Vapauden tulet

Lisää Kansankulttuurin runoantologioita, joku aika sittenhän luin kotimaista tuotantoa olevan Rautaisen virran ja nyt sitten unkarilaisia klassikoita Arvo Turtiaisen koostamana.

Runoilijoista kolmea olenkin jo ennestään lukenut, Sándor Petőfi, János Arany ja Endre Ady ovat kaikki blogattujakin, Attila József sen sijana on uusi tuttavuus (jonka nimenä olen toki kuullut): kääntäjinä Petőfille käytetään Otto Mannisen käännöksiä, muiden runot on ilmeisesti tätä kokoelmaa varten tehtyjä, Aranyt ja yksi József Elvi ja Aira Sinervon käännöksinä ja Ady ja loput Józsefit Turtiaisen.

Kustantaja huomioiden valikoima painottuu tietysti aatteeltaan punaiseen materiaaliin, ja Adyn esittelyssä Turtiainen kritisoi että tämän aiemmissa suomennoksissa on painotuttu lähinnä maailmantuskaiseen väsymykseen ja synkistelyyn ja työväenrunous on sivuutettu.
Ja antologioille ominaisesti tasokin vaihtelee: vaikka Petőfin epiikasta pidinkin niin tämän kokoelman pompöösi romantiikka ei nyt niin hyvin toimi...myöskään Ady ei näillä näytteillä vakuuta, vasemmistorunoilijana tuntui suorastaan tylsältä, päädyn arvostamaan enemmän sitä väsynyttä synkistelijää.

Mutta toinen puoli petraakin sitten: Aranyn yhteiskuntakritiikki läimähtelee tiukasti ja vaikka yhdessä runossaan sanookin että "laulujasi turhaan älä / rihkamalla peitä" niin kauneuttakin säkeissä on, se kai sitten ei ole rihkamaa. Ja József tunnustaa jo näkyvän nimeävästi aatetta ja puoluetta mutta on tässä myös kiitettävää voimaa mukana.
Tämän kirjan kesken ollessa satuin näkemään ohimennen lehtiotsikon jossa toivotettiin poliittinen taide roskakoriin (juttua en nähnyt koska maksumuuri): ensinnäkin on pakko todeta että huomattava osa, luultavasti suurin osa, kaikesta taiteesta on jossain yhteydessä yhteiskuntaan ja tätä myötä siinä on myös poliittinen ulottuvuus, ja on parempi olla tästä tietoinen kuin käyttäytyä kuin oma kanta olisi jotenkin neutraali, ja toisekseen tulee mieleen että jos taiteilijalla ei ole mitään sanottavaa niin ehkä silloin kannattaisi olla hiljaa...

Runo18-haaste jolkottelee eteenpäin (haastemateriaalin määrä taitaa ylittää jo sonetin...), ja Helmet-haasteesta saa kohdan 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja.

Attila József - Lohdutus (suom. Arvo Turtiainen)

Älä koskaan, ystäväin,
kauppiaalle nahkaas saata,
hän myy taivana pilvittäin,
itse ostaa palan maata.
Ennen koira luunsa kantaa,
hurtta, suojaa turkillaan,
ennenkuin ne avun antaa,
joill' on onni osanaan.

Puree hampaat jokaisella
itselleen vain eikä muille.
Voitko, kurja, kumarrella
metsäkarjun hammasluille?
Kylmä! Hyvä, voitko siis
miehen luokse mennä, jolla
huonetta on suurta viis,
taulut, matot permannolla?

Uskotko? On havannansa
halpa tumppi hälle vaan,
kurjuuttamme ammeessansa
suree, jos vain nuristaan.
Kellariinsa hiilet viemme,
pöllin rientää tarjoomaan.
Sydämellään taakka liemme,
hullu ois, jos harteillaan.

Murheen lauma, älä taivu!
Käydään rinnan talveen, jäähän.
Jäiseen hyhmään älä vaivu,
rivit liittyy rivin päähän!
Varmaan siksi varpaillamme
käyvät, koska olit heikko.
Älä koskaan taistostamme
luovu, lähde, nälkäveikko!

Totaalinen kaaos - lukumaraton

Näin lakon kunniaksi, kun julkinen liikenne ei juuri kulje, päätin että nythän on hyvä päivä lukumaratonille (mielenosoituksiin en nyt osallistu, korkeintaan näin virtuaalisesti).
Aloitan kello 14.00 ja tarkoituksena on keskittyä seuraavien 24 tunnin ajan lukemiseen (aion kyllä nukkua jossain vaiheessa ja syödäkin) ja raportoida lukemisista tänne sitä mukaa kun edistyn.

Kirjoja odottaa hyllyssä pitkä rivi, ja ainakin osa luettavista kirjoista on teemaan sopivia, mutta katsotaan nyt mitä tulee. Tällä kertaa taitaa tulla enemmän lyhyempiä kirjoja kuin yksittäisiä tiiliskiviä...
Päivitän sitten postausta edistyessäni.

17.00

Ensimmäinen kirja luettu, F.M.Mayorin The Third Miss Symons. Flora Mayor oli 1900-luvun alkupuolen brittikirjailija jonka tuotanto ei ollut laaja (eikä tämän teoksen esipuheen mukaan siitä huomionarvoista olekaan kuin kaksi romaania joista tämä on toinen) eikä kovin tunnettu, enkä minäkään ole hänestä kuullut mutta tässä Virago Modern Classics -sarjassa on perinteisesti tehty kiinnostavia nostoja...
Tässä kirjassa käydään läpi erään Henrietta Symonsin elämä syntymästä kuolemaan, Etta Symons oli viktoriaanisen ajan varsin hyvin toimeentulevan perheen kolmas tytär ja viides lapsi, joten hänen syntyessään oli pienien vauvojen uutuudenviehätys jo karissut vanhemmilta, ja kun kuopukseksikaan ei jäänyt niin olipahan vain keskimmäinen lapsi joka jäi vähälle huomiolle...ja kaikkialla muuallakin Henrietta haluaisi kyllä kovasti rakastaa ja tulla rakastetuksi mutta huonolla menestyksellä, hän ei ole erityisen viehättävä lapsi, aika saamaton ja usein huonotuulinenkin ja nämä ominaisuudet tietysti pahenevat mitä hyljeksitymmäksi hän itsensä tuntee ja karkottavat ihmiset...
Henrietta ei ole mitenkään mukava ihminen, mitätön, päämäärätön ja epämiellyttävä, joka vain ajautuu elämänsä läpi, monet mahdollisuudet jäävät tulematta ja nekin jotka tulevat valuvat hiekkaan, usein Henrietan omasta toimesta...varsin lohduton kirja siis mutta Mayor yhtäaikaisesti on selkeä päähenkilönsä huonoista piirteistä ja osoittaa niitä kohtaan suurta sympatiaa ja ymmärrystä, ja siinä onkin kirjan juju.
Pieni romaani tavallisesta ihmisestä, pituutta tällä oli vain 144 sivua.

Jahas, milläs jatkaisi.

18.15

Luin ensimmäisen puoliskon Rautainen virta -runoantologiaa, kokoelmaa kuudelta työväenrunoilijalta 30-40-50-luvuilta (kirja on julkaistu 1960), ensimmäiset kolme ovat Karin Alm, Pentti Lahti ja Aira Sinervo.
Jä tämä on sitä reipasta julistusta jossa ei liikoja hienovaraisuuksia harrasteta, Almilla ehkä enemmän ja Sinervollakin on jotain kiinnostavan kuuloisia runo-runona-juttuja, mutta myönnän että parhaalle tuulelle tuli Lahden väkevästä luokkataistelutodistuksesta, joissa tyylillisesti kuitenkin siirrytään suunnasta toiseen, klassisesta moderniin ja moneen suuntaan intertekstuaalisesti viittaillen, milloin kirjoitellaan raamatullisella nuotilla ja milloin kalevalahenkisesti.
Päivän teemaan sopivasti,

Pentti Lahti - Päivän päästö (ote)

Mietti nuori orjan poika,
orja orjien parissa.

Sanan kirkkahan kirosi:
Eikä pääse päivä irki,
ellei valitus vähene.
Itse onni ottakaamme,
oikeus ikiomaksi.

Orjat pelosta värähti.

Huusi nuori hurjamieli:
Vuodin ruoskako vilutti?
Yksin vuoti yrmysilmä,
yksin ilkeä isäntä.
Teitä on tuhatkin miestä,
kaiken-kivussa karaistut,
vaivan vahvoiksi tekemät -
eikä jo humahda huomen?

Jo orasti orjan rinta,
veri suonissa suhahti.

Jatkoi mies maan-ihana:
Lyökäme käsi kätehen,
luja liitto laatikaamme.
Vaino väistyy voiman tieltä,
voittaa veljeys ihana.
Kohosi känsäiset kourat,
orjan silmissä välähti.

Ärjyi ilkeä isäntä,
rahakirstu kiivas kirskui:
Lyhyestä virsi kaunis.
Kiihoittaja kiven alle,
ruoska orjan olkapäille.
Muuten turmio tulevi,
rahavalta raukeaapi.

Jatkan tästä joskus myöhemmin, vaihdetaan taas proosan puolelle.

