Jatkamme Birgitta Trotzigin kera historiallisessa Ruotsissa, tällä kertaa tosin ihan 1900-luvulla.
Meri sädehti ja kimalsi lähes yltympäri horisontin, taivas ja meri sulautuivat yhdeksi ainoaksi valoksi. Hän kulki halki virtaavan häikäisevän humisevan valon. Mitta valo, meri, tuoksut eivät koskettaneet häntä. Hän kantoi muistoa muassaan. sen hän tahtoi unohtaa. Mutta jos oikein kovasti tahtoo unohtaa, voi juuttua niin pahasti siihen minkä tahtoo unohtaa ettei enää pysty näkemään mitään muutakaan. Siksi maailma nyt oli hänelle kuin kuollut. Sädehtivä taivas, sädehtivä meri. Mutta silmät eivät nähneet sitä minkä näkivät. Ne näkivät vain muurin, eivät taivasta, vain korkeana ja elottomana kohoavan muurin.
Vuoden 1930 tienoilla nainen lähtee kotiseudultaan, syrjäkyliltä, kohti kaupunkia. Nainen on melkein yksin, vatsassa kasvaa toinen, tyttö. Elanto on kaavittava kokoon miten saa, selvittävä, ja tyttö kasvaa. Kasvaa omilleen, lähtee ja tulee takaisin pojan kanssa, sitten poika viedään pois ja tyttö lähtee taas. Ja poika, miten pojan kävi ja käy?
Alituinen sumu joka ryömi pitkin katuja suuressa satama- ja tehdaskaupungissa haisi suolaiselta niin kuin haisi myös kirkkomaan puiden alla viipyvä sumu, puiden rivistötö jatkuivat sumuiselle tasangolle. Kynttilät paloivat sumussa. Kun hän vain olisi yltänyt niihin.
Kirjan alussa olin epäilevä kirjan suhteen, kaupungin syrjäseutujen köyhää elämää sotien välissä lyyrisen maalailevalla kielellä esitettynä (suom. Oili Suominen), ja nimeään myöten kirja viittaa H.C.Andersenin satuun jota en ole lukenut.
Mutta jokin voima tässä veti eteenpäin: tekstin, kielen ja kuvien lyyrisyys on voimakkaan fyysistä, tässä tuntuu liike, henkilöt kamppailevat ylös valoon samalla kun lieju vetää heitä sisäänsä. Ja aika kuluu ja aika on, vuodet kuluvat ja vuoden kierto on, talvea seuraa pääsiäinen.
Jos yltä ei käynyt ilmi niin tämä kirja ei fyysisyydestään huolimatta ole kauhean konkreettinen, ennemminkin mystinen eikä sille tee täyttä oikeutta suhtautumalla siihen analyyttisesti. Epäilyt karisivat lukiessa, ja viimeistään viimeiset n. 50 sivua olivat lukemisen riemua.
