T.H. White - Muinainen ja tuleva kuningas

Kun pari vuotta sitten kuulin että Vaskikirjoilta on tulossa T.H. Whiten fantasiaklassikko Once and Future King suomeksi, niin olihan se selvää että se pitää hankkia ja lukea: olen teoksen toki jo lukenut englanniksi mutta sen verran kovalaatuisesta teoksesta on kyse että suomennospäätös on juhlistamisen arvoinen.

Aikataulut venyivät mutta vihdoin tämä Pekka Tuomiston suomennos ilmestyi tänä vuonna ja nyt sen myös luin (kirjan löytäminen fyysisistä kirjakaupoista ei ollut mitenkään helppo rasti, kuten mainitsin jo aiemmin, kiitos Aavetaajuus).

Olen aikoinani ollut hyvinkin harrastunut Arthurianaan, kuningas Arthuriin liittyviin tarinoihin (ja on niitä muutama päätynyt blogiinkin), ja tässä myös seurataan omalla tavallaan paljon Thomas Maloryn Morte d'Arthuria (ja Thomas vilahtaa jopa sivuhenkilönä), mutta myös paljon uudelleentulkiten, ja tulkintasuunta on varsin epätyypillinen: modernimmissä sovituksissa ritariromansseista suositaan usein suurempaa historiallista realismia tai muuten koherenttia pseudokeskiaikafantasiaa, tässä ei, tämä on hyvin tietoisesti kirjallinen teos vahvalla metatasolla.

Vaikka sukutaulu täytyisi lukea kahdesti niin kuin joku historianläksy, se on elintärkeä osa kuningas Arthurin tragediaa. Sen vuoksi Sir Thomas Malory kutsui hyvin pitkää kirjaansa Arthurin kuolemaksi. Vaikka yhdeksän kymmenesosaa kertomuksesta näyttää kertovan turnaavista ritareista ja Graalin maljan etsinnöistä ja sensellaisesta, tarina on kokonaisuus ja käsittelee syitä, miksi nuorukainen joutuu lopulta perikatoon. Se on tragedia, aristotelinen ja täydellinen tragedia synnistä, joka rankaisee itseään. Siksi meidän on pantava merkille Arthurin pojan Mordredin syntyperä ja muistettava hetken koittaessa, että kuningas on maannut oman sisarensa kanssa. Hän ei tiennyt tekevänsä niin, ja ehkä se oli Morgausen syytä, mutta tragedioissa näyttää siltä, että viattomuus ei riitä.

Kirjan (joka ilmestyi alun perin neljänä niteenä usean vuoden varrella, ja viidentenä postuumina teoksena josta taidan kuitenkin käyttäytyä kuin kyseistä viidettä osaa ei olisi olemassa) erikoislaatuisuus on juuri sen yhtenäisyys jota ei saavuteta perinteisillä keinoilla.
Kerronta vieraannuttaa metatasolla ja anakronismeilla, miljöö ei ole historiallisesti uskottava ja sävy vaihtelee rajusti pitkin kirjaa: ensimmäinen osa kääntyi sujuvasti Disney-animaatioksi (Miekkä kivessä) suht vähillä muutoksilla, ja seuraavissakin osissa on hyvin, no, lastenkirjamaisia elementtejä ja törmäilyhuumoria samalla kun traagisuus ja synkkyys ja toisaalta uljuus punoutuvat isommaksi osaksi tarinaa ja hassuun törmäilyhuumoriin liittyy sujuvasti shokeeraavampia kuvia...

Olen huomannut joidenkin lukijoiden pitävän näitä epäsuhtaisia siirtymiä sävystä toiseen häiritsevinä, kirjan asettumattomuutta siistiin lokeroon: minulle tämä kuitenkin sopii hyvin, Arthurianassa arvostan juuri monenlaisten elementtien punoutumista, värikkäitä ja humoristisia seikkailuja joiden symboliikka on usein hieman räikeääkin, ja toisaalta hienovaraisesti mutta ylivoimaisesti vyöryvää kohtalokasta tragediaa, kynttilää tuulessa, ja White tavoittaa tämän täydellisesti.
Ja on todettava että siinä missä miljöön uskottavuus on viitteellistä, psykologinen ja ehkä myös yhteiskunnallinen uskottavuus on kohdallaan, White kirjoittaa symboleilla omasta sotien repimästä ajastaan.

Suomennos on sujuvaa, jonkun typon tai taittovirheen huomasin ja pari vähän epäilyttävän kuuloista termiä (mutta minulla ei nyt ollut alkukielistä käsillä että olisin voinut tarkistaa, ja kirjan tyyli nyt sattuu olemaan usein anakronostista ja yllättävää) muttei mitään häiritsevää ja tässäkin sävyrekisterien laajuus toimi.
Edit: ainakin se eniten ihmetyttänyt sana on tarkistettu, ihan oikein oli käännetty.

Jos ei yhtään tunne kuningas Arthurin tarinaa niin tämä ei ehkä ole paras teos tutustua siihen, mutta muutenhan tämä on erinomaisen suositeltava teos.
Kirjaa on luettu muuallakin.

Leonid Leonov - Professori Skutarevski

Kun pari vuotta sitten Leningrad - Ost-Berlin -lukuhaasteeseen luin Leonid Leonovin Heinäsirkat, niin se merkillisyydessään jäi kiinnostamaan sen verran että katselin josko muutakin Leonovin tuotantoa tulisi vastaan, ei näitä kauheasti ole esillä...
Tämä romaani kuitenkin löytyi, suomennos ilmestyi 1979 (Antero Tiusanen ja Timo Nieminen) mutta alkuteos jo 1932 ja esipuheessa se mainitaan yksi sosialistisen realismin varhaisista uranuurtajista.

Kirjan nimihenkilö on fysiikan professori, joka on alallaan kansainvälisestikin hyvin arvostettu mutta jonka tähti on alkanut olla laskussa, uusia nuorempia on nousussa ja toisaalta Skutarevski on ollut niin omistautunut työlleen ja tieteelle, että perhe ja muu työn ulkopuolinen elämä on jäänyt vähälle huomiolle, samoin kuin yhteiskunnallinen elämä. Puhtaasti tieteellisten ongelmien ohella ongelmia tulee siis myös perherintamalla, ja toisaalta paljon on tarvetta tarkastella työn ja tieteen oikeutuksia, Skutarevski edustaa puhdasta tieteellistä mielenkiintoa kun taas jotkut muut henkilöt lähellä katsovat että tieteellisellä työllä tulee olla suoraa sovellettavuutta joka sitten hyödyttää joko tekijää itseään tai koko yhteiskuntaa ja valtiota...

Näin omalta luonnontieteelliseltä taustalta arvostan siis aihepiiriä, sähkönsiirrosta yms on paljon juttua vaikka mitään kovaa tiedettä ei harrasteta (Leonovin viittaukset varsinaisiin tieteellisiin teorioihin ja käytäntöihin ovat aika viitteellisiä, oletan ettei hän itse sähköfysiikkaa juuri tunne), filosofis-yhteiskunnallista pohdintaa ja väittelyä sitten enemmän ja vaikka olosuhteet ovatkin muuttuneet niin peruskysymyksissä on tuttuutta. Leonovilla on varmastikin omat mielipiteensä ja kirjan henkilöissä on kyllä aika paljon karikatyyrisyyttä vastakkainasettelujen korostamiseksi, mutta arvostan kuitenkin käsiteltäviä aiheita.

Kuten tuossa toisessakin lukemassani Leonovissa, tässäkin tarinan eteneminen ei ole aina kauhean selkeää ja suoraviivaista: aika moni viittaus saattaa olla tuttu 30-luvun Neuvostoliitossa tai ehkä vielä 70-luvun sosialistipiireissäkin muttei enää niin minulle, joten kryptisiä kommentteja jäi, ja Leonov kuljettelee myös kerrontaansa vähän mutkaisesti, joskus kuvauksissaan epämääräinen niin että tapatumat selviävät vasta myöhemmin (tai sitten jäävät kryptisiksi) tai siirtyy sen verran nopeasti näkökulmahenkilöstä toiseen että lukijana täytyi olla tarkkaavainen (ja tämä oli ihan hyvä lukea suht tiiviisti, sen verran niitä henkilöitä ja näiden välisiä yhteyksiä oli että hitaammalla lukemisella olisi joutunut muistelemaan enemmän että mitäs tässä nyt tapahtuikaan).

