15.11.17

Arthur Schnitzler - Piirileikki

 

Alkuvuonna lukemani toinen  Arthur Schnitzlerin kirja Unikertomus oli etukäteen tuttu Kubrickin leffaversiona Eyes Wide Shut, ja sama pätee tähän näytelmään (suom. Heikki Salojärvi), tunsin teoksen jo Max Ophülsin elokuvana La ronde vuodelta 1950.

Näytelmä julkaistiin alun perin jo vuonna 1900 pienenä painoksena lähinnä ystävien huvitukseksi, julkisempi painos vasta jokunen vuosi myöhemmin ja esitetteväksi se päätyi vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Ja tällöin näytelmä aiheutti skandalöösin sisältönsä vuoksi niin paljon negatiivista kohua että Schnitzler päätti julistaa näytelmän esityskieltoon joka ulotti 50 vuotta kuolemansa jälkeen, siis vuoteen 1981 (kielto havaitusti vuoti jonkin verran...)

Näytelmä on vahvasti ideavetoinen, siinä määrin että ei tätä olisi kai edes tarvinnut lukea kun sen leffan on nähnyt: kymmenen henkilöä ja kymmenen kohtausta, ensimmäisessä kohtauksessa tapaa kaksi henkilöä, joista toinen tapaa seuraavassa kohtauksessa kolmannen, joka tapaa kolmannessa kohtauksessa neljännen, ja viimein kymmenennessä kohtauksessa viimeinen henkilö tapaa ensimmäisen.
Henkilöt tunnetaan vain määreiltään: prostituoitu, sotilas, kotiapulainen, nuori herrasmies, nuori nainen, hänen aviomiehensä, nuori kaunis tyttö, runoilija, näyttelijätär ja kreivi.

Kohtaukset etenevät samaan tapaan: henkilöt juttelevat joskus enemmän ja joskus vähemmän, sitten keskustelussa tullaan katkoviivaan
------------- (teatterissa tässä kohtaa laskettiin esirippu, koska eihän 20-luvunkaan teatterissa nyt ihan mitä tahansa näytetty)
ja sitten sanotaan mitä vielä on sanottavaa. Joskus tulee toinenkin katkoviiva.

Vaikka henkilöt vain määreitä ovatkin niin persoonallisuutta on kuitenkin häivähdys mukana, tunteita taas aika lailla vähemmän: mikään rakkauden karuselli tämä ei ole vaikka intohimot (tai joskus mahdollisesti laskelmointi tai valloitus) miestä ja naista vievätkin. Johtopäätökset Schnitzler kuitenkin jättää lukijalle...

12.11.17

Elizabeth Taylor - Angel


Angelica Deverell on yksi kirjallisuushistorian suurista fiktiivisistä kirjailijoista.

Gilbright and Brace had been divided, as their readers' reports had been. Willie Brace had worn his guts thin with laughing, he said. The Lady Irania was his favourite party-piece and he mocked at his partner's defence of it in his own version of Angel's language.
"Kindly raise your coruscating beard from those iridescent pages of shimmering tosh and permit your mordant thoughts to dwell for one mordant moment on us perishing in the coruscating workhouse, which is where we shall without a doubt find ourselves, among the so-called denizens of deep-fraught penury. Ask yourself - nay, go so far as to enquire of yourself - how do we stand by such brilliant balderdash and live, nay, not only live, but exist too..."
"You overdo those 'nays'," said Theo Gilbright. "
She does not."
"There's a 'nay' on every page. M'wife counted them."


Gilbright ei tiedä mitä kirjailijalta odottaa, ei ainakaan toimistoon ilmestyvää pikkukaupungista tulevaa 15-vuotiasta tyttöä, jossa täydellinen huumorittomuus yhdistyy vankkumattomaan itsetietoisuuteen: eräänä päivänä näytellessään sairasta ettei tarvitsisi mennä kouluun, Angel Deverell alkoi kirjoittaa kirjaa ja on nyt täysin tietoinen että hänen tulevaisuutensa, ei, vaan hänen kohtalonsa on olla suuri kirjailija.
Gilbright ehdottaa joitain muutoksia, shampanjapulloa ei avata korkkiruuvilla, ja se kortinpeluukohtaus on hieman, no, uskalias (eletään 1900-luvun alkua, viktoriaaninen aika on juuri päättymässä). Angel kieltäytyy muuttamasta sanaakaan.
Kirja julkaistaan silti, kriitikot pilkkaavat mutta se myy varsin hyvin, samoin kuin seuraavatkin joita Angel suoltaa maanisesti, samalla kuin suurempi omaisuus ja tunnettavuus mahdollistaa näkyvämmän eksentrisen ja ekstravagantin käytöksen. Angel ei juuri lue kirjoja, ei kuuntele ihmisiä, ja jos maailma ja hänen mielikuvituksensa joutuvat joskus ristiriitaan, maailma todetaan ikävystyttävämmäksi ja sivuutetaan, ja ne pilkkaavat kriitikot ovat vain kateellisen pahanilkisiä tai pelkästään pohjattoman typeriä kun eivät kykene ymmärtämään hänen nerouttaan.
Ja aikanaan Angel Deverell menee pois muodista, yleisö unohtaa ja ristiriita Angelin olosuhteissa päänsä sisä- ja ulkopuolella kasvaa, tähän verrattuna Norma Desmondilla oli tiukempi ote todellisuudesta...