22.45

Tämä kirja olisi sopinut parin päivän takaiseen klassikkohaasteeseenkin, jo pitempään on ollut tarkoitus lukea G.K.Chestertonin The Man Who Was Thursday.
Ja kuinkakohan paljon tästä uskaltaa sanoa ilman että spoilaa liikaa, vaikka myönnetään että aloittaessani lukemisen olin jo tietoinen eräästä aika merkittävästä jujusta ja vaikka kertoisinkin mitä kirjassa tapahtuu niin ei se vielä paljastaisi koko juttua...
Alkuasetelmasta kuitenkin, että Gabriel Syme, runoilija ja Scotland Yardin salainen asiamies, onnistuu soluttautumaan anarkistirenkaan jäseneksi ja sotkeutuu yhä syvemmälle salaliittojen, epäluulon ja paranoian syövereihin, ja sitten homma karkaa jo aika filosofis-metafyysiseksi (ja alkaa sisältää viittauksia Jobin ja 1 Mooseksen kirjoihin ja teodikeaan...jotenkin Dan Brownin salaliitot eivät ole ollenkaan näin korkealentoisia).
Hämmentävä, hauska teos, joka ansainnee uudelleenluennan joskus (mitä trillerit eivät usein tee).

Ja sitaatti päivän teeman mukaan: "The poor have sometimes objected to being governed badly; the rich have always objected to being governed at all."

208 sivua lisää, mitäs sitten.

24.00

Luin Rautaisen virran loppuun, eli Elvi Sinervon, Arvo Turtiaisen ja Eva Wichmanin osuudet.
Aate oli mukana yhä voimakkaasti, ja mukana on kohtalaisen paljon myös käyttörunoutta, joka on kirjoitettu johonkin tapahtumaan tms. ja aika monessa näkyy myös oma aikansa (mutta toki yhä päteviäkin on mukana), ja vähän tuttujakin (kuten Sinervon Lintu mustasiipi).
Wichman (Turtiaisen ja Sinervon kääntämänä) on modernein, Turtiainen varmaan humoristisin, Sinervo varmaan runoilijana kiinnostavin, mutta tässä kolmikossa näkyy jo vähän enemmän sävyjäkin suoran julistamisen ohella, vaikka toki myös vähemmän hienovaraista otetta löytyy.

Elvi Sinervo - Rautainen virta (ote)

Kaikki mitä tapahtuu näinä päivinä ja päivinä näiden jälkeen
menköön lävitseni niinkuin rautainen virta
ja niinkuin tuli ja jää.
Niin että en koskaan puhuisi muuta kuin mikä on totta
ja enemmän kuin mikä vain itseäni koskee.
Niin että jakaessani leipää lapsilleni
en unohtaisi niitä, joilta se puuttuu.
Niin että eläessäni vielä tänään turvallisesti majassani
en unohtaisi niitä, joita lakien väärinkäyttäjät vainoavat.

136 sivua tuosta, jotain jatkan vielä ennen nukkumaanmenoa.

11.00
Kaaos saa järjestystä dekkareista, niinpä ennen nukahtamista ja tänä aamuna olen lukenut Rex Stoutin dekkaria Kesävieraan kuolema, ja olen puolivälissä joten eiköhän sen saa loppuun vielä maratonin aikana...

13.40

Rex Stoutin Kesävieraan kuolema (suom. Kalevi Nyytäjä) on luettu loppuun. Perinteisestä Nero Wolfe -dekkaroinnista poiketaan tässä varsin radikaalisti, kun koko kirja sijoittuu New Yorkin sijasta Montanaan, jossa Archie Goodwin on ollut lomailemassa mutta kun ystävänsä on pidätetty murhasta, niin jää sinne selvittelemään tapausta...ja tämähän ei Wolfea miellytä, joten hänenkin täytyy vaivautua paikalle.
Rikosongelmana tämä ei ole ihan sarjan parasta tuotantoa mutta miljöövaihto on piristys, kun sekä Goodwin että Wolfe ovat päätyneet itselleen vieraaseen ympäristöön jossa asioiden selvittely on ongelmallisempaa, tyylillisesti tämä tietysti on vakaata Stoutin tasoa. Ei siis se kirja josta sarjaan tutustuminen kannattaa aloittaa, mutta jos näitä Wolfeja on lukenut niin ihan mainio lisä.

Ja sivuja (joista minun kappaleessani osa oli irrallisia, liimaus oli ratkennut...) oli 251, yhteensä maratonilla olen siis lukenut 739 sivua mikä on ihan hyvin (tähän loppuun olisi taas voinut heittää jonkin novellin tai vähän runoa mutta saa riittää).

Runo18-haaste etenee Rautaisen virran verran, Helmet-haasteesta valitsen seuraavat kohdat:
1. Kirjassa muutetaan (The Third Miss Symons, jossain vaiheessa vaeltaa paljonkin eikä saa juuria mihinkään)
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan (The Man Who Was Thursday, Iso-Britannian ohella käydään Ranskassa)
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja (Kesävieraan kuolema, Kalevi Nyytäjä on saanut Valtion kääntäjäpalkinnon 1977 ja Kirjallisuuden valtionpalkinnon 1999)
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta (Rautainen virta, syntyy kansan yhteinen tahto joka orjankahleet katkaisee ja uuden luo maailman)

Muinais-Venäjän sankarirunoja

Kun olen eeppisestä runoudesta pitänyt niin kun tällainen kokoelma vastaan tuli niin pitihän se lukea. Suomentaja A.O.Väisänen on valikoinut sarjan bylinoita tai starinoita (jälkimmäisestä sanasta tulee myös suomeen sana 'tarina') ja 21 tarinaa saatesanoineen on kirjaan päätynyt: kovin pitkiä nämä eivät ole, vain pari tarinaa ylittää kymmenen sivun pituuden eli varsinaisia eepoksia ei tässä luoda.

Väisänen on myös käännöksissään ollut ilmeisesti aika vapaa tulkitsija, mm. sovittaen runot kalevalamittaan kun alkukielisissä ei ilmeisesti varsinaista mittaa ollut, ja muutenkin mukana on kalevalamaisia maneereja, joten en sitten tiedä missä määrin kyseessä on käännös ja missä määrin Väisäsen uudelleentulkinta tarinoista.

No, joka tapauksessa. Mukana on ihmesatuja ja mahdollisesti historiallisiakin episodeja, joskin muokkautuneena: aika monessa tarinassa vaikuttaa Kiiovan ruhtinas Vladimir (joka jälkisanojen mukaan on yhdistelmä ainakin kolmesta historiallisesta henkilöstä). Sankareita on monia, Ilja Muromalainen on suosituimpia mutta Volga, Djuk Tapaninpoika, Sotko ja moni muu on myös mukana (naisia unohtamatta, Vasilisa ja Rjasanin Outi kunnostautuvat myös). Ja, no, osa jutuista on aika sotaisia ja suoraviivaisiakin jossa sankari tulee, tappaa vihollisen ja palkitaan, ja osa monipuolisempiakin (mm. Sotkon ihmesatu vedenalaisessa valtakunnassa).
Aika lailla samaa tavaraa kuin paljossa muussakin epiikassa (mm. viime kuussa lukemani Aranyn Toldit tulivat mieleen), annospaloina ihan mukavia vaikka toisaalta laajempiakin kehittelyjä olisi voinut kaivata...

Dorodon veljekset (ote)

  Mihailo Dorodonpoika
kauas ratsasti kedolle,
kedolta mäelle nousi,
katsoi tuolta kaukoputkin:
kolme oli merkkiä arolla,
yksi merkki valkomerkki,
toinen on veripunainen,
kolmas mustankarvallinen.
  Mäeltä alas ajeli,
merkkien läheni luokse,
hepo seisahti, hypähti,
kavioilla kaapieli
jälkiä ylen isoja,
lammasnahan laajuisia.
Tunsi nyt Mihailo merkit:
oli teltta valkomerkki,
teltan pylväspää punainen
hepo musta teltan luona.

Bulgarialaisia kertomuksia

Kun bongasin tällaisen divarista niin olihan se selvä että tähän pitää tutustua, kun on tuollainen kansi, hintakaan ei päätä huimannut ja käynnissä on Leningrad - Ost-Berlin -haaste.

Kyseessä on siis pienimuotoinen antologia bulgarialaisia novelleja seuraavilta kirjailijoilta: Ivan Vazov, Jelin-Pelin, Ljudmil Stojanov, Kalina Malina, Zdravko Srebrov, Angel Karaliitshev, Krsystju Belev, Stojan Daskalov, Ivan Martynov, Vasil Vodenitsharski. Vazov on ymmärtääkseni bulgarialaisen modernin kirjallisuuden perusta ja myös tämän kokoelman varhaisin kirjailija (syntynyt 1850), Vodenitsharski taas on nuorin (syntynyt 1918). Samoin julkaistut novellit kattavat aikaa vanhasta turkkilaisajasta hitleriläisruttoon asti ja sodan jälkeisiin aikoihinkin.

Antologia on alunperin julkaistu venäjäksi 1950 ja tämän painoksen siis venäjästä suomentanut U. Ruhanen ja se on julkaistu Karjalan SNT:ssa Petroskoissa vuonna 1954, mikä antaa teokselle leimallisen ominaissävyn: A. Sobkovitshin alkulauseen aatteen palo on väkevyydessään jo varsin huvittavaa kuvaillessaan kuinka paljon kärsinyt veljeskansamme kesti turkkilaishallinnon, fasistit, Hitlerin jne jne: "Bulgarian historia on sen kansan vuosisatoja kestäneen raskaan taistelun historiaa oikeudesta vapaaseen ja onnelliseen elämään. Tämä taistelu päättyi voittoon."