Vaikea sanoa miten tähän pitäisi suhtautua perinteisen kaunokirjallisuuden arvotusasteikoilla, yhteiskunnallis-filosofinen aihe on sen verran esillä mutta siihen liittyy kyllä kiintoisaa psykologista otetta (ja toisaalta kuitenkin myös aikamoista karikatyyrisyyttä): Leonovin yhteydessä ilmeisesti tavataan mainita Dostojevski, silloinkin kun vertaus ei ollut kehu, mutta en ole tarpeeksi Dostojevskiä lukenut että osaisin mitään sanoa...
Mutta arvaan kyllä että monta on lukijaa joita ei voisi tämä vähempää kiinnostaa ja maininta että kirja alkaa siperialaisessa turvevoimalassa varmaan jo karkottaa kivan viihteen etsijät. Ja minullekin tuli mieleen tässä vähän samanlaisen teeman ja sen käsittelyn pohjalta Zhang Jien Raskaat siivet, josta itse pidin enemmän.
Mutta tyytyväinen olen että tämäkin tuli luettua.

J.M.G. Le Clézio - Kaupunki nimeltä Onitsha

Tähän mennessä olen lukenut J.M.G. Le Clézion tuotannosta lyhyempiä novelleja ja lastenkirjan, nyt sitten romaanituotannon pariin (suom. Annikki Suni).

Tämä Kaupunki nimeltä Onitsha edustaa ilmeisesti kirjailijan myöhemmän tuotannon tyyppipiirteitä, lasten näkökulmaa ja Afrikkaa: kymmenvuotias Fintan äitinsä kanssa matkustaa Onitshan kaupunkiin Nigerissä 40-luvun lopulla, kaupungissa asuu jo Fintanin isä Geoffrey...Geoffreylla on työnsä ohella kiinnostus myyttisiä valtakuntia kohtaan, joita jossain Nigerin yläjuoksulla ehkä on ollut, ja Fintanilla ja äidillään on omia ongelmiaan sopeutua paikallisiin brittiläis-kolonialistisiin piireihin, kummatkin menevät vähän epäilyttävän natiiveiksi...

Eli Afrikkaa kolonialistisella kaudella vierailijan silmin katsottuna, siinä määrin kuin kukaan voi pysyä vierailijana, eri asia sitten vain miten kukin päättää paikassaan elää, mutta toisaalta ulkopuolisuuskaan ei unohdu.
Ja aiempien juttujen tapaan Le Clézio maalaa miljöötä mestarillisesti, paikan kuvauksessa konkreettiseen sekoittuu myyttinen ja puoliksi ymmärretty, ja sillä tämä kirja vetää mukaansa: mutta luettujen perusteella novelleista olen kyllä pitänyt enemmän...

François-René de Chateaubriand - Viimeinen abenserragi

Jatkan vanhoilla historiallisilla romaaneilla, tai lyhyt pienoisromaani tämä kyllä on: François-René de Chateaubriandin ranskalaisen romantiikan klassikko on kirjoitettu 1800-luvun alkupuolella mutta sijoittuu 1500-luvun alkuun (muutaman vuoden takainen suomennos Hanu Salmen).

Tarina on varsin kompakti: maurit on karkoitettu Espanjasta Afrikan puolelle mutta nuori Aben-Hamet palaa vierailulle Granadaan...ja kohtaa siellä ihanan neitosen Blancan: nämä rakastuvat toisiinsa palavasti mutta mitä tehdä kun toinen on muslimi ja toinen kristitty? Ja jos tästäkin päästäisiin yli niin on myös toinen erottava tekijä...

Rakkaudesta ja kunniasta on siis puhe, ja romantiikkaan sopivasti teos on jo tietoinen omasta anakronistisuudestaan, viitataan että tämän ajan kaltaista kunniakäsitystä ei voida odottaa kirjailijan omalta ajalta (eikä kyllä meidänkään), ja kirjailija korostaa jatkuvasti menneisyyttä, Aben-Hamet ja Blanca ovat arvokkaiden sukujensa viimeisiä, ja kohdataan menneen maaiman jäänteillä, raunioiden ja hautausmaiden keskellä...historia on raskas kantaa, mutta samalla se antaa rakkaudelle myös gravitasta, tämä ei ole pientä intohimoa.

Ihan mukava välipalakirja.

Kesälukumaraton 3-4.8.

En ole tänä vuonna ehtinyt muihin yhteiskesämaratoneihin mukaan, mutta tähän sitten, useampina muina kesinä on jo tullut maratoonattua, ja vähän muulloinkin (viimeksi talvella).

Idea pysyy samana, eli 24 tunnin ajan keskitytään runsaasti lukemiseen (yhä aion syödä, nukkua yms siinä ohessa) ja kirjoitellaan tänne miten edistyy. Ajattelin aloittaa jo hyvissä ajoin, eli nyt perjantain puolella 11.30 ja jatkaa huomiseen klo 11.30 jolloin moni muu ei ole varmaan vielä edes aloittanut...
Maratonia emännöi Yöpöydän kirjat.

Kokeilen taas vähän paksummalla kirjalla, eli Verner von Heidenstamin Folkungien suvulla, reilu 400 sivua, katsotaan miten lähtee luistamaan ja luenko sitten myös jotain muuta...pari alkusivua on jo ehditty vilkaista että kirja on luettava, mutta varsinaisesti uppoudun muinaiseen Ruotsiin...pian.

13.30
Sadekuuro pyyhkäisi ohi, ja reilu sata sivua on luettu Folke Filbyterin vaiheista (suom. Yrjä Kaijärvi): viikinki lopettaa merenkulun ja saatujen rikkauksien turvin hankkii itselleen maata, talon joka on seudun rikkain mutta kun Folke ei käy käräjillä, ottaa lastensa äidiksi (ei siis vapaana ostetuksi emännäksi kuitenkaan) lappalaiskääpiön ja muutenkin elää tavoista välinpitämättömästi saa osakseen myös halveksuntaa, ja tämä äityy isommaksikin riidaksi...
Ja kristinuskokin alkaa tehdä tulojaan, vaikka Folke nyt halveksii kaikkia jumalia.
Historiallinen romaani jonka kirjoitushetkestäkin on jo hyvän matkaa päälle sata vuotta eli sen puolesta ei yritä miellyttää nykylukijaa: saagojen tunnelmaa on mukana, tyyli on hieman kaunokirjallisen laveampi kuin vaikkapa Norjan kuningassaagojen lakoninen toteavuus, muttei kovin paljoa, ja menoa ja meininkiä ja herkullisia yksityiskohtia kyllä riittää: vähän tuli mieleen Game of Thrones.

Koskaan aikaisemmin hän ei ollut tullut huomanneeksi, että äiti oli niin pieni ja jo niin perin kuihtunut ja peloittavan ruma. Hänkö minut on synnyttänyt elämään? hän ajatteli.
- Ingevald, sanoi äiti vihdoin. - Minä olen toisten orjien joukossa ja kuulin, mitä sinä mutisit hampaittesi välistä. Siksi minä seurasin sinua.
- Pelkäätkö, että minä ruoskin Umasumblaa, kivijumalaa?
- Ei, minä pelkäsin, ettei sinulla olisi rohkeutta siihen. Kosta, poikani. Kosto on lievitys ja ilo maailmassa. Ja opi sitten rakastamaan kaikkea, mikä on kultaa ja hopeaa. Se vain on päivän vaivojen arvoista.
Äiti meni vähän lähemmäksi. Kun hän seisoi siinä aivan pojan vieressä ja pureskeli kallioimarretta ja maiskutti kielellään ja puhui peukaloilla, alkoi poika inhota häntä, niin ettei hän enää voinut sanoa häntä äidikseen.

