Dekkareilla jatketaan. Crispinin Liikkuva lelukauppa ilmestyi alunperin 1946 eli ihan tiiveimpään brittidekkarien kultakauteen se ei osu, ennemminkin se tuntui olevan jonkinlainen parodia niistä koska kirjassa on varsin kattava otos lajityypin rasittavimmista piirteistä, myös niistä jotka ne vakavammat dekkarikirjailijat olivat dumpanneet vanhanaikaisina ja toimimattomina.
Meillä on rikoksenratkojamme Gervase Fen, kirjallisuuden professori Oxfordissa ja kaikinpuolin eksentrinen luonne jonka usko omaan nerokkuuteensa on horjumaton. Mutta siinä missä joku Hercule Poirot osaa myös haihtua sopivasti taka-alalle ja Peter Wimseylläkin on vakavammat hetkensä, Fen on äänessä ihan koko ajan.
Meillä on Watsonimme, runoilija Cadogan jolle sattuu ja tapahtuu ja jonka näkökulmasta tarina pääosin etenee. Ja joka tottakai ei kovinkaan usein tunnu pysyvän perässä Fenin järjenjuoksussa.
Meillä on murha, joka on suoritettu absurdin monimutkaisia hämäyksiä käyttäen ja johon kaikki osapuolet suhtautuvat lähinnä merkillisenä pulmapähkinänä. Henkilöt ja miljöö olivat hyvin tehokkaasti irrallaan kaikesta normaalia maailmaa muistuttavasta.
Ja ne pulmalliset johtolangat...mukana on mm. omalaatuinen testamenttijärjestely joka perustui Edward Learin nonsense-limerikkeihin. Ja niillä irrallisilla johtolangoilla ei edes ole kovinkaan paljon merkitystä kun asiat hoituvat juoksemalla ympäriinsä ja törmäilemällä sattumalta tarinaa edistäviin yhteensattumiin. Juoni ei kestä kovin tarkkaa loogista tarkastelua ja loppujen lopuksi on aika samantekevää kuka sen murhan teki.
Kirjassa on sen verran charmia että "trallalaa, tässä ei ole mitään järkeä"-lukukokemuksena 200-sivuinen kirja taittui ihan hyvin mutta en ole ihan heti tarttumassa kirjailijan muuhun tuotantoon.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Edmund Crispin. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Edmund Crispin. Näytä kaikki tekstit
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)