28.2.14

Helmikuun luetut

Aleksi Delikouras - Nörtti: New Game
Georges Bernanos - Mouchette
Jean Cocteau - Les enfants terribles: Kauhukakarat
Aleksi Delikouras - Nörtti 2: New Level
Tove Jansson - Reilua peliä
Carlo Cassola - Buben tyttö
Evelio Rosero - Good Offices
Naguib Mahfouz - Before the Throne
Elizabeth Bowen - The House in Paris

John D Miller - Beads & Prayers

Mézières & Christin - Surullinen planeetta

Helmikuun lukusaldo on taas runsas, tai tuo eka Nörtti meni kyllä jo tammikuun puolella ja kirjoja ei ole pituudella pilattu (Buben tyttö on ainoa jossa on yli 250 sivua...)
Noiden lisäksi on tullut luettua myös sekalainen nippu lasten kuvakirjoja joista Babarista kirjoitin vähän enemmän, ja sarjakuviakin on oikeasti luettu enemmän, tällä hetkellä on kesken Naoki Urasawan hämmentävä scifi-mangasarja 20th Century Boys (11 osaa eli puolet luettu, kimurantissa tarinassa on riittänyt käänteitä yli kaiken tolkun mutta kyllä tämä nerokas on). Kesken on myös pari romaania joista varmana lisää ensi kuussa.

Haasterintamalla ei mikään vielä varsinaisesti päättynyt mutta saavutin oman lukutavoitteeni kahdessa haasteessa, Espanja (kaksi kirjaa Espanjasta ja kaksi Etelä-Amerikasta) ja Ranska (kuusi kirjaa). Katsotaan jos lisää tulee...

Ja runousjumiakin on vähän hoidettu.

24.2.14

Elizabeth Bowen - The House in Paris


Ah, Elizabeth Bowen ja epämääräiset kirjansa ei-oikein-mistään ja ehkä-jostakin: kolmas luettu ja blogattu kirja.

Taas kerran joutuu pieni lukija hämmästelemään joitain kerronnallisia ratkaisuja, oliko niissä pointti vai ei: tällä kertaa lauseet pysyvät sentään paremmin syntaksissa kuin A World of Lovessa vaikkei tämäkään mitään selkokieltä ole:
"Today was to do much to disintegrate Henrietta's character, which, built up by herself, for herself, out of admonitions and axioms (under the growing stress of: If I am Henrietta, then what is Henrietta?) was a mosaic of all possible kinds of prejudice. She was anxious to be someone, and, no one having ever voiced a prejudice in her hearing without impressing her, had come to associate prejudice with identity."

Kirja jakautuu kolmeen osaan, nimetyt Present, Past ja Present. Nykyhetkessä kaksi matkustavaa lasta, 11-vuotias Henrietta ja 9-vuotias Leopold, sattuvat yhtä aikaa viettämään päivän neiti Fisherin ja hänen äitinsä talossa Pariisissa: Henrietta on matkalla etelään isoäitinsä luokse kun taas Leopold on tullut tapaamaan äitiään, jota ei ole koskaan ennen tavannut.
Past-osassa siirrytään kertomaan kymmenen vuoden takaisia tapahtumia niin kuin ne tapahtuivat tai ehkä ei: epämääräinen rakkausjuttu etenee sinänsä varsin perinteisenä melodraamana mutta siihen antaa oman sävynsä taustalla kummitteleva tietoisuus yhdeksänvuotiaan pojan tulevasta olemassaolosta...

Vaikka tämäkin Bowenin kirja lainaa elementtejä viihderomansseista ei tämäkään ollut kovin helppoa ja kevyttä luettavaa, päinvastoin: tällä kertaa kirjassa oikein korostuu staattisuus, raskaus ja painostavuus, varsin epämiellyttävät henkilöt kipuilevat ilman paon mahdollisuutta.
Mutta vaikka lukeminen etenikin hitaasti ja kesken jättäminenkin houkutti niin kiinnosti silti nähdä mihin tässä ollaan menossa, ja tottakai Bowen maustaa proosansa hienoilla lauseilla joita pysähtyy makustelemaan kuin aforismeja...