Sama linja leimaa myös varsinaisia tarinoita, joissa keskitytään paljon taisteluihin, turkkilaissortoon jne. ja ainakin osa tarinavalinnoista on varmasti tehty enemmän aatteellisen sisällön kuin varsinaisen kirjallisen laadun johdattamina...mutta näilläkin reunaehdoilla kyllä Ivan Vazov pitää puolensa ja myös Stojan Daskalovin kolme tarinaa erottuivat edukseen, ja Zdravko Srebroviltakin olisi voinut lukea enemmän kuin yhden lyhyen...

Epäilemättä tämä teos on kuriositeetti mutta olkoon.

Neuvostolyriikkaa 1

Käynnissä olevan Leningrad - Ost-Berlin -haasteen puitteissa päädyin minäkin lukemaan ensimmäisen osan neliosaista Neuvostolyriikkaa -sarjaa (jonka haasteeseen on lukenut myös Ketjukolaaja)

Tässä esitellään kolme runoilijaa Valeri Brjusov, Aleksandr Blok ja Sergei Jesenin joiden kaikkien runosuoni pulppusi jo ennen vallankumousta ja jotka kaikki kuolivat jo 20-luvulla, eli neuvostorunouden edelläkävijöitä vaikka tässä erityisesti Brusovin ja Blokin osuudet ovat vallankumousta edeltävältä ajalta (runot ovat valikoineet ja toimittaneet Natalia Baschmakoff, Pekka Pesonen ja Raija Rymin, suomentajina Anna-Maija Raittila ja Pentti Saaritsa).

Tässäkin esipuhe levittää voimakkaammin neuvostohenkeä, vaikka runovalinnoissakin toki voi lukea poliittisia merkityksiä (esim. Brjusovin Keskeneräisessä rakennuksessa -runoa vuodelta 1900 on vaikea olla lukematta tulevaisuuden valossa). Mutta joka runoilijalla on omat piirteensä ja omat hienot hetkensä.

Vaikken mitään näistä ole muistaakseni lukenut, Brjusov tuntuu tutuimmalta, ehkä selvimmin ammentaen yleisesti eurooppalaisesta runoudesta joten ehkä sitten muistuttaa jonkin verran muita lukemiani vuosisadan vaihtene molemmilta puolilta. Tiukat rakenteet tukevat myös Kalvaan ratsun kaltaisia houreisia visioita...
Blok jäi vähän vieraammaksi, laulunomaisuutta huomasin mutta muuten jäi joihinkin satunnaisiin irrallisiin hyviin säkeihin. Kaksitoista -runosarja oli kuitenkin varsin mielenkiintoinen, kahdentoista runon sarja joka kuvastaa ehkä jotain tilannetta vuodelta 1918, irrallisia keskustelun osia, laulunpätkiä, kuvailua, sopivan epämääräistä mutta silti laajempaa tunnelmaa luovaa.
Jesenin asettuu tietyllä tavalla venäläiskliseeksi, rentuksi joka vaeltaa kapakasta kapakkaan ja tietty iloluontoisuus sekoittuu nostalgiaan katoavasta maailmasta (erityisesti Venäjän maaseudusta) ja synkkyys hiipii erityisesti viimeisissä runoissa vahvasti esiin (ja Jesenin päätyi itsemurhaan kolmikymppisenä).
Hevoslaivojen olisi pitänyt ärsyttää hillittömällä kaukaahaettujen runokuvien vyörytyksellä mutta se oli yllättävän kiinnostava, ja muissakin tuon renttukliseen olisi pitänyt olla toimimatta niin hyvin kuin se toimi, ehkä Jesenin siis osasi asiansa.

Sergei Jesenin: Neuvosto-Venäjä (ote)

Niin meni myrsky. Meistä pelastui vain muutama.
Moni ystävä ei vastaa kun nimi huudetaan.
Orvolle synnyinseudulleni palaan nyt
kahdeksan vuoden jälkeen uudestaan.

Ketä huutaisin? Kenelle kertoisin sen synkän
ilosanoman, että olen hengissä?
Täällä tuulimyllykin - hirsilintu, yksisiipinen -
murjottaen sulkee silmänsä.

En ole tuttu kenellekään täällä.
Jos joku muisti, jo ammoin mahtoi unohtaa.
Ja vanhan kotitalon perustuksen päällä
vain maantien tomu tuhkaläjää verhoaa.

Elämä kuohuu silti.
Ympärilläni näen joukoittain
niin nuoria kuin vanhojakin kasvoja.
Muttei ketään jota tervehtiä, ja turhaan haen
turvapaikkaa yhdestäkään katseesta.

Birds Through a Ceiling of Alabaster

Tämä on kolmen runoilijan antologia niiltä onnellisilta ajoilta jolloin Bagdadissa oli kalifaatti (jotain tämänsuuntaista kai jotkut tahot yrittävät nykyäänkin perustaa), Abbasid-dynastian ajalta. Vanhin runoilija, Abbas Ibn al-Ahnaf on syntynyt vuonna 750 ja nuorin, Abu al-Ala al-Ma'arri kuollut 1057; kolmas, Abdullah Ibn al-Mu'tazz sitten siinä välillä.

Kääntäjien G.B.H.Wightman ja A.Y. al-Udhari esipuhe on myös tutustumisen arvoinen, siinä esitellään arabialaisen runouden historiaa esi-islamisista ajoista Abbasid-kauden loppuun, ja mukana on myös muutama sivu runouden kääntämisestä ylipäänsä sekä näissä arabiankielisissä erikoistapauksissa (esitetty yllättävänkin sarkastiseen sävyyn, toisaalta satiirisuus onkin perinteisesti ollut osa arabirunoutta).
Todetaan kuitenkin että alkuperäisten runojen keskusteleva sävy on haluttu säilyttää vahvimmin joten muodosta ja mitallisuudesta on luovuttu ja pari anakronismiakin on mukaan laitettu: myöskään sanatarkkuuteen ei siis ole lähdetty.

Niin, runoilijat: kukin kirjoittaa lyhyehköä runoutta, parista säkeestä kymmenkuntaan, ja jotain tradition jatkuvuutta ehkä on näkyvissä mutta tyyleissä on kyllä paljon eroa.
Abbas on hyvin suorasanainen, jutteleva, ja aihepiirinä näkyy olevan erityisesti rakkaus. Ja vaikka rakkaus (tai rakkaudet) onkin usein varsin onneton ja kaipaava, on Abbas myös varsin hauska.

You've never really suffered, or known
The anguish of insomnia.
It is I who can never sleep,
And while I live, I cannot stop
The tears welling out of my eyes.

You scorn me when I speak to you,
Yet lovers who quote my verse succeed.
I've become a candle thread destined
To light a room for other men
While burning away into thin air.

Abdullahilla on myös runsaasti runoja rakkaudesta ja viinirunouskin on runsaasti edustettuna. Tyyli on kuitenkin ilmeisen runollisempaa, maalailua ja kuvakieltä käytetään runsaasti.

Watch now the beauty of the crescent moon as it ascends,
Ripping the darkness with its light; look, a scythe of silver
Mowing a black prairie that's clustered with white narcissi.

Abun aiheet ovat filosofisempia ja sävy huomattavasti katkerampi: Saarnaaja Abbasin ja Abdullahin Laulujen laululle. Silloinkin kun puhe on rakkaudesta ja viinistä, sävy on kitkerä...

If the intellect is unstable
It is overwhelmed by the world,
A weak man embraced by a whore.

If the mind becomes disciplined,
The world is a distinguished woman
Who rejects her lover's advances.

Washburne & Derno (ed.) - Bad Music

Tämän kirjan bongasin kirjastosta ja pikaselailun perusteella vaikutti sen verran kiinnostavalta että piti sitten perehtyä paremminkin.

Eli kyseessä on artikkelikokoelma huonosta musiikista, kirjoittajina musiikkitieteilijöitä, etnografeja ja muita lähitieteiden edustajia. Yksittäisiä esimerkkejä toki nostetaan esille Kenny G:stä Sibeliukseen ja Abbasta Dillinger Escape Planiin mutta suurempana kiinnostuksen aiheena on millaista musiikkia pidetään huonona, millaisin perustein, miten huonouteen suhtaudutaan tekijänä, kuuntelijana, kriitikkona tai markkinoijana, millaisia yhteyksiä huonouden toteamisella on sosiopoliittiseen asemaan (ja kun kirjoittajista huomattava osa on amerikkalaisia, rotukysymys on toki isosti tapetilla)...
Artikkeleissa puidaan niin yleistä huonouden taksonomiaa kuin yksittäisiä genrejä ja niiden suhdetta huonouteen, klassisesta punkkiin ja maailmanmusiikista rock-musikaaleihin, camp- ja cheese-suhtautumista, American Idol -tv-ohjelmaa, kritiikin positiota...

Kaikkia juttuja en lukenut, pari lähti niin tiukkaan akateemiseen jargoniin etten pysynyt mukana tai käsittelivät sellaisia musiikin aloja jotka eivät nyt niin kiinnostaneet (filmimusiikki, rock-musikaalit), pari lähinnä silmäilin läpi mutta monia luin myös hyvin kiinnostuneena. Ja kun näin mutuhuttuilevana valekriitikkona on myös jonkinlaista asiantuntemusta huonosta kirjallisuudesta niin tuli myös vertailtua kirjassa esitettyjä ajatuksia ja ilmiöitä kirjallisuuteen.

