16.7.18

Vapauden tulet


Lisää Kansankulttuurin runoantologioita, joku aika sittenhän luin kotimaista tuotantoa olevan Rautaisen virran ja nyt sitten unkarilaisia klassikoita Arvo Turtiaisen koostamana.

Runoilijoista kolmea olenkin jo ennestään lukenut, Sándor Petőfi, János Arany ja Endre Ady ovat kaikki blogattujakin, Attila József sen sijana on uusi tuttavuus (jonka nimenä olen toki kuullut): kääntäjinä Petőfille käytetään Otto Mannisen käännöksiä, muiden runot on ilmeisesti tätä kokoelmaa varten tehtyjä, Aranyt ja yksi József Elvi ja Aira Sinervon käännöksinä ja Ady ja loput Józsefit Turtiaisen.

Kustantaja huomioiden valikoima painottuu tietysti aatteeltaan punaiseen materiaaliin, ja Adyn esittelyssä Turtiainen kritisoi että tämän aiemmissa suomennoksissa on painotuttu lähinnä maailmantuskaiseen väsymykseen ja synkistelyyn ja työväenrunous on sivuutettu.
Ja antologioille ominaisesti tasokin vaihtelee: vaikka Petőfin epiikasta pidinkin niin tämän kokoelman pompöösi romantiikka ei nyt niin hyvin toimi...myöskään Ady ei näillä näytteillä vakuuta, vasemmistorunoilijana tuntui suorastaan tylsältä, päädyn arvostamaan enemmän sitä väsynyttä synkistelijää.

Mutta toinen puoli petraakin sitten: Aranyn yhteiskuntakritiikki läimähtelee tiukasti ja vaikka yhdessä runossaan sanookin että "laulujasi turhaan älä / rihkamalla peitä" niin kauneuttakin säkeissä on, se kai sitten ei ole rihkamaa. Ja József tunnustaa jo näkyvän nimeävästi aatetta ja puoluetta mutta on tässä myös kiitettävää voimaa mukana.
Tämän kirjan kesken ollessa satuin näkemään ohimennen lehtiotsikon jossa toivotettiin poliittinen taide roskakoriin (juttua en nähnyt koska maksumuuri): ensinnäkin on pakko todeta että huomattava osa, luultavasti suurin osa, kaikesta taiteesta on jossain yhteydessä yhteiskuntaan ja tätä myötä siinä on myös poliittinen ulottuvuus, ja on parempi olla tästä tietoinen kuin käyttäytyä kuin oma kanta olisi jotenkin neutraali, ja toisekseen tulee mieleen että jos taiteilijalla ei ole mitään sanottavaa niin ehkä silloin kannattaisi olla hiljaa...

Runo18-haaste jolkottelee eteenpäin (haastemateriaalin määrä taitaa ylittää jo sonetin...), ja Helmet-haasteesta saa kohdan 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja.

Attila József - Lohdutus (suom. Arvo Turtiainen)

Älä koskaan, ystäväin,
kauppiaalle nahkaas saata,
hän myy taivana pilvittäin,
itse ostaa palan maata.
Ennen koira luunsa kantaa,
hurtta, suojaa turkillaan,
ennenkuin ne avun antaa,
joill' on onni osanaan.

Puree hampaat jokaisella
itselleen vain eikä muille.
Voitko, kurja, kumarrella
metsäkarjun hammasluille?
Kylmä! Hyvä, voitko siis
miehen luokse mennä, jolla
huonetta on suurta viis,
taulut, matot permannolla?

Uskotko? On havannansa
halpa tumppi hälle vaan,
kurjuuttamme ammeessansa
suree, jos vain nuristaan.
Kellariinsa hiilet viemme,
pöllin rientää tarjoomaan.
Sydämellään taakka liemme,
hullu ois, jos harteillaan.

Murheen lauma, älä taivu!
Käydään rinnan talveen, jäähän.
Jäiseen hyhmään älä vaivu,
rivit liittyy rivin päähän!
Varmaan siksi varpaillamme
käyvät, koska olit heikko.
Älä koskaan taistostamme
luovu, lähde, nälkäveikko!

11.7.18

J.G.Ballard - Crash


Kategorioita, joissa J.G.Ballardin Crash on hyvä kirja, on vaikea löytää, mahdollisesti niitä on yksi: teos täyttänee tekijänsä tavoitteet.
Tämä on kuitenkin hyvä täsmäisku haasteeseen, vaikka 1001 Books -listalta löytyykin niin sopii se myös Perkeet-lukuhaasteeseen kirjana, jota on kehoitettu välttämään, ja tekisipä mieli laittaa se myös Helmet-haasteen kohtaan "Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi", koska se ei yritä olla kenenkään mukavuusalueella (vähän myöhässä olen ujuttaakseni kirjan pride-viikolle vaikka se sinnekin olisi sopinut).

Ballard nimeää kirjan lajityypin jo esipuheessa pornografiaksi, joskin kuten helposti käy jos päätyy syystä tai toisesta näkemään pornografiaa joka jää itselle vieraaksi eikä siis kiihottavaksi, syntyvä vaikutelma on ennemminkinvoimakkaasti vieraannuttava ja vaihtelevasti absurdin huvittava (ihanko oikeasti tämä on joidenkin juttu?), kuvottava (ihanko oikeasti tämä on joidenkin juttu?) tai tylsistyttävä (noniin, tämä on nähty mutta monotoninen jyystö jatkuu vain). Enkä usko että Ballard varsinaisesti tavoitteli kenenkään kiihottamista, enemmänkin voimakasta vieraantumisen tunnetta...