Jatketaan, tai ehkä piipahdan hetken ulkona.

16.30

Folkungien suvun ensimmäinen puolisko luettu, eli olen sivulla 221. Kunnon sukusaagan tapaan ensimmäinen sukupolvi eli Folke Filbyter saateltiin nyt sitten vanhuuden lepoon ja jälkeläiset ovat eri asemassa erilaisessa maassa, ja yhä tästä tulee päällimmäisenä assosiaationa mieleen Game of Thrones ja muut samantyyliset tv-sarjat, HBO-sarjaksi tähän pitäisi vaan laittaa enemmän alastomia naisia (niitä oli lupaavasti ihan kirjan alussa mutta sinne jäivät).

Kirjailija pelaa aika paljon pareilla joiden välisistä konflikteista ammennetaan aineksia ja tarinaa, oli puhe sitten talonpojista joista toinen on rikas ja halveksittu ja toinen köyhempi ja arvostettu, kuninkaista joista toista seuraa hyvä ja toista huono onni, vaikka onni vaihteleekin, veljeksistä jotka kosivat samaa neitoa toinen kullalla ja toinen raudalla, varakkaasta talonpojasta ja kurjasta kerjäläisestä joista toinen löytää onnensa paremmin kuin toinen...niin, ja tietysti aasoista ja kristinuskosta.
Käyttövoimana tosiaan käytetään saagojen ja tarujen symbolista voimaa, vaikka niitä myös käännetään odottamattomille teille...

- [...] Useimmat onnettomuudet johtuvat siitä, että ihmisillä ei ole kärsivällisyyttä odottaa, vaan he tahtova pahalla saada itselleen myötäkäymisiä, silloinkin kun heillä on vastoinkäymisten vuoro. Toisella kertaa svealaiset ehkä ovat yhtä valmiit kutsumaan sinut ja sinun lakisi, kuin he tänä päivänä ovat valmiit kivittämään sinut. Mene takaisin kuninkaantaloon ja anna minun, jolla nyt on onnea, hoitaa arpanappuloita vuorostani. Se on meidän molempien ainoa pelastus.
- Luulin, että sinä olit minun ystäviäni, Sven.
- Niin olinki, Inge, mutta sinun ei tule pyytää enempää kuin voit saada. Jokaisen ihmisen täytyy kokea, että juuri se, mitä hän nuoruudessaan luuli mahdottomaksi, tapahtuu. Hänen parhaimmaksi ystäväkseen tulee se, joka pettää hänet varmimmin.
- Sinä olet viekas mies.
- Sen arvostelun minä ehkä ansaitsen.
- Ja minua kohtaan sinä olet ollut täynnä vilppiä.
- En koskaan teoissa, ainoastaan sydämessä.

Jees, jatketaan.

19.00

- Olen etsinyt sinua, Valdemar, ja nyt lopulta kuulin, että sinä leikit ja loruilit täällä.
- Se oli tyhjänpäiväistä loruilua.
- Kaikki alkaa tyhjästä, veli. Viha, väärinkäsitys, rakkaus. Tyhjästä kasvoi koko Folkungien puu.

Kirjan toisella puoliskolla, sivulla 331 ollaan, ja tässä tehtiinkin muutaman sukupolven hyppäys ajassa eteenpäin, nyt Folkungat ovat mahtava ja varakas suku, nuori Valdemar on kuningas vaikka varsinaisena hallitsijana onkin Birger-jaarli.

Eli nyt ollaan selvemmin tunnetulla historiallisella aikakaudella 1200-luvun puolivälissä, ja keskeisenä konfliktiparina kuningas Valdemar ja veljensä herttua Maunu, taas hyvin erilaiset ja vaikka veljesrakkautta onkin, niin ristiriita sen kun vahvistuu...
Sympaattisella tavalla edellisen osan Folke Filbyteriin, suvun kantaisään, viitataan pariin kertaan mutta henkilö on verhoutunut historialliseen glooriaan jolla on hyvin vähän tekemistä kirjassa esiintyneen henkilön kanssa, niinkuin kai tapaakin käydä.
Samalla tyylilaji on siirtynyt lähemmäs perinteistä historiallista romaania, mikä on minusta vähän tylsää, kun pidin tuosta saagamaisemmasta sävystä...mutta jatketaan.

21.00

- Mistä sinä tulet? hän kysyi. - Mikä on talosi nimi, ja kuka sinä olet?
- Minä tulen kaikista ilmansuunnista. Minun talojeni nimet ovat sora ja tuhka, ja itse minä en ole mitään muuta kuin ruotsalaisten kuninkaan veli.
- Silloin sinua on odotettu, vastasi mies. - Vahvista itseäsi muutamalla pisaralla, kuningas Henkipatto, mutta älä viivy kauan. En tahdo nähdä Folkungien veren tahraavan näitä portaita. Se on hirveätä verta, ja minä tahdon liikkua linnassa keskellä pimeää yötä pelkäämättä.

Folkungien suku päättyy sivulle 448, Valdemarin ja Maunu Ladonlukon vaiheiden loppuun joita sitten olikin koko jälkimmäinen puolisko kirjasta, yksi ajautuu ongelmiin valtakunnan kanssa naisen vuoksi, toinen hylkää naisen valtakunnan vuoksi...
Mutjoo, ensimmäisestä puoliskosta pidin paljonkin, jälkimmäinen oli perinteisempi vähän vanhanaikainen historiallinen romaani, jossa toki käytettiin yhä hyvin joitain symbolisia elementtejä ja hetkensä siinä oli (ja historiallinen jakso oli tietysti dramaattinen).

Milläs sitten jatkaisi, toista samankokoista kirjaa ei ainakaan ehdi maratonin aikana mutta jotain ohuempaa...

10.15

- Pyhä mies, sanoi hän hänelle, - poikani on isätön, ja minä olen vain köyhä vaimo. En voi tarjota sinulle muuta kuin kiitollisuuteni, mutta...
- Riittää, sanoi ennustaja, - tiedän jo, mitä aiot pyytää. Toivot että poikasi tulisi rikkaaksi, eikö niin? Mitäpä minun apuni olisi siihen tarpeen! Tee pojastasi kauppias ja opeta hänet varastamaan kuten Mansur vanhus, tee hänestä bashi-bosukki, joka ryöstää veljiltään, dervishi, joka imartelee ja valhettelee. Kaikki virheet johtavat rikkauteen, kun ne ovat yhtyneet halvimpaan niistä kaikista - ahneuteen! Kas siinä elämän salaisuus. Jää hyvästi!
- Sitä en tarkoittanut, huudahti beduiinivaimo ihmeissään, - ja on väärin tehdä sillä tavoin minusta pilkkaa. - Pojastani pitää tulla rehellinen mies, kuten hänen isänsäkin oli. Toivomukseni olisi, että hän tulisi onnelliseksi maailmassa.
- Rehelliseksi ja onnelliseksi! sanoi dervishi nauraen kummallista naurua. - Ja minun puoleeni sinä käännyt lausuaksesi tuon toivomuksen! Kunnon vaimo, sinä haluaisit löytää nelilehtisen apilan, jota ei kukaan ole nähnyt Aabrahamin ajoista saakka. Hakekoon poikasi sitä! Kun hän on sen löytänyt, voit olla varma, ettei häneltä ole puuttuva mitään!

