Muutama kuukausi sitten luin Boris Vasiljevin Ja ilta oli rauhaisa -kirjan, ja pidin siitä sen verran että kun tämä toinen kirjansa sattui löytymään niin piti napata mukaan (suom. Pirjo Laine).
Jegor Poluškinin kylä sijaitsee alueella jossa on aikoinaan ollut isoja metsämassiiveja, nykyään niistä on lähinnä jäljellä vain pieni suojeltu alue Mustalammen luona. Jegor itse, sekatyömies, on aikamoinen taivaanrannan maalari, elää läheisessä vuorovaikutuksessa luonnon, kasvien ja eläinten kanssa (ei häntä pure vihaisinkaan koira) mutta ihmisten kanssa on sitten hankalampaa...
Jegor on kyllä kova työmies mutta omapäinen, haluaa tehdä työnsä hyvin mutta omien määritelmiensä mukaan, mikä aiheuttaa tietysti kaikenlaista kitkaa muiden kanssa, niinpä ei Jegoria kovin kauaa missään työssä pidetä ja kylällä nimitetään pahanilmanlinnuksi joka tuo harmia tullessaan. Ja kotona on äkäinen vaimo Haritina ja poika Kolja joka on kyllä perinyt isänsä ajatuksia ja tapoja.
Samassa kylässä asuvat myös Haritinan sisaren perhe, sisaren mies Fedor on paljolti sellainen mitä Jegor ei ole, osaa ottaa oman menestyksensä varsin häikäilemättömästi. Ja Koljan opettaja Nonna Jurjevna, vaikka vielä nuori onkin niin vanhaksipiiaksi jo katsotaan, ja uusi metsänhoitaja Juri Petrovitš ja sekalainen joukko muita sivuhenkilöitä...
Vasiljev kirjoittaa hyvin henkilöitä, reilun parin sadan sivun mittaisessa romaanissa saadaan jo värikäs ensemble kokoon: keskeinen kontrasti on Jegorin ja Fedorin välillä ja laajemmin luonnonsuojelun sekä moraalin ja lyhytnäköisen omanvoitonpyynnin sekä korruption välillä: aatteellinen tendenssi on tietysti mukana ja näkyvänä mutta Vasiljev kirjoittaa sen verran hyvin että manipuloiduin ihan ilokseni.
Ja taustalla sitten Nonnan ja Jurin tarina, joka on sen verran ilmeinen että kirjan alussa ja lopussa esiintyvä metatasoinen kertoja työntyy myös keskelle kirjaa ilmoittamaan että itse asiassa kirja voisi päättyä tässä kohtaa, kun uusi metsänhoitaja ensimmäistä kertaa tulee tapaamaan opettajatarta...
Itse asiassa tuli mieleen että Vasiljevissa on vähän samaa kuin Agatha Christiessä, ei kirjoita dekkareita mutta samoja taitoja, vahvuuksia ja keinoja on käytössä. Ja Vasiljevkin oli suosittu ja tämäkin kirja on näköjään filmattu.
Ei tämä ihan niin kovaa vaikutusta tehnyt kuin Ja ilta oli rauhaisa, mutta sen verran mainio että se kolmaskin suomennettu kirjansa, Ei kaatuneiden luettelossa, pitänee joskus lukea. Ei ehkä Leningrad - Ost-Berlin -haasteen puitteissa mutta joskus.
Hänelle taputettiin uudelleen ja kaikki alkoivat hälistä. Jegor vilkaisi syrjäsilmällä lasia, joka oli tuotu häntä varten. Kun vesi lakkasi poreilemasta siinä, hän hörppäsi lasista ja nyrpisti suutaan: vesi oli suolaista.
"Kaikki me asumme yhtä taloa, mutta emme kaikki voi olla isäntiä. Ja minkä tähden on näin? No kaikkihan menisi sekaisin. Toisaalta opetetaan, että luonto on meidän rakas synnyinkotomme. Mutta kuinka toisaalta kuitenkin käy? Toisaalta me valloitamme luontoa. Ja luonto kärsii. Se kärsii kauan ja kuolee sitten hiljaa. Eikä ihminen ole mikään luonnon herra. On vahingollista kutsua ihmistä luonnon herraksi. Ihminen on ikään kuin luonnon poika, sen vanhin lapsi. Siis olkaamme järkeviä, ettemme saata äitiämme hautaan."
