Arthur Schnitzler - Myöhästynyt maine

Eduard Saxberger, vanheneva virkamies 1800-luvun lopun Wienissä, elää rauhallista ja porvarillista ja varsin väritöntä ja rutinoitunutta elämää, kun eräänä päivänä hänen luokseen tulee nuori runoilija, Meier, joka on lukenut Saxbergerin nuorena, melkein 40 vuotta sitten, julkaistun runokokoelman ja on siitä valtavan vaikuttunut. Samoin kuin joukko muitakin nuoria taiteilijoita, jotka muodostavat eräänlaisen kirjallisen piirin (taiteilijoita, joista vielä ei ole kuultu, mutta pian, pian): tässä piirissä Saxbergerin Vaelluksia on sivuutettu mestariteos, jonka suuruuden nyt vasta nuori Wien on löytänyt. Saxberger ei ole ajatellut kaunokirjallisia harrastuksiaan vuosikymmeniin, mutta imeytyy kuitenkin piirin toimintaan mukaan...

Tämä Schnitzlerin pienoisromaani on kirjoitettu myös 1800-luvun lopulla mutta oli jätetty arkistoihin odottamaan myöhempää julkaisua...joka tulikin sitten reilusti myöhemmin, saksankielinen julkaisu vasta 2014 ja tämä Raija Nylanderin suomennos pari vuotta myöhemmin: ei viivästyminen kuitenkaan laadusta ollut kiinni, sen verran kiinnostavasti kirjallisuuden prosesseja kuvataan. Nuoret nerot ovat innokkaita ja heidän seurassaan Saxbergerkin tuntee itsensä nuoremmaksi, mutta mitkä ovatkaan kirjallisuuden motiivit, suhde kritiikkiin jne.

Ironiaa ei säästellä muttei patetiaakaan, ja vaikka Schnitzler jälkisanojen mukaan ammensikin aineistoa "omista piireistään" jotka vaikuttivat Wienin kahviloissa kirjoitusaikaan, niin ei aihe taida olla olennaisesti vanhentunut, samat leimahtelut lienevät ajankohtaisia missä vain on kirjailijoita ja muita taiteilijoita (lukiessa tuli mieleen toinen aiemmin lukemani teos kirjallisesta piiristä toisessa maassa ja ajassa...) ja siksi pitää sitä suositella niin kirjailijoille, bloggaajille ja muillekin joita kirjallisuus kiinnostaa.

Kirjan on lukenut myös Takkutukka.

Ja kuullessaan herkeämättä korvissaan sanan 'piruparka' sen sävy muuttui yhä surullisemmaksi, yhä säälivämmäksi. Kyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin, mutta hän tiesi: se ei johtunut menestyksen aiheuttamasta liikutuksesta - ei, se oli piinallista tuskaa, suuttumusta jonkun tuntemattoman lausumasta käsittämättömästä sanasta, tuntemattoman, jota hän ei koskaan löytäisi.
Mutta nuoret hänen ympärillään uskoivat ymmärtävänsä sangen hyvin vanhan herran itkun. Friedinger sanoi Blinkille: Suotakoon se hänelle!"

Heinrich Böll - Palavat sielut

 

Tässä muutaman vuoden takaisessa kokoelmassa (suom. Otto Lappalainen) julkaistaan yhdentoista novellin (tai mitä nuo mikäkin sitten ovat) verran Heinrich Böllin elinaikana julkaisematonta varhaistuotantoa, vanhin tarina on kirjoitettu 36-37 ja uusimmat aivan 50-luvun alussa (Böllin esikoiskirjahan ilmestyi 1947).

Täytyy myöntää, että varhainen Böll ei ole suosikkieni joukossa, karu hemingwaylaisuutensa ei suuremmin vetoa, kun taas myöhempi näkökulmilla ja kerronnalla pelaava, huumoria (mustaakin) sirotteleva yhteiskuntakriitikko taas on erinomaisesti arvostamani kirjailija.
Tässäkin kokoelmassa tarinat jakautuvat puoliin, ensimmäiset novellit ovat sitä varhaista Bölliä josta en niin välitä (vaikka ehkä ansiokkaita esimerkkejä omassa lajissaan ovatkin), mutta 'Selvityksen Berkowon sillan vaiheista' mukakuivakka byrokraattiraportti tai 'Anekdootin Saksan ihmeestä' ivallisuus taas osuvat paremmin suosimaani tyyliin.

Edustava kompromissi näiden välillä on novelli 'Kelmeä koira', jossa minä-kertova lääkäri saapuu toteamaan nuoren miehen kuolleeksi ja siinä ennen kuin poliisit korjaavat ruumiin pois kuulee paikalla olevalta kappalaiselta miehen, murhaajan jota kutsuttiin Kelmeäksi koiraksi, elämäntarinan. Tarina on itsessään varsin synkkä ja toivoton, kurjista oloista tulevan älykkään ja kunnianhimoisen (ja siitä hyvin tietoisen) miehen vaellus 'puolueen' jäseneksi, sen murharyhmän toimijaksi ja myöhemmin ammattirikolliseksi, mutta noiden eri kertojatasojen läpi kerrottuna tarinaan tulee syvyyttä...

Yhdentoista novellin ohella kirjassa on myös saksankielisen alkuteoksen toimittajan teksti Böllistä ja suomentajan jälkisanat.

Kirja on luettu myös Maailmankirjoissa. Itse osallistun sillä novellihaasteeseen.

Marlen Haushofer - Seinä

Tästä kirjasta on aika helppo kirjoittaa niin, että antaa siitä väärän kuvan. Toivon siis bloggauksen lukijoiltakin kärsivällisyyttä.

Itävaltalaisen Marlen Haushoferin kirjan (suom.Eila Pennanen) voisi sanoa olevan post-apokalyptista spefiä: päähenkilö, keski-ikäinen nainen saapuu parin ystävänsä kanssa lomalle alppimajalle, ja jää majalle kun ystävät lähtevät illalla läheiseen kylään. Aamulla ystävät eivät ole tulleet takaisin, ja kun nainen lähtee kävelemään kohti kylää, hän törmää näkymättömään seinään. Seuraten vähän matkaa seinää, hän näkee toisella puolella pari ihmistä ja joitain eläimiä, kaikki kuolleita ilmeisesti välittömästi. Radiokaan ei nappaa mitään signaalia mistään, ei siis ole mitään tietoa mitä on tapahtunut tai onko missään muualla ketään muuta hengissä.
Seinän tällä puolella elää kyllä eläimiä, majalla on koira ja pian nainen tapaa myös lehmän joka tarvitsee lypsämistä ja jatkuvaa huolenpitoa, jonka johdosta kovin pitkiä tutkimusretkiä nainen ei voi enää tehdä, joten on vaikea sanoa mihin asti seinä ulottuu, pitemmälle kuin yhdessä päivässä pystyy kävelemään.

Varsinainen kirja on sitten pari vuotta tämän tapahtuman jälkeen kirjoitettuja muistiinpanoja, joissa kuvaillaan tarkasti mitä nainen on tehnyt: selviytymissuunnitelmia pitää tehdä alusta asti, huolehtia eläimistä, hankkia ruokaa ja kerätä sitä myös pitempää oleskelua varten, kuvausta lypsämisestä ja perunanistutuksesta ja kaikesta muusta mitä tässä tilanteessa oleva henkilö joutuu tekemään. Juonta ei juuri tuon enempää ole, tämä on vähän kuin Robinson Crusoe, tai Häkki. Sitä seinääkään ei juuri mainita kirjassa, vaikka se toki onkin kaiken aiheuttaja...

Kirja on kuitenkin hyvin intensiivinen, lukujakoja ei harrasteta vaan tapahtumat ja tekemiset seuraavat jatkuvana virtana toisiaan (samalla toki myös reflektoidaan tilannetta, tekemisiä ja olemisia) ja ne veivät kyllä mukanaan: halukkaasti luin kirjaa eteenpäin tietääkseni mitä seuraavaksi tapahtuu vaikka se seuraava tapahtuma olisikin heinänniittoa tai kissan jättämän painalluksen havaitsemista vuoteella, ja välittäen miten tämän kasvottoman ja nimettömän henkilön oikein käy, samalla tietäen että saan pettyä (vaikka kirja eteneekin suuren osan kronologisesti, niin siinä myös viitataan tulevaan tai kirjoitushetkeen, josta käy kyllä ilmi että loppu tulee jäämään auki, asioita ei selitetä).
Ja kirjassa on muutenkin koko ajan varsin surumielinen sävy, selviytymiskamppailusta huolimatta pian on ilmeistä että tässä ei olla selviytymässä mihinkään, apua ei ole tulossa, ja koko modernin ihmisen moderni yhteiskunta on kovin hauras, yksi asia saattaa paiskata koko olemassaolon raiteiltaan (tässä mielessä mainitsisin vertailukohdaksi myös Leena Krohnin Pereat Munduksen).

En osaa oikein selittää miksi tämä kirja tempasi niin hyvin mukaansa kuin teki. Jotain taikuutta varmaan.

Olin pessyt hiukseni, ja tukka lensi nyt keveänä ja pöyheänä pääni ympärillä. Sadevedestä se oli tullut pehmeäksi ja kiiltäväksi. Peilin edessä leikkasin sen juuri niin lyhyeksi että se peitti korvat, ja katselin ruskettuneita, auringonvaalistaman hiusmyssyn alta näkyviä kasvojani. Ne näyttivät aivan oudoilta, laihoilta, poskissa oli matalat kuopat. Huulet olivat kaventuneet, ja minusta näytti että näihin kasvoihin löy leimansa salainen puute. Kun ei ketään ihmistä enää elänyt, joka olisi voinut rakastaa näitä kasvoja, ne näyttivät minusta aivan tarpeettomilta. Ne olivat alastomat ja viheliäiset, ja minä häpesin niitä enkä olisi tahtonut olla missään tekemisissä niiden kanssa. Eläimeni olivat kiintyneet tuttuun hajuuni, ääneeni ja tiettyihin liikkeisiini. Olisin voinut rauhassa luopua kasvoistani, niitä ei enää olisi tarvittu. 