Love and wine transformed her. As she was now he wanted to paint her - not staring him out in defiance, as she had done; but glowing, uncertain, with thoughts crowding in, some of them, he could tell, disturbing.
"I read one of your books," he said, sounding as if it were rather a surprising thing to do.
She blinked, jolted by what he had said. She always supposed that everyone had read all her books and had them nearly by heart, that they thought about them endlessly and waited impatiently for the next one to appear.
"My landlady lent it to me. I sat up until I had finished it."

Angelica Deverell ei juuri muistuta Elizabeth Tayloria, tarkkaavaista ja pohjattoman hienovaraista kirjailijaa. Kirjan alku muistuttaa parodiaa, Angelin hahmo on kohtuuttomuudessaan, maanisuudessaan ja ymmärtämättömyydessään niin tolkuton että tähän on vaikea suhtautua vakavasti.
Mutta siinä missä alkuosa on humoristinen, Taylor onnistuu kääntämään kirjan suunnan: Angel on tarpeeksi menestynyt kyetäkseen toteuttamaan unelmansa, ja ne unelmat muuttuvat kultaiseksi häkiksi, rappioksi ja valheeksi, mutta Angel ei periksiantamattomuudessaan ja ehdottomuudessaan voi koskaan sellaista myöntää. Päähenkilöä ei tehdä tippaakaan miellyttävämmäksi tai inhimillisemmäksi, mutta pateettiseksi kyllä, ja se taitavasti luotu paatos sai kuitenkin lukijan myötätunnon kaapattua puolelleen...

No one seemed about. She wondered where Nora and Esmé were, and, feeling suddenly as if she had been deserted when she most needed company, she hurried to finish dressing. The end of her work, to which she had advanced so determinedly, so eagerly, came with a sense of anti-climax. She had emerged from it at last, to a perfectly dull evening with nothing exceptional in the least likely to happen, no fanfare of trumpets, not a glass lifted in salutation, or even any sensation within herself other than tiredness and a certain shrinking from the world.

Angelica Deverell on suuri fiktiivinen kirjailija (kunhan minun ei varsinaisesti tarvitse lukea hänen kirjojaan), Elizabeth Taylor taas todellinen ja havaitusti taitava tällaisessa hienovaraisessa ironian ja surumielisyyden sekoituksessa (hänen kirjojaan luen mieluusti jatkossakin).
Ja myönnetään, tämä kirja sai omaa väriään siitä että toisaalla tietoisuudessani lepatti monenlaisia keskusteluja kirjailijoista, kirjoittamisesta, julkaisemisesta, kriitikoista, lukijoista yms yms.

11.11.17

Paranoidista lukemisesta

Kun proosa-Finlandian ehdokkaat paljastettiin eilen, valikoima oli kieltämättä yllättävä ja yllättävyys on näissä kuvioissa positiivinen juttu. Samalla sen reaktiona heräsi myös kommentteja perinteisestä lukuromaanista ja vastaavista joitain toisia lukijoita miellyttävistä ratkaisuista.
Itse en osaa asettaa itseäni kovin selkeästi kumpaankaan suuntaan, suhteeni niin kokeelliseen kerrontaan kuin perinteiseen draaman kaareen on moniulotteisempi kuin pelkkä kyllä/ei - on/off -valinta.

Mietin tässä hieman omaa lukumakuani ja hahmottelen itseäni lukijana jatkaen siitä minkä vajaa kuukausi sitten aloitin, olenko Barthesin lukijatyyppien hahmotelmassa "paranoidi lukija".
Tommi Melender nosti aiheen tietoisuuteeni pari vuotta sitten, kirjoittaen enemmän fetisistisestä lukijasta, joka keskittyy enemmän katkelmiin, yksittäisiin lauseisiin ja yksityiskohtiin kuin kokonaisuuksiin ja lyhyesti mainiten muut kolme lukijatyyppiä: "Pakkomielteisen lukijan tekee pakkomielteiseksi tarve laatia lukemistaan teoksista valtaisiksi paisuvia selitysröykkiöitä. Paranoidi lukija hakee teksteistä aukkoja ja salakäytäviä, tekeytyy jonkinlaiseksi kirjalliseksi mestarietsiväksi. Hysteerinen lukija taas heittäytyy ehdoitta tekstin vietäväksi ja saa lukunautintonsa tuudittautumalla tekstin tarjoamaan todellisuusilluusioon."
Hysteerinen lukija lienee siis immersiota jahtaava ja juuri perinteistä lukuromaania suosiva, pakkomielteistä en tästä täysin hahmota mutta vähän kuitenkin (kun jatkan sillä mitä Barthes käännettynä sanoikaan). Paranoidius sen sijaan kuulostaa itsetehtynä diagnoosina hyvältä lähtökohdalta.
Toki myöntäen että jokainen on jossain määrin yhdistelmä noita ja saattaa lukea eri kirjoja eri tavalla (esim. olen huomannut että lukumaratoneilla luen usein immersiivisemmin kuin muuten).