Kirjallisuudenlajille sopivasti juoni on olemassa tapahtumat-seuraavat-toisiaan -mielessä muttei sillä niin väliä ole ja henkilökuvissa tärkeää on lähinnä obsessiot ja eroottinen psykopatologia. Päähenkilömme James Ballard joutuu pahaan auto-onnettomuuteen, jonka jälkeen niin oma suhtautuminen autoihin, ihmisruumiiseen ja näiden kohtaamisiin kuin suhde vaimoonkin muuttuu hieman omalaatuiseen suuntaan, ja tapahtuman yhteydessä Ballard kohtaa entisen tv-tiedemiehen Vaughanin ja tämän tuttavapiirin jolla kaikilla on fetisistisen eroottinen suhde auto-onnettomuuksiin niin fantasioissa kuin käytännössä, ja Vaughanin suuri fantasia on auto-onnettomuus jossa Elizabeth Taylor saisi surmansa...
Käytännössä tämä tarkoittaa että suuri osa kirjasta ajellaan autolla lontoolaisen lentokentän tietämillä ja kuvaillaan kliinisesti niin toteutuvia kuin fantasioituja eroottisia ja/tai väkivaltaisia ihmis-ihmis-, ihmis-auto- ja auto-auto-kohtaamisia, ja lukijasta riippuu missä suhteessa tämä huvittaa, kuvottaa tai tylsistyttää.
Kirjaa lukiessa jouduin aika ajoin muistuttelemaan että tämä on englantilainen kirja ja tapahtuu Lontoon lähellä, suuri osa tapahtumista kun sijoittuu lentokentän lähiteille ja parkkipaikoille, jotka paikkoina ovat luonteeltaan ei-oikein-missään, ja kirjan temaattinen seksin, väkivallan, autojen ja tähtikultin sekoittaminen on jotenkin niin kovin amerikkalaista (ja ehkä juuri siksi harva tämä ehkä piti kirjoittaa jossain muualla).

Kirjaa ei siis ole varsinaisesti helppo lukea, vaikka kerrontaratkaisu hyvin selkeästi etenevä onkin, ja mieleen tuli joitain vuosia sitten lukemani vähän samantyylinen Hogg, joskin luotu vaikutelma on samalla hyvin erilainen: siinä missä Hogg aggressiivisestikin pyrkii herättämään lukijassa tuntemuksia ja ajatuksia (ja shokeeraavasti jopa myötätuntoa), Crash vieraannuttaa piirtäen samalla kuvaa dystopiasta jossa ehkä jo elämme.
Esipuheessaan Ballard sanoo pornografian olevan poliittisin fiktion muoto, koska se käsittelee suoraan tapoja joilla hyväksikäytämme toisiamme. Lisään tähän toisaalla esitetyn väitteen (oliko Stephen King? en muista) että kauhukirjallisuus taas on moraalisin fiktion muoto...koska myös sinnepäin tämä kirja viittaa.
("Toisten ihmisten pornografia"-näkökulmasta ajatus harhaili muutamaan kertaan myös alkuvuodesta luettuun Kukkakauppiaan vakioasiakkaaseen, tämän lukeminen avasi tavallaan uusia näkökulmia myös siihen...)

Elements of her body, her square kneecaps below my elbows, her right breast jacked out of its brassière cup, the small ulcer that marked the lower arc of her nipple, were framed within the cabin of the car. as I pressed the head of my penis against the neck of her uterus, in which I could feel a dead machine, her cap, I looked at the cabin around me. This small space was crowded with angular control surfaces and rounded sections of human bodies interacting in unfamiliar junctions, like the first act of homosexual intercourse inside an Apollo capsule. The volumes of Helen's thighs pressing against my hips, her left fist buried in my shoulder, her mouth grasping at my own, the shape and moisture of her anus as I stroked it with my ring finger, were each overlaid by the inventories of a benevolent technology - the moulded binnacle of the instrument dials, the jutting carapace of the steering column shroud, the extravagant piston grip of the handbrake. I felt the warm vinyl of the seat beside me, and then stroked the damp aisle of Helen's perineum. Her hand pressed against my right testicle.

8.7.18

Viljo Kajava - Siivitetyt kädet


Tämä Viljo Kajavan teos asettuu kiinnostavaan hetkeen (vuonna 1949), modernismi ja vapaarytmisyys on tulossa muttei ihan vielä asettunut, joten vanhaa runokielistä ja mitallista runoa tässä ei tehdä mutta ei kieli ihan vielä luonnolliseksikaan, arkisesta puhumattakaan, ole vielä asettunut.

Käsien, siipien, sulkien kuvat kiertävät runosta toiseen, puhutaan enemmän luonnosta kuin yhteiskunnasta mutta luontorunoudelle tyypillisempää ajattomuutta ja universaaliutta ei tässä myöskään ole, mukana on kulttuuriviittauksia (jotka omalla tavallaan sijoittavat teoksen omaan aikaansa) ja kokijoitakin, joskus runollisesta minästä siirrytään jo roolirunouden puolelle, ja vähän myös yhteiskuntaa.