Anytime anyone makes a discursive judgment of "good" or "bad" this is first and foremost a positioning gesture, which serves to construct or reimagine specific modes of subjectivity or to restructure social relationships by asserting deliberate musical agency. What on the surface may appear to be miniscule gestures of random alliances [...] turn out to have a vitally important impact on our own sense of identity as well as on how we chose to present ourselves to the world.

Mieleen tuli että siinä missä camp-estetiikka, teoksen huonoiksi katsottujen piirteiden tarkoituksellinen korostaminen ja niistä nauttiminen, on musiikin piirissä varsin tuttua ja esim. elokuvissakin harrastettua, niin kirjallisuudessa se taitaa olla varsin harvinaista: harva jaksaa lukea edes parisataasivuista kirjaa puhtaasti "so bad it's good"-asenteella. Mikä on ehkä vähän valitettavaa, ehkä sen vuoksi kirjallisuus lopulta soveltuu huonommin sosiaalisen identiteetin rakennusaineeksi kuin musiikki, koska emme koe tarpeeksi huonoa kirjallisuutta (koulutkaan eivät nykyään pakota tarpeeksi).

Simon Frithin What is bad music -artikkelissa käydään läpi huonoksi havaittavan musiikin piirteitä, mm. puhdas inkompetenssi (samalla huomioiden että joskus sopiva epäpuhtaus on vain hyväksi, liikaa teknistä kliinisyyttä ei arvosteta edes klassisessa musiikissa), esitetyn tunnetilan liioittelu tai toteutuksellinen banaalisuus, genrekonflikti (laulavat julkkikset, iskelmä- tai oopperatähtien rock-coverit...), liiallinen tuttuus ja ennalta-arvattavuus, itseriittoisuus (esitykset joiden tarkoitus on esitellä tekijän teknistä taituruutta), kommunikoimattomuus (tekijä soittaa itselleen, terapoi itseään, yleisöstä välittämättä) jne.

Aika monta noista piirteistä voisi siirtää toki myös kirjoihin. On kirjoittajia joilla ei ole tekniikka hallussa, banaaleja ja emotionaalisesti räikeästi manipuloivia kirjoittajia, kirjoittajia jotka ovat eksyneet väärään genreen eivätkä oikein tiedä mitä tekevät...
Toki joidenkin piirteiden havaitseminen riippuu myös henkilöstä. Tuttuus ja ennalta-arvattavuus on suuri ongelma heille jotka lukevat paljon (ja erityisesti ammattilukijoille kuten kriitikoille) muttei vähän lukeville, ja sopiva määrä tuttuutta on lähes vaatimuksena kaupalliselle menestykselle (toistamisen ongelma voi tulla myös kirjailijalle, tästä oli juuri puhetta Kirsin blogissa aiheena Maria Kallio). Ja toisaalta jos lukee yhden kirjan vuodessa niin silloin on ihan oikeutettuakin vaatia että se kirja käsittelee jotain tärkeää kuten vaikka sotaa tai suurta rakkautta.
Vastaavasti kommunikoimattomuus-syytettä esitetään helposti, joskus liiankin, sellaisille taideteoksille joista nauttiminen vaatii suurta perehtyneisyyttä ja paneutumista (ja minäkin olen sitä harrastanut paljon täällä runokommenteissani).

Tosin tuntuu että musiikissa on usein huomattavasti tiukempi autenttisuuden vaatimus. Siinä missä kirjallisuudessa noin yleensä hyväksytään että fiktio on fiktiota eikä tekijän omaa elämää ja omia mielipiteitä, musiikissa on hyvin yleistä tuomita teos sillä perusteella että tekijä ei ole sitä mitä teoksessa ilmaisee (puhtaasti eettinen kanta joka ei välttämättä kuulu mitenkään varsinaisessa kulttuurituotteessa eli musiikissa), tai että teos ei ole esitys vaan täyttä totta. Jälkimmäistä yksi kirjassa mainittu esimerkki 2 Live Crew on puinut oikeussaleissakin asti, ja esityksen luonne fiktiona ei välttämättä tule ymmärretyksi edes alleviivattuna (kuten vaikkapa Pop That Pussy -videon metatietoisuudessa jota korostetaan läpi videon).
Vaikka toki kirjailijaakin voidaan syyttää kyynisestä kaupallisuuden tavoittelusta, joskus osana kokonaista genreä, joskus yksittäistapauksina (mm. Tommy Tabermann ja Heli Laaksonen tulevat mieleen...)

Joidenkin genrejen tietoista perusluontoista yhteyttä "huonouteen" käsiteltiin laajemmin, esim. punkin kehitystä hardcoreksi ja hardcoren kehitystä alalajeiksi nähtiin tietoisina pyrkimyksinä sopeutumattomuuteen, ensin musikaalisen inkompetenssin kautta, mutta kun valtavirta pystyi sulauttamaan tuon itseensä niin epämiellyttävän, epäkommunikatiivisen musiikin kautta (jonka tuottaminen saattoi vaatia vahvaa musiikillista kompetenssia).
Ja toisaalta kantrin tietoisuutta sosiaalis-ekonomisesta positiostaan, sentimentaalisuuden ja kliseiden korostamista mutta samanaikaista monitasoista, joskus ironista suhtautumista niihin. Kantri on kuin tupakka, hyvää koska se on huonoa; jos se olisi parempaa se ei olisi niin hyvää.
Tuo toi toki mieleen (myönnetään, rajalliset) kokemukseni Juha Vuorisen proosasta samoin kuin vastaavat (yhtä lailla rajalliset) muistumat chick litistä, hömpästä jne.

Hyvin mielenkiintoinen (vaikka kaikesta en ollutkaan samaa mieltä) oli Timothy Taylorin artikkeli huonosta maailmanmusiikista: huonosta siis markkinointimielessä, piirteistä joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa miltä se kuulostaa. Muusikon kategorisointi maailmanmusiikiksi tapahtuu etnisen ja maantieteellisen koodituksen perusteella, kun tekijä huomioidaan Toiseksi (tässä tapauksessa valkoisesta amerikkalaisesta/länsieurooppalaisesta näkökulmasta) tämä luokitellaan helposti maailmanmusiikiksi vaikka tyylillisesti se olisikin lähellä jotain "omaa" vastinetta joka luokitellaan rockiksi, popiksi, jazziksi tms.
Ja markkinoinnin kannalta on hyväksi että maailmanmusiikki on luonteeltaan poliittista, mieluiten esittäjän viiteryhmän kokemaa sortoa käsittelevää, hybridiä (ei puhtaasti traditionaalista mutta länsimaisia genreidiomeja ja traditionaalisia tyylejä yhdistävää) ja urbaania (kansikuvassa mieluummin artisti karuilla kaduilla kuin hiekkarannalla, jälkimmäiset ovat kitschiä joka lentää alelaariin).

Niin täällä kuin muuallakin on ollut ajoittain puhetta mm. afrikkalaisesta kirjallisuudesta, siitä millainen afrikkalainen kirjallisuus päätyy julkaistavaksi, käännettäväksi, saa kriitikoiden ja lukijoiden suosion...urbaanius ei selvästikään ole välttämättömyys, mutta temaattinen/kuvauksellinen hybridiys on: me pidämme savimajoista ja muista viittauksista joilla tehdään selväksi että Nyt Ollaan Afrikassa. Ja poliittisuus ja vihaisuus koetusta sorrosta on toki aina hyvä, Tärkeä, aihe, epäpoliittinen kirja Lagosin pilvenpiirtäjien keskeltä sen sijaan saattaa jäädä lukematta jos sellainen nyt täälläpäin edes löytyy jostain...
Sama pätee tietysti myös muihin "toisiin" maihin tai omien maahanmuuttajiemme kirjallisuuteen. Ketä kiinnostaa jos somalinainen on vihainen siitä että televisio hajosi kolme päivää takuuajan umpeutumisen jälkeen, somalinaisen kuuluu olla vihainen somalinaisten kohtelusta.
(ja kyllä, tunnustan harjoittavani toiseuseksotismia itsekin. Sori, kaikki Toiset, ettette tule nähdyksi kokonaisina monitahoisina ihmisinä.)

Oli tässä kaikenlaista muutakin kiinnostavaa. Saattaa olla että tässä pitää heittäytyä entistä analyyttisemmaksi huonouden kokemuksen parissa...

Siionin laulut ja virret

Joka aamu on armo uus,
miksi huolta siis kantaa?
Varjot haihtuu ja puutteisuus,
Jeesus voimansa antaa.
Kiitos Herran, hän auttaa tiellä,
Jeesus kanssamme tänäänkin viel' on,
meille tuo Isän suosion,
rauhan luonansa siellä.
(Lina Sandell)

Oliko Ketjukolaaja joka joskus aikoja sitten ehdotti että virsikirjaa voisi kokeilla lukea runokirjana? Moderni virsikirja odottaa yhä kokeilua mutta tällaisen kirjan sain lainaan yhdeltä tutulta (hei vaan!) joka puhui myös aiheesta, kuinka tämä kirja on antoisaa luettavaa myös ihan teksteinä, ja vaikkei niiden uskonnollis-filosofista viitekehystä omakseen tunnustaisikaan. Pitihän tätä sitten kokeilla.