Ensisijaisesti sanoisin että minua kiinnostaa eniten aihe ja lukemani tekstit ovat usein argumentteja tai todisteita. Sillä ei ole niin väliä olenko samaa mieltä, ennemminkin päinvastoin: laaja-alaisesti kootut argumentit tuovat toki parempaa todistusaineistoa kuin että valitsisin heti alkuun suosikkiteoriani ja sitten vain kokoaisin sitä teoriaa puoltavia todisteita.
Tuon mukaisesti minua kiinnostaa kirjallisuus joka lähestyy esseistiikkaa, poikkeavista näkökulmista tulevat tekstit, allegoriat jotka eivät epäröi näyttää olevansa allegorioita, ja myös tendenssikirjallisuus (näistä asioista kirjoitinkin jo linkitetyn Kazakevitšin kohdalla).

Lukeminen on metatietoista, etäännytys on mukana. Tästä ehkä tulee myös kiinnostus mitalliseen runouteen, joka on hyvin näkyvästi keinotekoista kieltä: modernismi pyrki lähemmäs luonnollista kieltä, mikä ei ole ollenkaan niin hauskaa. Myöskin vaikken niin paljoa varsinaista genrekirjallisuutta luekaan, minua kiinnostavat kyllä genrekonventiot ja kirjailijan leikittely niillä, niiden keinotekoisuus ei olennaisesti haittaa. Dashiell Hammett ja Agatha Christie ovat parhaat dekkaristit, ja korkealentoinen satufantasia on myös jees (ja eeppisessä runoudessa yleensä vieras kulttuuripiiri ja keinotekoiset konventiot yhdistetään keinotekoiseen kieleen, ihan huippua).

Näistä syistä suhtaudun periaatteessa positiivisesti kokeelliseen kerrontaan, jossa mahdollisuuksilla leikitellään, ja "realistinen" kerronta jossa edetään draaman kaarta näppärästi alusta loppuun ei ole ainakaan mikään myyvä tekijä. Samalla muistutan kuitenkin aiheesta, kerronta joka keskittyy kokeiluihin kielen ja muodon kanssa mutta jolla ei ole mitään (kiinnostavaa) sanottavaa ei tuo nautintoa. Ja niin kuin hyvä argumentti, hyvä kirja on myös napakka eikä jaarittele turhia.

Argumenttien ja todisteiden kanssa kannattaa olla epäluuloinen, kyseenalaistaa tarvittaessa niin toiset kuin itsensä. Varsinainen kirjallinen mukavuusalue on hyvin venyvä käsite, koska vaikka yllä mainitsinkin mieltymyksiä, niin mukavinta on lukea jotain uutta, ja liian tiukasti yhdessä asiassa pysyminen ei tuo tätä, paraskin argumentti muuttuu jankutukseksi.
Yleiseen suosioonkaan ei kannata liikaa luottaa suuntaan tai toiseen: kirjassa joka nauttii laajaa suosiota on eittämättä jotain kiinnostavaa juuri siksi että se nauttii niin laajaa suosiota, mikä se jokin on? Vaikka samalla näissä on myös runsaasti kirjoja joissa riittää toisen käden tiedot, varsinainen lukeminen on tarpeetonta (ja ovatko suositut kirjat yritystä aivopesuun, yritys jonkin sellaisen argumentin normalisointiin joka olisi kuitenkin syytä haastaa?).
Ja toisaalta ilahduttaa tutkia kuriositeetteja, unohdettuja kirjoja, omituisuuksia juuri siksi että ne ovat kuriositeetteja (mestarietsivä ei jätä johtolankaa huomiotta vain siksi että se on pieni ja huomaamaton), ja näistä ei helposti saa toisen käden tietoja.
Suhtaudun myös myönteisesti lukuhaasteisiin, koska ne ovat hyvä johdatus lukemaan jotain muuta, ehkä jopa sellaista jota ei muuten lukisi (jotkut parhaista kirjoista ovat kirjoja joita ei muuten lukisi), ja kiinnitän joskus huomiota kirjojen välillä oleviin yhteyksiin koska olen ne lähekkäin lukenut; ovatko kirjailijat olleet toisistaan tietoisia on samantekevää. 

Ei, en ole ihan varma mikä on se rikostapaus jota varten kerään näitä todisteita ja argumentteja, mutta mysteeri sanan kaikissa merkityksissä se eittämättä on (jotenkin se liittyy ihmisenä olemiseen maailmassa tai jotain). Katsotaan miltä tilanne näyttää viimeisen luvun parlour scenessä, onko mysteeriin saatu enemmän selvyyttä.

7.11.17

Alan Garner - Red Shift


Jos sanoisin, että Alan Garner kirjoittaa nuorten spefiä, puhuisin totta. Mutta vaikka lukemani kirjat (tätä ennen Mustan tornin portilla/Elidor ja Huuhkajalaakso/The Owl Service) ovatkin olleet ansiokkaita, ei ainakaan tämä kirja taitaisi olla kauhean hyvä "vähän lukevat nuoret lukemaan"-täky.