Eilen illalla ja tänä aamuna jatkoin vanhojen historiallis-myyttisten tarinoiden parissa, nyt vuorossa Edouard Laboulayen Abdallah, Eli Nelilehtinen Apila (suom. Hilja Walldén).
Laboulayen tunnetumpiin saavutuksiin kuulunee idea lahjoittaa Yhdysvalloille massiivinen soihtua kantavan naisen patsas, jonka olette saattaneet joskus nähdä, mutta tätä kirjallista tuotantoakin löytyy.
Tämä on tyylillisesti kerrotuista saduista ja tarinoista ammentava kertomus kuinka rikas egyptiläiskauppias Mansur saa vihdoin pojan, Omarin ja tätä varjellakseen antaa tämän kasvatettavaksi beduiiniystäväperheeseen, johon on vähän aikaa syntynyt poika, Abdallah.
Mutta kun ennustaja sanoo että Omarin paras ystävä tulee hänen parhaaksi vihollisekseen, Mansur huolestuu ja neuvottelee Eblisiltä kolme toivomusta, että Omarista tulisi rikas kaiken ikänsä, terve kaiken ikänsä ja (huolestuneena ennustuksesta) läpeensä itsekäs...
Ja kun niin nämä kuin Abdallahille toivottu rehellisyys ja onnellisuus toteutuvat niin siitä seuraa sitten kaikenlaista, kirjan 169 sivun verran.

Pidän yhä tällaisesta kerrotun tarinan tyylistä ja jutussa riittää mainioita käänteitä, joten teos oli varsin viihdyttävä (ja tietysti opettavainen). Walldénin käännös on toki vanhentunut, kun puhutaan kameeleista ja oranssitarhoista, ja horjuvuutta näkyi kirjoitetaanko arabi vai arapi, mutta tähän kirjaan vanhentunut kieliasu sopii kuitenkin (tosin siinä missä proosaosiot levittelevät tuhannen ja yhden yön kliseitä mainiosti, ne harvat laulut taas eivät ole tyyliltään tippaakaan arabirunouden kaltaisia...)

--------------------------------------------
Vielä olisi vähän vajaa tunti aikaa jossa voisi lukea novellin tai pari, tai sitten päättää että tämä oli taas ihan hyvä näin. 

Luettu siis kaksi kirjaa,
Verner von Heidenstam: Folkungien suku
Edouard Laboulaye: Abdallah

Yhteensä 617 sivua.

Maya Angelou - I Know Why the Caged Bird Sings

Tämä kirja oli jäänyt mieleen positiivisista kommenteista 1001 Books -ryhmässä (ja Oprah Winfreykin kehuu!) joten kun tuli sopivasti vastaan niin luin.
Sinänsä kirja on yksi 1001 Books -listan "kuuluuko tämä listalle"-poikkeuksista kyseessä kun ei ole selvä fiktio vaan ensimmäinen osa Maya Angeloun elämäkertaa (tai ehkä tätä täytyisi pitää autofiktiona?), kattaen ikävuosia kolmesta seitsemääntoista 30-40-luvuilla.

Kun Marguerite Johnson oli kolmivuotias, tämän vanhempien avioliitto hajosi ja Marguerite nelivuotiaan veljensä kanssa lähetettiin isoäidin hoitoon Stampsin pikkukaupunkiin Arkansasiin, jossa vietetään lapsuusvuodet, ja varhaisteininä siirrytään sitten äidin luon Kaliforniaan, ja kummassakin paikassa koetaan paljon ja kokemuksia laajennetaan myös koskemaan laajemminkin mitä oli olla musta/tyttö/musta tyttö aikakauden Amerikassa...

Bailey and I decided to memorize a scene from The Merchant of Venice, but we realized that Momma would question us about the author and that we'd have to tell her that Shakespeare was white, and it wouldn't matter to her whether he was dead or not. So we chose "The Creation" by James Weldon Johnson instead.

Kirja etenee hieman fragmenttisesti mikä sinänsä sopiikin lapsuuskuvauksiin jossa osa muistoista on ehkä vähän hämärtynyt ja kaikkia asioita tai niiden konteksteja ei silloin oikein tajua, ja kaunokirjallisesti kehitetyt teemat ovat näin keskeisemmässä osassa kuin kaikkien faktojen esittely (ja ilmeisesti Angelou on ilmoittanut tehneensä joitain muutoksia tosiasioihin, mm. yhdistäneensä joitain henkilöitä yksiksi sivuhenkilöiksi, ja että on pitänyt kirjan päähenkilön mielessään itsestään eroavana henkilönä).
Keskeinen teema jota kehitellään koko kirjan laajuudella on rasismi, sen ilmenemismuodot ja sen vastustaminen (siinä määrin että jos on sitä mieltä että kaikki ideologisista lähtökohdista kirjoitettu kirjallisuus pitäisi heittää roskiin, tämä menisi myös). Ja onhan tämä kirja paitsi aiheeltaan myös hengeltään kovin amerikkalainen, sellainen "vaikeuksien kautta voittoon"-sankaritarina (sellaisella "inspirational speaker"-tavalla joka ehkä vetosi myös Oprah Winfreyhin), mutta onpahan ainakin hyvin havainnoitu ja kirjoitettu (eikä Angelou itseäänkään säästä itseironialta...), ja kyllä, sisältää havaintoja ja kokemuksia joita ei valkoisena suomalaisena ehkä tule edes ajatelleeksi...

Some years before, I had established a code which never varied. I didn't lie. It was understood that I didn't lie because I was too proud to be caught and forced to admit that I was capable of less than Olympian action. Mother must have concluded that since I was above out-and-out lying I was also beyond deceit. She was deceived.

Pääsinpäs osallistumaan naistenviikon haasteeseen, ja Helmet-haasteesta saan kohdan 3. Kirja aloittaa sarjan (katsotaan jos ne seuraavatkin osat tulevat joskus vastaan)

J.G.Ballard - Crash

Kategorioita, joissa J.G.Ballardin Crash on hyvä kirja, on vaikea löytää, mahdollisesti niitä on yksi: teos täyttänee tekijänsä tavoitteet.
Tämä on kuitenkin hyvä täsmäisku haasteeseen, vaikka 1001 Books -listalta löytyykin niin sopii se myös Perkeet-lukuhaasteeseen kirjana, jota on kehoitettu välttämään, ja tekisipä mieli laittaa se myös Helmet-haasteen kohtaan "Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi", koska se ei yritä olla kenenkään mukavuusalueella (vähän myöhässä olen ujuttaakseni kirjan pride-viikolle vaikka se sinnekin olisi sopinut).

Ballard nimeää kirjan lajityypin jo esipuheessa pornografiaksi, joskin kuten helposti käy jos päätyy syystä tai toisesta näkemään pornografiaa joka jää itselle vieraaksi eikä siis kiihottavaksi, syntyvä vaikutelma on ennemminkinvoimakkaasti vieraannuttava ja vaihtelevasti absurdin huvittava (ihanko oikeasti tämä on joidenkin juttu?), kuvottava (ihanko oikeasti tämä on joidenkin juttu?) tai tylsistyttävä (noniin, tämä on nähty mutta monotoninen jyystö jatkuu vain). Enkä usko että Ballard varsinaisesti tavoitteli kenenkään kiihottamista, enemmänkin voimakasta vieraantumisen tunnetta...

Kirjallisuudenlajille sopivasti juoni on olemassa tapahtumat-seuraavat-toisiaan -mielessä muttei sillä niin väliä ole ja henkilökuvissa tärkeää on lähinnä obsessiot ja eroottinen psykopatologia. Päähenkilömme James Ballard joutuu pahaan auto-onnettomuuteen, jonka jälkeen niin oma suhtautuminen autoihin, ihmisruumiiseen ja näiden kohtaamisiin kuin suhde vaimoonkin muuttuu hieman omalaatuiseen suuntaan, ja tapahtuman yhteydessä Ballard kohtaa entisen tv-tiedemiehen Vaughanin ja tämän tuttavapiirin jolla kaikilla on fetisistisen eroottinen suhde auto-onnettomuuksiin niin fantasioissa kuin käytännössä, ja Vaughanin suuri fantasia on auto-onnettomuus jossa Elizabeth Taylor saisi surmansa...
Käytännössä tämä tarkoittaa että suuri osa kirjasta ajellaan autolla lontoolaisen lentokentän tietämillä ja kuvaillaan kliinisesti niin toteutuvia kuin fantasioituja eroottisia ja/tai väkivaltaisia ihmis-ihmis-, ihmis-auto- ja auto-auto-kohtaamisia, ja lukijasta riippuu missä suhteessa tämä huvittaa, kuvottaa tai tylsistyttää.
Kirjaa lukiessa jouduin aika ajoin muistuttelemaan että tämä on englantilainen kirja ja tapahtuu Lontoon lähellä, suuri osa tapahtumista kun sijoittuu lentokentän lähiteille ja parkkipaikoille, jotka paikkoina ovat luonteeltaan ei-oikein-missään, ja kirjan temaattinen seksin, väkivallan, autojen ja tähtikultin sekoittaminen on jotenkin niin kovin amerikkalaista (ja ehkä juuri siksi harva tämä ehkä piti kirjoittaa jossain muualla).