22.2.14

Naguib Mahfouz - Before the Throne

 
Tämä löytyi myös satunnaislöytönä Akateemisen alesta. Hivenen vaikeasti luokiteltava kirja, Mahfouz itse oli todennut ettei tämä ole fiktiota vaan historiaa mutta kyllä tämä aika kaunokirjallinen esitys kuitenkin on...

Kirjassa läpikäydään vaatimattomasti Egyptin historia kuningas Menesistä (yhdistyneen Egyptin perustaja, n. 3200 eKr) Anwar Sadatiin. Yksi kerrallaan hallitsijat tai muut todistajat kutsutaan Osiriksen tuomioistuimen eteen, jossa näiden teot, ansiot ja virheet käydään läpi ja langetetaan tuomio, joko paikka kuolemattomien joukossa tai lähtö helvettiin tai kiirastuleen.

63 lyhyessä luvussa esittäytyy siis aimo joukko henkilöitä. Teksti on melkein pelkkää puhetta, kaikki puhuvat varsin muodollisesti ja arvokkaasti ja rakenteellisesti luvut noudattavat samaa kaavaa: tutkittava henkilö kutsutaan sisään ja hän kertoo kuka on ja mitä teki, Osiris ja aiemmin punnitut kuolemattomien joukkoon nousevat henkilöt haastattelevat ja esittävät näkemyksiään, Isis lausuu puolustuksen summauksen ja Osiris asettaa tuomion.
Kuolemattomien joukosta nouseekin muutamia vahvoja persoonallisuuksia, koska hyvinkin erilaisilla ansioilla voi saada hyväksyvän tuomion ja Khufulla, Abnumilla, Thutmose III:lla ja Ekhnatonilla on hyvin erilaiset näkemykset siitä mikä tekee hallitsijasta hyvän, ja viimeisessä, 64. luvussa on eräänlainen välitilinpäätös jossa eri hallitsijat voivat reflektoida mikä on oikein ja hyvää.

Kovin selkeää kuvaa Egyptin historian eri vaiheista minulla (tai tuskin monella muullakaan suomalaisella tai länsimaalaisella) ei ole, mutta näilläkin taustatiedoilla päästiin aika pitkälle. Pitkä alkupuoli faaraoiden ajasta oli varsin selkeää seurattavaa, muutamia tuttujakin nimiä mukaan tuli (olenhan sentään Sinuhen lukenut) mutta näin näistäkin sai vähän selkeämmän jatkumon rakennettua (niin, missäs järjestyksessä hallitsivat Ramses II, Khufu (=Kheops), Ekhnaton ja Hatsepsut?). 
Faaraoiden jälkeinen aika meni vähän hämärämmäksi koska tuomioistuin kutsui tässä vaiheessa vain todistajia, ei-egyptiläisiä hallitsijoita ei käsitelty (ja näihin kuuluivat siis myös helleeninen dynastia Ptolemaioksesta Kleopatraan) ja esim. arabidynastiat olivat minulle jokseenkin tuntemattomia (mamelukeilla on hassu nimi mutta keitä he niinku olivat, tai miten erosivat edeltäjistään tai seuraajistaan?). Moderni aika kävi taas vähän selkeämmäksi ja Nasser ja Sadat ovat edes jotenkin tuttuja, ja voi vain arvailla miten Mubarak olisi käsitelty (sen kyllä arvaa mitä Abnum olisi sanonut arabikeväästä ja miten Khufu olisi vastannut).