Kerrontaratkaisu ei nimittäin ole kauhean helppoa sorttia, ekspositiota ei liiemmin harrasteta ja suuri osa kirjasta etenee pelkkänä dialogina, joka poukkoilee nopeasti ja lyhyinä kommentteina henkilöltä toiselle niin että on ajoittain vaikea pysyä kärryillä siitä kuka milloinkin puhuu. Ja iso osa dialogista on myös aika viitteellistä, puhujat puhuvat toistensa ohi, selittely on heikoille (jossain vaiheessa aloin miettiä jokin aika sitten lukemaani Harold Pinteriä, tässä oli vähän samaa).
Ai niin, kirjan tarina etenee yhtaikaisesti kolmessa eri aikatasossa joiden välillä on ehkä yhteyksiä tai ehkä ei, ainakin tapahtumapaikka on sama (Cheshiren Mow Cop ja sen ympäristö).Ja kirjan päättää koodilla kirjoitettu kirje, ja koodin murtaminen ei ole ihan triviaalia kun sen avainta ei ole annettu...ei se Huuhkajalaaksokaan nyt niin helpolla lukijaansa päästänyt mutta tässä on silti ihan omanlaistaan yritystä (ja piti erikseen käydä tarkistamassa että kyllä, tämä on määritelty nuortenkirjaksi, kyllä, tämä on määritelty fantasiaksi. Kuka kirjoittaa tällaista nuortenfantasiaa?)

"I don't like this chapel," said Jan. "Go now?"
"What's wrong with it?"
"Perhaps it's that dead her."
"Perhaps."
"Perhaps perhaps perhaps perhaps -"
"It's life," said Tom. "There's flux for you. Continental drift, five centimetres a year, and that -"
"Do buildings change, or is it us?"
"Both?"

Tuosta huolimatta, ja vaikka kirja epäilemättä avautuisi paremmin toisella lukukerralla, henkilöihin ja tapahtumiin ainakin pintatasolla pääsi aika hyvin kiinni, ja omalaatuiseen tunnelmaankin.
Kirjan keskustarinassa nykyajassa Tom ja Jan ovat nuoret rakastavaiset Cheshiressä, Jan lähtee opiskelemaan sairaanhoitajaksi Lontooseen ja Tom taas pysyy kotona, etäisyyttä eivät lievitä kirjeet ja muutaman viikon välein tehdyt tapaamiset, Tom on yksinäinen ja jumissa elämässään ja mielenterveytensä on varsin kyseenalainen...
Tähän limittyvät roomalaisaikaisen Maceyn ja Englannin sisällissodan aikaisen Thomasin elämät, paikka on sama, onko henkilökin, jonkinlainen yhteys näiden välillä kuitenkin on...
Fantasia-osuudesta Garner pysyy epämääräisen vihjailevana, mikään tapahtuma ei moista lopulta paljasta vaan enemmän yleinen tunnelma, kummitusjutun tai Tam Linin legendan hyvin väljä uudelleentulkinta, hyvin tavallinen elämä kietoutuu legendaan...

Merkillinen teos, Garneria pitänee lukea lisääkin (ja tämä teos varmaan joskus uudestaan).

5.11.17

Koko Hubara - Ruskeat tytöt


Luin Koko Hubaran esseekokoelman Ruskeat tytöt.

Koska en ole ruskea tyttö, en sen tarkemmin pureudu suureen osaan siitä mitä Hubara sanoo (valkoisuuteni on lajia joka menee paikallisesta normista pitkin pohjois- ja keski-Eurooppaa, Välimeren rantamilla alan erottua muualta tulleeksi myös olemalla keskimääräistä pitempi. Tietysti erotun myös avattuani suuni mutta se on eri asia).
Mutta koska olen myös lukuisten eri identiteetinpalasten intersektio, kiinnitin toki huomiota joihinkin aiheisiin joista Hubara puhuu.
On tietysti klisee että valkoinen mies ei tykkää kun puhutaan jostain muusta kuin valkoisesta miehestä, näin en tee. Samalla minulla kuitenkin on syytä puhua ensisijaisesti omista kokemuksistani.

Jokin aika sitten kirjallisuuspiireissä Hubara herätti huomiota kommenteillaan Laura Lindstedtin Oneiron-kirjasta ja kulttuurisesta omimisesta. Tästä aiheesta eivät nämä Hubaran esseet juuri puhu, mutta kun aihe lienee yhä monille ongelmallinen niin siitä on kuitenkin hyvä puhua.
Oma anekdootti viime kesältä: Vantaan ev.lut. seurakunnat jakeli eräillä kesäfestivaaleilla värikkäitä rukousnauhoja kaulakoruiksi. Kyseiset nauhat olivat kiinteästi katoliseen rukousperinteeseen kuuluvia viiden dekadin ruusukkoja, joiden kohdalla korostetaan voimakkaasti että ne eivät ole koruja, vaan nimenomaan rukousvälineitä (ja mariaaniseen hengellisyyteen liittyvinä niiden rukouskäytön ei edes kuuluisi olla luterilaisten oppien mukaista). Tämä luonnollisesti herätti närkästystä katolilaisten keskuudessa, että meille tärkeä hengellisyyden muoto tuolla tavalla irrotetaan noin vain kontekstistaan kivannäköiseksi blingblingiksi.
Kun valitin tästä asianomaisille, sain vastaukseksi pahoittelut että tämä oli joitain yksittäisiä henkilöitä harmittanut mutta heistä tämä oli kuitenkin hyvä juttu.
Sitä ei sanottu, että koska heitä on enemmän niin he tekevät mitä huvittaa; sellaista ei tarvitse sanoa, se on tiedossa muutenkin. Pienestä ryhmästä käsin on usein niin kovin turhauttavaa, ja usein turhaa, edes yrittää valis(/t)taa ja siksi aika moni ei niin tee, silloinkin kun pitäisi.
Toki voidaan sanoa kauniita sanoja sananvapaudesta, mutta olen aikaisemmin jo pitänyt sitä ongelmallisena argumenttina, koska se vaatii hyvin paljon, luultavasti liikaa, kohteeltaan: lukijan/kuulijan velvollisuus on lukea/kuulla kaikki argumentit, vaikka kuinka hiljaiset ja kuinka paljon omien mieltymysten vastaiset, jopa ne argumentit joista vaietaan. Muussa tapauksessa "sananvapaus" heijastaa liian usein yhteiskunnan valtasuhteita, ne jotka saavat äänensä kuuluviin peittävät alleen ne jotka eivät saa.