Kirjaa ei siis ole varsinaisesti helppo lukea, vaikka kerrontaratkaisu hyvin selkeästi etenevä onkin, ja mieleen tuli joitain vuosia sitten lukemani vähän samantyylinen Hogg, joskin luotu vaikutelma on samalla hyvin erilainen: siinä missä Hogg aggressiivisestikin pyrkii herättämään lukijassa tuntemuksia ja ajatuksia (ja shokeeraavasti jopa myötätuntoa), Crash vieraannuttaa piirtäen samalla kuvaa dystopiasta jossa ehkä jo elämme.
Esipuheessaan Ballard sanoo pornografian olevan poliittisin fiktion muoto, koska se käsittelee suoraan tapoja joilla hyväksikäytämme toisiamme. Lisään tähän toisaalla esitetyn väitteen (oliko Stephen King? en muista) että kauhukirjallisuus taas on moraalisin fiktion muoto...koska myös sinnepäin tämä kirja viittaa.
("Toisten ihmisten pornografia"-näkökulmasta ajatus harhaili muutamaan kertaan myös alkuvuodesta luettuun Kukkakauppiaan vakioasiakkaaseen, tämän lukeminen avasi tavallaan uusia näkökulmia myös siihen...)

Elements of her body, her square kneecaps below my elbows, her right breast jacked out of its brassière cup, the small ulcer that marked the lower arc of her nipple, were framed within the cabin of the car. as I pressed the head of my penis against the neck of her uterus, in which I could feel a dead machine, her cap, I looked at the cabin around me. This small space was crowded with angular control surfaces and rounded sections of human bodies interacting in unfamiliar junctions, like the first act of homosexual intercourse inside an Apollo capsule. The volumes of Helen's thighs pressing against my hips, her left fist buried in my shoulder, her mouth grasping at my own, the shape and moisture of her anus as I stroked it with my ring finger, were each overlaid by the inventories of a benevolent technology - the moulded binnacle of the instrument dials, the jutting carapace of the steering column shroud, the extravagant piston grip of the handbrake. I felt the warm vinyl of the seat beside me, and then stroked the damp aisle of Helen's perineum. Her hand pressed against my right testicle.

Dekkariviikko: Boileau-Narcejac - Sueurs froides (D'entre les morts / Vertigo)

Leffakansi! Ja leffanimi: kirjan alkuperäinen nimi on D'entre les morts (= kuolleiden joukosta), mutta minun painokseni kantaa nimeä Sueurs froides (= kylmät hiet), koska sillä nimellä tunnetaan ranskaksi Hitchcockin elokuva Vertigo.

Tämän Boileau-Narcejacin kirjan kanssa päästään siis toden teolla testaamaan teoriaa onko kirja oikeasti aina parempi kuin siihen perustuva elokuva, kun kyseinen leffa on nimetty Sight & Soundin vuoden 2012 kriitikkoäänestyksessä maailman parhaaksi...

Tarina pysyy pääosin samana: mies pyytää ystäväänsä, korkeuskammosta kärsivää entistä poliisia, tarkkailemaan vaimoaan koska tämä on alkanut käyttäytyä oudosti, etsivän ja naisen välille syttyy jonkinlainen yhteys mutta nainen tekee kuitenkin itsemurhan hyppäämällä korkeasta tornista...mutta kaikki ei ole sitä miltä näyttää.
Miljöö on tietysti eri (ja tässäkin, kuten aiemmin lukemassani Les louvesissa, toinen maailmansota jyrisee epämääräisesti taustalla), elokuva on rytmitetty jossain määrin eri tavalla toisaalta tiiviimmäksi paketiksi ja toisaalta joissain kohdissa sopivasti laajentaen ja erityisesti jälkimmäisessä puoliskossa on tehty isompia muutoksia vaikka sama teema obsessiivisesta rakkaudesta kuolleeseen naiseen onkin mukana.

Tässä näkyvät myös samat piirteet kuin Les louvesissa, henkilöt jäävät vähän ohuiksi eivätkä kovin miellyttäviksi, ja kerronta on usein melkein hysteerisen korukielistä, joka paikoin onnistuu luomaan kyllä hyvin painostavaa ja obsessiivista tunnelmaa mutta myös epäonnistuu joissain dramaattisissa kohtauksissa...mutta onhan tässä kieltämättä niin hieno koukku että hyvä elokuvantekijä pystyy siitä tekemään loistavan elokuvan. On se leffa selkeästi parempi mutta kyllä tämä oli kuitenkin varsin kiinnostava teos siihen rinnalle.

Pääsinpäs osallistumaan dekkariviikolle.

Michel Tournier - L'aire du Muguet

Tournierilta on tullut luettua suomennettu tuotanto suurelta osin (Perjantai olisi vielä lukematta) ja blogattukin aika monesta, ranskaksi löytyy vielä lisää...

Joihin tämä teos ei kuitenkaan kuulu, pari ekaa sivua tuntuivat tutuilta ja niinpä tämä on yksittäisnide novellista joka on ilmestynyt suomeksi Punainen kääpiö -kokoelmassa nimellä Kielohaka. 

Tarina on novellimaisen tiivis, kaksi rekkakuskia ovat usein tien päällä ja eräs kerta yhdellä pysähdyspaikalla nuorempi, Pierre, kohtaa nuoren Marinetten...mutta aita erottaa nämä kaksi ja yritys tavata muualla ei mene ihan toivotusti...ja mukaan tulee sitten Tournier-maisesti muuta symboliikkaa, vaeltajista ja paikallaanpysyjistä, myyteistä, aavikon karavaaneista ja kuinka näyteikkunan takana asiat näyttävät kauniimmilta kuin ne varsinaisesti ovatkaan.

Ei parasta tuotantoaan mutta ihan mallikas ja tällai nuorisommallekin väestölle sopiva ja valikoitu.

Joskin samalla on todettava että Tournierin kieli ei ole helpoimmasta päästä, sanasto on varsin laajaa joten sanakirjaa kaipaili vähän turhankin usein (ja kaveri oli lukenut yhtä toista Tournierin kirjaa ja totesi saman, paljon outoja sanoja mikä tekee lukemisesta hidasta ja vaivalloista), joten jatkan tuotantonsa parissa ehkä joskus myöhemmin. 

Noin muuten halusin nostaa esiin nämä pienet pokkarit, joita Folio-sarjassa on julkaistu paaaaljon ja muitakin samantyylisiä sarjoja löytyy (ja joitain näitä onkin jo päätynyt blogatuiksi). 

Kustantajien mallit ovat jokseenkin erilaiset, Suomessa suosikkijulkaisumallina tuntuu olevan paksut kovakantiset arvokkaan oloiset teokset joilla on sitten myös kova hinta ja rahat otetaan siis näin harvemmista myydyistä kappaleista, tällaisiksi massapokkareiksi päätyvät yleensä vain teokset jotka ovat olleet jo bestsellereitä. 