Yksi kirja lisää Frau, Signora & Bibi -haasteeseen. Kirja on luettu myös Sivumakuja-blogissa.

Arthur Schnitzler - Piirileikki

 

Alkuvuonna lukemani toinen  Arthur Schnitzlerin kirja Unikertomus oli etukäteen tuttu Kubrickin leffaversiona Eyes Wide Shut, ja sama pätee tähän näytelmään (suom. Heikki Salojärvi), tunsin teoksen jo Max Ophülsin elokuvana La ronde vuodelta 1950.

Näytelmä julkaistiin alun perin jo vuonna 1900 pienenä painoksena lähinnä ystävien huvitukseksi, julkisempi painos vasta jokunen vuosi myöhemmin ja esitetteväksi se päätyi vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Ja tällöin näytelmä aiheutti skandalöösin sisältönsä vuoksi niin paljon negatiivista kohua että Schnitzler päätti julistaa näytelmän esityskieltoon joka ulotti 50 vuotta kuolemansa jälkeen, siis vuoteen 1981 (kielto havaitusti vuoti jonkin verran...)

Näytelmä on vahvasti ideavetoinen, siinä määrin että ei tätä olisi kai edes tarvinnut lukea kun sen leffan on nähnyt: kymmenen henkilöä ja kymmenen kohtausta, ensimmäisessä kohtauksessa tapaa kaksi henkilöä, joista toinen tapaa seuraavassa kohtauksessa kolmannen, joka tapaa kolmannessa kohtauksessa neljännen, ja viimein kymmenennessä kohtauksessa viimeinen henkilö tapaa ensimmäisen.
Henkilöt tunnetaan vain määreiltään: prostituoitu, sotilas, kotiapulainen, nuori herrasmies, nuori nainen, hänen aviomiehensä, nuori kaunis tyttö, runoilija, näyttelijätär ja kreivi.

Kohtaukset etenevät samaan tapaan: henkilöt juttelevat joskus enemmän ja joskus vähemmän, sitten keskustelussa tullaan katkoviivaan
------------- (teatterissa tässä kohtaa laskettiin esirippu, koska eihän 20-luvunkaan teatterissa nyt ihan mitä tahansa näytetty)
ja sitten sanotaan mitä vielä on sanottavaa. Joskus tulee toinenkin katkoviiva.

Vaikka henkilöt vain määreitä ovatkin niin persoonallisuutta on kuitenkin häivähdys mukana, tunteita taas aika lailla vähemmän: mikään rakkauden karuselli tämä ei ole vaikka intohimot (tai joskus mahdollisesti laskelmointi tai valloitus) miestä ja naista vievätkin. Johtopäätökset Schnitzler kuitenkin jättää lukijalle...

Reiner Kunze - Nuo ihmeelliset vuodet

Divarihyllyjä selatessa Reiner Kunzen kirja kiinnitti huomion kiinnostavan fragmenttisella rakenteellaan: kirja koostuu lyhytproosasta joka on hioutunut tiiviiksi, usein vain kappaleen tai kahden mittaisiksi teksteiksi. Takakannessa oli Heinrich Böllin blurb, mutta ei muuta tietoa sisällöstä, mutta mitä sitä enempää tarvitseekaan.

Ja kas, olinhan tästä kuullut aiemminkin ja kiinnostavana huomioinut Leningrad - Ost-Berlin -haasteen piirissä kun Ketjukolaaja oli tästä blogannut. Kunze, itä-saksalainen dissidentti, tarinoi varsin tavallisesta elämästä rautaesiripun takana: lyhytproosa ei asetu varsinaisiksi novelleiksi, vaan pysyy fragmentteina, jotka muodostavat sarjoja jotka muodostavat jonkinlaisen ikkunan aikaan.
Erityisesti huomion kohteena ovat nuoret: yhdessä sarjassa isä puhuu tyttärestään ja näissä huomioissa limittyvät yleiset kokemukset teini-ikäisen kasvattamisesta ja yhteiskunnasta jossa postikortti Tokiosta on vihamielistä propagandaa ja keskijakauksen kuuluu olla suorassa (näistä tuli omalla tavallaan mieleen Marjane Satrapin Persepolis), ja monissa muissakin nuoret ovat niinkuin nuoret tapaavat olla, mutta eri asia on saavatko olla.

Loppupuolen taas täyttää sarja kokemuksia jotka liittyvät Prahan kevääseen 1968, kun muiden joukossa myös itäsaksalaiset sotilaat palauttivat Tsekkoslovakiaa ruotuun, ja niistä ristiriitaisista tunteista, joilla myös tavalliset itäsaksalaiset asiaan suhtautuivat. Tähän osaan oli otettu myös joitain sensuroitujen tsekkiläisten runoilijoiden runoja (muun kirjan on kääntänyt Aarno Peromies, nämä runot Kirsti Siraste).

Kirjassa saattaa olla kohtalainen määrä fiktiivisyyttä, mutta myös paljon sellaista joka on joskus tapahtunut ainakin jollekulle. Oma annoksensa huumoriakin tapahtumia ryydittää, mutta siinäkin on puolet hirtehisyyttä, ja muuten toteava-mutta-sirpaleinen kuvaus alleviivaa olojen absurdiutta...

Hän oli lukenut "Vankileirien saariston". Vastoin minun neuvoani. Mutta häntä eivät vainonneet selostukset fyysisistä kidutuksista. -Oletsä lukenut sen kohdan Ira Kalinasta? hän sanoi. En voinut muistaa. -Butyrkan, erään kauttakulkuvankilan asemalla muuan ostaja sanoo, huomattuaan seitsemäntoistavuotiaan Ira Kalinan: No, näyttäkääpäs, tavaranne! Hänet tuodaan alastomana katsastettavaksi.
- Kun kuvittelee, että kaikki voi yhdessä yössä taas muuttua tuollaiseksi, hän sanoi, -juoksenteleehan täällä ihan riittävästi noita tyyppejä -, kun sitä kuvittelee, alkaa ihmetellä, minkä takia ei sittenkään häivy täältä. Saisivat vaikka tärskäyttää kuoliaaksi, parempi sekin.

Thomas Mann - Pyhä syntinen

Paluu normaalimpaan päiväjärjestykseen: luin loppuun Thomas Mannin Pyhän syntisen (suom. Jorma Partanen).

Tämä oli aika merkillinen teos: tarina versioi keskiaikaista legendaa ja sieltä on myös kerrontatapa, mutta välillä pilkahtelee jonkinlainen outo vaivihkainen huumori, vähintään siitä kontrastista kun moderni kirjailija kirjoittaa keskiaikaista legendaa jossa tapahtumat ja henkilöt toimivat just niin tolkuttomalla jyrkkyydellä kuin legendoissa on tapana...

Kertojana meillä on munkki Clemens, joka alkaa kertoa tarinaa paavi Gregoriuksesta (historiallista uskottavuutta ei harrasteta joten turha pohtia kuka niistä), tai aluksi tämän vanhemmista, kuninkaallisista kaksosista jotka insestisessä suhteessa saavat lapsen...tämähän ei nyt kuitenkaan käy, joten lapsi lasketaan tynnyrissä meren vietäväksi, ja tietysti pelastuu toisaalle, ja 17-vuotiaana lähtee maailmalle etsimään vanhempiaan...ritarina hän sitten sankaroituu sotaakäyvässä kuningaskunnassa ja saa vaimokseen maan kuningattaren, vaikka tämä hieman vanhempi onkin...jep, äitihän se.

Tästä seuraa vielä muita tapahtumia, joita Clemens/Mann kertoo hyvin sujuvalla tyylillä, mutta vähän epäselväksi jäi että mitäköhän tässä oikein yritetään tehdä ja sanoa: vaikea uskoa että Mann ihan vaan pastissia tekee, ja jotain tässä tietysti sanotaan synnistä ja sen vaikutuksista ja katumuksesta ja armosta, muttei lopulta kovin paljoa. Kun lajina pidän tällaisesta legendamaisesta kerronnasta niin kyllähän tämän luki mutta...

Hans Urs von Balthasar - Mary for Today

Alunperin en ollut aikeissa postata tästä kirjasta, kunhan vain aloitin sen viime viikon tietokirjaviikolla omaksi ilokseni, enkä tietokirjoista kuitenkaan niin säännöllisesti kirjoita kuin fiktiosta.
Mutta kun Oksan hyllyltä -blogissa aloitettiin Naisen tie -lukuhaaste sopivasti ja tämä kirja tavallaan aiheeseen sopii, niin mikä ettei. Haasteessa siis luetaan naisista kertovia elämäkertoja, muistelmia yms, ja tämän kirjan aiheena on ihmeellinen äiti, ylistettävä neitsyt, viisauden istuin, ilomme lähde jne., Neitsyt Maria, joten aloitamme heti huipulta.

Mutta kieltämättä tämä Hans Urs von Baltasarin kirja sijoittuu aika lailla perinteisen elämäkerran ulkopuolelle, kyseessä on kontemplatiivinen essee jossa oletetaan, että lukija on jo perillä Marian elämän tunnetuista vaiheista ja vähän myös kultista. Toisaalta voisi sanoa, että tämä on elämäkerran kehittynyt muoto, jossa tärkeää ei enää ole pienien tai suurempienkin detaljien laittaminen järjestykseen peräkkäin, vaan keskittyminen laajempiin merkityksiin ja yhteyksiin, mitä kohdehenkilömme elämä kertoo ihmisenä olemisesta.