Omalla tavallaan tämä on tietysti hieman kuiva, historialliset dramaattiset tapahtumat käydään läpi hyvin lyhyesti ja toteavasti, toisaalta tässä muodollisessa tyylissä ja todella laajassa mittakaavassa on omaa huumoriaan: kapinallisjohtaja Abnum puhuu toistuvasti kansasta nousevasta vallankumouksesta ja Ekhnaton taas on hieman itsekeskeinen hörhö, ja nauratti kuinka muinainen faarao ihmettelee joskus 1600-luvulla eläneelle poliitikolle että miksi tämä päätyi samaan tilanteeseen kuin hän aikoinaan, eikö tämä ottanut huomioon mitä hän oli kirjoittanut aiheesta..."anteeksi, meidän aikanamme kukaan ei ollut kuullutkaan sinusta". 

Kiinnostavasti toteutettu ja hyvin kirjoitettu kirja joka sekä tarjosi lisää ymmärrystä käsittelemäänsä aiheeseen että jätti kiinnostuksen tutustua aiheeseen laajemminkin, oikein onnistunut löytö.

Ja kolmas kirja 14 nobelistia -haasteeseen!

21.2.14

Evelio Rosero - Good Offices


Tällainen löytyi Akateemisen alennusmyynnistä, tekijästä tai kirjasta en ollut ikinä kuullutkaan mutta toki kolumbialaisen pienoisromaanin voi kokeilla lukea...
Bogotálaisen seurakunnan ylläpitämää vähävaraisten ruokatarjoilua hoitaa kyttyräselkä Tancredo ja kolme vanhaa naista joita kutsutaan yhteisellä nimellä Liliat. Työ on kuluttavaa, usko, toivo ja rakkaus ovat alkaneet kuihtua ja inhimillisyys rapistua. Eräänä iltana kun seurakunnan varsinaisella kirkkoherralla on muuta menoa, messun tulee pitämään toinen pappi, jonka erikoinen karisma saa seurakunnan väessä aikaan murroksia ja salatut ajatukset ja tunteet purkautuvat...

Henkilöt olivat kiinnostavia mutta jossain vaiheessa tarina ja kieli karkaa vähän liiankin runollisen unenomaiseksi, ensimmäiset kaksi kolmasosaa vetivät hyvin mutta lopusta ei oikein saanut mitään otetta. Enemmän "tulipahan luettua"-osastoa kuin varsinaisesti ihastuttanut kirja. 

18.2.14

Jean de Brunhoff - Histoire de Babar, le petit éléphant

 
Olen tässä treenaillut viime aikoina ranskaa ja sen johdosta mm. lainaillut sekalaisen nipun ranskankielisiä lasten kuvakirjoja. Näitä en ole täällä sen kummemmin kommentoinut koska en ole niitä niin kirjallisina teoksina lueskellut eikä minulla oikein ole muuta kontekstia arvostella kuvakirjoja kuin niiden kielen sopivuus omalle tasolleni.

Joskus kuitenkin tulee näitä "mitäköhän mä just luin"-kokemuksia. Facebook-seinälläni naureskelin jokin aika sitten Philippe Jalbertin Les 4 saisons de Loup -kirjan viehättävälle galliselle pragmaattisuudelle, tässä kirjassa päähenkilösusi lopulta syö ne söpöt vaaleanpunaiset pupuset (tämä oli esitetty hieman vihjaten rivien välissä, saattaa mennä ehkä lapselta ohi muttei niinkään aikuiselta). Aiemmin eräs tuttuni (jolta biologian opintoja löytyy) olikin kommentoinut lastenkirjoissa yleistä valehtelua että kun kuvataan petoeläimiä niin nämä pedot eivät siis kuitenkaan syö lihaa vaan ovat sillai kivasti kaveria saaliseläinten kanssa.