Kyseessä on siis Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen vuonna 1963 julkaisema nuottikirja jossa on reilu 300 virttä: kuinka tämä vastaa muita vanhoillislestadiolaisia laulukirjoja jäi hieman epäselväksi, ilmeisesti tässä on jotain vähän uudempiakin lauluja mukana (tekijälistasta bongasin ainakin Anna-Maija Raittilan jonka tekstejä löytyy runsaammin pari vuosikymmentä myöhemmästä uudistetusta virsikirjasta), mutta aika vahvastihan Siionin laulut perustuu 1800-luvun ja 1900-luvun alun ev.lut.virsikirjaan omien tekijöiden lisäksi.

Tätä lukiessa alusta loppuun kirjana tässä on luonnollisesti aika lailla toistoa. Kirjoittajia on lukuisia, osa nimettyjä ja osa tuntemattomia, monesta maasta ja monelta vuosikymmeneltä tai -sadalta, mutta silti kun pysytään kiinni lähdemateriaalissa Raamatussa niin näkyyhän se. Myös muissa aiheissa ja kielikuvissa näkyy päällekkäisyyttä, useampi runoilija puhuu Vaatijan sauvasta ja lasisesta merestä, Kristuksen veri priiskuu ja pesee morsiamen puvun lumivalkoiseksi...vaikka toisaalta samaa kielikuvaa saatetaan käyttää hivenen eri yhteyksissä ja merkityksissä.
Kirjana tämä on siis intertekstuaalisuuden läpitunkema, joku voisi sanoa avantgardistiseksi tai postmoderniksi.

Nyt riemuvirsi veisatkaa,
te kristityt ja veljet,
ja turman vallat vaviskaa!
On poissa haudan teljet!
On noussut voittovoimassaan,
yön varjot karkoitettuaan
jo Armonaurinkomme.

(Väinö Havas)

Kun nämä tekstit ovat lauluja niin tekstitkin ovat mitallisia, harmi vain että mitallisuus näyttää olevan aika vaihtelevasti kirjoittajilla hallusssa, osa ilmeisesti panostaa täysillä sisältöön ja luottaa että sillä saa muodon rikkeet anteeksi (ja ties vaikka joukossa olisi heitäkin joiden mielestä on jopa sopivaa tehdä vähän horjuvaa mittaa korostamaan virren mahdollista "minä syntinen kurja"-sisältöä?). Mm. Väinö Havas selvästi hallitsee myös muodon mutta moni muu ei, ja tällaiset horjahdukset kyllä ärsyttävät. Joissain tutuissa virsissä (kuten postauksen alussa lainaamassani) on sittemmin tehty jonkin verran toimitustyötä että teksti saataisiin sujuvammaksi.
Erityisesti käännösteksteissä on myös selvästi runnottu sisältöä mahtumaan säveleen hillittömällä heittomerkkien väärinkäytöllä:

Sull', Jesu, mielest' nöyrästä
mä kiitoksen nyt kannan.
Tään runsaan armos edestä,
kun sielullen täss' annat:
Siis terve armas ystävän',
mun kanssas olet yhdistän',
jost' laulan suurell' riemull'.

Eipä silti, joukossa on kyllä joitain tekijöitä joiden käyttämä kuvasto on kyllin vahvaa että se saa anteeksi horjunnatkin, esim. Paavali Ervasti:

O Ylkä Jeesus rakkahin,
iloni olet ikuisin,
kun rauhanliiton kanssani
tehnyt oot iankaikkisen.

Sen kuumalla verihielläs
lukitsit, kipiällä piinallas.
Mun Jeesus oler omani,
ainoa turva, linnani.

O Jeesus, veli rakkahin,
kun kannoit minun tähteni,
täällä purppuraista pukua
ja myöskin pilkkakruunua!

Teit työtä suurella vaivalla
ja verisillä vaatteilla,
valmistit mulle ikuisen
onnen, rauhan ja autuuden.
(Paavali Ervasti)

Tuossa pätkässä tuli esiin myös kirjan varmana huomiotaherättävin piirre, väkevä verimystiikka. Passio ja Kristuksen veren ja haavojen kontemplointi on hyvin runsasta ja keskeisellä sijalla, usein kietoutuneena morsianmystiikkaan (Jeesuksen kylkihaavassa on hyvä asunto jonne Ylkä vie morsiamensa jonka puku on pesty veressä valkoiseksi jne jne).
Olen tarpeeksi keskiaikaisia mystikoita kuten Katariina Sienalaista lukenut että aiheet ovat tuttuja ja siinä mielessä piristäviä että modernissa kristillisyydessä tällaiset aiheet ja laulut on kai aika hyvin siivottu pois näkyvistä kun ne eivät ole sillai tarpeeksi kivoja ja siloisia ja varmaan ärsyttävät monia (suruttomia).

Nouse jo, pilvi verinen,
ylene yrttitarhasta,
virvoita meidän sydämet
sun rakkautes tulella!

Anna sun veres pisarain
langeta kuiviin sydämiin
ja rakkauttas tuntemaan
meit' auta, siinä kasvamaan!

Aurinko veripunaisna
paista ain' laumas lippuna,
suo sätees meitä sulattaa,
kun mailman kylmyys uuvuttaa!
(J.V.Vikman)

Tuossa tulee myös esiin aiemmin mainitsemani huomio että eri tekijät varioivat samaa kielikuvaa, tässä J.V.Vikman kuvaa pilven satavan maahan herättäen kuivat sydämet, toisalla verinen pilvi taas rinnastetaan erämaavaelluksella Moosesta johdattaneisiin pilvi- ja tulipatsaisiin, juutalaiset seurasivat näitä ja niin meidän tulee seurata minne veripilvi johdattaa.

Toki passion ohella on paljon myös ilon, onnen, toivon kuvauksia jotka myös esitetään suurella tunteella (ja yhä vain, nämä kaksi linkittyvät kiinteästi toisiinsa, koska passio niin toivo ja ilo). Ja kun elämässä tuodaan esiin erämaavaelluksen ja taistelun piirteitä niin esim. valikoima hautajaisvirsiä on huomattavan rauhallisia ja iloisia...

Tuo armon lasinen meri
on täynnä riemua,
siell' valittuin joukko kiittää
Jumalan Karitsaa.

Oi autuus suuri kun pääsee
Morsian kotihin,
siell' loppuu taisto jo sulta,
saat voiton sodasta.

On päässää morsiankruunu,
kun Yljän syliin käy,
ei tunne murhetta rinta,
ei kyyneltäkään näy.

Oli tässä paljon sellaisia lauluja jotka eivät juuri mieleen jääneet tai eivät alunperinkään kiinnostaneet. Yllämainittujen tekijöiden lisäksi haluaisin mainita vielä Antti Nordlundin koraalikirjan (Vaasa 1850) jonka valikoimasta tuli huomionarvoisia lauluja, sekä Leonard Typön jota tämän lainakirjani omistaja erityisesti kehui ja joka on tosiaan hyväksi havaittava.

Leonard Typpö: Siionin ostolauma

Siionin ostolauma,
kiiruhda katsomaan,
kun Jeesus, Ylkäs kärsii
raskaita vaivojaan.
Ei sammu rakkaus hellä
suurissa tuskissaan,
kun vaipuu kasvoillensa
hän Getsemanessaan.

Kirkkaana paistaa päivä,
Hän armoistuin on
Saaronin kaunis ruusu,
saat olla murheeton.
Hän sankarina nousi
sotimaan ristille,
voittaen haavoissansa
elämän kuolleille.

Jos turmeluksen tunto
rasittaa mieltäsi,
niisn ristillä on voitto.
Ylennä silmäsi!
Kastelkoon armonsade
Jeesuksen haavoista
näin kuivat sydämemme,
pelastain vaivoista.

On maja valmistettu
jo rauhan lapsille,
tuoreessa viinipuussa
köyhille sieluille.
Me saamme Jeesukselle
jo laulaa kiitosta,
katsella rauhan rantaa,
mi saadaan armosta.

Hannu Launonen & Béla Jávorzsky (toim.) - Yhteisessä sateessa

Tällainen kuuden unkarilaisrunoilijan antologia löytyi kirjastosta, ja kun ei unkarilaista kirjallisuutta ole niin paljon tullut luettua niin miksipä ei. Saatesanoissaan suomentaja-toimittajat Launonen ja Jávorzsky paitsi esittelevät runoilijat myös kirjoittavat hieman Unkarin runouden historiasta (joka ilmeisesti on hyvin pitkälle myös Unkarin kirjallisuuden historia, prosaistit ovat kai vähemmän merkittäviä...)


Niinkuin antologioissa yleensä tapaa käydä, osa materiaalista ei niin nappaa mutta yleensä myös jotain hyviäkin löytyy. Tässä hieman pelottavasti kaksi ensimmäistä kirjoittajaa, Ágnes Gergely ja Gizella Hervay olivat ne etäisimmäksi jääneet, molemmat vyöryttivät kielikuvia mutta vaikea niistä oli saada otetta...onneksi neljä muuta jättivät positiivisemman mielikuvan. Katalin Mezeyn arkisista, toteavista havainnoista joissa sekoitettiin mukaan niin huumoria kuin haikeutta on vaikea olla pitämättä, György Petri ja Imre Oravecz kommentoivat paljon politiikkaa ja historiaa mutta myös henkilökohtaisen kokemuksen tasolla, ja mainio oli myös Aladár Lászlóffy, josta löytyi aimo annos palavasieluista runoilijaa joka tietää sen itse.