Aika miellyttävää, kiinnostaisi lukea lisää teoksiaan niin vähän ennen kuin jälkeenkin. Ja lisäosuma Runo18-haasteeseen.

Kun on asunut
takkukarvaisen vuokraemännän huoneessa
kahdeksan vuotta,
kun palkasta jää
varaa nylonsukkiin kaksi kertaa vuodessa,
kun kaasukeittiön haju
on lähtemätön päällysvaatteissakin,
kun mies,
jonka edessä on riisuuntunut, on mennyt toisen luo,
kun on lukenut kirjan,
jossa kerrotaan sinisistä vuorista,
kahdesta alasti uivasta ihmisestä ja Onnesta,

kun on huonosti permanentattuun päähänsä
saanut nimet: Riviera, Jean Gabin ja Arletty,
kun on alkanut u n e k s i a -
ei ole ihme, että jonakin sumuisena yönä
hyppää kuin siivekäs lintu
kaupungin halki alati virtaavaan kuolemaan,
missä ui virtsa ja lukemattomia samanlaisia kohtaloita.

3.7.18

Tuleeko lukemalla paremmaksi ihmiseksi?

Olen viime aikoina nähnyt useita kirjoituksia ja kommentteja kuinka lukeminen, erityisesti kaunokirjallisuuden lukeminen on kovasti suositeltava aktiviteetti, jonka siunaukselliset ominaisuudet ulottuvat kaikille elämän alueille, ja erityisen usein mainitaan kasvava ymmärrys muita näkökulmia ja elämiä kohtaan, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus yms.

Varsin usein näissä kirjoituksissa ei kuitenkaan sen tarkemmin määritellä mitä ja miten lukea, kaunokirjallisuuden lukeminen itsessään nimetään kehittäväksi aktiviteetiksi riippumatta mitä ja miten lukee. Tässä kohtaa tulee aiheelliseksi kysyä onko kyseessä todellakin valtaisa ihmelääke vaiko mahdollisesti plasebo, jonka annostuksella ei ole mitään merkitystä vaikutuksiin (ja josta ei nyt suoranaista haittaakaan ole).
Vai onko lukeminen mahdollisesti käärmeöljyä, jota puoskarit yrittävät myydä suurilla lupauksilla ja todelliset vaikutukset, positiiviset tai negatiiviset, eivät edes kiinnosta.

Mieleen tulee myös näkemäni 40-50-lukujen lehtimainokset, joissa silloisia ihmeaineita tolueenia ja DDT:tä suositeltiin monenlaisiin arjen ongelmiin, monasti tavoilla jotka nykynäkökulmasta vaikuttavat jo hirvittäviltä...vaikka epäilemättä tolu ja DDT toimivat hyvin siinä mitä ne tekevät, kunhan tietää miten niitä käytetään ja mitä vähemmän haluttuja vaikutuksia niillä on.

Vaikka blogissani ja myös sen ulkopuolella suhtaudunkin myötämielisesti kaunokirjallisuuden lukemiseen, on aiheellista ihan rehellisyyden nimissä pohtia hieman lukemisen todellisuutta.
Haittavaikutuksista sivuutan tässä nyt sellaiset humorististen listojen klassikot kuten kirjaan uppoutuminen niin ettei malta mennä nukkumaan tai liiallisesti pursuileva kirjahylly joka painollaan uhkaa jo lattiarakenteita...

Informaatiosta ja konfirmaatiosta

Erityisesti minua kiinnostaa väite, että kirjallisuus vahvistaisi empatiaa ja avarakatseisuutta ja auttaisi ymmärtämään toisten ihmisten kokemuksia ja näkökulmia. Ehkä se niin tekeekin, mutta ei mitenkään automaattisesti, ja tulokset riippuvat hyvin paljon mitä lukee ja miten lukee.

Yksi varsin yleinen kognitiivinen vinouma on vahvistusharha: taipumus etsiä ja valikoida saatua informaatiota sillä perusteella kuinka hyvin ne puoltavat olemassaolevia ajatusmalleja, hypoteeseja ja mielipiteitä. Lukija on siis taipuvainen lukemaan kirjoja jotka sopivat omiin näkökulmiin, etsii konfirmaatiota, ja tällöin luonnollisesti tilaisuus oppia ymmärtämään toisia näkökulmia tai haastamaan omat mielipiteet on rajallinen, mahdollisesti olematon.

Konfirmaatiolla on toki oma arvonsa. Lukijan rakentaessa identiteettiään kaunokirjallisuus joka mahdollistaa samaistumisen on tärkeää. Erityisen tärkeää se on lapsille ja nuorille, joskin myös aikuisemmalla iällä se saattaa auttaa itseymmärryksessä (joskin itseymmärryksen kehittämiseen tarvitaan myös sitä haastavaa kirjallisuutta).
Parempi itseymmärrys on tärkeää myös toisten kanssa käytävässä dialogissa: jos dialogiin ei tuo itseään, ei siihen todellisuudessa osallistu, ja dialogin ja toisten ymmärtämisen kannalta on tuhoisaa kuvitella oma positio jonkinlaiseksi "neutraaliksi" asemaksi, josta muut ovat poikkeuksia.
Kyllä, arvostan samaistumisen mahdollisuutta kirjallisuudessa. Samalla voin kuitenkin sanoa että mitä enemmän konfirmaatiota, sitä vähemmän informaatiota: jos lukee vain kirjoja joihin voi samaistua, mistä se empatia ja toisten näkökulmien ymmärtäminen sitten kehittyy?