Ja sitten tämä Babar, klassikkokirjasarjan ensimmäinen osa. Ihan sen kummemmin yrittämättä päädyin tulkitsemaan antropomorfiset norsut ihmisiksi jolloin tarina saakin varsin hätkähdyttäviä sävyjä:

**** SPOILEREITA ****

Afrikkalainen nuorimies pakenee nimeämättömässä maassaan puhjennutta väkivaltaa Eurooppaan ja miettii miten pärjätä täällä. Hän kohtaa vanhan rikkaan naisen joka antaa miehelle rahakukkaron vaatteiden ostoon: ensin ajattelin että kyseessä oli ihan tavallinen käsilaukun ryöstö mutta nainen olikin pysyvämpi hahmo, nuorestamiehestä tulee "kept boy" tai gigolo, vanha nainen ostaa miehelle hienoja vaatteita, auton ja niin edelleen, he jumppaavat yhdessä ja mies on charmantti seuralainen illalliskutsuilla.
Mies tapaa pari kaukaista sukulaista jotka saavat myös osansa naisen rahoista, ja lopulta mies päättää palata kotimaahansa, nainen jää suremaan yksin miehen lähtöä. Kotimaassa on poliittisen kuohunnan johdosta varsin epävakainen tilanne jota mies pääsee hyödyntämään, nousten uuden varallisuutensa avulla maan yksinvaltiaaksi. Loppu.

Aika väkevää melodraamaa ja moraalista ambivalenssia 44 pieneen sivuun jossa on mukana myös runsas kuvitus. Vähän erilaisilla painotuksilla tästä saisi myöhäisillan elokuvan.

**** SPOILERIT PÄÄTTYVÄT ****

Ilmeisesti myöhemmissä osissa tulee sitten enemmän kolonialismin ilosanomaa, jos ne sattuvat joskus vastaan tulemaan.
Ja varmaan lapsilukijat päätyvät hieman kirjaimellisempaan luentaan, ja ehkä myös osa aikuislukijoistakin...
Kielen puolesta on tämä kuitenkin todettava varsin helpoksi, sanakirjasta katsoin parin vaatekappaleen merkitykset (les guêtres = nilkkaimet). 

Joka tapauksessa tämä on nyt kuudes kirja Vive la France! -haasteeseen eli trikolorin värit ovat nyt koossa. Enköhän minä kuitenkin ehdi lukea enemmänkin ranskalaista kirjallisuutta näinä tulevina haastekuukausina...

16.2.14

Asta Honkamaa - Naisen maisema


Asta Honkamaan esikoisrunokokoelmaa tarjosi kustantaja Books North luettavaksi, päätin kokeilla sen kummemmin tietämättä mistä tässä oikein on kyse.

Ensivaikutelma oli vähän samantyylinen kuin Jennillä, tuntuupa eteerisen lempeältä tuo kansi ja ensimmäinen runo jossa juodaan pitkää aamukahvia ulkona. Lukukokemusta epäilemättä leimasi myös äskettäin luettu Reilua peliä, "he", kaksi määrittelemätöntä ihmistä jotka tuntevat toisensa läheisesti näyttivät pääni sisällä Jonnalta ja Marilta (tai Tuulikilta ja Tovelta).

Ei se hempeys niin kauaa kestä kuitenkaan, rosoa kyllä on luvassa myös hyvinkin humoristisina tai vimmaisina annoksina, hyvin laajalla tunneskaalalla tässä siis pelataan.

Runot ovat aika pitkiä, usean sivun mittaisia ja mukana on myös sarja tarinoiksi nimettyjä proosarunoja. Ja runoina ne muistuttavat varsin paljon puhetta, esitettyä ääntä ja rytmiä: tämä tuntuisi toimivan ehkä parhaiten esitettynä runoutena, lavalla vedettyinä monologeina. Kirjan takakannesta huomaan kirjoittajan taustan olevan teatterissa ja koulutukseltaan dramaturgi, tämä näkyy tyylissä.
Enkä ole ihan varma niiden tarinoiden mukaanliittämisen mielekkyydestä, kun teemoissa ja tunnelmissa käytetään jo laajaa skaalaa niin proosan ja lyriikan välillä heilahtelu lisää sekavuutta, minun on vaikea hahmottaa tätä kokonaisuutena, yksittäisinä paloina toki tästä löytyy hyviä hetkiä. Esikoiskokoelmasta kun on kyse, saattaa mukana olla ihan vaan "showcase"-henkeä, esitellään monipuolisesti mitä osataan.

