Elizabeth Bowen - The Heat of the Day

 

Tämä on jo kuudes bloggaamani Elizabeth Bowenin kirja, eikä varmaan tämäkään jää viimeiseksi. Siitä huolimatta, että tämä tuntui heikommalta kuin muut lukemani.

Kirja sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Lontooseen. Stella (jolla on entisestä avioliitosta armeijaikäinen poika Roderick) on jo jonkin aikaa seurustellut Robertin kanssa, kun eräänä päivänä ennestään tuntematon Harrison ottaa yhteyttä Stellaan ja kertoo Robertin toimittavan salaisia tietoja vihollisille...

Mikään varsinainen vakoilujännäri tämä ei kuitenkaan ole, vaan Bowenille tyypilliseen tapaan enemmän keskiössä ovat ihmisten välisten suhteiden epämääräisyys ja epävarmuus: juonikuvioita ja henkilöitä on lukuisia muitakin, ja tärkeämpää kuin mitä Robert tekee on mitä Stela ajattelee Robertin tekevän ja mitä Stella aikoo asian suhteen tehdä...
Mutta tässä on liikaa henkilöitä ja tapahtumia, muissa lukemissani on ollut ajassa, paikassa tai henkilöissä enemmän tiiviyttä kun tämä hajoaa vähän joka suuntaan ja tapahtumista on vaikea saada otetta...ja tässä vaiheessa Bowenin kieli on runsasta mutta ennemmin raskasta kuin niin huikeaa kuin miksi se myöhemmissä Eva Troutissa ja A World of Lovessa yltyi.

These unknown dead reproached those left living not by their own death, which might any night be shared, but by their unknownness, which could not be mended now. Who had the right to mourn them, not having cared that they had lived? So, among the crowds still eating, drinking, workingm travelling, halting, there began to be an instinctive movement to break down indifference while there was still time. The wall between the living and the living became less solid as the wall between the living and the dead thinned.

Kun tätä aloin lukemaan niin mielessä oli Aleksis Salusjärven Finlandia-puhe, kuinka Suomessa jaksetaan kirjoittaa loputtomasti sotakirjoja, ja lukiessa mietin tämän kirjan, tai pari kuukautta sitten lukemani Penelope Fitzgeraldin Human Voicesin asemaa "sotakirjoina".
Kumpikin sijoittuu sodanaikaiseen Lontooseen ja aikakausi vaikuttaa kirjan tapahtumissa. Kirjat ilmestyivät eri aikoina, Bowenin 40-luvun lopussa ja Fitzgeraldin 80-luvun alussa, ja kummassakin kirjassa pohjataan jonkin verran kirjailijan omiin kokemuksiin (Bowenilla oli ilmeisesti joku rakkausjuttu jonkun diplomaatin kanssa, ja Fitzgerald työskenteli assistenttina BBC:ssa), joten ainakin osittain kirjoitetaan omalle sodan kokeneelle sukupolvelle...
Samalla kuitenkin sotamiljööstä huolimatta kumpikin kirjailija kirjoittaa omaa juttuaan, Fitzgerald eksentrikkojen täyttämää henkistä mikroilmastoa, jossa uskollinen äänentoisto on tärkeysjärjestyksessä ylimpänä, ja Bowen monimutkaista ihmissuhdevellontaa jossa ihmiset hapuilevat toistensa ohi.

Jotenkin tuntuu että Suomessa paitsi että sota on niin loputtoman suosittu aihe kulttuurissa, suhtautuminen siihen on niin vakavaa, harrasta, korostetaan Uhria ja Koettelemusta ja Sankaruutta ja Kohtaloa ja Tiesmitä, ja siinä missä jossain vaiheessa huomio kohdistui enemmän rintamamiehiin niin uudemmissa sotakirjoissa jalustalle nostetaan naisten, lapsien, kotirintaman jne kokemuksia, mutta jalustalle pitää kuitenkin nostaa.
Tähän verrattuna Bowenin ja Fitzgeraldin lähestymistapa aiheeseen tuntuu melkeinpä loukkaavalta: irvailua tässä ei ole mutta sotaan suhtaudutaan lähes triviaalisti, se vain on siellä.
Onko tässä kyse sitten oman sodassa olleen sukupolven kokemuksista, jossa ei tunneta tarvetta nostella ketään jalustalle, vai jonkinlaisesta brittiläisestä "keep calm and carry on"-asenteesta vai mistä, en tiedä, mutta kiinnostaisi kyllä, voisiko Suomessa kirjoittaa näin.  