Muutenkin näissä Hubaran esseissä koin eniten tuttuuden havaintoja juuri uskonnon kautta: joskus muistakin ja joistain asioista saatoin sanoa että tuo ei ole minun kokemukseni millään tavalla.
Kokemuksissa on huomattavia eroja, mutta siinä missä Hubara on selannut Instagramista jemeninjuutalaisuuteen liittyviä kuvia, olen minäkin tutustunut historialliseen arkistomateriaaliin saadakseni parempaa ymmärrystä mitä on olla katolilainen Suomessa (arkistot eivät ole laajat eivätkä aina niin selkeät tai hyvässä järjestyksessä, mutta niitä kuitenkin on, koska en selvästikään ole ensimmäinen, joka tätä etsintää tekee. Enkä varmaan viimeinenkään).

Samoin tutulta tuntui Hubaran kokemus journalistina että ruskeus on asia josta joko pitää vaieta kokonaan tai nostaa jutun pääaiheeksi: tämä lokerointi on hyvin tuttua, erityisesti nykyaikana jolloin uskonnot, jos sellaisia nyt välttämättä ylipäänsä pitää olla, pitäisi olla jonkinlainen sentimentaalinen epämääräinen affekti ja täysin yksityisasia.
Kyseinen asennehan on lähtökohtaisesti absurdi, eihän metafysiikka, etiikka, käsitys ihmisestä ja maailmasta ole mitään yksityisasioita vaan asioita joiden kuuluukin vaikuttaa näkyvästi tapaan jolla ihminen on olemassa maailmassa ja yhteiskunnassa. Samalla on pidettävä mielessä, että sekulaari materialismi ei ole mitenkään "neutraali" asenne joka yksin on normi ja kaikki muut poikkeuksia, ei myöskään etiikan puute tai haluttomuus metafysiikkaan.
Mutta nykyisessä kulttuurissa on vaikea löytää kieltä jolla puhua, koska se on norminvastaista. Ja kokemus on osoittanut, että mitä luultavimmin tätäkin tekstiä klikkasi lukemaan henkilöitä jotka lakkasivat lukemasta jotakuinkin heti kun mainitsin "Vantaan ev.lut. seurakunnat" tai muun johonkin uskontoviitteen (kiitos sinulle, joka luet tätä riviä).
Toki on totta, että tuollaista lokerointia harjoitetaan myös uskontojen sisällä, tunnen esim. kristittyjä joista mikä tahansa sellainen joka ei ole todella näkyvästi leimautunut kristilliseksi on vähintäänkin epäilyttävää jos ei suoranaisesti tuomittavaa, ja varmaan heitä löytyy myös muista uskonnoista. Ja heitä kohdatessani huokaan sisäisesti koska en jaa näkemystä, ja he voivat olla yhtä rasittavia kuin tiukimmat "uskonnot ovat yksityisasia, en halua kuulla!"-ihmiset. Mutteivät yhtään enempää.

Tuohon liittyy myös piirre, johon olen kiinnittänyt huomiota näin käännynnäisenä: uudet sosiaaliset suhteet ovat painottuneet merkittävässä määrin muihin katolilaisiin, samalla kun aiempia tuttuja näkee vähemmän ja suhteetkin ovat usein etäisempiä. Vaikka tuttuni ovatkin olleet varsin myönteisiä (he jotka olettavat minun tulleen hulluksi tai epäilevät aivopesua ovat olleet diskreetisti hiljaa minun ollessani paikalla, toisenlaisiakin tarinoita olen kuullut) niin tuo normi että uskonnoista tai mistään niihin liittyvästä ei pidä puhua luo silti eräänlaisen henkisen miinakentän, silloinkin kun ei pitäisi, kun taas omien luona voi olla normaalisti, me puhumme edes suunnilleen samaa kieltä (silloinkin kun emme puhu: suomalaisista katolilaisista alle puolien äidinkieli on suomi).
Näin ihan sen kummemmin suunnittelemattakin: paljon on puhuttu sulkeutuneista uskonnollisista yhteisöistä, mutta minusta näyttää että sekularismi enemmän vauhdittaa tällaista kuin poistaa...
Tuo eroaa Hubaran kokemuksista ruskeana tyttönä: tämä ei näy päällepäin, joten en toimi henkilökohtaisena kohteena tuntemattomien aggressioille (toki ei-henkilökohtaisesti päätyy kuulemaan ihan riittävästi yleisesti ihmisryhmiä koskevia aggressioita), mutta tämä vaikuttaa sellaisten ihmisten kanssa jotka tunnen, myös sukulaisten ja perheenjäsenten (toisaalta käännynnäisenä on aikuinen, epävarmempana lapsena tai nuorena nämä ongelmat ovat isompia).