Minun ja Jennin lisäksi kirjaa ovat lukeneet myös Maria, Mari A ja Kirsimaarit

Ratkaisumalli kaikille tunteille (ote)

Kun uunivuoka on melkein tyhjä,
on sen oltava prikulleen tyhjä, loppuun asti tyhjä.
Kaikki alas nopeasti, sillä siitä päästään.

Kaikkein mieluiten luen viihderomaania naisesta jolla on aina
samanlainen vartalo,
naisesta jolla on aina samanlainen neuvokkuus,
naisesta jolla on aina samanlainen reippaus,
naisesta jolla on aina samanlainen ongelma,
naisesta jonka ongelmaan on aina samanlainen ratkaisu;
naapuriin muuttaa outo mies, tai uusi toimitusjohtaja on jotenkin kiehtovan
ärsyttävä.

Niin suuria haarukallisia että osa putoaa matkalla paidalle,
aina menee jotain myös paidalle.

13.2.14

Carlo Cassola - Buben tyttö

Neorealismi ei ole mitenkään suosikkilajityyppini elokuvissa (italialaisista elokuvista kiinnostaa enemmän giallo ja kauhu) mutta genrestä ponnistava Carlo Cassolan kirja oli kuitenkin miellyttävä lukukokemus.

Sota on juuri päättynyt ja sen jälkiä tullaan puimaan vielä pitkään. Maran, 16-vuotiaan tytön partisaaniveli kuoli saksalaisten toimesta, ja veljen toveri Bube tulee kotimatkallaan tervehtimään kaatuneen ystävänsä perhettä. Tästä alkaa jonkinlainen yhteisymmärrys Maran ja Buben välillä, vaikka varsinaisesta romanssista onkin vaikea puhua: vakavamielinen ja vähän etäinen Bube puhuu mieluummin kommunistisesta vallankumouksesta Maran isän kanssa kuin kosiskelee tyttöä ja Mara taas ei suhtaudu asiaan lainkaan vakavasti, poikaystävä toisesta kylästä, joka on kunnostautunut sodassakin ja ostelee lahjoja on kiva olla olemassa ja se sitäpaitsi ärsyttää rasittavaa serkkuakin, ja kuin puolihuomaamattomasti ollaan jo kihloissakin.

Sitten Bube tappaa miehen ja oli kyseessä poliittinen provokaatio tai ei, olisi syytä lähteä toistaiseksi pois maasta kunnes puolue onnistuu järjestämään armahduksen.
Samalla Maran ja Buben juttu myös syvenee, vaikka hivenen pateettinen perussävy siinäkin on, Mara peilailee itseään elokuvien ja iskelmien traagisista rakkaustarinoista. Ja aikanaan toinen romanttinen mahdollisuus tunkee ensimmäisen päälle ja mitä sitten pitäisi tehdä...

Kirja oli ennen kaikkea Maran kasvutarina tyttösestä naiseksi, miten elämä heittelee ja millaisia valintoja tehdä...ja Mara oli erinomaisen kiinnostava päähenkilö, voimakastahtoinen mutta myös impulsiivinen alusta alkaen. Henkilöt on kuvattu sujuvasti myös enemmän dialogilla ja toiminnalla kuin loputtomilla sisäisillä monologeilla, mitä suuresti arvostan.
Taustalla näkyy sitten sodanjälkeisen Italian poliittiset myllerrykset: ihan kauhean syvälle näissä ei mennä koska Maraa ei niin politiikka kiinnosta mutta kun suuri osa muista keskeisistä hahmoista on vannoutuneita kommunisteja niin eipä siltä vältytä, ja näistä ajoista olisi ehkä sietänyt tietää hieman enemmän kuin mitä olen aiemmin Don Camillo -kirjoista poiminut, mutta eipä tuo lukemista haitannut.