Ranskassa (ja mitä olen nähnyt niin ymmärtääkseni myös englanninkielisissä isoissa maissa) taas julkaistaan suurelta osin pokkareita halvalla ja kovakantisena kaunokirjallisuutena näkee lähinnä arvostettujen klassikkokirjailijoiden koottuja/valikoituja teoksia. Näitä yhden tai parin-kolmen novellin valikoimiakin on varsin paljon tarjolla, jolloin voidaan oikeasti jo puhua taskukirjoista. Ja hinta ei tosiaan päätä huimaa, Foliolla on oma kahden euron sarja eikä loppujenkaan hinnat varsinaisesti päätä huimaa...

Tähän liittyy tietysti läheisesti myös kirjojen saatavuus ja mistä ihmiset niitä hakevat. Suomessa on laaja ja kattava kirjastolaitos jonka käyttöön paksut ja kovakantiset sopivat hyvin ja hinnalla ei ole niin väliä, Ranskassa yleinen kirjastolaitos on niukempi mutta kirjakaupat ovat hyvin varustettuja. Täällä siis odotetaan että jos haluaa lukea kirjan, se pitää yleensä ostaa, mutta kun yhden keskihintaisen suomalaiskirjan hinnalla saa täällä helposti 3-10 kirjaa niin onhan se selvää että kirjojen myynti toimii ihan eri logiikalla...

Vaikka kirjastolaitos onkin suuresti hyödyksi lukemisharrastukselle ja sivistykselle ylipäänsä, kirjakaupalle se on vähän kaksiteräinen miekka. 

Djuna Barnes - Nightwood

Kun olin edennyt tässä Djuna Barnesin kirjassa jo loppusuoralle niin tuttava kysyi mitä luen, ja kun nimi ei ollut tuttu niin kysyi mistä se kertoo. Takeltelu vastauksessa ei johtunut vain siitä että selitin asiaa ranskaksi..."tässä on öö ihmisiä ja sitten öö niiden elämät sivuaa toisiaan..."

Kovin juonivetoisesta kirjasta ei siis voi puhua. Keskeisessä osassa on nuori nainen Robin, josta ei juuri kerrota suoraan, vaan yleensä menneiden rakastettujen kautta, Felixin ja Noran ja Jennyn...ja runsaimpana ja äänekkäimpänä kommentoijana toimii sitten lääkäri Matthew O'Connor. Kerronta on katkonaista, paljon puhutaan mutta puheet alkavat eimistään ja päätyvät eiminnekään.

Esipuheessa T.S.Eliot sanoo tämän olevan romaani runouden lukijoille (joka on siis vähän eri asia kuin varsinaista runollista kerrontaa harjoittava romaani), ja ehkä minäkin päädyin lukemaan tätä vähän samaan tapaan kuin runoutta: tässä tapauksessa vain se tarkoittaa että tästä saattoi poimia monia hyvin kiinnostavia fraaseja, lauseita ja kappaleita vaikka ne jäivätkin usein irrallisiksi eikä kokonaisuus (koska minua kiinnostaa kokonaisuudet, en tapaa jäädä ihastelemaan mitään yksittäisiä lauseita vaikka olisivat kuinka hienoja) nyt ihan täysillä vakuuttanut.

Mutta niitä kivoja fraaseja tosiaan oli ja ehdin vähän arvellakin että jos tämä on hyvä kirja, se on hyvä enemmän sellaisilla tavoilla jotka eivät minuun niin vetoa (ja vähän enemmän tästä ovat innostuneet Tuomas, MarikaOksa, Juha...

Helmet-haasteesta otan kohdan 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama (amerikkalainen Barnes muutti 20-luvulla Pariisiin ja tämä kirja taas on kirjoitettu suurelta osin Englannissa).

"Our bones ache only while the flesh is on them. Stretch it as thin as the temple flesh of an ailing woman and still it serves to ache the bone and to move the bone about; and in like manner the night is a skin pulled over the head of day that the day may be in torment. We will find no comfort until the night melts away; until the fury of the night rots out its fire."
"Then," Nora said, "It means - I'll never understand her - I'll always be miserable - just like this."
"Listen! do things look in the ten and twelve of noon as they look in the dark? Is the hand, the face, the foot, the same face and hand and foot seen by the sun? For now the hand lies in the shadow, its beauties and its deformities are in a smoke - there is a sickle of doubt across the cheekbone thrown by the hat's brim, so there is half a face to be peered back into speculation. A leaf of darkness has fallen under the chin and lies deep upon the arches of the eyes; the eyes themselves have changed their colour. The very mother's head you swore by in the dock is a heavier head, crowned with ponderable hair." 

Jean-Patrick Manchette - Ô dingos, ô chateaux!

Jatkamme viileän ranskalaisen trilleristin Jean-Patrick Manchetten tuotantoon tutustumista, ja aika lailla samoilla linjoilla tämäkin liikkuu kuin kaksi edellistä (ja tästäkin on kai Jacques Tardi tehnyt sarjakuvaversion).
Kansikin näytti tutulta, kun kuvana on sama kuin kolme kuukautta sitten lukemassani Babel-17:ssa, kiitos kansainväliset kuvapankit.

Tällä kertaa päähenkilömme on Julie, nuori nainen joka on viettänyt viimeiset viisi vuotta psykiatrisessa hoitokodissa, mutta rikas arkkitehti Hartog palkkaa tämän pienen veljenpoikansa Peterin hoitajaksi (Peterin vanhemmat ovat kuolleet jokin aika sitten). Rikollisjoukko kidnappaa Peterin ja Julien, tarkoituksena kerätä lunnaat Peteristä ja saada se näyttämään siltä kuin Julie olisi kidnappaaja, mutta varsinainen suunnitelma onkin sitten hieman toinen...Julie ja Peter pääsevät karkuun, mutta rikollisten intresseissä on että nämä kuolevat, hinnalla millä hyvänsä.

Kirjan ideassa on siis vähän samaa kuin Länsirannikon bluesissa, henkilö kiskaistaan ilman omaa syytään väkivallan kierteeseen (ja vasemmistolaista kapitalistikritiikkiä löytyy tästäkin). Kerrontakin pysyy samoilla linjoilla, kovaksikeitettyä vähän ironista trilleriä jonka varsin behavioristisena pysyvä kerronta etenee lyhyinä hiottuina lauseina. Hammettit on luettu ja kirjan juoni ei sinänsä tarjoa suuria yllätyksiä, painopiste on kuitenkin ilmaisussa.
Eli aika lailla siis sitä mitä tohdin odottaakin, vaikka jos kirjoja paremmuusjärjestykseen laittaisin niin tämä olisi kolmannella sijalla...ja arvelen yhä että Manchetten tuotannon parissa tulen jatkamaan.

Tekisipä mieli laittaa tämä Helmet-haasteessa kohtaan 33. Selviytymistarina, koska selviytyminen on tässä korostetussa roolissa.
Ja hei, tämä on blogin 900. postaus!

Marianna Kurtto - Tristania

Kun joskus kysytään, että mihin maailmankolkkaan haluaisi mieluiten matkustaa, on vakiovastaukseni ollut jo pitempään Tristan da Cunha, pieni saariryhmä etelä-Atlantilla: ei sillä että olisin laittanut tikkua ristiin edistääkseni matkasuunnitelmia, tämä on toistaiseksi pysynyt haavekuvana.

Aikoinaan opiskeluaikainen kämppikseni minut saareen tutustutti, löydettyään saaren paikallisoloista kertovan nettisivun joissa kerrottiin yleistiedon ohella paikallisista uutisista. Tämä inspiroi etsimään lisää saatavilla olevaa tietoa saaren elämästä ja muistakin etelä-Atlantin saarista, Ascensionista, St Helenasta, Falklandista, South Georgia & South Sandwichista yms. mutta Tristan, siinä on kuitenkin ihan oma hurmansa.

Tämä juontona miksi Kulttuuri kukoistaa -Arja antoi tämän kirjan minulle, pakkohan oli lukea kun Marianna Kurtto on suosikkipaikastani romaanin kirjoittanut.