Viimeviikkoisilla Helsingin kirjamessuilla kuulin Sofi Oksasen puhumassa kirjallisuuden kapenevasta tilasta medioissa: kulttuuripalstat ovat oma aiheensa mutta myöskään muussa yhteiskunnallisessa keskustelussa kirjat eivät näy. Jos oikein ymmärsin niin samaa aihetta käsittelivät jotkut muutkin kirjailijat. Heitä en kuullut, ja Oksasen pointti on jo tärkeä.
Kirjamessujen yhteydessä äänekkäästi vastustin myös ajatusta että kirjallisuuden julkinen vastaanotto pitäisi tapahtua vain ammattikriitikoiden toimesta etabloituneissa, toimitetuissa medioissa: käytin moisesta ajatuksesta mm. sanoja "teknokraattinen" ja "sivistysvihamielinen". Ne ovat minusta osuvia myös tällä viikolla. Tämän ajatuksen ongelma on juuri se, että se lokeroi kirjallisuuden omaksi pieneksi alueeksi jolla ei ole mitään merkitystä kirjallisuuden ulkopuolella, edistäen sitä toista puolta huolesta josta Oksanen puhuu: kirjallisuuden pitää näkyä myös yhteiskunnallisessa keskustelussa, jolloin kirjalliset teokset pitää ottaa vastaan myös muista näkökulmista.

Koska kirja on kirjallisuutta, on toki mielekästä tarkastella sitä myös, ja joskus erityisesti, kirjallisuutena, mikä on sen paikka ja sen arvo kirjallisuutena, osana jatkuvaa kaanonia. Koska kirja on kaupallinen kulutustuote (on se, sori vaan), on sitä mielekästä markkinoida massamedioissa selkeästi kirjallisuudeksi kategorisoituna ostaville ihmisille, tietysti mieluiten keskittyen uutuuskirjoihin jotka ovat juuri nyt kaupoissa ja mahdollisesti keskittyen mieluummin kiinnostavaan henkilöön kirjan takana kuin itse tuotteeseen, jos se vain lisää myyntiä.

Mutta riittääkö tuo? Ei.
Ensinnäkin uskon, että kirjallisuudella on muutakin annettavaa kuin olla sisäsiittoisesti relevantti vain kirjallisuuden itsensä kannalta (jos joku on tästä asiasta eri mieltä, en pystyne sitä pitävästi todistamaa, siksi "uskon". En tiedä onko joku tästä eri mieltä). Tästä syystä on syytä tarkastella kirjallisuutta myös tavoilla joihin perinteinen kirjallisuuskritiikki ei mene, ja myös sellaista kirjallisuutta joka ei perinteisen kirjallisuuskritiikin kannalta ole relevanttia. Toki ammattikriitikko joskus pystyy myös tuohon, mutta ei olennaisesti paremmin kuin joku muu, ja usein huonommin kuin joku muu asianomainen.
Toiseksi massamediat ovat käytännössä näkökulmiltaan rajoittuneita, tietynlaiset ihmiset ja heidän näkökulmansa, kokemuksensa, norminsa ovat edustettuja, ja toisenlaiset ovat parhaimmillaan kohteita (jotka esitetään normien mukaisissa konteksteissa) ja pahimmillaan näkymättömiä. Näin kerrotaan, että kirjallisuus kuuluu vain tietynlaisille ihmisille, toiset pysykööt poissa.
Toinen pointti ei rajoitu vain massamedioihin ja kirjallisuuskritiikkiin, vaan myös kirjallisuustutkimukseen.

Hubara kirjoittaa ruskeiden tyttöjen näkyvyydestä medioissa, niin kohteina kuin tekijöinä, ja on toisaalla nostanut esiin miten Lindstedtin Oneiron näyttää erilaiselta teokselta vaikkapa jemeninjuutalaisen naisen lukemana. Montako on ruskeaa tyttöä kirjallisuuskriitikkona?
Eikä tämä sinänsä rajoitu voimakkaisiin yhteiskunnallisen vallan epätasa-arvoihin. Olen lukenut kollegaltani Primo Leviltä esseen, joissa hän pohtii kemistin ammatin vaikutuksia kirjallisuuden kirjoittamiseen, ja paljon siitä mikä pätee kirjoittamiseen pätee myös lukemiseen. Olen lukenut sisareni Flannery O'Connorin esseitä joissa hän pohtii kristillisenä kirjailijana kirjoittamista pääosin sekulaarissa kulttuurissa, ja katolisena kirjailijana kirjoittamista pääosin protestanttisessa maankolkassa (hänen kohdallaan USAn etelävaltioissa), ja paljon siitä mikä pätee kirjoittamiseen pätee myös lukemiseen.
Sekalaisten muiden identiteettini palasten merkitystä suhteessa kirjallisuuteen on myös puitu ja jos ei ole, ehkä syytä olisi (mukaanlukien mitä on olla valkoinen kirjailija/lukija tai mieskirjailija/lukija, aiheiden tarkastelu negaatioiden kautta ei riitä), kaikkien noiden intersektioista puhumattakaan.