Elizabeth Bowen - Eva Trout

"This is where we were to have spent the honeymoon", Eva Trout said, suddenly, pointing across the water. She had pulled up the car on the grass track running along the edge of a small lake. She switched off the engine - evidently, they were to gaze at the castle for some time.

Vaikka Elizabeth Bowen ei missään kirjassa tunnu päästävän lukijaa liian helpolla, ymmärtääkseni kirjailijan vanhetessa kirjat muuttuvat koko ajan epämääräisemmiksi, haastavammiksi ja vinksahtaneemmiksi. Eva Trout on Bowenin viimeinen kirja.

Nimihenkilö, Eva Trout, on rikas perijätär, kirjan alussa 24-vuotias eli vielä alussa asianhoitajien holhouksessa seuraavaan syntymäpäiväänsä saakka, jolloin saa itse suuren omaisuutensa hallintaansa. Evan elämä on tähän mennessä ollut vain varsin epämääräistä niin paikassa kuin ihmissuhteissa, kovin läheisiä suhteita ei ole muodostettu kehenkään ja Eva on elänyt pääosin seurapiirien ulkopuolella. Holhoojat suhtautuvat hienoisella epäilyksellä Evan omaan kykyyn hoitaa asioitaan ja toisaalta Eva itse on alkanut suhtautua holhoojiinsa suurella epäilyksellä ja välttelyllä...

Tiettyjä peruselementtejä on mukana, kieli on huikean kiemuraista (vaikka en niin kielipainotteinen lukija olekaan niin sen tunnustan että Bowenin englanti on itsessään jo hyvä syy lukea näitä), päähenkilömme on vähän eksyksissä omassa elämässään ja merkittävät tapahtumat tuntuvat tapahtuvan jossain muualla kuin mitä teksti kulloinkin kuvaa.
Viimeinen pointti on viety kirjassa huippuunsa, Bowen kirjoittaa aukkojen ympärille ja tuntuu siltä että kaikki merkittävät juonenkäänteet on jätetty esittämättä, ne tulevat ilmi vain arkipäiväisistä keskusteluista, asiayhteyksistä, muistikuvista...kaikki paitsi se joka on sijoitettu kirjan loppuun (maailmassa on kirjailijoita jotka eivät osaa kirjoittaa kunnollisia loppuja. Elizabeth Bowen ei ole yksi heistä).
Hieman tätä tarkoitusta palvelevat myös lukuisat kirjallisuusviittaukset, nekin epäsuorina viittauksina jonnekin muualle. Hamlet näkyy, niin myös Dickens ja Browning, ja Tsehovia ei mainita mutta on hänkin siellä.

Kirjan hallitseva teema on horjuva kommunikaatio. Henkilöt puhuvat toistensa ohi, ymmärtävät ja tulkitsevat väärin, kirjeet saavuttavat tai ovat saavuttamatta vastaanottajiaan, yksi keskeinen henkilö on kuuromykkä, muistikuvatkin eivät ole niin tarkkoja...kirja osoittaa tätä toistuvasti ja kaikessa epämääräisyydessään toteuttaa sitä myös itse. Ja loppupuolella kirjaa Eva Trout toteaa "All they know about me is, that I am tall." (tämä on myös ainoa ulkonäköä kuvaava määre mikä päähenkilöstä on tuotu esiin).

Epäilemättä ajoittain turhauttavaa luettavaa, mutta omalla tavallaan myös nautinnollista lukea kirjaa joka eittämättä on laadukas ja hyvä (vaikkakaan ei kirjailijan tuotannosta ihan suosikikseni päässyt, tähänastisista A World of Love on vahvimpana mielessä). Ja tätä ennen lukemani teoksen, josta tulee bloggaus kuun lopussa, jälkeen tämä oli sellainen kirja jota kaipasin.

Rooms had been aired out, nothing came back to fill them. What had been had gone. Cathay, emptied, had at the same time been by an evil paradox bled of that imperial emptiness once its. Unmeaningness reigned.

--------------------------------------

Vaikka en sen kummemmin suunnitellutkaan temaattisia postauksia naistenviikolle, niin sattumalta viikon bloggaukset olivat molemmat naiskirjailijan teoksesta jonka päähenkilö on nainen, joten huomioidaan sitten (ja osoitetaan samalla muualle, Tuijan blogissa lisää aiheesta). Joitain yhteisiä elementtejäkin The Housekeeperista ja Eva Troutista päähenkilöinä löytyy (lukekaa molemmat niin tiedätte) vaikka kirjoina ne eivät niin samanlaisia olekaan...