Runoilijat ovat suunnilleen samaa sukupolvea, syntymävuodet vaihtelevat välillä 1933-43 eli periaatteessa historiallisissa kokemuksissa lienee paljon samaa, kaikki paitsi Hervay (joka kuoli 1982) näkivät sekä kommunistihallinnon alun että lopun. Ilmeisesti sukupolvi on ollut runsas ja toisaalta valinta on ollut tarkoituksellinen (Launosen esittelytekstissä mainitaan joukko 60-70-luvuilla syntyneitä myös ilmeisen ansiokkaita runoilijoita joita ei tähän antologiaan kuitenkaan otettu).

Aladár Lászlóffy - Miehet (Férfiak)

Monet ovat mädänneet kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen välillä.
Tämä aika kypsyttää meissä miestä tai mitättömyyttä.
Eivät ainoastaan pelkurit ole selviytyneet ehjin nahoin,
eivät ainoastaan sankarit ole tehneet sankaritekoja.
Monet ovat mädänneet kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen välillä.
Minä totisesti inhoan heitä enemmän kuin edellistä vuosisataa.
Minä hyppään pois aikalaisten hissistä kesken kaiken,
ei minulle sovi tarjota ilmaa samasta pullosta kuin heille.
Nämä pojat eivät halunneet tulla sediksi, jotka päätään pudistellen
moittivat toisia poikia, eivät saamattomiksi, jotka säikkyinä
sijaavat vuoteensa ansiomerkin samettilaatikkoon,
kaikilla mukavuuksilla varustettuun, mutta
monet mätänevät kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen välillä,
sillä kesä on sateinen, sillä kesä on kuiva,
sillä elämä on yksinkertainen, sillä elämä on vaikea,
sillä he eivät menesty, sillä he menestyvät,
sillä muuatta läksyä he eivät ikinä unohda,
sillä toisen läksyn he ovat täysin unohtaneet,
sillä monet mätänevät kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen välillä.

Kari Klemelä & Jouni Inkala (toim.) - Marsipaania: Slovenialaista nykyrunoutta

Kun seuraavat kirjamessut lähestyvät niin luen viimekertaisen ostoksen pois alta, eli Mansardan kustantama antologia slovenialaista nykyrunoutta: 12 runoilijaa joista kustakin lyhyt esittely ja muutamia näyterunoja, valitsijoina ja kääntäjinä Klemelä ja Inkala. Valintaprosessi on painottunut sellaisiin runoilijoihin jotka ovat Suomessa vierailleet mutta joilta ei ole omaa kokoelmaa suomennettu, ja sitten pari sellaista joita ei ole täällä nähty.

Olen aiemmin valitellut sitä hankalaa ennakkoasennetta jolla tulee suhtauduttua ennalta jokseenkin tuntemattomien maiden kulttuuriin, kuten vaikkapa halua tulkita entisten kommunistimaiden kirjallisuutta vain ja ainoastaan suhteessa kommunistiseen historiaan. Tätä lukiessa tämä ei kuitenkaan juurikaan vaivannut, historian painolasti oli kevyt tai sitten meni minulta suurelta osin ohi.

Muuten tämä toimii niin kuin antologiat yleensä, lyhyet kirjailijaesittelyt olivat tervetulleita ja varsinaiset runot sitten menivät tyylistä toiseen, osa jäi täysin hämäriksi ja mielenkiinnottomiksi, osa viehätti kovastikin ja osa oli sitten siltä väliltä.
Svetlana Makarovičia pitäisi varmaan kuulla laulettuna, sen verran balladimaisia ne olivat mutta ihan vaan luettuina tuntui että jotain jäi puuttumaan. Iztok Osojnikin ironiset Herra Tänään -runot huvittivat, Aleš Šteger ja Brane Možetič olivat kiinnostavia mutta taidanpa siteerata tähän Primož Reparia, jonka runot muistuttivat hieman sanasalaattia mutta jotain siellä kuitenkin tuntui olevan...

Tietysti heräsi myös ajatus että millaistakohan slovenialainen klassinen runous sitten mahtoi olla. Moisen kääntäminen taitaa olla vielä enemmän kermaleivos kuin tämän.

Primož Repar: Fundamentum agendi

Surkimukset putosivat läpi sieluni...Missä sinä piileksit?

Pilkan pohjalla, siellä missä minussa kuohuu,

siellä missä muisti on sytytetty tuleen. Olen

kylvökauden savu. Kertokaa minulle, kertokaa

surkimukset, miksi kaipuu on

unohdettu ja miksi kauhun ovet on muurattu umpeen?

Kuka mahtoi levittää pölyä ja

sammutti tuhkan, kuka tunkeutui ikiajoiksi

yön läpi ja kätkeytyi taikajuomaan?

Hän keitti lähteen ja lävisti itsensä

alakuloisuuden varjolla.

Hän verhoutui vilpittömyyteen, joka tekisi

paljastuneen kasvottoman näyn murheelliseksi.

Ja nyt olen siellä, missä jo kerran olin, ja

syyllisyyteni poltinraudalla merkitsemiseen on horjunut.

Silti surkimukset katselevat minua inhoten ja heidän

houreensa häilyvät vastauksessa: jos

kyyneleet voisivat itkeä, obeliski hylättäisiin.

Ja säälittävä on heidän kosketuksensa, joka huutaa

unohduksessa ja inhoaa itseään omassa mielettömyydessään...

Missä sinä piileksit? Mitan häntäpäässä, joka on pelkkä

kipeä kosketus. 

Jaakko Hämeen-Anttila (toim.) - Viisas narri

 

Hämeen-Anttila on koonnut ja kääntänyt arabiasta kokoelman tarinoita mulla Nasraddinista tai Dzuhasta, veijarihahmosta tai hölmöläisestä jonka touhuissa on ajoittain viisauttakin, ja ajoittain taas ei. Siis kokoelma anekdootteja, vitsejä ja muita juttuja.

Kovin johdonmukainen hahmo ei ole ja jos tässä jotain historiallisuutta on taustalla ollut, on sen yli kasvettu yleiseksi veijarihahmoksi: elinaika ja -paikka on epämääräinen (ajoittain toki keskustellaan Timur Lenkin kanssa), joskus Dzuha on nuori ja joskus vanha, tyttäriä ja poikia tulee tarpeen mukaan ja joskus ollaan salaviisaita ja joskus ihan vaan hölmöjä.

Mutta viihdyttävä kokoelma tämä toki oli. Muutamat vitsit ovat toki jo ennestään tuttuja (mukana on mm. tarina kuinka Dzuha matkasi poikansa ja aasinsa kanssa markkinoille, ja kulkivat he miten tahansa, vastaantulijoilla oli kritisoitavaa) mutta myös aimo joukko minulle uusia juttuja (joista ihan kaikki ei kyllä niin ihmeellisiä ollut ja paria en tainnut tajuta).

Viihdyttävä.

24 laulujen tuntia (kesälukumaraton II)

 
Kirjablogeissa tempaistiin pari viikkoa sitten yhteinen lukumaraton johon jäi sitten osallistumatta mutta tämä toinen kerta sitten houkutti, ja näköjään houkuttaa monta muutakin: tietoja lukumaratonista ja osallistujalistaa löytyy vaikkapa Hys, äiti lukee nyt -blogista.

Maratoonasin jo viime vuonna ja sen muistumissa tuli esille ajatus lukea runoja halki historian suunnilleen kronologisesti. Jokin aika sitten kirppiksellä käsiini tarttui Aale Tynnin toimittama ja suurimmaksi osaksi kääntämä Tuhat laulujen vuotta (uudistettu painos 1974, 15 runoa kääntänyt Otto Manninen), jossa sivuja on 1128, jospa keskittyisi maratonilla tähän.
On mahdollista että tällaisen tiiliskiviantologian lukeminen yhtäjaksoisena maratonsuorituksena on Huonoin Idea Ikinä, mutta sehän selviää kokeilemalla.

Maraton alkaa tänään kello 12:00 ja päättyy huomenna samaan aikaan. Postaan välitunnelmia tänne.

13:00 Kirjoitan tässä samalla kun keittelen pastaa.
Matkaan lähdettiin muutama minuutti etuajassa mutta toisaalta Tynnin esipuhe ei kuulu varsinaisiin sivunumeroihin, kommentoi runouden kääntämistä ja valintaperusteita joiden perusteella painotus on vahvasti länsi-Euroopassa.
Ja kirja alkaa oikeaoppisesti, ensin kiitetään ja ylistetään muusia (Hesiodos) ja sitten siirrytään maailman luomiseen (Edda, Näkijättären ennustus). Tämän jälkeen tuleekin sitten paljon keskiaikaisia trubaduuriromansseja, erityisesti Provencesta mutta myös muualta, seassa mm. Archipoetan hilpeä juomalaulu Confessio ja pyhän Fransiskuksen Luotujen ylistys.
Kirja on laadittu niin että aukeaman oikeapuolisilla sivuilla ovat suomenkieliset ja vasemmanpuolisilla alkukieliset. Jälkimmäisiä en tietenkään pysty kauheasti lukemaan mutta kyllä olen niitä jonkin verran silmäillyt (ja provencen kieli näyttää aika vinkeältä, samoin vanha saksa).
Tähän mennessä vaikuttavin on kuitenkin Egil Skallagrimssonin

Pojanmenetys (ote)

Miekalla jos
puhua voisin,
eipä hyvin
kävisi AEgirin,
sotisin kanssa
myrskyn veljen,
tunkeutuisin
jumalan taloon.