Koska vahvistusharha ohjaa tekemisiä usein tiedostamatta ja vahvistus tuottaa mielihyvää, on syytä olla erityisen epäluuloinen omaa makuaan ja omia mieltymyksiään kohtaan. Jos kokee kirjan hyväksi ja haluaa suositella sitä muillekin, mitä se tarkoittaa? Että se sattuu sanomaan minua miellyttäviä asioita, esittää minulle sopivia mielipiteitä, ehkä sellaisiakin joita en ole osannut artikuloida edes itselleni?
Väitän, että jos haluaa oikeasti kehittää avarakatseisuutta, empatiaa ja toisten ymmärtämistä, lukemisen pitäisi painottua huonoihin, ärsyttäviin, sietämättömiin, häiritseviin, tylsiin, epäuskottaviin, rasittaviin teoksiin "hyvien" sijaan. Jos vaikkapa lehtikritiikkiä, kirjabloggausta tai kirjan etu- tai takakantta katsellessa tulee fiilis että "tuotahan en ainakaan halua lukea" niin juuri se kirja pitäisi lukea, ja jos lukiessa tekee mieli paiskata kirja seinään huutaen "v***u mitä p****a" niin ollaan arvoteoksen äärellä.

Koska harrastuslukijat lukevat yleensä sitä mitä haluavat lukea, jää kirjallisuuden kasvattava vaikutus kuitenkin vähäiseksi. kriitikot ja muut ammattilukijat ovat tässä suhteessa onnellisemmassa asemassa koska saattavat joutua lukemaan merkittävässä määrin muillakin perusteilla kuin omien mieltymystensä mukaan, mutta ongelmatonta ei ole sekään, koska...

Leivän syönnistä ja laulujen laulamisesta

Kirjallisuutta ei tuoteta missään hermeettisesti suljetussa tilassa, jossa kirjailija on täysin irrallaan yhteiskunnasta ja siinä kulloisella hetkellä vaikuttavista ajatusvirtauksista, arvoista ja vallitsevista mielipiteistä. Ja vaikka kirjailija olisikin, niin kustantajat eivät ole, eivätkä kirjakaupat, kirjastoväki, medioiden julkiset kirjallisuuskommentoijat (lehtien kulttuuritoimituksista yksityisiin kirjabloggaajiin), lukijat, palkintoraadit, taidesäätiöt...kirjallisuus vaikuttaa ehkä yhteiskuntaan (tästä väitteestä alempana lisää) mutta samoin yhteiskunta vaikuttaa merkittävästi kirjallisuuteen.

Olen jo pari kertaa blogissa siteerannut C.S.Lewisin esipuhetta pyhän Athanasiuksen On the Incarnationiin, mutta koska se summaa tämän ongelman, siteeraan kolmannen kerran.

"We may be sure that the characteristic blindness of the twentieth century - the blindness about which posterity will ask, "But how could  they have thought that?" - lies where we have never suspected it, and concerns something about which there is untroubled agreement between Hitler and President Roosevelt or between Mr. H.G.Wells and Karl Barth.
None of us can fully escape this blindness, but we shall certainly incrase it, and weaken our guard against it, if we read only modern books. Where they are true they will give us truths which we half knew already. Where they are false they will aggravate the error with which we are already dangerously ill. The only palliative is to keep the clean sea breeze of the centuries blowing through our minds, and this can be done only by reading old books.
Not, of course, that there is any magic about the past. People were no cleverer then than they are now; they made as many mistakes as we. But not the same mistakes. They will not flatter us in the errors we are already committing; and their own errors, being now open and palpable, will not endanger us.
[...] To be sure, the books of the future would be just as good a corrective as the books of the past, but unfortunately we cannot get at them." 


Vahvistusharha toimii yksilötasolla mutta vinoumat kertyvät myös joukkojen tasolla, heijastaen oman aikansa erityispiirteitä ja oman aikansa ajatuksia, ja koska niitä ei välttämättä kykene tiedostamaan (koska niihin suhtaudutaan niin itsestäänselvinä paradigmoina) niitä ei välttämättä myöskään pysty kyseenalaistamaan, tai jos joku pystyykin, saattaa huomata olevansa marginaalissa, mahdollisesti täysin kaikkien kustantamojen ulkopuolella (mahdollisesti myös siitä syystä että ahkerin kyseenalaistaja ei välttämättä ole taitavin kirjoittaja...), ja tätä myötä vaikeassa asemassa lukijoiden tavoittamisessa. Joitain ajatuksia ei edes tuoda julki.

