Heidi Launis - Kovaa vettä

Tämänkertainen kokoelma on valittu Hesarin lokakuun kuukausiliitteen kirjastoapuraha-artikkelista, jossa listattiin vähiten lainatut kirjat pääkaupunkiseudun kirjastoista 2009-2011, ja nollan lainauskerran kirjoja oli aimo joukko, moni niistä runokirjoja. Se jo herätti uteliaisuuteni ja kun Kirsi päätti laittaa haasteen liikkeelle, niin minähän menin katsomaan lähikirjastoni hyllyä että mitä löytyisi. Ja nyt Heidi Launis on virallisesti siirtynyt pois nollakerhosta.

Arvelin monen noista listatuista kirjoista olevan kirjastolle lahjoitettuja omakustanteita ja sellainen tämä ainakin on. Edellisen postauksen kommenttilaatikossa jo mainitsin sen ihmettelyn että jostain syystä mm. musiikissa ja sarjakuvissa omakustanteissa on oma gloriansa. Vaikkei niillä niin kauheasti tienaakaan (ja siinä pitemmässä vähiten lainattujen listassa oli kyllä mukana useita oma- ja pienkustantamojen sarjakuvia, jopa varsin arvostettujen tekijöiden ansiokkaita teoksia) niin ne ovat silti validi muoto josta moni ainakin aloittaa, ja joillekin se on aina paras julkaisutapa. Ja hipster crediä saa namedroppaamalla omituisia pienkustantajia tai toteamalla että sen bändin eka omakustanne-EP oli huippu mutta ovat menneet sitten miellyttämään massoja suurien levy-yhtiöiden tallissa.
Mutta sitten kirjallisuudessa omakustanteissa on sellainen vanity press -leima, kirjoittajat jotka eivät kelpaa niille Oikeille Kustantajille, ja jotka haluavat kuitenkin ostaa itselleen kirjailijan statuksen julkaisevat omakustanteita, mutta ei niitä kukaan halua lukea.

Tässäkin käsiteltävässä tapauksessa kirjan ulkoasu (kansi nähtävissä tuolla linkissä) on perusviehättävä mutta eittämättä kotikutoisen oloinen, ja eipä kai näitä arvostellakaan missään että tekijän tai kirjan nimeen jossain törmäisi...joten satunnaisella lukijalla, varsinkin sellaisella joka saattaa suhtautua lähtökohtaisesti kielteisesti omakustanteisiin, ei ole oikein mitään syytä tarttua tähän kirjaan (jos siis Hesarin kuukausiliite ei nimeltä mainitsisi ja bloggaajat lukemaan haastaisi).

Sisältönä siis 28 runoa, joista yksi menee toiselle sivulle. Varsin suorasanaisia otoksia kolmikymppisen kaupunkilaisen elämästä johon reilu kolmikymppisen kaupunkilaislukijan oli helppo päästä sisälle, vaikka täälläkin löytyy se tämän ikäisten naiskirjoittajien suosikkiklisee, sarja runoja raskaudesta, synnytyksestä ja tuoreesta äitiydestä...kyllä minä sen tiedän että se on tärkeä kokemus mutta olen minä niitä jo muutaman lukenut eikä niihin Launiskaan niin uutta tvistiä saa kirjoitettua...
Sävy on arkinen ja jutusteleva, ja Launis piirtää hyvin tilanteita ja tunnelmia (mieleen tulee aika ajoin SusuPetalin blogitarinat ja runot), joskin muutamankin kerran näissä kompastutaan, kesken runon tapahtuva näkökulma vaihdos ei käykään sulavasti vaan lupaavasti alkanut ajatus katkeaa, tai sitten kokonaisuus jää jotenkin ponnettomaksi.

Sinänsä omakustanne on varsin sopiva julkaisumuoto tälle kirjalle, koska Launis ei tunnu olevan kirjoittajana vielä valmis, mutta luulen että ainakin ilmeisimmistä vioista pystyy oppimaan pois ja silloin se mikä on hyvää näyttää vielä paremmalta. En ole myöskään varma että onko runous sopivin kirjallisuuden laji, päteekö tässä se väite että runot ovat aloittelevien kirjailijoiden suosikkimuoto koska ne ovat näennäisesti helppo tapa kokeilla siipiään. Oli tässä kokoelmassa jo jokunen pätkä jotka minusta olisivat parempia novelleiksi kirjoitettuna (mutta minä olenkin proosamyönteinen lukija).

Karhuja

Uuvuksissa aamuyöllä
makaan valveilla
ja ajattelen karhuja

Jääkarhuja, pandoja
käveleviä ja istuvia
pikkuisia ja isoja karhuja

Voisihan sitä nukkuakin
mutta minä kun mieluummin
ajattelen karhuja