Balthasar kontemploi varsin selkeällä kielellä Neitsyt Mariaa kuudessa luvussa, joissa keskitytään eri piirteisiin ja elementteihin, köyhyydestä Kirkon muistiin ja eskatologiaan, mutta lukujen välillä on myös runsaasti yhteyksiä ja kokonaiskuva on kaikkine allegorioineen ja anagogioineen laajempi kuin kirjan ohuus antaisi ymmärtää, ja samalla kuitenkin annetaan ymmärtää että mysteereissä on paljon jäljellä...(en nyt lähde sen tarkemmin kirjoittelemaan aiheita auki, pointtina on lukea kirja itse).

Halutessani voisin varmaan jatkaa lukuhaastetta pelkällä mariologialla (vaikka kaikki sen alle kuuluvat kirjat eivät ole edes hyvin laajasti ymmärrettynä elämäkertoja), mutta ehkä voisin yrittää jotain muitakin...

Ingrid Noll - Apteekkari

Kirjan premissi on aika kiintoisa: kertoja Hella Moormann ja Rosemarie Hirte (joka ilmeisesti oli päähenkilönä Ingrid Nollin edellisessä kirjassa) jakavat sairaalahuoneen ja Hella innostuu kertomaan elämäntarinaansa josta ei vaiheita puutu, ja Rosemarie laukoo väliin joitain kommentteja.

Hella on jo lapsuudestaan lähtien ollut "kiltti tyttö", pinko koulussa ja myöhemmin ahkera ja kunnollinen apteekkari, mutta miesten kanssa on aina ollut ongelmia, Hella kun tuntee vetoa hankaliin tapauksiin joita sitten yrittää "parantaa", yleensä huonolla menestyksellä...suhteellisesti ottaen Levin on siis selkeä parannus ainakin pintapuolisesti, opiskelija ja rikkaan isoisän ainoa perijä (jos siis jättää huomiotta isoisän innokkuuden testamentin muutteluun), mutta eipä tämäkään tapaus mene ihan putkeen. Ja ruumiitakin tulee, kuten Sapo-sarjassa sopii odottaakin.

Tässä oli vähän Patricia Highsmith -tyylistä kuviointia, ja Hella toki kertomuksessaan esiintyy hankaliin tilanteisiin ajautuvana uhrina, jolle nyt vain sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, mutta sanotaanko vaikka että ei hän ole ongelmiinsa suinkaan viaton. Ja se on myös ongelmana tässä, kirja nojaa vahvasti henkilöihin mutta minun on vaikea pitää Hella Moormannia kovinkaan uskottavana hahmona, että kukaan käyttäytyisi noin tolkuttomasti tai alkaisi tarinoimaan tällaista tarinaa tuntemattomalle henkilölle...

Frau, Signora & Bibi -haasteeseen luetut saksalaisdekkarit (tämän suomensi Oili Suominen) eivät nyt niin vakuuta. Kirjan rakenne sinänsä oli ihan kiinnostava ja tietyssä kyynisessä asenteessa oli ansionsa, joten saattaa olla että se Nollin edeltävä teos Kukko on kuollut voisi olla parempi.

Max Frisch - Ihminen ilmestyy holoseeniin

Sveitsiläisessä laaksossa sataa, tiet ovat poikki, sähkötkin katkeilevat samoin kuin herra Geiserin muisti. Herra Geiser, leskimies, kiinnittää nastoilla talonsa seiniin otteita kirjoista ja lappusia, tiedonpalasia erityisesti geologiasta ja paleontologiasta mutta myös paikallistietoa, mainintoja Raamatun luomiskertomuksesta ja sekalaista muutakin, eikä oikein itsekään tiedä miksi mutta tietojen kerääminen on tärkeää. Välissä sitten tehdään kotona muuta ja käydään ulkona kävelemässä ja kiipeämässä rinnettä ylös ja alas ja tarkkaillaan merkkejä mahdollisesta maanvyörymästä.

Varsin lyhyt romaani jakautuu lyhyisiin kappaleisiin joiden välissä on vielä lyhyempiä lyhyiden lauseiden mittaisia kappaleita, ja otteita tietokirjoista, listoja, kaaviokuvia...kerronta on siis varsin fragmenttista mutta fragmenteista muodostuu kuitenkin laajempi kuva, kuva ihmisestä ja maailmasta geologisissa mittakaavoissa, ihminen ilmestyi holoseeniin ja pian tulevat sateet ja jäätiköiden sulamiset jotka peittävät ison osan maanpintaa alleen, ei ehkä Alppeja mutta muualla. Dinosaurukset olivat aikanaan ja sitten katosivat, niin tekee ihminenkin. Ja fragmenttisuudestaan ja suurista kysymyksistään huolimatta teos on hiottua ja hallittua kieltä jotta luenta kulkee selkeästi ja toteavista peruslauseista huolimatta kerronnassa on lämpöäkin.
Minulla ei ollut oikein mitään ennakko-odotuksia teosta kohtaan, Max Frischin nimen olen kuullut aika ajoin mainittavan mutta en ollut lukenut, tilanne pitääkin korjata, sen verran kiinnostava teos tämä oli (suom. Markku Mannila).

Otan tällä teoksella myös Helmet-lukuhaasteen kohdan 13. Kirja "kertoo sinusta": paikallistasonsa rinnalla teoksessa on kysymys myös ihmisestä lajina, ja minäkin olen ihminen.
Kirja on luettu myös Kiiltomadossa. 

Kerran aikaisemminkin, 1970, on kylän alapuolella sortunut tienpätkä, seuraavana aamuna sen rautakaiden roikkui taipuneena rotkon reunalla, ja tietyömaa haittasi liikennettä koko kesän, mutta ei sentään pysäyttänyt sitä. Sellaisia sortumia on näillä seuduin ollut aina -

Matkan varrella kolme sateen pieksämää lammasta.

On turha kysyä, miksi herra Geiser, baselilainen, on asettunut asumaan tähän laaksoon; herra Geiser on tehnyt niin.

Vanhaksi tulee kaikkialla.

Välillä herra Geiser seisahtuu: rotkon suunnasta harmaata pauhua - mutta rautakaide on vielä paikoillaan. Kun voi kulkea ilman sateensuojaa, kun joka puolella ei ole lätäköitä, kun jokaisesta kuusesta ei tipu pisaroita, kun vastakkaisen rinteen metsät eivät ole mustia eivätkä vuoret ole verhoutuneet pilviin, kun puutarhassa voi puuhailla, kun liikkeellä on perhosia, kun kuulee mehiläisten surinaa ja yöllä pöllön huhuilua, kun voi seistä onkivapa kädessä puron äärellä ja on terve, siis tyytyväinen, vaikka ei saisi saalista koko päivänä, ja kun tietä ei ole katkaistu, niin että laaksosta voisi päästä muualle kolme kertaa päivässä, silloin laakso on maalauksellinen - muuten tänne ei tulisi saksalaisia ja hollantilaisia kesästä toiseen.

Monika Peetz - Tiistaisiskot

 

Näköjään ovat kirjoittaneet kirjailija Monika Peetzin nimen väärin kanteen (suom. Maikki Soro, kai tämä tuli sentään oikein).
Tämä tuli bongattua kirjaston viihdehyllystä Frau, Signora & Bibi -haasteeseen, kun aihekin vaikutti sellaiselta ettei niin usein ole kirjoissa tullut vastaan, eli pyhiinvaellus Lourdesiin. 

Viisi noin nelikymppistä kölniläisnaista, kaikki kovin erilaisia persoonia mutta sattuman ja kielikurssin jälkeisen ravintolaistunnan seurauksena ystävystyneet, ovat tavanneet ravintolassa säännöllisesti. Kun yhden naisista, Judithin, mies kuolee ja tältä jää päiväkirja keskenjääneestä pyhiinvaelluksesta Lourdesiin, päättää Judith vaeltaa matkan loppuun ja muut naiset liittyvät mukaan. Ja, no, matkalla riittää itsetutkisteltavaa ja draamaakin kun kullakin henkilöllä on omia elämänsolmujaan ja Judithin kuolleesta miehestäkin paljastuu uusia puolia...

"Viisi hyvin erilaista henkilöä tekevät jotain yhdessä" on tietysti kerronnallinen klisee, ja kirjan alkupuolella kyllä huokailin kyllä kovasti kun nämä viisi henkilöä omine piirteineen oli kuvattu niin karrikoidusti, harkitsin myös kesken jättämistä...mutta jahka liikkeelle päästiin niin tarina etenee mukavasti, henkilöt saavat vähän enemmän syvyyttä ja matkanteko itsessään sattumuksineen ja kohtaamisineen on kuvattu miellyttävästi ja kiinnosti tietysti että miten tässä oikein käy.
Tietysti kaikille henkilöille tulee sopivasti henkisen kasvun paikkoja kun osia elämästä seuraa matkalle mukaan, ja osin merkillisten sattumusten kautta koska tarinan kaari sellaista vaatii (kun olen vastaavilla taivalluksilla ollut niin eivät ne ihan näin dramaattisia ole olleet, mutta toisaalta ovat olleet lyhyempiä kuin tämä kymmenpäiväinen...ja vähemmän räiskyvästi tässä kuitenkin oli tuttuutta ja ehkä niille muovaaville sattumuksille ja niiden havaitsemisille on avoimempi...että en ole ollenkaan varma onko Peetz itse vaeltanut mutta on aiheeseen kuitenkin tutustunut).
Mukava teos tämä oli, matka tarjosi hyvin etenevän tarinan ja usea päähenkilö joiden näkökulmia vaihdeltiin lyhyissä luvuissa rytmittivät sitä hyvin (jokainen henkilö yksinään olisi ollut tylsempi). Nuo ovat kerronnallisia kliseitä, koska ne toimivat niin hyvin. Lajityypissään sopi minulle paremmin kuin samasta hyllystä nappaamani Ninnin päiväkirja.