Kirjassa kerrotaan saaren elämästä 60-luvun alussa muutaman henkilön silmin: Lars on tehnyt yhä pitempiä ja pitempiä työmatkoja Englantiin kunnes ei enää haluakaan palata, vaimonsa Lise ja poikansa Jon elävät saarella samoin kuin naapurin Martha ja Bert, nuori pariskunta jonka rakkaus on myös nopeasti kuihtumassa. Ja sitten saaren tasaista ja rajattua elämää järkyttää tulivuorenpurkaus, joka pakottaa saarelaiset evakkoon...

Tristanilaiset muodostavat oman pienen yhteisönsä jossa melkein kaikista käytetään vain etunimiä (vähän kuin saaren paikoistakin, kun sanotaan perunapelto niin kaikki tietävät mistä paikasta on kyse) ja tiiviissä yhteisöissä on omat hyvät ja huonot puolensa, keskinäistä huolenpitoa mutta myös tiettyjen ongelmakohtien välttelyä silloinkin kun ei ehkä pitäisi...
Ja puhe on myös ihmisen ja paikan suhteesta, kuinka asuinpaikka muokkaa asukkaitaan, voiko asuinpaikkaansa todella jättää taakseen vai säilyykö jokin yhteys.

Kurtto ei anna suoria vastauksia, kirjan proosa on kuulaan hiottua, jonka kuvakielessä kuitenkin kuuluu että kirjoittajalla on taustaa myös runoilijana, ja vaikka ei nyt mistään jännäristä voikaan puhua niin kirjan tapahtumat veivät kuitenkin hyvin mukanaan, siinä määrin että luin melkein koko kirjan yhden lentomatkan aikana (ja oman värityksensä lukemiselle antoi lukeminen lentokoneen kaltaisessa epäpaikassa kun vielä kysymykset yksilöstä, paikasta, lähtemisestä ja jäämisestä ovat myös omakohtaisesti ajankohtaisia).

Helmet-haasteeseen tämä sopisi pariinkin jäljelläolevaan kohtaan, valitsen 10. Ystävän sinulle valitsema kirja.

Tätä on luettu aika paljon blogeissa, Arjan ohella Kiiltomato, Riitta, Suketus, Tuomas jne.

Friedebert Tuglas - Felix Ormusson

Kovin monta romaania Friedebert Tuglas ei kirjoittanut, tämä on kahdesta ensimmäinen (suom. Otto Aho), ja tässäkin on aika fragmenttinen luonne, paljon lyhyitä lukuja ja tarinan ohella harrastetaan paljonkin pohdintaa joka hieman muistuttaa aiemmin lukemaani essee-aforismi-kokoelmaa Marginalia.

Mutta juonikin tässä on: nimihenkilö-kirjailija viettää kesää Viron maaseudulla erään ystävän kesähuvilalla, ystävä Johannes on valitettavasti kovasti sidottuna työssään kaupungissa joten huvilaseurana on enemmän Johanneksen vaimo Helene ja näiden pieni poika Juhani sekä Helenen nuorempi sisar Marion.
Felix rakastuu kirjan alkupuolella Heleneen mutta puolivälissä kirjaa kiinnostus siirtyy Marioniin, harmi vain että näiden kiinnostukset etenevät vastakkaisessa järjestyksessä...

Kirja vilisee viittauksia sellaisiin suuriin epätoivoisiin rakastajiin kuin Werther, Jacopo Ortis, Abelard jne kun rakastaja kerran on kirjailija, romanttinen ja ylevähenkinen ja filosofinen. Mutta vähän kuten edellisen bloggauksen Myöhästyneessä maineessa, on kuva reippaasti ironisempi (ja mahdollisesti ammentaa omaelämäkerrallisista kokemuksista...), ja saavatpa sanansa myös Felixin Pariisissa asuvat taiteilijaystävät jotka niinkuin Felixkin on paljon puhetta ja heikosti tekoja.

Felix itse osoittaa tunneheilahteluissa ja niitä rationalisoivissa jyrkästi vaihtuvissa tulkinnoissaan olevansa kaikkea muuta kuin luotettava puhuja, niin ylevä ja filosofinen kuin onkin, ja tämä heijastuu myös kerronnassa, alussa harrastetaan hyvinkin runsasta ja värikästä ympäristön havainnointia ja sen runollistamista mutta kun me ööd on nii valged ja kuluvad ruttu niin kirjan loppua leimaa harmaus ja pimeys...

Mutta omalla tavallaan tämä on hyvin sympaattinen kesäkirja, Tuglasin tyyli viehätti ja ironia huvitti (kun en itsekään ole niin ihastunut Werther-tyyppeihin).

Minun täytyi taas katsoa ikkunaan, mutta sne takana on sysimustaa. Ei näy mitään. Ei niinkään paljoa kuin sysimustasta neekeristä säkkipimeässä kellarissa.
Ja äkkiä luulen taas löytäneeni uuden totuuden:
Elämä ei ole esteettinen eikä eettinen ilmiö. Se on vain koominen. Ottakaamme se sellaisena vastaan.
Tämänöinen valvominen näyttää minua sittenkin karkaisevan. En ole tahtonut mitenkään pettää itseäni. Ei todellakaan ole katkerampaa lääkettä kuin totuus.
Jos ei voi olla lähellä itseään, on parempi olla oikein kaukana.

Helmet-lukuhaasteessa tämä on 8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja, ja Perkeet-lukuhaasteessa tämä tekisi mieli sijoittaa kohtaan 7. Mökki- tai mietelausekirja kun tämä on vähän molempia vaikkei ehkä sillä tavalla kuin haetaan.
Ja pääsinpäs osallistumaan myös Rakas Viro -haasteeseen.

Arthur Schnitzler - Myöhästynyt maine

Eduard Saxberger, vanheneva virkamies 1800-luvun lopun Wienissä, elää rauhallista ja porvarillista ja varsin väritöntä ja rutinoitunutta elämää, kun eräänä päivänä hänen luokseen tulee nuori runoilija, Meier, joka on lukenut Saxbergerin nuorena, melkein 40 vuotta sitten, julkaistun runokokoelman ja on siitä valtavan vaikuttunut. Samoin kuin joukko muitakin nuoria taiteilijoita, jotka muodostavat eräänlaisen kirjallisen piirin (taiteilijoita, joista vielä ei ole kuultu, mutta pian, pian): tässä piirissä Saxbergerin Vaelluksia on sivuutettu mestariteos, jonka suuruuden nyt vasta nuori Wien on löytänyt. Saxberger ei ole ajatellut kaunokirjallisia harrastuksiaan vuosikymmeniin, mutta imeytyy kuitenkin piirin toimintaan mukaan...

Tämä Schnitzlerin pienoisromaani on kirjoitettu myös 1800-luvun lopulla mutta oli jätetty arkistoihin odottamaan myöhempää julkaisua...joka tulikin sitten reilusti myöhemmin, saksankielinen julkaisu vasta 2014 ja tämä Raija Nylanderin suomennos pari vuotta myöhemmin: ei viivästyminen kuitenkaan laadusta ollut kiinni, sen verran kiinnostavasti kirjallisuuden prosesseja kuvataan. Nuoret nerot ovat innokkaita ja heidän seurassaan Saxbergerkin tuntee itsensä nuoremmaksi, mutta mitkä ovatkaan kirjallisuuden motiivit, suhde kritiikkiin jne.

Ironiaa ei säästellä muttei patetiaakaan, ja vaikka Schnitzler jälkisanojen mukaan ammensikin aineistoa "omista piireistään" jotka vaikuttivat Wienin kahviloissa kirjoitusaikaan, niin ei aihe taida olla olennaisesti vanhentunut, samat leimahtelut lienevät ajankohtaisia missä vain on kirjailijoita ja muita taiteilijoita (lukiessa tuli mieleen toinen aiemmin lukemani teos kirjallisesta piiristä toisessa maassa ja ajassa...) ja siksi pitää sitä suositella niin kirjailijoille, bloggaajille ja muillekin joita kirjallisuus kiinnostaa.