Olen aiemmin miettinyt sanan-/ilmaisunvapautta ja päätynyt pitämään sitä hyvin ongelmallisena käsitteenä, koska ollakseen mielekäs siihen liittyy velvollisuus kuunnella kaikkea, sitä hiljaisinta ja epäselvintäkin ääntä, sisällöstä riippumatta, koska muuten mahdollisuus saada äänensä kuuluviin riippuu lähinnä yhteiskunnan valtasuhteista.
Tässä kohtaa ei riitä näennäinen hyminä jossa väitetään sananvapauden olevan selviö kunhan minun ei tarvitse kuulla eikä nähdä niitä omistani näkemyksistäni eroavia kommentteja (tai määrittää mikä tahansa lause "mielipiteeksi"): se on ehkä marginaalisesti parempi kuin "kaikki eri mieltä olevat on tuhottava raudalla ja tulella", mutta koska se passiivisena asenteena pönkittää yhteiskunnassa esiintyviä valtasuhteita ja epätasa-arvoisuuksia, on se eettisesti aika ongelmallinen.

Kun kristillisessä etiikassa puhutaan "rakkaudesta" hyveenä, tarkoitetaan sillä ensisijaisesti aktiivista hyvettä joka kohdistuu asioihin ja henkilöihin joista ei pidä: sellaisten asioiden ja ihmisten rakastaminen tai suvaitseminen joista jo pitää ei ole kummoinenkaan saavutus.
Tästä syystä toistan suositukseni lukea huonoja, ärsyttäviä, sietämättömiä, häiritseviä, tylsiä, epäuskottavia, rasittavia teoksia, ja mielellään etsimään näitä aktiivisesti, eikä tyytymään vain siihen mikä nyt sattuu helposti olemaan tarjolla.

Tämä lienee enemmän ammattilukijoiden ongelma, joiden pitää lukea niitä kirjoja joita tällä hetkellä pitää lukea, harrastelija voi valita vapaammin kaikenlaista epämuodikasta.

Luetun ymmärtämisestä

Kun aloin miettiä tätä tekstiä, oli ranskalaislehdissä ollut juuri esillä kirjailija Pierre Loti, jonka kotimuseota vaadittiin poistettavaksi historiallisten monumenttien patrimoine-listalta, koska kirjailijan tuotannossa on osioita joita voidaan pitää loukkaavina juutalaisia ja armenialaisia kohtaan. Tämä on herättänyt kommentointia puolesta ja vastaan, mm. kommentin ajan hengestä että siinä missä aiemmin taideteos shokeerasi uutena ja parikymmentä vuotta myöhemmin päätyi arvostettuna museon seinälle, nykyään suuntauksena on enemmän etsiä kohua vanhemmasta kaanonista ja vaatia niiden poistamista...

Uudelleentarkastelu ja -tulkinta, myös radikaalisti teoksen luomisen tai ensimmäisen vastaanoton lähtökohdista poikkeava, on suositeltava harrastus, ja sitä tehdään tässäkin blogissa varsin paljon.
Kuten yllä totesin, kulttuurisessa dialogissa on tärkeää ymmärtää ja tuoda esiin myös oma positio koska muuten ei ole kyse dialogista: samalla on kuitenkin huomioitava että tässä tarkastelussa kyse on juuri omien lähtökohtien esilletuomisesta, ja tiukasti niiden sisällä pysyminen ei edistä lainkaan ymmärrystä muita kohtaan, empatiaa tai muita kaunokirjallisuudesta luvattuja asioita. Toisenlaisessa historiallisessa kontekstissa kirjoitettiin paljon sellaisia kirjoja jotka sopivat huonosti nykyhetken ortodoksiaan mutta joiden ansiot saattavat olla ihan muualla (kuten yllä myös C.S.Lewis toteaa).

Huutoäänestyksen perusteella tapahtuva taidearviointi ei kuitenkaan ole kovin kiinnostavaa, ja joskus tiukasti määritellyt lähtökohdat arvioinnille menevät täysin ohi teoksen arvoista: kaikkia maailman kirjoja voi tarkastella vaikkapa sillä perusteella ovatko ne kieltä uudistavaa avantgardea, onko niiden naishahmoissa tarpeeksi yhteiskunnallista syvällisyyttä tai onko niissä tarpeeksi äksöniä ja mukaansatempaava juoni, mutta kullakin kriteerillä tulee aimo kasa kirjoja joissa tarkastelu jää kuriositeettiseksi: teoksen runnominen omien ennakkokäsitysten mukaiseksi on aika hyödytöntä puuhaa.

Pidän myös varsin huolestuttavana pyrkimystä olla näkemättä mitään eroa tekijän ja teoksen välillä: jos henkilö on joissain yhteyksissä ilmaissut näkemyksiä jotka halutaan tuomita, on koko henkilö ja kaikki häneen liittyvä tuomittava eikä minkään tähän henkilöön liittyvän kanssa haluta olla tekemisissä.
Sama toimii tietysti toisinkinpäin: kun henkilö on tarpeeksi kiinnostava, ihailtava tai edes samaistuttava niin teoksetkin saavat välittömästi glooriaa (tai ainakin medioiden kulttuuripalstoilta saa joskus tällaisen käsityksen, kun keskitytään tekemään henkilöjuttuja joissa sivulauseessa saatetaan mainita että joku teoskin on ilmestynyt).
Teoksien arviointi perustuu siihen onko kirjoittaja "hyvä tyyppi" vai ei, edustaako henkilö sopivasti samoja arvoja ja mielipiteitä kuin itse, mairitteleeko ennakkoluuloja vai ei. Ei tarvinne sanoa minkä verran tällä on vaikutusta mielen avartumiseen ja toisten näkökulmien ymmärtämiseen.