Tietysti myös on huvittavaa että sekä Yoko Ogawa että Elizabeth Bowen ovat blogiaikanani nousseet lempikirjailijoitteni joukkoon, tämä on nyt viides lukemani ja bloggaamani Bowenin kirja ja Ogawalta on vastaavasti luettu ja blogattu kolme kirjaa. Molempia tultaneen lukemaan myös lisää.
Ja että edustavat kahta blogissani aika keskeistä aluetta, luenhan muutenkin aika paljon japanilaista kirjallisuutta ja tämä "brittiläinen eksistentialistinen semihömppä" on aikamoiseksi aarreaitaksi havaittu (katso myös Barbara Pym, Elizabeth Taylor, Muriel Spark, Penelope Fitzgerald...samassa yhteydessä mainittu Iris Murdoch ja amerikkalaisvastine Anne Tyler ovat vielä kokeilematta).

Elizabeth Bowen - To the North

Jatkamme tutustumista Elizabeth Bowenin tuotantoon: reilussa puolessatoista vuodessa tämä on neljäs ja vielä olisi muutama kiinnostavanoloinen odottamassa...

Ja taas kerran kirja näyttää ja kirjan kansiliepeen esittelyssä kuulostaa hieman harlekiini-kirjalta ja sisältö meneekin ihan omiin suuntiin. Päähenkilönämme on nuori nainen Emmeline, järkevä mutta seurapiireissä varsin kokematon, joka päätyy suhteeseen Markie Linkwaterin kanssa, miehen jolla on jokseenkin epäilyttävä maine (mikä "caddish" on suomeksi?). Varsin paljon seurataan myös Ceciliaa, Emmelinen kälyä ja asuintoveria jolla on oma elämänsä selvitettävänä, ja mukana seuraa tietysti myös valikoima sivuhenkilöitä englantilaisen sotienvälisen yhteiskunnan keski- ja yläluokan rajapintaa.
Toisin kuin moni, Emmeline käy töissä, hänellä on kahden hengen yritys, matkatoimisto. Lisäksi Emmeline ajaa autoa (ja siitä että Markie ei aja tulee kiinnostava kontrasti), tämä kirja on kuitenkin julkaistu 1932...

Sivujuonteista huolimatta tämä on Emmelinen ja Markien tarina. Toki Bowen on Bowen ja suuren osan ajasta henkilöt puhuvat ei juuri mistään toistensa ohi hieman koukeroisella kielellä (vähän kuin Jane Austen kirjoittaisi Anton Tsehovia) ja suuri osa tapahtumista tapahtuu rivien välissä, mutta tässä ei ole The House in Parisin vinksahtanutta rakennetta, A World of Loven omalaatuista kielen syntaksia tai edes The Last Septemberin intensiivistä seurapiirikuvausta, tarina on Bowenilta suhteellisen suoraviivainen ja selkeä. Tällä kertaa erityispiirteenä ovat tunnelman muutokset: kirjan alkupuoli on vielä kevyttä tapakomediaa mutta mukaan alkaa tulla kasvavassa määrin synkkiä sävyjä kun henkilöt näyttäytyvät yhä selvemmin epävarmoina harhailijoina (ja positiivisia ja läpeensä miellyttäviä hahmoja on toki turha odottaa) ja Emmelinen ja Markien suhde käy hankalammaksi ja loppua kohti kasvatetaan jännitettä painostavammaksi ja painostavammaksi...

Mutjoo. Vaikka ansionsa oli tässäkin, niin tuntui silti hieman vähäisemmältä kirjalta kuin nuo muut lukemani. Mutta kirjailijan parissa tultaneen jatkamaan...

"It is just an idea," said Cecilia frankly. She had not meant to send up her own value at quite this rate. "It seems foolish to have an American mother and not see her." 
"It's foolish not to do so much that one doesn't," said Julian, glancing somberly at the speedometer. "But what about Emmeline? Could you leave her alone?"
"Oh, I shouldn't stay there for ever. I expect I miss Emmeline more than she misses me."
"I suppose she'll marry," said Julian, somehow saddened by the idea.
"I don't see how she couldn't, and yet I don't see how she could. No one is nice enough for her: any marriage of hers would be a mistake. Besides, she is so detached -- What a heavenly day, Julian, how well you arrange things!"