Helmet-lukuhaasteessa tämä on 14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella. Ja kirjan ovat lukeneet ainakin Mari A., Susa ja Paula. 

Annette von Droste-Hülshoff - Juutalaispyökki

Librarythingin valikoimia nuuskimalla löytää kaikenlaista merkillistä, kuten vaikka tämän 1800-luvun alun runoilijan vapaaherratar Annette von Droste-Hülshoffin ainoan proosateoksen, joka ilmeisesti nauttii jonkinlaista klassikkomainetta kotimaassaan mutta josta myönnän että itse en ollut ennen kuullutkaan. Pasilan kirjavarastosta kuitenkin löytyi tämä J.A.P.:n käännös vuodelta 1909, ja tällaisia teoksia minä halusinkin löytää Frau, Signora & Bibi-haasteeseen.

Ohjeistusta etusivulla

Tämä pienoisromaani pohjautuu ilmeisesti tositapahtumiin, Westphalian seudulle 1700-luvun jälkipuoliskolle. Maaseudulla on varsin liberaali suhtautuminen lakeihin, salametsästys ja salahakkuut ovat yleisiä ja jälkimmäisellä on tärkeä osa kirjassa.
Eräällä rappiotilalla juopon ja väkivaltaisen isän ja sinänsä siivon mutta katkeroituneen äidin ainoana lapsena syntyy Fredrik Mergel, sinänsä älykäs ja terve poika, vaikka ympäristö ei olekaan suosiollinen, ja isän kuoleman jälkeen äidin veli ottaa enemmän osaa kasvatukseen, ja tällä onkin kaikenlaisia projekteja jossa pojasta on apua, niin laillisempia kuin epämääräisiä, ja äidiltäkin saa epäilyttävää oppia...
Paimenessa ollessaan kerran Fredrik neuvoo metsänvartija Brandesia, joka metsänvarastajia jahtaa, harhaan ja vähän ajan päästä Brandes löytyy murhattuna: tekijä jää tuntemattomaksi. Joku vuosi myöhemmin rahanlainaaja Aaron perää Fredrikiltä maksamatonta lainaa, Fredrik pakenee ja jonkin ajan päästä Aaron löytyy murhattuna suuren pyökin luota...

Tämä on tosiaan kirjailijan ainoa proosateos ja niinpä proosa ei etene ihan totutulla tavalla, mikä toisaalta antaa kirjalle modernimman säväyksen: tavallaan tämä on varhainen dekkari mutta sellaiseksi se on hyvin epämääräinen, kirjassa ei koskaan yksiselitteisesti käy ilmi kuka Brandesin tai Aaronin tappoi tai mikä Fredrikin osuus näissä oli, jos mikään: selvästi hän tunsi syyllisyyttä jostain mutta mistä, spekulaatiolle ja vihjailuille jätetään paljon tilaa ilman hälvennystä.
Kirjassa käytetään myös varsin voimakkaita kuvia, ehkä runoilijalle ominaisemmin, kuten kuinka salahakkuiden viedessä muuta metsää eräs pyökki pysyy paikallaan ja tapahtumat alkavat pyöriä sen ympärillä, tai Fredrikin enon palvelija (ja luultavasti äpärä, vaikka tämäkin on vain vihjailtu) Johannes Niemand, joka on eräänlainen Fredrikin kaksoisolento...
Ja tätä varsin epämääräistä tapahtumasarjaa käytetään kommentoimaan laajemmin hyvää ja pahaa, huonojen kasvuolosuhteiden korruptoivaa vaikutusta. Nykylukija epäilemättä kiinnittää erityistä huomiota myös antisemitismin teemaan, ja siinäkin on laajennettavaa myös nykyhetkeen...

Merkillinen teos, epämääräisyydessään vähän turhauttavakin mutta samasta syystä kiinnostava, toisaalta vahvasti aikansa tuote ja toisaalta tyylillisillä ratkaisuillaan ihan eri ajasta. Ainakin jos protodekkarit/trillerit kiinnostavat niin tähän pitää tutustua, ja viitteitä löytyy myös goottilaisen kirjallisuuden suuntaan.
(mutta mistä syystä nyt lukemani rikoskirjat eivät oikein mitkään sovi  Helmet-lukuhaasteen 24. Kirjassa selvitetään rikos -kohtaan? Ei tämäkään)

Novellimaraton 14.4.

Lukujonossa on taas muutaman kirjan verran novelleja ja muuta lyhytproosaa, joiden parissa ajattelin viettää paastonajan lopun pääsiäistä odotellessa. Novellien maratonlukemista on harrastettu aiemminkin, ja novellihaastettahan tässä kasvatetaan (olisi selvästi pitänyt veikata vähän suurempaa kokonaismäärää, kun taidna suorittaa jo itsekseni neljäsosan veikatusta luvusta...): osa valituista kirjoista on valittu myös Frau, Signora & Bibi mielessä, pari ihan muuten vaan.

Aloitan lukemisen kello 18.00 Villy Sørensenilla (jonka kirjasta olin jo ehtinyt pari ensimmäistä juttua lukea).

20.30
Aloitin Villy Sørensenilla, tanskalaisella modernistilla jonka kirjaan Tarinoita (suom. Arto ja Kirsti Ingervo) on Klaus Taubert valikoinut novelleja kokoelmista Kummallisia tarinoita ja Vaarattomia tarinoita, luin nyt nuo Kummalliset.
Kaksi ensimmäistä oli lukenut jo aiemmin, ne olivat legendatyyppisiä tuoden mieleen Gottfried Kellerin, ja nyt sitten viisi lisää. Kaikissa on enemmän tai vähemmän satumaisia piirteitä, Tuntematon puu puhtaimpana esimerkkinä (vaikkakin surrealistisesti etenevänä), Vain päähänpisto taas sitten on perinteisempää kerrontaa joskin makaaberin huumorin kyllästämä, ja loput tarinat sitten jonkinlaisia Kafkan, H.C.Andersenin ja oudon huumorin sekoituksia joissa merkillisiä asioita ja tilanteiden muutoksia tapahtuu jatkuvalla syötöllä, maalaiskylään rakennetaan huhujen mukaan konserttisali jonne kaikki vaeltavat läpi jouluisen lumimyrskyn tai perheen keittiöön on yllättäen ilmestynyt tiikeri tai ihmelapsen maailmankiertue saa alkumetreillä odottamattomia käänteitä...
Hauskaa mutta pitää lukea välillä jotain muuta.

Useimmat vieraista olivat tietysti sotilaita, kuten tuona levottomana aikana saattoi odottaakin, myös välskäri oli paikalla. Juhlallisen tapahtuman jälkeen Bill vei hänet veljensä ruumiin ääreen. Hän tutki sen stetoskoopilla, mutta kun ei siitä ollut apua hän lainasi vasaran lyödäkseen häntä polveen. Kun sääri ei sätkynyt, hän saattoi todeta että hänellä oli joko sukupuolitauti tai sitten hän oli täysin kuollut.
- Silloin hän on täysin kuollut, sanoi Bill joka tunsi pikkuveljensä puhtaan sielun. Ja kaksi suurta kyyneltä oli työntämäisillään hänen silmänsä ulos.
- Rauhoitu, välskäri sanoi ja löi häntä olalle niin kovaa, että kyyneleet valahtivat takaisin kyynelkanaviin. Ei ole aivan tavatonta että pojat kuolevat tuossa iässä. Vanha kelpo sotakaveri, anna kuolleiden kuopata kuolleensa, sinun morsiamesi on haukkausvalmiina, mutta harjaa ensin hampaat!

22.00

Miksi Te oikein vihaatte meitä? Enhän minä ole vienyt Teiltä mitään. Te ette halunnut antaa, mitä minä hänelle annoin, eikä Teillä sitä edes ollutkaan. Vasta jäähyväisten jälkeen tajuaa asioiden arvon. Sen minä olen oppinut puutarhasta: mitä ei ole kylvetty, sitä ei kasvakaan.

Christine Brücknerin Jos olisit puhunut, Desdemona (suom. Anja Meripirtti) on temaattisten monologien sarja, historian ja fiktion naiset pitävät puheita joita ei pidetty tai jei ainakaan muistiin kirjoitettu. Luin ensimmäiset neljä, ylläolevassa sitaatissa Christiane von Goethe puhuu Charlotte von Steinin eteishuoneessa, muina kolmena puhujana Desdemona, Katariina Luther ja Sapfo.
Tässä venytetään nyt taas "novellin" määrettä reippaasti lyhytproosan puolelle, ja ilmeisesti näitä on myös esitetty dramaattisina monologeina, kiinnostavia nämä tietysti olivat. Joskin vaativat ehkä myös jonkin verran taustatietoja puhujista, ja kun en esim. Goethen henkilökohtaisesta elämästä niin paljoa tiedä eli en myöskään tunne puhujia sen kummemmin kuin mitä tässä paljastuu niin osa hienouksista eittämättä jäi rajallisiksi, ja Desdemonan puheesta ei varmaan saa tolkkua jos ei Shakespearen Othellon juonenkäänteitä tunne...

Sujuvia kirjoja ollut nyt, mutta sellaisia että vaihteluakin kaivataan, eli taas voisi ottaa jonkun muun, minkäköhän.

8.45
Illalla luin vielä pari Irina Denežkinan novellia Anna mulle! -kirjasta (suom. Anton Nikkilä), kuvauksia venäläisnuorten elämästä joissa on rajuutta ja toisaalta myös aika herttaista säätöä. Joko minä olen niin vanha että nämä teinielämäkuvaukset alkavat mennä jonain yhteiskuntascifinä, ainakin niihin suhtautuu aika huumorilla vaikka sinänsä tapahtumissa on paljonkin karuutta...
Ja päälle vielä jokunen Slawomir Mrozekin lyhyt faabeli kirjasta Elämää aloittelijoille (suom. Päivi Paloposki).