Niitä huonoja kirjoja kannattaa yhä lukea, erityisesti jos niiden kirjoittajakin vaikuttaa rumalta ja tyhmältä.

Tarinoista joita kerromme itsellemme 

Erityisesti historiallisten romaanien yhteydessä saatetaan kiinnittää huomiota, että ne eivät useinkaan käsittele aiheitaan kovinkaan neutraalisti tai tasapuolisesti ja saattavat lähteä muokkaamaan historiaa hyvinkin raskaalla kädellä uusiksi (sama pätee tietysti myös muuhun kirjallisuuteen, mutta siihen tunnutaan kiinnittävän harvemmin huomiota).
Kirjailija puolustautuu tietysti toteamalla että tämähän on kaunokirjallisuutta, ei tieteellistä tutkimusta, ja samoin tekevät lukijat.

On kuitenkin havaittu, että esim. nykyhetkellä monen käsitykset Suomen sisällissodasta perustuu vahvasti siihen mitä Väinö Linna kertoi Täällä pohjantähden alla -kirjassa ja vastaaviin esimerkkeihin törmää jatkuvasti; vaikka lukijat sanoisivatkin tietysti lukevansa vain fiktiota niin silti sitä omaksutaan sellaisenaan.
Tässä ei sinänsä ole mitään yllättävää: tarinallistamista käytetään opetuksessa, markkinoinnissa, palvelumuotoilussa ja esim. myyttien merkitys asioiden ja arvojen omaksumisessa on tunnettu vuosisatojen ja -tuhansien ajan, tietoa käsitellään helposti tarinoina. Tästä syystä puolustus "mutta sehän on vain fiktiota" ei toimi, fiktio ei ole koskaan vain fiktiota.

Koska fiktiolla välitetään myös (tai ehkä ensisijaisesti) arvoja, asenteita, tulkintoja, ei myöskään riitä että esim. historiallisessa romaanissa konkreettiset faktat ovat oikein ja materiaalisella tasolla ei tapahdu anakronismeja, jos esim. hahmojen psykologia ja käytös on väärältä vuosisadalta. Tätä kuitenkin tapahtuu, josta syystä historialliset romaanit kertovat yleensä enemmän kirjoitusajastaan kuin kuvatusta hetkestä, ja niihin pätevät siis samat vääristymät kuin mistä yllä on ollut puhetta...sama pätee tietysti myös nykyaikaan tai spekulatiivisiin maailmoihin sijoittuviin kirjoihin, ne saattavat käsitellä jotain aihetta mutta miten?

Yksittäisen teoksen vääristymät, epätasapuolisuudet ja neutraaliuden puute ei tietenkään olisi ongelma, jos lukija lukee laajasti ja monipuolisesti kirjoja niin, että niistä muodostuva kokonaiskäsitys tulee tasapuoliseksi. Ongelmahan on se, että vaikka niin haluaisikin tehdä (ja kaikki eivät halua), joitain näkökulmia ja puolia hyvin edustavia teoksia saattaa olla hyvin vaikea löytää, ne saattavat olla jokseenkin tuntemattomia, jääneet kääntämättömiksi, julkaistu ikuisuus sitten ilman uusintapainoksia tai ehkä niitä ei ole koskaan julkaistu, tai edes kirjoitettu.

Tätä voidaan ajatella muuten myös yhtenä kulttuurisen omimisen ongelmakohdista: "valkoisuuden" (mitä se missäkin yhteydessä sitten tarkoittaa) pyrkimyksestä ottaa itselleen kulttuurisen dialogin kaikki roolit, joka epäilemättä miellyttää "valkoisuutta" kun se voi sujuvasti jutella itsekseen ja näin toimimalla helposti vaientaa ja marginalisoi kaikki muut äänet...

Välttääkseen tunnetumpien tarinoiden aiheuttamat harhat ja vääristymät, lukijan tulee siis tehdä paljon työtä, ja usein lukea huonoja, ärsyttäviä, sietämättömiä, häiritseviä, tylsiä, epäuskottavia, rasittavia teoksia, joita on vaikea löytää.
Mutta aivan erityisesti kannattaa luopua siitä ajatuksesta, että kaunokirjallisuuden lukeminen olisi joku ihmelääke joka automaattisesti kasvattaisi empatiaa ja toisten ymmärtämistä ja hyväksymistä: moinen harhaluulo on vaarallisempi kuin lukematta oleminen.

27.6.18

Marcel Pagnol - Angèle


Kolmas lukemani Marcel Pagnolin kirja: tässä välissä aloitin vähän matkaa Le château de ma mère'ia, jatko-osaa Isäni kunnian päivälle ranskaksi mutta kun se vaikutti olevan ihan suoraan jatkoa (eikä kyseisen kirjan yksityiskohdat olleet ihan vahvasti muistissa) ja pudotteli sellaista vauhtia metsästysaiheista erikoissanastoa että päätin jättää luettavaksi joskus myöhemmin.