Elizabeth Bowen - The House in Paris

Ah, Elizabeth Bowen ja epämääräiset kirjansa ei-oikein-mistään ja ehkä-jostakin: kolmas luettu ja blogattu kirja.

Taas kerran joutuu pieni lukija hämmästelemään joitain kerronnallisia ratkaisuja, oliko niissä pointti vai ei: tällä kertaa lauseet pysyvät sentään paremmin syntaksissa kuin A World of Lovessa vaikkei tämäkään mitään selkokieltä ole:
"Today was to do much to disintegrate Henrietta's character, which, built up by herself, for herself, out of admonitions and axioms (under the growing stress of: If I am Henrietta, then what is Henrietta?) was a mosaic of all possible kinds of prejudice. She was anxious to be someone, and, no one having ever voiced a prejudice in her hearing without impressing her, had come to associate prejudice with identity."

Kirja jakautuu kolmeen osaan, nimetyt Present, Past ja Present. Nykyhetkessä kaksi matkustavaa lasta, 11-vuotias Henrietta ja 9-vuotias Leopold, sattuvat yhtä aikaa viettämään päivän neiti Fisherin ja hänen äitinsä talossa Pariisissa: Henrietta on matkalla etelään isoäitinsä luokse kun taas Leopold on tullut tapaamaan äitiään, jota ei ole koskaan ennen tavannut.
Past-osassa siirrytään kertomaan kymmenen vuoden takaisia tapahtumia niin kuin ne tapahtuivat tai ehkä ei: epämääräinen rakkausjuttu etenee sinänsä varsin perinteisenä melodraamana mutta siihen antaa oman sävynsä taustalla kummitteleva tietoisuus yhdeksänvuotiaan pojan tulevasta olemassaolosta...

Vaikka tämäkin Bowenin kirja lainaa elementtejä viihderomansseista ei tämäkään ollut kovin helppoa ja kevyttä luettavaa, päinvastoin: tällä kertaa kirjassa oikein korostuu staattisuus, raskaus ja painostavuus, varsin epämiellyttävät henkilöt kipuilevat ilman paon mahdollisuutta.
Mutta vaikka lukeminen etenikin hitaasti ja kesken jättäminenkin houkutti niin kiinnosti silti nähdä mihin tässä ollaan menossa, ja tottakai Bowen maustaa proosansa hienoilla lauseilla joita pysähtyy makustelemaan kuin aforismeja...

Elizabeth Bowen - A World of Love

Ensinnäkin haluaisin kiinnittää huomiota kirjan nimeen: kuinka moni vakavasti otettava kirjailija rohkenisi kirjoittaa kirjan nimeltä "A World of Love"? Elizabeth Bowenin tuotannossa kirjannimet jotka sopisivat paremmin Harlekiineihin ovat kyllä muutenkin yleisiä (aiemmin lukemani The Last September, The Heat of the Day, The House in Paris, Joining Charles, The Demon Lover, Look at All Those Roses...) ja kun kirjan kansissakin tapaa olla nuori nainen kartanoromanttisessa miljöössä...

The Last Septemberin tapaan tämäkin sijoittuu irlantilaiseen kartanoon, tällä kertaa tosin hiljaisempaan, eristäytyneempään ja ja rappeutuvaan. Kartanon asukkaiden suhteiden välillä on jännitteitä, vanhemman sukupolven elämä on enemmän muistoissa jotka nekin on haudattu syvälle pois silmistä, kun parikymppinen, elämää kokematon Jane ullakolla kaivellessaan löytää nipun vanhoja rakkauskirjeitä ja alkaa lukea niitä. Tässä vaiheessa joku muu kirjailija voisi käyttää kaikkea tuota kehyskertomuksena kerronan siirtyessä kirjeromaanin muotoon, mutta ei tässä tapauksessa: vaikka kirjeet näyttelevätkin tärkeää osaa, niitä siteerataan vain ohimennen noin lauseen verran. Kirjeiden lukeminen on tärkeämpää, Jane itse näkee niissä maailman johon ei ole vielä itse päässyt ja muut talon asukkaat reagoivat niihin omilla tavoillaan, ne kun tuovat heidän keskuuteensa taas kirjeiden kirjoittajan, nuorena kuolleen Guyn (mutta kenelle ne on kirjoitettu?)