Hmm, novellivalinnat ovat tällä kertaa painottuneet ilkamoiviin, outoihin ja kyseenalaistaviin teoksiin (siinä määrin että vilkaisin vielä yhtä lukupinossa olevaa kirjaa ja kun senkin kuvauksessa käytettiin sanoja absurdi ja groteski niin tähän joukkoon se on ehkä liian samanlainen, vakavamman meditatiiviset hetkinovellit klassisessa hengessä ovat nyt jääneet sivuun.
Mikä sinänsä sopii, tähän mennessä kaikki teokset ovat olleet kovasti kiinnostavia. Mutta palaisiko nyt Sørensenin pariin.

12.00

Kun suuret yhteiset ongelmat tulevat pakottaviksi, käyvät suurimmatkin henkilökohtaiset ongelmat luvattoman pieniksi, siksi ei kukaan voinut kuvitellakaan puhuvansa itsestään, kaikki tunsivat toistensa mielipiteet, eikä kukaan tuntenut toistansa. Niin pian kuin vain kaksikin puhui yhdessä, he puhuivat totuudesta.
- On jouduttu niin pitkälle, sanoi leiskuva ylioppilas Wilhelm, että ihmiset eivät näe totuutta pelkältä totuudelt.
- Moderni yhteiskunta tuo sen muassaan, sanoi Vilhelmine, hänen leiskuva ystävättärensä, siinä on tilaa vain spesialisteille ja spesialistit ovat neljännes- tai enintään puoli-ihmisiä. Koskaan ennen eivät ihmiset ole olleet niin kauhistuttavan puolikkaita kuin nykyisin!
- Hmm, minä sanoin epäilevästi, sillä myös minä olin paikalla, - ihmiset ovat kaikkina aikoina pitäneet omaa aikaansa kaikkein vaikeimpana, eivätkä he kaikki kai ole voineet olla oikeassa. Eiköhän nykyaika tunnu entisaikaa hankalammalta, koska se on - ikään kuin enemmän läsnä?

Luin nyt Villy Sørensenin kirjan jälkimmäisen puoliskon, kokoelmasta Vaarattomia tarinoita (saatteena motto "Kauhistava on huvittavaa, kun se ei ole vaarallista").
Nämä olivat hieman maltillisempia kuin ensimmäinen puolisko vaikkei ihan arkista olekaan, kerrottiin sitten kauppiaasta joka myy mitä ihmiset tarvitsevat eikä mitä he haluavat, totuuskongressikaupungissa leikattavasta siamilaisesta kaksosesta tai tytöstä joka on sokea paitsi itkiessään. Sadunomaisuutta on yhä mukana, jokin aika sitten lukemani Hessen mieleen tuoden, ja omalaatuista huumoriakin. Pidin. 
Novellihaaste etenee 12 novellin verran.

14.00
Voitte panna meidät oikeuteen ja tuomita meidät, mutta politiikkaa ette voi sulkea pois. Meidän rikollisuutemme on poliittista, mutta teidän politiikkanne rikollista! Me olemme voimakkaampia kuin poliisi. Tämän päivän terroristit ovat huomispäivän poliitikkoja! Politiikkaa on myös oikeussalissa!  Politiikkaa on kaikkialla, vuoteessa ja lastentarhassa ja koulussa. Kaikkialla sorretaan ja kidutetaan ja käytetään valtaa. Terrori! Gudrun, käännä saksaksi latinan sana terrere. Terrere on yhtä kuin pelästyttää, säikähdyttää, terrorisoida on on yhtä kuin harjoittaa terroria, levittää pelkoa, sortaa, tehdä henkistä väkivaltaa.

Lisää Christine Brücknerin pitämättömiä puheita, tällä kertaa puhujina hetaira Megara (Lysistratesta), Effi Briest, Christine Brückner ja ylläolevassa sitaatissa Gudrun Ensslin Stammheimin eristyssellin seinille.
Mainioita yhä, Brückner on itselleen kirjoittanut hyvin esseemäisen puhuttelun sata vuotta aiemmin eläneelle Malvida von Meysenburgille, kun taas tuo Ensslinin puhe on hyvin tajunnanvirtainen...Effi Briest -puheesta en tosin saanut paljoa irti kun en tunne tarinaansa enkä henkilöitä joille ja joista puhuu (joskin huomaan että Effi Briestillä on samanniminen koira kuin Sørensenin Romeo ja Signe -novellin Signellä, Rollo...)
Vielä on jokunen näitä jäljellä mutta vaihdan taas teosta.

16.40
-Poikabändit ei oo todellisii. Ne on olemassa vaan julisteissa. Mutta se elää ja hengittää, sen voi ite todeta. Se on ikäänku tavotettavissa, mutta oikeesti ei kuitenkaan. Sä pilaat vaan elämäs jos yrität rakastaa sitä.
- Älä ny liiottele! Maška sanoi. -Ei se mun elämää pilaa, ehkä yhen viikon.

Irina Denežkinan Anna mulle! luettu, kirjassa on kolme pitkää jotka kertoivat sekalaiset nuorisojoukon elämistä ja säädöistä nyky-Venäjällä, mukana paljon musiikkia, viinaa, seksiä ja väkivaltaa tai ainakin niiden ajattelua ja lisäksi seitsemän lyhyempää tunnelmapalaa. Pitkät novellit ovat parempia, vaikkeivät ehkä romaanimittaisina kestäisikään...
Nykyteineille ei rohkene suositella kun lukuisat musiikkiviittaukset sijoittuvat 15 vuoden taakse, vaikka ihmissuhdetasolla tekstit olisivatkin kurantteja...
Novellihaasteeseen kymmenen novellia lisää.

17.40
Voi! olen oppinut puhumaan sinun tavallasi, huokailemaan huokauksia, kärsimään kärsimystä, rakastamaan rakkautta.
Elinkö milloinkaan?
Vai kuvittelitko minut vain?

Noin puhuu Donna Laura poissaolevalle Petrarcalle, Brücknerin puhekokoelman kaksi muuta viimeistä puhujaa ovat Neitsyt Maria ja Klytaimnestra.
Mainio teos tämäkin, joissain kohdissa aihe ja sen käsittely menee aika ilmeisiä polkuja ja joissain kohdissa taas on mukana kiintoisaa pohdittavaa ja ironiaakin. Mutta suurin osa jutuista vaatii ainakin jonkinlaista aiheen tuntemista...
Yksitoista novellia lisää.
Ja jos vetäisin ihan vaan 24-tuntisesti niin nyt olisi aika lopettaa, mutta taidan vielä lukea sen Mrozekin kirjan loppuun, kun olen sitä jo sitä suuren osan lukenut (luin muutaman lyhyen jutun lisää tuossa joku tunti sitten vaikken sitä maininnutkaan).

18.45
- Poltatteko? kuulin ylhäältä.
- Ei kiitos.
- En kestä savua.
- Voitte olla rauhassa, minä en polta.
- Mutta jos polttaisitte, niin minä en kestäisi sitä. Minulla on herkät keuhkot.
- Sepä ikävää, mutta ei ole pelkoa.
- Tai ehkä te poltatte, nyt vain yritätte päästä irti tupakasta. Teidän alkaa tehdä mieli keskellä yötä, ettekä voi vastustaa.
- Ei, en ole polttanut koskaan.
Ääni vaikeni. Riisuin sukan.
- Mutta ehkä te alatte?
- Mitä?
- Polttaa. Jotkut alkavat jopa vanhoilla päivillään. 
- Minulla ei ole sellaista aikomusta.
- Niin sitä sanotaan, mutta sitten tehdäänkin jotain muuta. Ja sitä minä en kestäisi.

Kohtaaminen yöjunassa herkän ihmisen kanssa, josta ylläoleva ote, on yksi (ja taisi olla pisin) novelli Slawomir Mrozekin Elämää aloittelijoille -kokoelmassa, moni on vain sivun tai kahden lyhyt faabeli. Olin aiemmin lukenut vanhemman Elefantti-kokoelman joten osasin odottaa absurdin iloittelevaa huumoria.
Elefantin satiiri oli kuitenkin pisteliäämpää, tässä ollaan yleismaailmallisempia ja usein jopa moraalisen opettavaisia: tässä mielessä kirjan nimi on osuva, näistä saa kyllä ohjeistusta elämään ehkä enemmän kuin mistää self-help-oppaista ja teoksena tämä on helpommin lähestyttävä kuin vaikkapa Elämä: käyttöohje.

Tämän kirjan myötä novellihaaste eteni 39 tarinan verran, kokonaistulos tällä maratonilla oli siis 72 ja yhteismäärä haasteessa tällä hetkellä 247.
Lukuvalinnat olivat varsin onnistuneita, kaikista teoksista pidin ainakin suurimmaksi osaksi, vaikka tosiaan kaikissa oli tuollainen humoristinen haastava sävy, klassisempi draama Maupassantin, Tsehovin tai Carverin hengessä jäi nyt pois.
Frau, Signora & Bibiin tuli kaksi kirjaa lisää (Denezkina ja Brückner) ja pariakin näistä kirjoista voisi tarjota myös Helmet-lukuhaasteen kohtiin...

Anna mulle! -kirjasta on kirjoittanut myös Kiiltomato, ja Elämästä aloittelijoille Riman alta. Ainakin.

Pääsiäinen lähestyy, en ole niin vigilia-innostunut että olisin lähdössä yökirkkoon mutta saatan kuitenkin seurata striimiä Henkasta jos on tarjolla, tai sitten Mariasta.