Mutta nyt sitten taas yksi Pagnolin elokuvakäsikirjoituksista, vuonna 1934 julkaistusta elokuvasta. Vähän samoja elementtejä tässä on kuin aiemmin lukemassani Naïsissa mutta huomattavan erilaisessa tunnelmassa, tämä on aikamoista melodraamaa jonka alkupuoli olisi materiaalia jota Teuvo Tulio harrasti myöhemmin: nuori maatilan tyttö, nimihenkilö Angèle, tulee kaupungista tulleen Louisin viettelemäksi ja ajautuu tämän mukana Marseilleen prostituoiduksi, jälkipuoliskolla sitten tapahtuu kaikenlaista muuta.
Leffa ei ehkä ole suurimpia klassikoita mutta nautti ilmeisesti arvostusta ainakin omana aikanaan, ja oli Fernandelin ja Pagnolin ensimmäinen yhteistyö (ja ilmeisesti sulka Fernandelin hattuun, oli alkanut saada jo mainetta koomikkona mutta tässä oli vähän vakavampi rooli): en ole nähnyt mutta noin yleensä ottaen vanhat melodraamat kiinnostavat yleensä ansioituessaan kamera- ja näyttelijätyössään.
Eli käsikirjoitus jäi vähemmän innostavaksi, niin kovin 30-lukulaiseksi melodraamaksi joka ei ole ikääntynyt ollenkaan hyvin (Naïsissa muistan olleen hieman enemmän kepeyttä ja huumoria).
No, kieleltään tämä oli aika helppoa ja sujuvaa joten lukeminen ei ollut mitenkään ponnistelua, ja vähän kiinnosti juonen tasolla että mihin suuntaan tilanne kehittyykään...

Tulipahan luettua.
Vaikkei sisällöllisesti tässä tehdäkään elokuvaa, niin kai tämän voi silti mainita Helmet-haasteen kohtaan 18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä.

22.6.18

Novellihaaste II -koonti


Novellihaaste II jatkoi Nipvet-blogissa siitä mihin edellinen päättyi: vaikka ohjeet olivatkin hieman erilaiset. Ja kun tapaan lukea novelleja muutenkin paljon, niin tietysti jatkan osallistumista (vaikka merkillisesti päädyinkin lukemaan tällä kertaa vähemmän kuin edelliseen haasteeseen, vaikka aikaa olikin enemmän...
Ja kyllä niitä kiinnostavia novellikokoelmia jäi myös odottamaan vuoroaan...
Tietysti "novellin" määrittely oli vähän epämääräistä ja tulkinnanvaraista samoin kuin "novellikokoelman". Haasteeseen voi hyvin laskea ainakin seuraavat 14 kirjaa:

J.M.G. Le Clézio - Kuume (9, sävy)
Ljudmila Petruševskaja - Klarissan tarina (21, hahmo)
Alifa Rifaat - Kaukaa siintää minareetti (15, paikka)
Kate Chopin - A Pair of Silk Stockings (5, konflikti)
Primo Levi - A Tranquil Star (17, teema)
Giuseppe Tomasi di Lampedusa - Seireeni ja muita kertomuksia (4, hahmo)
Stig Dagerman - Sleet (12, juoni)
Heinrich Böll - Palavat sielut (11, näkökulma)
Marina Tsvetajeva - Piru ja muita kertomuksia (10, näkökulma)
Shusaku Endo - Stained Glass Elegies (11, konflikti) 
Naguib Mahfouz - The Time and the Place (20, teema)
J.M.G. Le Clézio - Peuple du ciel (2, paikka)
Ryunosuke Akutagawa - Hammasrattaat (10, juoni)
Renée Vivien - La dame à la louve (17, sävy)

Hieman tulkinnanvaraisempi on tämä:
  

josta en laskenut novellien määrää (oli niitä varmaan parisensataa) enkä peukuttanut mitään yksittäistä tarinaa vaan tarinoiden suurta osaa koska se oli tässä tapauksessa mielekkäämpää, mutta joka tapauksessa kyseistä kirjaa kyllä pitää suositella jos novellit kirjallisuuslajina kiinnostaa.  

Näiden lisäksi olen kyllä lukenut ja blogannut muutaman teoksen joita voisi pitää pitkinä novelleina mutta jotka jostain syystä on julkaistu omina teoksinaan (viimeksi pari viikkoa sitten luettu Tournierin L'aire du Muguet) ja joitain yksittäisiä novelleja mutta kun en ole kokonaisina kirjoina lukenut niin ei ole tullut bloggausta (mm. Marcel Aymen Passe-muraille tai Fredrika Runebergin Mandariinin tytär). 

Mutta onhan tuossakin jo. Laskin 164 novellia, ja 14 peukutettua novellia kattavat haastekategoriat kahteen kertaan, saan siis Tuplapeukuttajan arvonimen.
Kokoelmista monia ei ehkä voi suositella varauksetta mutta jokaisessa on ollut omia kiinnostavia piirteitään ja erinomaisia novelleja, aiheet, tyylit ja toteutukset ovat olleet hyvin monenkirjavia. 

Kiiton mainiosta haasteesta, ja novelleja tulen lukemaan jatkossakin (ja peukuttamistakin voisi jatkaa). 