Vaikkei ollutkaan kovin paksu (tämä painos 220 sivua) niin kovin helppolukuinen tämä ei kuitenkaan ollut. Bowen kirjoittaa kiemuraisia lauseita, sanasto pysyy yksinkertaisena mutta muutaman kerran joutui ihmettelemään että onko näidne ilmausten syntaksi edes englantia (ja joku nettikommentoija puhui Yoda-kielestä...)
Kerronta on myös varsin staattista, henkilöt puhuvat kaikenlaista arkipäiväistä, toistensa ja omien tarkoitustensa ohi ja varsinainen toiminta on jossain muualla tai rivien välissä; paikka paikoin tästä tuli mieleen Tsehov, erityisesti Kolme sisarta. Kovin väsyneenä tai muuten epätarkkaavaisena tätä ei kyllä pysty lukemaan, ja nytkin tuntui että paljon meni myös ohi...
Mutta jotain tavattoman kiehtovaa tässä kuitenkin on. Kirjan lopetuskin oli lähinnä hämmästyttävä (ei niinkään yllätyskoukku vaan "kuinka tuolla tavalla voi päättää kirjan?"). Arvelen että Bowenia tulen lukemaan kyllä lisää...

She, apart from liking having her fortune told, had no particular attitude to the future, but she had an instinctive aversion from the past; it seemed to her a sort of pompous imposture; as an idea it bored her; it might not be too much to say that she disapproved of it. She enjoyed being: how could it not depress her to realize that the majority of people no longer were? Most of all she mistrusted the past's activity and its queeringness - she knew no one, apart from her own contemporaries, who did not speak of it either with falsifying piety or with bitterness; she sometimes had had the misfortune to live through hours positively contaminated by its breath. 

Elizabeth Bowen - The Last September

Bowen on mainittu aika ajoin mm. Barbara Pymin, Elizabeth Taylorin  ja Jane Austenin yhteydessä, joten luettavaksi tämäkin kirja tuli poimittua Akateemisen alennusmyynnistä.
Tässä kirjassa on kyllä nähtävissä yhteyksiä noihin muihin, pienen paikkakunnan tapakomediassa kevyen ironiseen tyyliin sekoittuu aavistus eksistentialistista ahdistusta. Ja tavallaan tapakomedia on viety pitemmälle, kirja vilisee hahmoja jotka suuren osan ajasta puhuvat ympäripyöreää ei-mitään, ja runsaasta joukosta henkilöitä nousi kunnolla yksilöiksi vain harva. Tämä saattoi olla harkittu efekti kuvaamaan tapahtumapaikkaa, suurta taloa jonka seurapiireissä tullaan ja mennään ja Betty sanoi niin johon Francie vastasi näin ja David pelaa tennistä. Kun Bowen kirjoittaa myös aika austenmaisen kiemuraisia lauseita niin parisataasivuinen kirja ei ollut ylettömän nopealukuinen.

Kirja perustuu ilmeisesti osittain Bowenin omiin kokemuksiin anglo-irlantilaisena 10-20-luvun vaihteen Irlannin vapaussodan aikaan. Tapahtumapaikkana on kartano Danielstown jossa seurustelevat ango-irlantilainen parempi väki, brittisotilaat ja muut pyrkien mahdollisimman vähän välittämään ulkopuolella leijuvasta väkivallan uhasta. Tästä (ja erityisesti tenniksestä) tuli hieman mieleen myöhempi Giorgio Bassanin Ferraran puutarha, vaikka kirjojen näkökulma onkin varsin erilainen...
Varsinainen päähenkilö lienee nuori neito Lois, Danielstownin Sir Richardin sisarentytär joka on rakastunut nuoreen upseeriin Gerald Lesworthiin, ja joka muutaman vuoden päästä voisi ehkä olla Viisastelevan sydämen Anne Elliot. Eli ei, tämä ei ole mitenkään erityisen onnellinen kirja vaikka pisteliään humoristiset huomiot tätä lukijaa huvittivatkin.
Alkupuolen sekavuus (mahdollisesti tarkoituksellista) hieman epäilytti mutta myöhemmät luvut armollisesti fokusoituivat selvemmin ja lopputulos oli kiinnostava. Boweniakin pitää siis ehkä lukea joskus lisää.

'And I expect you are having a wonderful time now you've grown up?'
'Oh, well...' said Lois. She went across a fire-place and rose on her tiptoes, leaning her shoulders against the marble. She tried not to look conscious. She still felt a distinct pride at having grown up at all; it seemed an achievement, like marriage or fame. Having a wonderful time, she knew, meant being attractive to a number of young men. If she said, 'Yes, I do,' it implied 'Yes, I am, very -' and she was not certain. She was not certain, either, how much she enjoyed herself. 'Well, yes, I do,' she said finally.