Anna Seghers - St. Barbaran kalastajien kapina

Miten kirjassa käy selviää jo avauskappaleesta:

St. Barbaran kalastajien kapina päättyi siihen, että pyyntiin lähdettiin tavallista myöhemmin entisin, neljä vuotta voimassa ollein ehdoin. Voi sanoa, että kapina oikeastaan oli lopussa jo ennenkuin Hull kuljetettiin Port Sebastianiin ja Andreas sai surmansa kallioille paetessaan. Maaherra matkusti pois ilmoitettuaan pääkaupunkiin, että lahdelle oli palautettu rauha. St. Barbarassa oli nyt todellakin samannäköistä kuin minä kesänä tahansa. Mutta vielä kauan jälkeen päin, sotilaitten lähdettyä ja kalastajain ollessa merellä, kapina yhä viipyi tyhjällä, valkealla, kesäisen autiolla torilla ja mietti levollisesti omiaan, jotka se oli synnyttänyt ja kasvattanut ja joita se oli hoitanut ja varjellut kutakin elämänosaansa varten.

St. Barbara on kalastajakylä jossain rannikolla, ja kalastuskausi ei ole ollut erityisen hyvä, niinpä talvelle on luvassa niukkuutta ja nälkää. Parempia tariffeja kaivataan, ja kun paikalle saapuu Hull, joka on ollut osallisena eräässä toisessa kylässä aiemmin tapahtuneessa työtaistelussa, päättävät kalastajat seuraavan kalastuskauden alussa mennä lakkoon: St. Barbarasta ei lähtisi yksikään laiva kalaan ennenkuin paremmista ehdoista on sovittu.

Tämä Anna Seghersin lyhyt romaani (suom. Elvi Sinervo) julkaistiin alunperin 1928, samana vuonna kun kirjoittaja liittyi kommunistipuolueen jäseneksi, ja lajityyppinä on sosialistinen realismi: kalastajia, näiden perheitä ja elämää kuvataan vuoden ajalta runsaasti ennen varsinaista lakkoa, tunnelma on varsin ankea ja toivoton (kun Kedennekin perheeseen syntyy uusi lapsi, ovat kaikki heti varsin varmoja että ei se tule kauaa elämään) eikä vaikuta että edes kapinan tuomaan muutokseen uskottaisiin kovin vahvasti...
Mutta ehkä tässä on sitten myös tiettyä kohtalokkuutta, ja tapahtumien ja tilanteiden kuvauksissa kyllä mainiota fraseerausta: miten käy tulee ilmi tosiaan jo kirjan alusta, mutta miten sinne päästään ja miksi, se on toinen juttu.

Lisää poimintoja Frau, Signora & Bibi -haasteeseen, johon löytyy lisää luettavaa sitä mukaa kun haaste etenee, kirjastosta nappasin pari kirjaa ja muistilistaan laitoin muutaman nimikkeen...pääosin sellaisia kirjoja joita ei olisi muuten ehkä huomioinutkaan, vaikka tämän kirjan olinkin huomioinut aiemmin divareissa (joitain muita kirjoja olen tästä WSOY:n Pieni kirjasto -sarjasta lukenut).
Helmet-lukuhaasteessa tämä on 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.

Doris Gercke - Snapsia lapsille

 

Jatkan teoksilla jotka on bongattu kirjastonhyllystä niiden sopivuuden Frau, Signora & Bibi -haasteeseen vuoksi: kun en niin aktiivisesti dekkarimaailmaa seuraa niin saksalainen Doris Gercke ei ollut tuttu vaikka tuotantoaan on näköjään julkaistu useampikin teos SaPo-sarjassa (tämän suomensi Anja Meripirtti), ja jos haluaa lukea näitä järjestyksessä niin tämä ei ole ensimmäinen, mutta varsin itsenäinen teos kuitenkin.

Ensikosketus tuntui vähän epäilyttävältä: viime aikoina toisaalla oli puhetta dekkareista joissa keskeisenä koukkuna on että pahoja asioita tapahtuu lapsille, koska sellaisella rankistelulla saa halvasti tuotettua "eiksookauheeta"-järkyttelyä ja, no, tässä tulee alusta ilmi että pahoja asioita tapahtuu lapsille (tässä tapauksessa pääosin varhaisteineille mutta kyllä muutkin saavat osansa) ja lisäksi varsinaisen ongelmadekkarin sijaan tässä ollaan yhteiskunnallisesti tiedostavia ja ryypätään paljon raakaa viinaa. Olenko minä vahingossa päätynyt lukemaan skandinaavidekkaria saksalaisuuden hämäämänä?

Hampurin eräässä betonilähiössä on lyhyen ajan sisällä kolme varhaisteinityttöä tappanut itsensä (tai ainakin vaikuttavat itsemurhilta), ja tämä jää vaivaamaan erästä alueella partioivaa poliisia. Vinkistä tämä päättää kysyä apua entiseltä poliisilta, entiseltä salapoliisilta Bella Blockilta, joka suhtautuu aiheeseen lähinnä välinpitämättömästi mutta päättääkin sitten itsekseen lähteä katsomaan mitä saisi selville.

Monessa dekkarissa keskeinen tekijä on päähenkilön persoona, ja Gercke tekee tässä mielenkiintoisen ratkaisun, Bella Blockia voisi luonnehtia varsin epämiellyttäväksi henkilöksi: Blockia ohjaa kyllä oikeudentunto mutta kanssaihmisiään hän kohtelee varsin tylysti ja katselee heitä nenänvarttaan pitkin. Ja Hoffnungsbergin lähiössä riittää alaspäin katsottavaa, sen verran reippaaksi lähiöhelvettikuvaus menee.

Teosta leimaa myös alkuperäinen julkaisuajankohta 1991 ja vasemmistolainen ajattelu: Bella Blockin äiti Olga on vakaumuksellinen kommunisti joka viittailee Leniniin, ja vasemmistolainen kasvatus heijastuu myös Bellan ajattelussa vaikkakin irvokkaammantuntuisesti (samoin ymmärtääkseni kirjailija Gercke on poliittisesti aktiivinen vasemmistolainen), ja Saksa on tietysti vastikään yhdistynyt eikä se kuitenkaan ihan kivuton prosessi ole...

En mitenkään ihastunut tähän mutta ärsyttävyys teki tästä kuitenkin varsin mielenkiintoisen kokemuksen, Gercke ei halua lukijan viihtyvän ja niin näkökulmahenkilön epämiellyttävyyden (joka ei ole mitään sympaattista renttuutta) tuottama ristiriita on kiinnostavaa.
Ja myönnän että haluaisin kuulla mitä muutamat tutut lähiöromanttiset vasemmistoaktiivit ajattelisivat tästä kirjasta, terveisiä vain sinne Kontulaan...

Helmet-lukuhaasteessa tällä kirjalla ei oteta kohtaa 24. Kirjassa selvitetään rikos, tämä ei ole sellainen dekkari. Ihan äänteellisellä, vaikkei sisällöllisellä, tasolla tämä sopisi kohtaan 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis mutten taida sitä silti siihen laittaa...(alkukielinen nimi Kinderkorn viittaa samaan lapsien ja raa'an viinan yhteyteen mutta mietin onko se myös kääntynyt viittaus Stephen Kingin Maissilapsiin...)

Adelbert von Chamisso - Varjoa vailla

 

Kannessa lukee "kuvitettu novelli" mutta kyllä tämä on pienoisromaani, reilu sata sivua ja jaettu lukuihin...

Kirjan kertoja Peter Schlemihl vierailee erään tuttavansa luona, ja kiinnittää huomiota tuttavansa seurueen liepeillä olevan harmaapukuisen miehen. Kun seurueessa eräs henkilö loukkaa kätensä, on miehellä tarjota taskustaan laastari, ja kun seurue haluaa pysähtyä hetkeksi puistossa, mies kaivaa taskustaan maton jolla naiset voivat levätä...ja ison teltan suojaamaan, ja pari hevostakin löytyy taskusta. Kukaan muu seurueesta ei kiinnitä asiaan sen kummempaa huomiota, ja sitten mies ehdottaakin Peterille pientä kauppaa: Peterin varjo kiinnostaa miestä, mitä hän haluaisi vaihdossa?
Peter vaihtaa varjonsa Fortunatoksen kukkaroon, josta löytyy rajattomasti kultaa, mutta pian vaihtokaupan jälkeen huomaa että ihmiset tapaavat suhtautua kovin epäluuloisesti, vihamielisestikin, mieheen jolla ei ole varjoa...

Adelbert von Chamisso on 1800-luvun saksalaisromantikkoja ja jonkin verran tästä tulee mieleen Goethen Faust (arvaatte varmaan kuka harmaapukuinen mies on?), joskin kun tämä on alunperin lapsille tarkoitettu, tarina kerrotaan faabelimaisemmin. Mutta on tässä kuitenkin myös karuutta, ja varmaan heijastelee myös Chamisson omia kokemuksia, tämä kun on alunperin ranskalainen vaikka Saksassa ison osan elämästä viettikin, ja tästä tuli ulkopuolisuutta jota päätyy kokemaan myös Peter Schlemihl (suomentaja Hemminki Karjalaisen esipuhe tarjoaa lyhyen kuvauksen Chamisson elämästä). Ja miten sitten tuohon kirjan loppuun pitäisi suhtautua...

Symppis kirja tämä kuitenkin on, ja Helmet-haasteessa tämä sopisi ehkä kohtaan "muun alan ammattilaisen kirjoittama kirja" (Chamisso oli myös ansioitunut botanisti, ja tähänkin puoleen muuten viitataan kirjassa) mutta laitan nyt kuitenkin kohtaan 31. Fantasiakirja.

Julya Rabinowich - Splithead

 

Kirjastonhyllystä pengottua "mitäs Frau, Signora & Bibi -sopivaa kirjallisuutta löytyy".
Mischka on seitsemänvuotias kun venäjänjuutalainen perheensä muuttaa Neuvostoliitosta Itävaltaan, ja muutos on tietysti raju, vaatien sopeutumista uuteen elämään (jossa eri perheenjäsenet onnistuvat kuka mitenkin) ja yhteyksien katkeamista entiseen kotimaahan jääneisiin sukulaisiin ja ystäviin (kirjeet eivät oletettavasti päädy perille, ainakaan niihin ei vastata), ja kerrottava aikaskaala on pitkä, aikanaan Mischkakin on aikuinen ja pienen lapsen äiti ja Neuvostoliittokin hajoaa ja rajat aukenevat...

