

Cloud-puffball, torn tufts, tossed pillows ' flaunt forth, then chevy on an air-
built thoroughfare: heaven-roysterers, in gay-gangs ' they throng; they glitter in marches.
Down roughcast, down dazzling whitewash, ' wherever an elm arches,
Shivelights and shadowtackle in long ' lashes lace, lance and pair.
Delightfully the bright wind boisterous ' ropes, wrestles, beats earth bare
Of yestertempest's creases; ' in pool and rut peel parches
Squandering ooze to squeezed ' dough, crust, dust; stanches, starches
Squadroned masks and manmarks ' treadmire toil there
Footfretted in it. Million-fuelèd, ' nature's bonfire burns on.
But quench her bonniest, dearest ' to her, her clearest-selvèd spark
Man, how fast his firedint, ' his mark on mind, is gone!
Both are in an unfathomable, all is in an enormous dark
Drowned. I pity and indig ' nation! Manshape, that shone
Sheer off, disseveral, a star, ' death blots black out; nor mark
               Is any of him at all so stark
But vastness blurs and time ' beats level. Enough! the Resurrection,
A heart's-clarion! Away grief's gasping, ' joyless days, dejection.
               Across my foundering deck shone
A beacon, an eternal beam. ' Flesh fade, and mortal trash
Fall on the residuary worm; ' world's wildfire, leave but ash:
In a flash, at a trumpet crash,
I am all at once what Christ is, ' since he was what I am, and
This Jack, joke, poor potsherd, ' patch, matchwood, immortal diamond,
               Is immortal diamond.

3.8.17

Max Frisch - Ihminen ilmestyy holoseeniin


Sveitsiläisessä laaksossa sataa, tiet ovat poikki, sähkötkin katkeilevat samoin kuin herra Geiserin muisti. Herra Geiser, leskimies, kiinnittää nastoilla talonsa seiniin otteita kirjoista ja lappusia, tiedonpalasia erityisesti geologiasta ja paleontologiasta mutta myös paikallistietoa, mainintoja Raamatun luomiskertomuksesta ja sekalaista muutakin, eikä oikein itsekään tiedä miksi mutta tietojen kerääminen on tärkeää. Välissä sitten tehdään kotona muuta ja käydään ulkona kävelemässä ja kiipeämässä rinnettä ylös ja alas ja tarkkaillaan merkkejä mahdollisesta maanvyörymästä.

Varsin lyhyt romaani jakautuu lyhyisiin kappaleisiin joiden välissä on vielä lyhyempiä lyhyiden lauseiden mittaisia kappaleita, ja otteita tietokirjoista, listoja, kaaviokuvia...kerronta on siis varsin fragmenttista mutta fragmenteista muodostuu kuitenkin laajempi kuva, kuva ihmisestä ja maailmasta geologisissa mittakaavoissa, ihminen ilmestyi holoseeniin ja pian tulevat sateet ja jäätiköiden sulamiset jotka peittävät ison osan maanpintaa alleen, ei ehkä Alppeja mutta muualla. Dinosaurukset olivat aikanaan ja sitten katosivat, niin tekee ihminenkin. Ja fragmenttisuudestaan ja suurista kysymyksistään huolimatta teos on hiottua ja hallittua kieltä jotta luenta kulkee selkeästi ja toteavista peruslauseista huolimatta kerronnassa on lämpöäkin.
Minulla ei ollut oikein mitään ennakko-odotuksia teosta kohtaan, Max Frischin nimen olen kuullut aika ajoin mainittavan mutta en ollut lukenut, tilanne pitääkin korjata, sen verran kiinnostava teos tämä oli (suom. Markku Mannila).

Otan tällä teoksella myös Helmet-lukuhaasteen kohdan 13. Kirja "kertoo sinusta": paikallistasonsa rinnalla teoksessa on kysymys myös ihmisestä lajina, ja minäkin olen ihminen.
Kirja on luettu myös Kiiltomadossa

Kerran aikaisemminkin, 1970, on kylän alapuolella sortunut tienpätkä, seuraavana aamuna sen rautakaiden roikkui taipuneena rotkon reunalla, ja tietyömaa haittasi liikennettä koko kesän, mutta ei sentään pysäyttänyt sitä. Sellaisia sortumia on näillä seuduin ollut aina -

Matkan varrella kolme sateen pieksämää lammasta.

On turha kysyä, miksi herra Geiser, baselilainen, on asettunut asumaan tähän laaksoon; herra Geiser on tehnyt niin.

Vanhaksi tulee kaikkialla.

Välillä herra Geiser seisahtuu: rotkon suunnasta harmaata pauhua - mutta rautakaide on vielä paikoillaan. Kun voi kulkea ilman sateensuojaa, kun joka puolella ei ole lätäköitä, kun jokaisesta kuusesta ei tipu pisaroita, kun vastakkaisen rinteen metsät eivät ole mustia eivätkä vuoret ole verhoutuneet pilviin, kun puutarhassa voi puuhailla, kun liikkeellä on perhosia, kun kuulee mehiläisten surinaa ja yöllä pöllön huhuilua, kun voi seistä onkivapa kädessä puron äärellä ja on terve, siis tyytyväinen, vaikka ei saisi saalista koko päivänä, ja kun tietä ei ole katkaistu, niin että laaksosta voisi päästä muualle kolme kertaa päivässä, silloin laakso on maalauksellinen - muuten tänne ei tulisi saksalaisia ja hollantilaisia kesästä toiseen.