Italia-haaste jolkottelee eteenpäin ja tulipa tästä myös osuma Ihminen sodassa -haasteeseen (osioon Sodan liepeillä).

10.2.14

Tove Jansson - Reilua peliä


Tämä on Tove Janssonin aikuistenkirjoja, niitä viimeisiä (1989, Kyllikki Härkäpään suomennos seuraavana vuonna), ja rakenteeltaan aika tutun tuntuinen: paria henkilöä ja näiden lähipiiriä kuvataan sarjana vinjettejä, ilman mitään varsinaista jatkuvaa juonta.

Tällä kertaa henkilöinä on kaksi vanhempaa naista ja näiden yhteiselämä, Jonna on kuvataiteilija ja Mari kirjailija joskin kummankin harrastuneisuus levittäytyy muuallekin...ja aika selvästi tämä kirja tuntuu viittailevan omaelämäkerralliseen aineistoon, mutta eri nimet kertonevat että ihan sellaisena ei tätä voi lukea. Asutaan Suomenlahdella olevalla saarella, Jonna kuvaa kaitafilmejä yms.

Ja mitäs tästä nyt sitten sanoisi. Jansson osaa tottakai kirjoittaa ja tunnelmapalat ovat hienoja vaikka tämä jääkin hajanaisemmaksi paketiksi kuin Kesäkirja. Kirjan loppu teki kuitenkin vaikutuksen eli ihan vailla dynamiikkaa ei tässä olla...
Jos Janssonin tuotannosta pitää niin totta kai tämäkin pitää lukea (ja jos ei pidä, tämä tuskin muuttaa näkemystä), mutta jos muumienjälkeinen tuotantonsa on kokematta niin ehkä kuitenkin kannattaa aloittaa jostain muusta.

8.2.14

Aleksi Delikouras - Nörtti & Nörtti 2

Delikourasin Nörtti-kirjoista olin nähnyt blogeissa innostuneita arvioita, esim. Morren teksti sai kiinnostumaan, joten kun kirjastossa sattui silmään osumaan niin lainasin ekan, luin nopeasti ja parin viikon päästä jatkoin kakkososalla jonka myös luin vauhdilla.

Päiväkirjaa pitää kahdeksasluokkalainen DragonSlayer666 (lyhyemmin Drago) jonka tavoitteena on tulla maailman parhaaksi pelaajaksi, tavoite jota mm. äiti tai koulu eivät oikein ymmärrä...Ensimmäinen kirja on syyslukukauden mittainen, toinen jatkaa kevätlukukaudella.

Drago on viihdyttävän suorapuheinen kertoja joskin myös jossain määrin epäluotettava: ihan kartalla ei olla aina mitä tulee esim. Fetasalaattiin (tyttö joka näyttää aivan Milla Jovovichilta Resident Evilissä) ja joiden muiden henkilöiden kuvaukset ovat ehkä hieman värittyneitä (äiti ja varsinkin opettaja eivät näyttäydy kovinkaan positiivisessa valossa, äidin uusi mies Jorgos sen sijaan näkyy olevan loppujen lopuksi tolkun immeinen).

Omaa nörttitaustaa on toki sen verran että Dragon juttuihin ja asenteisiin pystyi samaistumaan (vaikka itse en videopelejä ole juuri harrastanut enkä minä kai ihan tuollainen ollut, enhän) ja olihan se yläaste kollektiivinen anus mundi johon liittyviä juttuja voi huvittuneena seurata vaikkei tosiaankaan kaipaa takaisin. Toisaalta erityisesti ensimmäisessä osassa kiusaaminen menee aika ajoin yllättävänkin rankaksi ja julmaksi, toisessa osassa tästä on hieman löysätty (ja pääasiallinen kohde oli toinen henkilö).