Massamediat toimivat omilla, yleensä talouden, laeillaan, ja näistä johtuen Hubara esittääkin toiveen "meiltä meille"-medioista. Suomen kokoisella kielialueella valitettavasti on niin että aika moni "me"-näkökulma joutuu rajoittumaan varsin yksinkertaisiin ratkaisuihin, kuten vaikka nollabudjetilla pyöritettäviin yhden hengen projekteihin, esim. itsenäisiin blogeihin, tai olemaan kokonaan hiljaa. Silloinkin kun massaa on tarpeeksi pyörittää jotain isompaa (kun olen käyttänyt katolisuutta esimerkkinä, on Suomessa hiippakuntalehti, pari seurakuntalehteä, pari kustantamoa, muutamia nettikanavia joissa tämä on fokuksena) niin niiden rinnalle on kuitenkin hyvä muodostua myös laajempaa verkostoa (koska esim. hiippakuntalehti ei voi keskittyä kirjallisuuteen niin paljon kuin yksittäisen harrastajan blogi, pienemmilläkin medioilla on omat realiteettinsa).

Miten tämä blogi asettuu "meiltä meille"-mediaksi? Olen yrittänyt pitää "me"idän määrittelyn epämääräisenä. En voi keskittyä täydelliseen intersektioon koska yleisö-me rajoittuisi tarkalleen minuun, mutta en ole myöskään halunnut keskittyä vain yhteen osa-alueeseen tai luentatapaan (samalla olen toki sitä mieltä että joku toinen voisi niin tehdäkin, ja se voi tuottaa hyvinkin kiinnostavaa tulosta, joskus myös heille jotka ovat keskitetyn "me"n ulkopuolella).
Siirtelen hieman luentatapaa aiheesta riippuen, joskus saattaa korostua että olen suomalainen, joskus että olen mies, joskus että olen katolilainen, joskus että olen valkoinen, joskus että pidän eeppisestä runoudesta jne. Ja silloinkin kun en tietoisesti korosta mitään noista, niin ne kuitenkin vaikuttavat siihen mitä luen, miten luen ja mitä lukemastani kirjoitan tai jätän kirjoittamatta. Tästä on syytä olla tietoinen.
Minua ja oletettua yleisöäni yhdistää olla "kirjallisuudesta kiinnostunut", muista aspekteista voi sitten poimia itselleen relevantteja kosketuspintoja ja kiinnostuksen kohteita, ja jos sellaisia ei löydy yhtään niin sitten ei kai myöskään jää lukemaan blogia vaikka muuten olisikin kirjallisuudesta kiinnostunut. Vaikka oletankin että täällä saattaa olla niin lukijoita joita kiinnostaa asia X mutta olisi kiva jos olisin hiljaa asiasta Y kuin lukijoita joita kiinnostaa asia Y mutta olisi kiva jos olisin hiljaa asiasta X...

Hyönteisdokumentti-blogissa minun pyrkimykseni on kirjoittaa niin hyvin Hyönteisdokumentti-blogia kuin mahdollista.
Teen sitä jo nyt paremmin kuin kukaan muu.

Mm. näitä ajattelin kun luin Koko Hubaran esseekokoelmaa Ruskeat tytöt.
(Sitä on luettu monissa muissakin blogeissa, viimeaikaisia mm. Mai, Hanna, Katri...

3.11.17

Reiner Kunze - Nuo ihmeelliset vuodet



Divarihyllyjä selatessa Reiner Kunzen kirja kiinnitti huomion kiinnostavan fragmenttisella rakenteellaan: kirja koostuu lyhytproosasta joka on hioutunut tiiviiksi, usein vain kappaleen tai kahden mittaisiksi teksteiksi. Takakannessa oli Heinrich Böllin blurb, mutta ei muuta tietoa sisällöstä, mutta mitä sitä enempää tarvitseekaan.

Ja kas, olinhan tästä kuullut aiemminkin ja kiinnostavana huomioinut Leningrad - Ost-Berlin -haasteen piirissä kun Ketjukolaaja oli tästä blogannut. Kunze, itä-saksalainen dissidentti, tarinoi varsin tavallisesta elämästä rautaesiripun takana: lyhytproosa ei asetu varsinaisiksi novelleiksi, vaan pysyy fragmentteina, jotka muodostavat sarjoja jotka muodostavat jonkinlaisen ikkunan aikaan.
Erityisesti huomion kohteena ovat nuoret: yhdessä sarjassa isä puhuu tyttärestään ja näissä huomioissa limittyvät yleiset kokemukset teini-ikäisen kasvattamisesta ja yhteiskunnasta jossa postikortti Tokiosta on vihamielistä propagandaa ja keskijakauksen kuuluu olla suorassa (näistä tuli omalla tavallaan mieleen Marjane Satrapin Persepolis), ja monissa muissakin nuoret ovat niinkuin nuoret tapaavat olla, mutta eri asia on saavatko olla.