18.6.18

W.H. Auden - As I Walked Out One Evening


Jo pitempään Auden on ollut mielessä englanninkielisenä runoilijana johon voisi tutustua, ja tämän valikoiman luettuani voisin lukea lisääkin.

Tähän valikoimaan on valikoitu nk. kevyempää runoutta: tyylillisesti monenkirjavaa materiaalia, lauluja, balladeja, limerikkejä yms, runoutta joka ei ota itseään kovin vakavasti (herkät kaunosielut saattavat hermostua joistain kokoelman runoista) mutta jossa näkyy kuitenkin omistautuminen ja taito, ja se että runo on hauska ei tarkoita etteikö se voisi olla myös fiksu tai ajatuksiaherättävä...silti monta olisi runoilijaa jonka tuotannossa esim. rivot limerikit olisivat jokseenkin outo lisä, tässä ne sopivat oikein hyvin muun runouden seuraan, itseironiaa käytetään joten samoin irvaillaan myös sille mitä runous voi tai runouden pitää olla.

Tätä lukiessa tuli mieleen myös ajatus jonka olen aika ajoin kuullut esitettävän runouden yhteydessä (sen lisäksi että runoudella on kieltä uudistava tehtävä), eli yksittäisen runoteoksen ja runoilijan suhde traditioon, kuinka runouden lukeminen ja ymmärtäminen vaatii yleensä kykyä ymmärtää tämä suhde.
Tässä ja muussa lukemassani, myöhemmässäkin, brittirunoudessa leimaa-antava piirre on nimenomaan hyvin pitkän tradition tunne, Auden viittailee sujuvasti vanhoihin kansanballadeihin ja modernimpien tunnelmien ohella kirjoittaa runoja jotka voisivat tyylillisesti olla hyvin 1700-luvulta (silloinkin kun sisältö tai kieli ehkä ei), ja muussakin lukemassani usien tuntuu että Chaucer, Shakespeare, Byron, Keats ja Wordsworth ovat tuttuja siinä missä TS Eliotkin.

Onko Suomessa historiaa? Tarkoittaako suomalaisessa runoudessa traditio ja konteksti viimeistä kymmentä vuotta tai korkeintaan edellistä sukupolvea? Kalevalan olemassaolo ehkä juuri ja juuri tiedetään, mutta keskusteleeko nykyrunoilija Siljon, Sarkian tai Mannisen kanssa?
Tavallaan tämä vaikeuttaa myös runouden lukemista ja runokentän seuraamista, siinä missä briteillä historia on yhteinen (ja tuntuu että sama pätisi myös moneen muuhun suureen kulttuuripiiriin) niin jos konteksti siirtyy ja vaihtuu koko ajan niin kuinka moni siitä pystyy olemaan perllä?
Epäilemättä tällä jatkuvan uudistamisen tavalla pystyy tuottamaan hyvin uudenlaista kieltä, mutta jääkö uudenlaisen kielen vaikutus sitten sen verran marginaaliseksi että kielen uudistuminen jää tapahtumatta, uudet kirjat voi lukea ja silti siteerata vain Racinea ja Flaubertia kun tietää ketkä ovat sen arvoisia että kannattaa osata ulkoa.

O Tell Me the Truth About Love

Some say that Love's a little boy
     And some say he's a bird,
Some say he makes the world go round
     And some say that's absurd:
But when I asked the man next door
     Who looked as if he knew,
His wife was very cross indeed
     And said it wouldn't do.

Does it look like a pair of pyjamas
     Or the ham in a temperance hotel,
Does its odour remind one of llamas
     Or has it a comforting smell?
Is it prickly to touch as a hedge is
     Or soft as eiderdown fluff,
Is it sharp or quite smooth at the edges?
     O tell me the truth about love.

The history books refer to it
     In cryptic little notes,
And it's a common topic on
     The Trans-Atlantic boats;
I've found the subject mentioned in
     Accounts of suicides,
And even seen it scribbled on
     The backs of railway guides.

Does it howl like a hungry Alsatian
     Or boom like a military band,
Could one give a first-class imitation
     On a saw or a Steinway Grand,
Is its singing at parties a riot,
     Does it only like Classical stuff,
Will it stop when one wants to be quiet?
     O tell me the truth about love.

I looked inside the summer-house,
     It wasn't ever there,
I've tried the Thames at Maidenhead
     And Brighton's bracing air;
I don't know what the blackbird sang
     Or what the roses said,
But it wasn't in the chicken-run
     Or underneath the bed.

Can it pull extraordinary faces,
     Is it usually sick on a swing,
Does it spend all its time at the races
     Or fiddling with pieces of string,
Has it views of its own about money,
     Does it think Patriotism enough,
Are its stories vulgar but funny?
     O tell me the truth about love.

Your feelings when you meet it, I
     Am told you can't forget,
I've sought it since I was a child
     But haven't found it yet;
I'm getting on for thirty-five,
     And still I do not know
What kind of creature it can be
     That bothers people so.

When it comes, will it come without warning
     Just as I'm picking my nose,
Will it knock on my door in the morning
     Or tread in the bus on my toes,
Will it come like a change in the weather,
     Will its greeting be courteous of bluff,
Will it alter my life altogether?
     O tell me the truth about love.