Ensimmäinen kirja oli kaikin puolin erinomaisen viihdyttävä ja toimiva paketti jos nyt ummistin silmäni parilta kohdalta jotka vaikuttivat hieman epäuskottavilta.
Toinen oli hieman sekavampi (isossa osassa leirikoulu Kreikassa, jonka jälkeen se koulunäytelmäosuus tuntui täysin irralliselta) ja siinä esiintyi enemmän epäloogisuuksia: kirjan alussa mukaan tulee muutama uusi henkilö jotka ovat muka koko ajan olleet siellä, parin henkilön käytös muuttuu aika oudosti (okei, näissä voi olla mukana Dragon subjektiivista näkemystä) ja mm. koulutodistuksen arvosanat eivät oikein vastaa kerrottuja suosikkiaineita. Jotkut näistä kyllä ymmärtää tarinan edistämisen puolesta mutta silti noihin tuli kiinnitettyä huomiota...mutta viihdyttävä teos tämäkin oli.

5.2.14

Jean Cocteau - Les enfants terribles: Kauhukakarat


Ja heti lisää ranskalaisia "mitäköhän mä just luin"-pienoisromaaneja. Jean Cocteaun kirjassa kaksi sisarusta, Paul ja Elisabeth, sulkeutuvat vanhempiensa kuoleman jälkeen omaan maailmaansa, jossa käydään jatkuvia valtapelejä ja nokittelua. Maailmaan päästetään muutama muukin henkilö jotka kuitenkin toimivat lähinnä vain tämän nokittelun välikappaleina...henkilöitä seurataan teini-iästä parikymppisiksi vaikka käytös pysyykin jossain kymmenvuotiaan tasolla.

Sisarusten omalaatuista suhdetta oli ihan hauska seurata mutta en kyllä muuten saanut tästä oikein mitään irti. Ehkä joku kieliorientoituneempi ja/tai alkukielellä lukeva saisi enemmän kiksejä Cocteaun runollisuudesta.

4.2.14

Georges Bernanos - Mouchette


...ja sitten taas luettujen kirjojen pariin. Bernanosin Maalaispapin päiväkirjan luin joku kuukausi sitten ja se oli hämmentävän kiehtova, ja nyt sitten luin pienoisromaani Mouchetten joka kallistuu ihan sinne hämmentävän puoleen.
Mouchette on rääsyihin ja liian suuriin puukenkiin kääriytyvä tyttö joka elää alkoholisti-isän, kuolemansairaan äidin ja ympäristön ylenkatseen painostamina, ja tyttö vastaa tähän uppiniskaisuudella ja artikuloimattomalla kapinoinnilla. Eräänä päivänä...no, lukekaa itse.

Kurjuudessa rypemistä tosiaan riittää, mutta päähenkilö on merkillisen kiehtova. Selvittääkseni hieman omia ajatuksiani kävin surffailemassa mitä muualla on tästä sanottu, ja yksi huomio osuui silmään, että tässä on paljon samaa kuin vaikka Camusin tai Sartren eksistentiaalisessa ahdistuksessa, paitsi että Mouchettella ei ole sanoja tai abstraktia ajattelua ilmaista tätä muille tai edes itselleen (niinpä kirja ei lipsu sellaiseksi miltä-minusta-juuri-nyt-tuntuu-jaaritteluksi).

Toinen piirre joka tuli mieleen oli epämääräinen tunnelma joistain saduista kuten Lumikki, Punahilkka, Tuhkimo, Pieni tulitikkutyttö (ja varmaan Perraultilla, Grimmillä ja muilla löytyisi muitakin osuvia)...en tiedä onko kirjailija itse moisia ajatellut mutta jossain taustalla ne kummittelevat ja saattavat vääntyä irvokkaisiin muotoihin...

En minä kyllä vieläkään osaa kuvata tätä pidin-en pitänyt -asteikolla. Hämärä. Mutta merkintä Vive la France!-haasteeseen, kaksi raitaa koossa.