Mutta vaipuu
minulta voima.
Kostamatta
poikani jää.
Heikko olen
kaikkien nähden:
iäkäs mies,
yksinäinen.

14.30 takana noin parisataa (tai sata, laskutavasta riippuen) sivua, olemme päässeet renessanssin ja barokin rajamaille. Luis de Gongoran runo Kaikkein kaunein tyttö oli tuttu Kaj Chydeniuksen lauluna mutta en ollut tiennyt että runona se oli 1500-luvulta. Shakespearet ovat myös hienoja mutta päästämme ääneen Torquato Tasson:

Kunpa olisin mehiläinen

Kunpa olisin mehiläinen,
te kaunis julmuri, että
suristen teistä voisin juoda mettä.
Sydäntä vaikka tuskin tavoittaisin,
rintaanne pistää saisin.
Suloinen olisi haava,
kostooni olisin siinä kuolla saava.

17.15 melkein neljäsataa sivua luettu, nyt ollaan jo 1800-luvun alussa. Piipahdin tässä välissä myös pikaisesti kaupassa.
Alkusanoissaan Tynni kommentoi runouden kääntämisen vaikeutta ja valintoja, pyrkiäkö mahdollisimman uskolliseen sisältöön vai muotoon vai yrittääkö löytää jonkinlainen tasapaino näiden välillä, ja totesi kirjassa löytyvän valintoja laidasta laitaan.
Kun olen alkukielisiä silmäillyt sen verran mitä kieliä osaan niin varsin hyvin Tynni säilyttää rytmin ja mitat, paikka paikoin riimit onnahtavat hieman ja runoilijoissakin on eroja: John Milton on päätynyt aika lailla yksinkertaistetuksi ja riisutummaksi siinä missä Jonathan Swift säilyttää tyylinsä. Ja tässä pidän käännöksestä enemmän kuin William Blaken alkuperäisestä:

Sairas ruusu

Olet sairas, ruusu!
Mato, jota ei näy,
joka lentää yössä,
kun myrsky käy,

ilovuoteesi löysi
tulenpunaisen.
Sinut tuhoaa tumma
salarakkaus sen.

19.50: yli puolivälin eli lähemmäs 600 sivua takana, olemme 1800-luvun loppupuolella Rimbaudissa. Sinänsä minulle olisi sopinut että varhaisemmilla vuosisadoilla olisi vietetty enemmänkin aikaa, mutta katsotaan nyt mitä täältä vielä tulee...
Tämänkertainen suunvuoro annetaan Gérard de Nervalille vaikka vielä ei ole tämä tunnelma:

Havahtuminen vaunuissa

Tämä on mitä näin: puut tieni varrella
niin pakenivat suinpäin kuin lyöty armeija,
maa niinkuin tuulten noustessa myllersi alla,
kiveystä ja multaa se vyörytti lainein.

Lakeuksilla vihreillä kellotornien
näin kyliänsä johtavan, talolaumojaan,
nämä kirmasivat, yllänsä katot tiiliset,
kuin punamerkit selässä lampaat valkeat.

Ja juovuksissa vuoret hoipertelivat,
joki, niinkuin boa-käärme, ojentautunut
koko laakson yli, syöksähti sitä kietomaan...
Olin kievarissa, minä, ja juuri havahduin!

22.30: vähän päälle 800 sivussa mennään ja viime vuosisadalle on päästy. Tänä iltana voisi tähdätä sinne 900 sivun tienoille ja vetäistä viimeiset parisataa sivua huomenna aamupäivällä. Endre Ady ei kertone tulevasta.

Erään suviyön muisto (ote)

Vihan vallassa enkeli rummutti korkeudesta
ja hälytti murheisen maailman.
Vähintään sata nuorta hullaantui,
vähintään sata tähteä suistui,
vähintään sata neitsyyttä sortui:
ylen outo,
ylen outo oli se suvinen yö.

Ja vanha mehiläistarhamme paloi,
ja kaunein varsamme katkaisi jalkansa,
minun unessani vainajat elivät,
hyvä koiramme, Burkus, joutui kadoksiin,
ja Maria, mykkä palvelijatar,
kajahdutti äkkiä raikuvan laulun:
ylen outo,
ylen outo oli se suvinen yö.

8.40 aamutoimien jälkeen voisi taas jatkaa.

10.30 viimeiset vajaa parisataa sivua luettu ja Tomas Tranströmeriin, Lars Gustafssoniin ja sisällysluetteloon päästy. Tässä viimeisessä pätkässä klassiset muodot eivät enää olleet kovin paljoa mukana ja aiheiden käsittely meni moneen suuntaan, joten enemmän tuli harrastettua myös sellaista selailevaa "...ja seuraava"-lukemista mutta kiinnostavia juttuja tästäkin löytyi.
Vielä olisi reilu tunti aikaa lukea jotain muuta mutta eiköhän tämä ollut tässä. Siirrän puheenvuoron Karl Vennbergille jonka jälkeen palailen laatimaan jotain yhteenvetoa.

Jos läheisyydessä olisi puhelin (ote)

Jos läheisyydessä olisi puhelin
voisimme me soittaa sairaalaan
ja pyytää neuvoa jota ei kukaan osaisi antaa
tai voisimme kutsua lääkärin
joka ei pystyisi tekemään yhtään mitään

Jos saatavilla olisi paarit
voisimme kuljettaa potilaan tien varteen
missä kenties kulkisi auto
ellei kaikki bensiini menisi pommikoneihin
tai maamiehen kärryt
ellei maamiesten hevosia olisi varattu sotatoimiin
Hätäpaarit muutaman takin ja pari oksaa
tai viltin ja pari seivästä
olisimme kyllä voineet hankkia
jos jollakulla meistä olisi ollut
takki tai viltti

--------------------------------------------------

11.00: kannattiko? Kannatti, vaikka nyt on hieman laskuhumalainen olo, sellainen että olisi istunut pitempäänkin iltaa. Vaikken mitään alkoholipitoista olekaan nauttinut ja kahdeksan tunnin yöunetkin nautin.

Vaikka näitä isoja antologioita onkin varmaan tarkoitus enemmän selailla aika ajoin kuin lukea kannesta kanteen niin ainakin tässä tapauksessa tämäkin lukutapa toimi, vaihtelu oli suurta ettei kyllästymään päässyt ja kronologinen esitystapa (yli 250 runoilijaa jotka oli järjestetty syntymävuoden perusteella) sai aikaan kuitenkin jatkuvuuden tunteen, vaelluksen läpi historian.
Tietenkään yksittäisiin runoihin ei pystynyt liian perinpohjaisesti keskittymään ja muutamista ei saanut oikein mitään otetta, mutta toisaalta viehätti katsella joitain teemoja, miten niitä oli käsitelty. Voisi olla hauskakin lukea joitain tiiviimpiä antologioita jostain valitusta aiheesta, mm. aamut ja ruusut olivat vuosisadasta toiseen suosittuja aiheita, samoin "naidaan ennen kuin rupsahdat"-runot ja oodit kotiseudulle (William Blaken Jerusalemin ja Gustav Suitsin Laulun Eestistä välillä on kyllä muutakin eroa kuin vuodet ja kilometrit).

Mukava oli löytää joitain runoja jotka olivat ennestään tuttuja joko kokonaisina tai lyhyempinä lainauksina, "ai tämäkin löytyy täältä". Ja muistuteltua joitain etäisesti tutuista kirjoittajista joiden tuotantoon sietäisi tutustua paremmin (Francois Villon, Jonathan Swift) ja huomioida joitain kirjailijoita joita ei aiemmin ollut huomannut mutta joilta voisi joskus lukea enemmänkin jotain (Wallace Stevens, Jacques Prevert, Joseph von Eichendorff, Lasse Lucidor...)

Kielivalikoimaa oli romaaniset ja germaaniset kielialueet, unkari ja kreikka ja Otto Mannisen kääntämänä viro. Eli slaavilaiset ja kelttiläiset kielet, Hesiodos-sitaattia lukuunottamatta koko antiikin aika ja Aasia ja Afrikka olivat kaikki rajattu pois. Tässäkin muodossa jäin ihmettelemään että onko Tynnin kielitaidossa vai eurooppalaisen runon kaanonissa hollannin ja flaamin mentävä aukko, sieltä ei ollut mitään. Muutenkin joitain puutteita varmaan löytyy, lukiessa poissaolevista tuli mieleen Gertrude Stein. 

Mutta. Jos runo- ja/tai tiiliskivimaratoonaus kiinnostaa niin voin suositella tätä.

James Carney (ed.) - Medieval Irish Lyrics

Lisää kirjoja joiden yhtenä valintaperusteena on "hei, en olekaan lukenut vielä tarpeeksi tuon maan kirjallisuutta", mutta toki myös henkilökohtainen kiinnostus keskiaikaiseen kulttuuriin ja kirjallisuuteen...
Eli professori James Carneyn kokoama ja kääntämä valikoima irlantilaista runoutta 600-luvulta 1300-luvulle, yhteensä 41 runoa sekä alkukielisenä (iiri tai latina) että englanninkielisenä käännöksenä sekä esittely aiheesta.