Aika paljon taitaa Julya Rabinowich käyttää omia kokemuksiaan (syntyi Leningradissa 1970, muutti Wieniin 1977, vanhempansa olivat taiteilijoita...ja kirjoittaa siis saksaksi) ja minäkertoja Mischkan hankaluuksista huolimatta kerronnassa on kyllä myös itsetietoista huumoria, mutta maastamuuttajan (erityisesti sellaisen jolla ei ole paluuta lähtömaahan) kokemus tulee kyllä eletyn oloisesti läpi. Pidin myös siitä kuinka arkista kokemusta väritti myös satujen ja myyttien taso, entisen kotimaan kulttuuri seuraa näkymättömänä ja myös sen kautta nykyhetkeä tarkastellaan...
Minäkertojan seassa oli myös kappaleita jossa kertojana on joku muu kuin Mischka mutta usein oli aika vaikea pysyä mukana kuka, oliko Mischkan vanhempia vai isoäiti Ada vai näkymätön tunnevampyyriolento Splithead vai onko noilla paljon eroa (muidenkin perheenjäsenien elämänvaiheita käsitellään kohtalaisen paljon ja kaikissa ei aina pysynyt mukana)...sen tajunnanvirtaisemmat osiot kävivät usein vähemmän mieluisiksi. Samoin jälkipuolella kun aika kului aika haipakkaa niin Mischkankin kerronta karkasi turhan usein tajunnanvirraksi josta en niin pidä...

She lends me her high-heeled boots that are two sizes too big for me.
I slip and slide behind her on the way to the ice-cream parlour.
Later, she will be a model.
Not long after that, she will be miserable as sin, withered and alone.
She will trade her red shoes for an old, dog-coloured cardigan.
But here, now, in the bright, glass-walled ice-cream parlour, we're in a good place. She cheers me up. We shovel down dumplings filled with raspberry sorbet and covered with poppy seeds, smear patterns of sauce round the white plates and complain about our mothers.
Hers is cold and beautiful, like my mother, but meaner.
While she is still battling the wicked queen, I have long ago hidden myself away in the forest of my excess weight, where I am hoping a helpful hunter will find me. 

Hankala kirja, noin puolesta pidin, noin puolesta en niin paljoa, ja nuo osiot olivat jakautuneet pitkin kirjaa (parempi osa painottuneena tosin alkupuolelle). Jos Muuttoliikkeessä-haaste kiinnostaa niin tämä on kyllä erinomaisen sopiva siihen.

Hermann Hesse - Ihmeellinen viesti toiselta tähdeltä ja muita tarinoita

 

Kolmas Hesse vuoden sisään, ja tuntuu että tuotantonsa parissa tullee jatkettua, ehkä seuraavaksi vaihteeksi romaanejaan.

Tämä Aarno Peromiehen suomennos on nimensä mukaisesti yhdeksän tarinan mittainen kokoelma, nimittääkö näitä sitten novelleiksi vai saduiksi vai miksi. Saduiksi (Märchen) Hesse näitä itse kutsuu ja sieltä näissä ammennetaan, vaikka lastensatuja nämä eivät olekaan (vertailukohdaksi nostan taas Leena Krohnin jossain Oofirin kullan tienoilla, runollismaalailevaa filosofista spefiä).

Aikuisten satuihin muotona ehkä viittaa myös aihe jonka huomasin muutamassa kertomuksessa: henkilö oli tehnyt pitkän matkan (kirjaimellisesti tai kuvaannollisesti), mahdollisesti umpikujaan ja palaaminen entiseen on välttämätöntä, että voi taas jatkaa...kehoitetaan ehkä siis myös lukemaan taas satuja, muoto ja sisältö saatetaan yhteneväiseksi.

En lähde yksittäisiä tarinoita sen enempää puimaan, osasta pidin enemmän (nimitarina, Augustus, Iiris, Faldum), osasta en oikein saanut tolkkua (Unisarja, Vaikea tie) ja ei tämä nyt niin suurta vaikutusta tehnyt kuin vaikka Matka aamun maahan, mutta hyvä kun luin.

Novellihaaste etenee yhdeksällä, kokonaismäärä siis 143, ja Helmet-haasteesta otan kohdan 41. Kirjan kannessa on eläin (niminovellin suuri lintu).

Erich Kästner - Lisen ja Lotten salaisuus

 

Viimevuotisessa NTK-urakassa yksi suosikeista oli Erich Kästnerin Töpö ja Anton, joten muuhunkin tuotantoonsa sieti tutustua (olen ehkä joskus kauan sitten lukenut Pojat salapoliiseina, mutta varsinaisia mielikuvia ei ole). Tämä Kyllikki Nohrströmin käännös löytyi sopuhintaan lähidivarista, ja takakansi alkoi jo soitella kelloja, tämähän on tutumpi näyteltynä Disney-elokuvana Ansa vanhemmille (The Parent Trap), vanhemmassa versiossa kaksostyttöjä näytteli Hayley Mills ja uudemmassa Lindsay Lohan.

Kirja alkaa tyttöjen kesäleiriltä, jonne saapuu lapsia usealta eri seudulta, ja leirillä jo hetken ollut yhdeksänvuotias wieniläinen Lise, muiden mukana, yllättyy kun paikalle tulee münchenilainen Lotte, joka erilaista kampausta lukuunottamatta on täsmälleen samannäköinen kuin Lise. Pienellä taustakartoituksella tuleekin ilmi että kyllä, he ovat identtiset kaksoset, isä ja äiti ovat eronneet kun lapset olivat vielä pieniä, isä piti Lisen ja äiti Lotten ja kumpikaan ei kertonut mitään kaksosuudesta.
Luonnollisesti (onhan tämä kirja) Lise ja Lotte päättävät salaa vaihtaa osia, ja kun erilaisessa kasvatuksessa luonteetkin ovat kehittyneet hieman omiin suuntiinsa niin kummankin uudessa kodissa tapahtuu muutoksia...

Kirja keskittyy pääasiassa kaksosten elämään uusissa olosuhteissa (leffassa taisi se leiriosuus ja kaksosuuden paljastuminen kestää paljon pitempään) ja on tuon toisen lukemani Kästnerin tapaan täynnä hieman kuivakkaa huumoria; metaviittauksia ei tällä kertaa niin paljoa harrasteta kirjan keskellä olevaa Shirley Temple -juttua lukuunottamatta. Tietysti fiksut lapset jallittavat hölmöjä aikuisia miten tahtovat ja tietävät paremmin, mutta aikuiselle lukijalle Kästnerin ironia lienee vahvin kirjojen myyjä...
Ja avioerosta ja sen vaikutuksista lapsiin on tietysti puhe, vaikka ihan tällaisia tapauksia ei ehkä todellisuudessa kovin monta ole...

Kas, periaatteessa tämäkin sopisi Muuttoliikkeessä-haasteeseen kun Saksan ja Itävallan väliä reissataan, Helmet-lukuhaasteesta kuitenkin otan kohdan 22. Kuvitettu kirja.

Arthur Schnitzler - Unikertomus

 

Vaikkei varsinainen leffakansi olekaan, tuo kirjan kansikin jo kertoo yhteyden josta tämä Arthur Schnitzlerin teos on nykyään tunnetuin (ja joka on ehkä edesauttanut käännöksenkin ilmestymistä, suomentajana Oili Suominen): Stanley Kubrickin elokuva Eyes Wide Shut perustuu tähän, vaikka tässä ollaankin Wienissä oletettavasti kirjoitusajan tietämillä 20-luvulla (ja lukiessa kuvani henkilöistä vivahti vain vähän Tom Cruisen ja Nicole Kidmanin suuntaan).

Tarinassa ollaan samoilla reiteillä: nuorehko lääkäri Fridolin ja vaimonsa Albertine ovat olleet juhlimassa karnevaaleissa ja rakkaudensekainen keskustelu kääntyy aiempiin kohtaamisiin toisten naisten ja miesten kanssa, viettelyksiin ja mielihaluihin, ja näitä alkaa sävyttää kasvava mustasukkaisuus (vaikka sinänsä oikein mitään ei ollutkaan tapahtunut). Tämän katkaisee Fridolinille tuleva kutsu sairaskäynnille, ja öisessä Wienissä alkaakin tapahtua kun käynnin jälkeen poiketessaan kahvilaan hän kohtaa vuosien takaisen tutun Nachtigallin joka on lähdössä soittamaan pianoa varsin merkilliseen tilaisuuteen, ja Fridolin päättää ängetä mukaan...
Seikkailun jälkeen palataan kotiin jossa Albertine herää ja kertoo näkemästään unesta, ja seuraavana päivänä Fridolin yrittää töittensä sivussa hieman palata edellisen yön tapahtumien jäljille mutta jäljet katoavat...

Schnitzlerin pyrkimys unenomaiseen tunnelmaan on varsin onnistunut, yön tapahtumissa on epätodellisuuden tuntua ja seuraava päiväkin on merkillinen, mikä tapahtuikaan todella ja mikä ei (samalla kerronta pysyy kuitenkin hyvin kikkailemattomana, tyylillisesti tämä on kuitenkin varsin helppolukuinen). Runsaasti ammennetaan Freudin teorioista (ja Freud olikin Schnitzlerin tuttuja), mistä tulevat unien keskeiset roolit sekä myös erotiikan merkitys, tosin enemmän tunnelmana ja viittauksina, demimondainina, kuin minään overttina kuvastona.
Omalaatuisella tunnelmallaan tämä kyllä minua viehätti vaikka sinänsä jos on sen leffan nähnyt niin ei tämä olennaisesti lisää tarjoa...(ja jos hermostuu aikakaudelle tyypillisestä seksismistä, niin sitäkin löytyy). 
Helmet-haasteeseen otan kohdan 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta: niin proosaa kuin näytelmiäkin löytyy runsaasti.