3.2.14

Vastauksia kirjahyllystä

Marjatta laittoi haastetta jossa joukkoon kysymyksiä pitää vastata hyllystä löytyvien kirjojen nimillä.

Vähän samanlainen haaste taitaa löytyä jostain menneisyydestä, parista muistin vielä aikaisempia vastauksia ja välttelin niitä, mutta osittain on toki myös hyllyn sisältö vaihtunut ja mukaan heitin myös pari lainakirjaa jotka tällä hetkellä kotoa sattuvat löytymään.

En nyt itse haasta ketään, saa vapaasti kopata eteenpäin.

1)  Oletko mies vai nainen?  Every man for himself
2) Kuvaile itseäsi? The literature machine
3)  Mitä elämä sinulle merkitsee? The beautiful and the grotesque
4)  Kuinka voit? Tämän elämän mieli
5)  Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Täällä
6)  Mihin haluaisit matkustaa? Tour d'Europe
7)  Kuvaile parasta ystävääsi. The treasure of the city of ladies
8)  Mikä on lempivärisi?  Punainen kääpiö
9)  Millainen sää on nyt? Eilisen ja huomisen välissä
10) Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Tales of moonlight and rain
11) Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Uuden ajan kulttuurihistoria I
12) Millainen on parisuhteesi? Varhaisia suruja
13) Mitä pelkäät? Raivoa ja lamaannusta
14) Päivän mietelause. Reilua peliä
15) Minkä neuvon haluaisit antaa? Pala kakkua
16) Miten haluaisit kuolla? Kuolemantanssi

1.2.14

Manuel Puig - Särkyneen sydämen tango


Manuel Puigin kirja nousi luettavaksi kun etsin jotain luettavaa Etelä-Amerikasta, ja huvitti hakea jotain muuta kuin Gabriel Garcia Marquezia.

Särkyneen sydämen tango on kuvaus joukosta kiemuraisia rakkausjuttuja argentiinalaisessa pikkukaupungissa 30- ja 40-luvulla. Keskeinen henkilö on komea Juan Carlos, äitinsä ja sisarensa silmäterä ja kaupungin kaikkien naisten ihailema, joka tuberkuloosistaan huolimatta kuluttaa aikansa naisseikkailuissa, ryyppäämisessä ja uhkapeleissä. Néne, yksi ystävättäristä, hylkää Juan Carlosin tämän sairauden vuoksi ja nai toisen, mutta ei koskaan unohda rakkauttaan...

Kirjan tyyli on fragmenttinen, alkaen Juan Carlosin kuolemasta ja siirtyen sitten menneisyyteen. Kerronta on toteutettu lehtileikkeiden, kirjeiden, keskustelujen, yksityiskohtaisesti kuvattujen arkitoimien tai vaikka poliisiraportin avulla ja sekaan on ripoteltu tangojen ja bolerojen sanoituksia, viittauksia elokuviin ja radion sarjakuunnelmiin, mainoksia yms jotka heijastuvat myös henkilöiden tekemisiin ja ajatuksiin.

Täytyy myöntää että en kovin paljoa jaksanut tästä innostua. Kerronnassa fragmenttisuus ylipäänsä oli toimivaa mutta ne pitkät sisäiset monologit ja fotorealistisella otteella kuvatut arkitoimet olivat usein puuduttava kerrontakeino, olivat sitten parodisia tai eivät. Ja taas kerran tämä on ehkä ollut joskus vaikuttavaa mutta teemana ironinen näkökulma keskiluokan ennuihin on nykyisellään lähes sietämätön klisee.

Silti, näiden ihmisten kirjo ja populaarimedian tarinoiden heijastuminen näiden suhteisiin saivat minut kuitenkin lukemaan tämän loppuun.

¡Hola! español -haasteen vähimmäisvaatimukset saadaan tässä suoritetuksi, hyllyssä olisi kyllä vielä lisää luettavaa...