Loppupuolen taas täyttää sarja kokemuksia jotka liittyvät Prahan kevääseen 1968, kun muiden joukossa myös itäsaksalaiset sotilaat palauttivat Tsekkoslovakiaa ruotuun, ja niistä ristiriitaisista tunteista, joilla myös tavalliset itäsaksalaiset asiaan suhtautuivat. Tähän osaan oli otettu myös joitain sensuroitujen tsekkiläisten runoilijoiden runoja (muun kirjan on kääntänyt Aarno Peromies, nämä runot Kirsti Siraste).

Kirjassa saattaa olla kohtalainen määrä fiktiivisyyttä, mutta myös paljon sellaista joka on joskus tapahtunut ainakin jollekulle. Oma annoksensa huumoriakin tapahtumia ryydittää, mutta siinäkin on puolet hirtehisyyttä, ja muuten toteava-mutta-sirpaleinen kuvaus alleviivaa olojen absurdiutta...

Hän oli lukenut "Vankileirien saariston". Vastoin minun neuvoani. Mutta häntä eivät vainonneet selostukset fyysisistä kidutuksista. -Oletsä lukenut sen kohdan Ira Kalinasta? hän sanoi. En voinut muistaa. -Butyrkan, erään kauttakulkuvankilan asemalla muuan ostaja sanoo, huomattuaan seitsemäntoistavuotiaan Ira Kalinan: No, näyttäkääpäs, tavaranne! Hänet tuodaan alastomana katsastettavaksi.
- Kun kuvittelee, että kaikki voi yhdessä yössä taas muuttua tuollaiseksi, hän sanoi, -juoksenteleehan täällä ihan riittävästi noita tyyppejä -, kun sitä kuvittelee, alkaa ihmetellä, minkä takia ei sittenkään häivy täältä. Saisivat vaikka tärskäyttää kuoliaaksi, parempi sekin.

31.10.17

Lokakuun luetut

Alicia Giménez Bartlett - Petra Delicado ja vihaiset koirat
Penelope Fitzgerald - Human Voices
Stig Dagerman - Sleet
Emmanuil Kazakevitš - Sininen vihko
George Byron - Kolme runokertoelmaa
Thomas Mann - Pyhä syntinen
  
Lokakuussakin tuli kirjoja luettua, mutta erityisesti tuli niistä kuultua ja vähän keskusteltua itsekin, kun seikkailin sekä Turun että Helsingin kirjamessuilla. Tekemistä, näkemistä ja kuulemista riitti hyvin molempiin kun ovat myös tapahtumina sillai sopivan erilaisia, Turku sopivan tiivis että tilassa pystyi sukkuloimaan tapahtumasta toiseen, Helsinki taas laajempi jossa sitten haahuillaan sen mukaan mitä sattuu vastaan tulemaan.
Paljon tuli taas pureskeltavaa ja jonkin verran lisää luettavaakin, joten marraskuussa lienee taas aika keskittyä ihan vaan lukemaan ja lukemisista kirjoittamaan (pari kiinnostavaa kirjaa onkin kesken, molemmat herättävät ajatuksia, mutta niistä lisää myöhemmin).

Varsinkin kun Karo Hämäläinen julisti taas perinteisen lukuhaasteen, kuukauden joka päivä pitäisi lukea vähintään 30 sivua. Aiempina vuosina tämä on yleensä varsin hyvin mennyt, vaikka mukaan yleensä mahtuu päivä tai pari jossa vedetään aika tuikasti lähellä keskiyötä tasan ne 30 sivua...

Näitä kaunokirjallisuuden lukemisiani olen taulukoinut jo kuuden vuoden edestä, tämänhetkinen tilanne näyttää tältä:



mies nainen muu
englanti 99 98 2 199
suomi 53 40
93
saksa 40 10
50
ranska 35 12 2 49
japani 35 9
44
italia 37 2
39
venäjä 26 6 2 34
ruotsi 22 11
33
norja 13 4
17
espanja 11 4 1 16
tsekki 12 2
14
unkari 7 2 1 10
tanska 7 2
9
arabia 6 2 1 9
puola 4 4
8
viro 4 1
5
kiina 3 2
5
portugali 2 2
4
islanti 2
2 4
slovenia 2
1 3
slovakia 2 1
3
muu

3 3
serbo-kroatia 2 1
3
hollanti 1 2
3
kreikka 3

3
iiri
1 1 2
latina 1 1
2
katalaani
2
2
turkki 1

1
albania 1

1
urdu 1

1
bulgaria

1 1
latvia 1

1
malta 1

1

434 221 17 672

Vuodessa on tullut luettua keskimäärin 112 kirjaa, kirjailijoiden sukupuolijakauma on pysynyt tasaisena vuodesta toiseen, noin 2/3 miesten kirjoittamia ja 1/3 naisten kirjoittamia kirjoja.
Kaksi isoa kieltä englanti ja suomi, sitten keskisuuria kuusi (saksa, ranska, japani, italia, venäjä, ruotsi), jonkinlaisella edustuksella seitsemän norjasta puolaan ja sitten hajakieliä 18.

Mutta vielä pari kuukautta siihen että voi tilastoida tämän vuoden lukemiset, jossa on jo nyt näkyvissä sopivasti heilahteluja tuosta yleisestä linjasta vaikkei nyt ihan uutta järjestystä laitetakaan...