Johann Wolfgang von Goethe - Faust

Klassikkohaaste etenee neljännelle kierrokselle, taas tänään moneen blogiin ilmestyy kirjoitus jostain vahvasta klassikkoteoksesta (ja tällä kertaa luettuja kirjoja listataan Yöpöydän kirjat -blogissa).
Olen mielelläni osallistunut näihin kun vaikka muutenkin luen kohtalaisen paljon vanhempaa kirjallisuutta ja myös klassikoita (vaikka myös korostan että eivät kaikki vanhat kirjat ole klassikoita, osa on vaan vanhoja kirjoja), niin tämä on ollut hyvä motivaattori taklata joitain isoja nimiä "no nyt mä sen sitten vihdoin luen"-hengessä. Aiemmilla kerroilla olen lukenut Draculan, Rouva Bovaryn ja Rikoksen ja rangaistuksen.

Tällä kertaa alkuperäinen suunnitelma oli lähteä lukemaan Kafkan Oikeusjuttua mutta kun kirjan aloitus alkoi olla ajankohtainen niin ei sitten ollutkaan ollenkaan kafkamainen olo (tai siis ainakaan olo jossa luetaan Kafkaa). Niinpä spontaani vaihdos teokseen joka viime kirjamessujen ostoksena odotti omassa hyllyssä.

Goethelta olen lukenut (ja blogannut) aiemmin kaksi muuta teosta, Hermann & Dorotheasta pidin, Nuoren Wertherin kanssa en ihan päässyt yhteisymmärrykseen vaikka tavallaan arvostankin. Faustin tarinakin on pääpiirteiltään ennalta tuttu, tästäkin on tullut blogattua jopa neljän eri version voimin, vaikka niissäkin kyllä huomasi että perusideasta huolimatta tarinaa voi viedä hyvinkin eri suuntiin.

Aika pian saattoi myös huomata olevansa superklassikon äärellä. Sen lisäksi että noista aiemmin mainituista Faust-versioista Murnaun leffa pohjaa aika vahvasti Goethen versioon, tässä kuussa luetuista muista kirjoista kahdessa (Ulkomuseo ja Epäily) tämä teos mainittiin nimeltä ja ainakin ensimmäisestä osasta saattoi bongailla tuttuja elementtejä, ai tästä tulee se outo sanonta "villakoiran ydin" ja nyt Mefistofeles laulaa sen laulun kirpusta, josta pidän Mussorgskin liedinä, ja nyt Margareta ihastelee sitä korurasiaa, joka Gounodin oopperasta päätyi Bianca Castafioren bravuurinumeroksi...ja toisaalta teos itse viittailee klassiseen sivistykseen sellaista tahtia että päätä huimaa...

Teoksena tämä on varsin vaikeasti luokiteltavissa. Teoksessa on kaksi osaa jotka erottuvat toisistaan sen verran voimakkaasti että niitä voi pitää myös erillisinä teoksina, ja ensimmäinen osa julkaistiin Goethen ollessa keski-ikäinen, toista sitten viilailtiin seuraavat vuosikymmenet ja lopulta se julkaistiin postuumisti (tekijän luvalla kyllä, mutta voi vain kuvitella että jos elinvuosia olisi ollut enemmän niin muutoksia ja lisäyksiä olisi vielä tehty...)
Molemmat ovat periaatteessa näytelmämuodossa, jossa toiminta esitetään vuorosanoin, ja kakkososa on jaettu myös viiteen näytökseen, mutta samalla tästä tulee mieleen että teos on ennemmin laaja eeppinen runoelma. Ykkösosaa ilmeisesti esitetään kyllä myös teatterin lavalla, kakkososaa ei juurikaan (ja se onkin paikka paikoin sellainen että haluaisin kyllä nähdä sen teatterissa nähdäkseni miten joitain kohtauksia pystyy lainkaan toteuttamaan...)

Faustin perustarina oli ennestään tuttu, mutta oma variaationsa tässäkin siitä oli tehty. Goethen Faust on jo varsin taitava ja osaava mies, sen verran mahtava että kokee jo kaiken nähneensä ja jäljellä on enää lähinnä kyllästyminen, samantekevää on kaikki. Mefistofeles tulee tarjoamaan kaikenlaisia hienoja juttuja vastineeksi sielusta mutta Faust on sitä mieltä ettei tällä ole tarjota mitään sellaista mitä hän todella haluaisi, ja päätyykin ennemmin lyömään vetoa, että Mefistofeles ei pysty mitään niin suurta onnea tarjoamaan että Faust kokisi sellaisen onnenhetken että haluaisi sen hetken jatkuvan...panoksena tietysti sielu.
Mefistofeles pelaa kierosti ja saa Faustin juomaan lemmenjuomaa, joka saa Margareta-neidon näyttämään kauneimmalta päällä maan, mutta rakkausjuttu lähtee etenemään huonoihin suuntiin ja eräiden tapahtumien jälkeen Margareta on vankilassa odottamassa kuolemantuomiota, ja Faust haluaa tämän pelastaa mutta Margareta kieltäytyy. Ensimmäinen osa päättyy.

Jos Murnaun leffa on tuttu niin joidenkin omien lisäysten ja poistojen kera tuossa on reilu 90% elokuvan tarinasta...Otto Mannisen suomennos ei suurelta osin ole kauhean selväsanainen tai mitenkään helppoa luettavaa, mutta tarina juoksee kuin hirvi, vaikka varsinainen loppu jääkin vielä ratkaisematta.
Kakkososa olikin sitten huomattavasti hankalampi, kun hankalan kielen lisäksi juoni heitetään sivuun ja henkilöistäkään ei niin väliä ole, niitä tulee ja menee...
Pitkä kirjoitushistoria aiheuttanee että teos luopuu varsinaisen yhtenäisteoksen ihanteesta, ennemmin mukaan alkaa tulla aivan kaikkea hyvin irrallisina elementteinä niin että lopputuloksesta alkoi tulla enemmän mieleen Elämä: Käyttöohje kuin perinteinen draama...ja kun itse nyt kuitenkin arvostan tyylikkäitä dramaattisia kokonaisuuksia niin tämän kakkososan lukeminen oli kyllä aikamoista tappelua: luulen että tätä arvostaa enemmän sitten viidennellä uudelleenluennalla, luultavasti kun on ensin opetellut saksaa tarpeeksi hyvin että sen voi lukea alkukielisenä.
Mutta ystävällisesti Goethe nyt kuitenkin laittoi ihan loppuun mitä hienoimman päätöskohtauksen, jossa samalla vastaa kysymykseen, jonka Marlowen Faust toistuvasti esitti muttei rohjennut vastata: onko katumus ja pelastus mahdollinen?

Siteeraan nyt kuitenkin kakkososaa (osittain koska tästä pätkästä tuli mieleen tämä Hark, a Vagrant -strippi).

Baccalaureus [...]
Veressä elää elämä, ja missä
niin veri käy kuin nuorten sydämissä?
Elävä veri, raikas voima tuo
uutt' elämää se elämästä luo.
Se liikkuu, läikkyy, tekoon tenhoaa,
ja heikko sortuu, kunto kukoistaa.
Kun voitimme me puolen maailmaa,
mi teillä työnä? Mietteet, kuvitelmat,
unelmat, hourehaaveet, havitelmat.
On vanhuus totta kylmä kuume, tarttuu
kuin horkan puuska, jäytää, painaa:
kun komas kymmen ikää karttuu,
mies yhtä hyvä on kuin vainaa.
Nutistaa teidät paras ajoiss' ois.

Mefistofeles. Lisätä perkele mit' enää vois?

Baccalaureus. On perkeleitä vain, jos minä sallin.

Mefistofeles syrjään. Se sinut vielä kamppaa mullinmallin.

Baccalaureus. Tää jaloin kutsumus on nuorison!
Ei ollut maailmaa, se minä loin;
ma nostin meren aalloist' auringon,
kuun vuorojansa kulkemaan ma toin.
Kuss astuin, tielle päilyi päivän kulta,
vihertyi maa ja kukki mulle multa;
ma viittasin, ja ensimmäisen yön
jo ylle kutoi tähdet välkevyön.
Ken, paitsi minä, katkoi teiltä siteet,
kaikk' arkisielun ahtaat mielipiteet?
Vapaana riemuin seuraan, kunne johtaa
mua hengen ääni, sisin valo hohtaa,
ja riennän täynnä tosint' innoitusta,
eess' aamu kirkas, takana yö musta.       Poistuu.

Mefistofeles. Vain mene, uljas omaperäis-otus!
Mi kolaus sun tietää ois:
ken tyhmää, viisasta mit' aprikois,
jot' ammoin aatellut ei rotus? -
Mut tääkään meit' ei vaaraan saata, jonkin
on vuoden pääst toisin, malttakaamme!
Jos mehun käytös aivan päätönt' onkin,
lopulta sentään viinin saamme.
    Nuoremmalle katsojistolle, joka ei taputa.
Sanani teit' ei intoon saa,
niin, niit' ei kiltit lapset yllä;
on piru vanha, vanhetkaa,
niin hänet ymmärrätte kyllä!

Noniin, kun sain tämän luettua niin heti tuli sivistyneempi olo, eli selvästi täyttää klassikkohaasteen vaatimukset. Ensimmäistä osaa uskallan myös suositella, kakkososaan suhtaudun suuremmalla varauksella (joskin, kuten sanottua, saatan itse palata siihen joskus myöhemmin).
Helmet-lukuhaasteen valinta on selvä: 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.