Sisältöä käsitellään esittelyssä jonkin verran, hieman käydään läpi historiallista taustaa (bardiperinnettä sivutaan, mutta tällä aikakaudella hallitsevin piirre on kristillinen asketismi, munkkeja ja erakkoja riitti) ja niitä kirjoittajia jotka tunnetaan. Paljon puhutaan runomitoista, erityisesti kiinnostava oli riimittely joita ei välttämättä nopeasti riimeiksi tunnistaisi, koska meikäläinen tapa riimitellä on ilmeisesti tylsä...sen sijaan sanoista pidetään vokaalit mutta konsonantit, jotka on ryhmitelty muutamaan luokkaan ääntämisen perusteella, ovat vaihdettavissa samaan luokkaan kuuluvien kanssa, esim. n, m, l ja r ovat samaa luokkaa ja "cáela" ja "cáema" ja "dóen" ja "sóer" rimmaavat...

Käännöksestä on vaikea sanoa mitään kun en alkukieliä osaa, mutta huomio kiinnittyi siihen että suhteellisen lyhyistä ja yksinkertaisen näköisistä alkukielisistä riveistä on käännöksessä tullut aika pitkiä, eli mitta on varmasti hukkunut matkalla. Riimit on kuitenkin pyritty laittamaan kohdalleen, joten mitään tieteellisen kirjaimellisia käännöksiä ei myöskään ole tehty...näitä olisi varmaan kuitenkin mukava kuulla alkukielisinä lausuttuna tai laulettuna.

Luontorunouden ystäville näitä voi taas suositella, siitä aihepiiristä löytyy muutamia varsin kiinnostavan oloisia näytteitä, ja runsaasti toki myös uskonnollisia hymnejä ja muuta peruskeskiaikaista kamaa. Jos aikakausi kiinnostaa niin on vilkaisemisen arvoinen...

Mael Ísu ó Brolcháin - A Chrínoc, Cubaid Do Cheól (ote)

A Chrínoc, cubaid do cheól,
cenco bat fíróc at fíal;
ro-mósam túaid i tir Néill
tan do-rónsam feis réid ríam.

Rop hí m'áes tan ro-fois lem,
a bé níata in gáesa grinn,
daltán clíabglan cáem nád camm,
maccán mall secht mbliadan mbinn.

Bámar for bith Banba bailc
cen éilniud anma ná cuirp,
mo lí lasrach lán dot seirc
amail geilt can aslach uilc.

 Mael Ísu ó Brolcháin - To An Old Psalm-Book (ote)

Crínóc, lady of measured melody,
not young, but with modest maiden mind,
together once in Niall's northern land
we slept, we two, as man and womankind.

You came and slept with me for that first time,
(skilled wise amazon annihilating fears)
and I a fresh-faced boy, not bent as now,
a gentle lad of seven melodious years.

There we were then on that firm Irish earth
desirous but in pure and mystic sense;
burning with love my flesh, still free from fault
as fool of God in smitten innocence.

Mirjam Polkunen et al (Toim.) - Tämän runon haluaisin kuulla

Kun aiemmin T.S.Eliot puhui suurten ja pienten runoilijoiden yhteydessä antologioista ja niiden lukemisista, tuli mieleen että voisi sellaisia tietysti vaikka lukeakin. Tavallaanhan tässä on kiivetty takamus edellä puuhun, koska järkevintä olisi varmaankin aloittelevan runoudenlukijan tarttua näihin antologioihin ja sen perusteella mitä sieltä löytää käydä sitten yksittäisiin kirjoittajiin käsiksi.

Mutta jotenkin nämä ovat jääneet huomiotta. Syitä voi pohtia. Yksi on epäilemättä se, että nämä eivät ole mitenkään kauhean hyvin esillä kirjastojen runohyllyissä, miä vaikeuttikin myös sopivan antologian valintaa; kirjat on siroteltu hyllyihin nimen aakkosten mukaan, joten tämäkin oli siellä Tabermannien, Turtiaisten ja Tynnien kanssa samalla hyllyllä. Ja niin nousevat silmään vain ne kaikkein jykevimmät järkäleet jotka kokonsa puolesta pahasti jo uhmaavat lukumukavuutta, kun niistä kohtuullisemman kokoisista ei saa oikein mitään käsitystä mitä saattaisi olla tarjolla. Kaikki usean kirjoittajan teokset voisi hyvin koota erillisille hyllyille.

Toinen on sitten kriittinen aspekti; puhutaanko näistä oikein mitään? Joidenkin nuorten runoilijoiden yhteisteoksia tai joitain "Katsaus kamputsealaiseen runouteen"-teoksia saatetaan ehkä vielä käsitelläkin kritiikissä mutta kuka puhuu niistä "Runoista rakkaimmat"-teoksista? Tavallisesti nämä ovat kuitenkin sitä Jenninkin kaipaamaa käyttörunoutta tyypillisimmillään...ehkä kyse on vähän samasta kuin monien musiikkiharrastajien varsin kielteisestä suhtautumisesta niihin "Hittibuumi 7" kokoelmiin, ja monta olen tavannut harrastajaa jonka mielestä jos artisti ei kykene tekemään kokonaista hyvää levyä ei hän ole kuuntelemisen arvoinen...
Vastaan tulee ehkä myös se sama ongelma kuin noissa hittikokoelmissa, se jota Eliotkaan ei ollut ottanut huomioon: kustantajia on nykyään paljon, ja monta on jotka julkaisevat laadullisesti hyvin sekalaisia kokoelmia vailla sen kummempaa toimituksellista näkemystä. Toisaalta tuo on juuri se syy miksi minunkaltaiseni runonlukualoittelijat kaipaisivat näkemyksiä ja arvosteluja: mikä olisi esim. hyvä kokoelma joka tekisi läpileikkauksen suomalaiseen runouteen varhaisista ajoista tähän hetkeen, mielellään kohtuullisessa sivumäärässä (ne Suomen Runottaret alkavat olla jo kipurajalla) ja järkevään hintaan?

No, ilmeisesti tämä hyllystä poimimani on aika lähellä määritelmää, vaikka julkaisuvuosi (1978) näkyykin nuorimpien kerrosten vähäisyydellä ja toisaalta jotkin esim. taistolaisen laululiikkeen nostamat runot eivät ehkä herättäisi enää niin suurta vastakaikua (Jevtusenko ja Majakovski olisivat ehkä korvautuneet Ahmatovalla).
Kirjan idea on kuitenkin koota niitä suosituimpia runoja samannimisestä radio-ohjelmasta eli kokoelmassa on hyvin edustettuna se "tavisten käyttörunous", myös paljon sellaista joka saattaisi muissa kokoelmissa jäädä pois (kirjan toimittaja Polkunen, joka on ollut myös tekemässä sitä Suomen Runotarta, kommentoikin Alpo Noposen runon "Mahdoton ratkaista" pudottamista kyseisestä teoksesta ja vastaavasti sen suurta suosiota radiokuulijoiden keskuudessa).

On pakko todeta että luin tätäkin kirjaa vähän väärin, ei tällaisia pitäisi lukea kirjoina kannesta kanteen, vaan pitää hyllyssä ja aika ajoin poimia muutamia paloja. Kirjastolainana tämä ei siis ole parhaimmillaan...En loppujen lopuksi ihan kaikkia edes lukenut, tuota pikaa aloin hyppiä ja tarkemmin lukea vain niitä jotka silmään parhaiten osuivat.
Muutamia kiinnostavia kirjoittajia löytyikin, niiden tuttujen hyviksi havaittujen (Leino, Kailas) ohella ainakin tuo aikaisemmassa merkinnässä jo mainittu Unto Kupiainen kiinnosti, ja jatkossa luettavaksi voisi nostaa ainakin P. Mustapäätä ja Larin-Kyöstiä, ja ehkä myös Vilho Rantasta, Helvi Juvosta ja Pentti Saarikoskea voisi vilkaista joskus...ja ehkä hankkia joku hyvä antologia tai kaksi omaan hyllyyn että niitä voisi lukea niinkuin pitäisi, ajan kanssa.

Alunperin oli harkittuna metodina valita luettavia kirjoja lähes sokkona koska sillä tavalla saa luultavasti rehellisimmän käsityksen siitä mitä on runous, mutta ehkä oman mielenterveydenkin vuoksi olisi hyvä valita luettavia teoksia myös sillä perusteella että niitä kohtaan on positiivinen ennakkokäsitys, vaikka se onkin epätieteellistä...

Aleksis Kivi - Kaukametsä

Alas kalliolta lapsi riensi,
Äitins luoksi riensi hän,
Lausui loistavalla katsannolla:
Nähnyt olen taivaan maan.

"Mitä haastelet, mun pienoiseni,
Mitä taivaan kaukamaast'?
Missä näit sä autuitten mailman?
Sano, kulta-omenain."

Vuoren harjanteella kauan seisoin,
Katsahdellen koilliseen,
Siellä näin mä nummen sinertävän,
Honkametsän kaukasen.

Puitten kärjill' näin mä kunnaan kauniin,
Armas päivä paistoi siell',
Ylös kunnaan kiirehelle juoksi
Kultasannotettu tie.

Tämän näin ja sydämmeni riutui,
Kyynel juoksi poskellein,
Enkä ymmärtänyt miksi itkin,
Mutta näinhän taivaan maan.

"Ei, mun lapsein; sineydess' ylhääll'
Taivaan korkee sali on,
Siellä lamput, kultakruunut loistaa,
Siell' on istuin Jumalan."

Ei vaan siellä, missä ilmanrannall'
Kaukametsä haamottaa,
Siellä ompi onnellisten mailma,
Siellä autuitten maa.