Kirjan on lukenut myös Takkutukka.

Ja kuullessaan herkeämättä korvissaan sanan 'piruparka' sen sävy muuttui yhä surullisemmaksi, yhä säälivämmäksi. Kyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin, mutta hän tiesi: se ei johtunut menestyksen aiheuttamasta liikutuksesta - ei, se oli piinallista tuskaa, suuttumusta jonkun tuntemattoman lausumasta käsittämättömästä sanasta, tuntemattoman, jota hän ei koskaan löytäisi.
Mutta nuoret hänen ympärillään uskoivat ymmärtävänsä sangen hyvin vanhan herran itkun. Friedinger sanoi Blinkille: Suotakoon se hänelle!"

Emily Brontë - Wuthering Heights

Seuraavaan klassikkohaasteeseen on vielä pari kuukautta aikaa, mutta tuli sitten jo nyt luettua yksi niistä kaikkein useimmin nimetyistä klassikoista, joka oli tähän mennessä jäänyt lukematta, eli tämä Emily Brontën Humiseva harju (Brontë-sisaruksilta olin jokunen vuosi aiemmin lukenut Charlotten Jane Eyren).

Ja teos oli jossain määrin erilainen kuin odotin, vaikka olinkin siitä ja sen perusjuonesta toki jo kuullut (kuten sanottu, kyseessä on usein nimetty klassikko), siinä määrin etten lähde sitä tässä sen kummemmin selostamaan.

Olin kuitenkin ollut jonkinlaisessa käsityksessä että teoksen olisi tarkoitus olla, no, romanttinen. Lukijana en kuulu niihin, joiden mielestä kirjassa pitää olla miellyttäviä ja ihanteellisia sankareita, päinvastoin ambivalentimmat ja arveluttavammat henkilöt käyvät minulle oikein hyvin, mutta jos lähtökohtaisesti kaikki kirjan henkilöt ovat jokseenkin sietämättömiä (ja valitettavasti vain suurin osa heistä kuolee kirjan aikana, ja moni vasta loppupuolella) niin romanttisuuden rakentuminen on minusta vähän kyseenalaista. 

Hahmokavalkadista (joka kuvaa miksi sisäsiittoisuus on pahasta, ja ehkä myös Brexit hyvästä) nousee tietysti erikoislaatuisena esiin byronilais-saatanallinen Heathcliff, joskin samalla voi pohtia että tarinan kertoja Nelly Dean esiintyy tietysti omassa kertomuksessaan ainoana täysipäisenä henkilönä, onko luultavaa että kertoja värittää kertomusta...

Niin, tapahtumatkaan eivät minun mielestäni juuri romantiikasta kerro, sellaisia vimmaisia perhehelvettejä tässä rakennellaan että jos tätä lukiessa huokailee että ai kun ihanaa niin terapia saattaisi olla ihan hyvä juttu.

Kyllä, teos oli minun makuuni myös hieman turhan pitkitetty, loppupuolella aloin jo huokailla että mitä tässä on kun kirjaa on jäljellä vielä kymmeniä sivuja...

Jotain viehättävää tästä kuitenkin löytyy kun missään vaiheessa ei tehnyt mieli jättää kesken, synkkä melodraama ja myrskyiset tunteet vetivät mukanaan, vaikka kuitenkin pidin siitä Jane Eyrestä kyllä paljon enemmän (jostain Jane Austenista puhumattakaan).

Helmet-haasteeseen voisin ottaa kohdan 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta, koska sitä eittämättä on mukana.

Georges Simenon - Maigret et le fantôme

En ole aiemmin yhtään Georges Simenonin kirjaa lukenut, vaikka niitä valtavasti onkin, ja erityisesti Maigret-sarja on dekkaripuolella jonkinlainen käsite.
Tämä on uran loppupuolella, 60-luvulta, ja Librarything antaa tälle sarjassa numeron 90; teos vaikuttaa kuitenkin varsin itsenäiseltä, Maigretin poliisikollegoja mainitaan mutta niin merkittävää roolia nämä eivät näyttele että edellisten osien lukeminen suuremmin vaikuttaisi...

Pitkän työpäivän ja lyhyiden yöunien jälkeen Maigretia tullaan herättämään aikaisin aamulla, koska yhtä kollegaa, etsivä Lognonia on ammuttu yöllä ja tämä on sairaalassa leikattavana. Ja käy ilmi että Lognon on viime aikoina ottanut yövuoroja ja viime öinä vieraillut usein erään nuoren naisen asunnossa, jonka edustalla ampuminen tapahtui ja tyttökin on tiessään, ja tätä tapausta sitten lähdetään selvittelemään.

Kirjoitustyyli on varsin hioutunutta, teoksessa ei juuri ylimääräistä ole: tyylistä tulee mieleen amerikkalaiset kovaksikeitetyt dekkarit kun ei tämä mikään kimurantti arvoitusdekkari ole, tapahtumat avautuvat sitä mukaa kun niitä selvitetään, mutta luotava tunnelma on kuitenkin tärkeä ja sitä tässäkin on, mikä sinänsä on ihan saavutus kun ottaa huomioon kuinka tiivistä ja minimalistista tämän ilmaisu usein on...
Mutta samalla on todettava että ei nyt tästä ihan selvinnyt miksi nämä Maigretit ovat niin erityisen arvostettuja, kiva pala ja sellainen että varmaan joskus luen jonkun muunkin osan mutta. (Eli Simenon-fanit voivat nyt kertoa kommenteissa miksi.)

Barbara Pym - Quartet in Autumn

Olen tässä viime vuosinä vähitellen lukenut huomattavan osan Barbara Pymin tuotannosta, tämä Syksyinen seurue oli jäänyt väliin vaikka onkin suomeksi ilmestynyt (ainoana Pymin kirjana), on 1001 Books -listalla ja merkittävä osa uraa myös siinä mielessä, että oli kirjailijauran pitkän tauon ja uudelleenlöytämisen jälkeen ensimmäinen julkaistu kirja, alun perin vuodelta 1977.

Tässä on paljon Pymin kirjojen tuttuja elementtejä (ja pari viittaustakin muihin kirjoihin ja sen henkilöihin), mutta samalla myös merkittäviä eroja. Juoni ei koskaan ole ollut Pymin tuotannossa niin keskeinen asia ja tässä se jää entistä enemmän taka-alalle, keskiössä on henkilökuvat neljästä henkilöstä jotka sattuvat jakamaan työpaikan, toimiston eräässä yrityksessä (ulkopuoliset eivät oikein ole selvillä mitä kyseinen osasto oikein tekee, eivätkä sitä taida kunnolla tietää työntekijätkään).

Kirjan tapahtumat ja henkilökuvat sekoittavat tuttuun tapaan huumoria ja melankoliaa, mutta tällä kertaa painopiste on selvästi enemmän melankolian ja surumielisyyden puolella. Kirjan nimikään ei viittaa tapahtuma-aikaan (kirjan tapahtumat ulottuvat yli vuoden jaksolle), vaan henkilöiden elämäntilanteeseen, kaikki neljä ovat lähes eläkeikäisiä, elävät yksin eikä tulevaisuudelta ole oikein mitään hyvää odotettavaa...
Edwin, ryhmän ainoa leski (muut ovat naimattomia) on aktiivisesti mukana kirkon toiminnassa, päiviä rytmittää liturginen kalenteri, messut, hetkipalvelukset ja seurakuntien toimet (useamman seurakunnan osalta).
Marcialta on juuri leikattu rinnasta kasvain, ja vaikka on aina ollutkin luonteeltaan ja tekemisiltään varsin eksentrinen, alkaa eksentrisyys korostua entistä enemmän...
Norman on vähemmän eksentrinen muttei välttämättä helpompi ihminen, tunnontarkka, kyyninen ja usein pilkallinenkin...
Ja Letty on tyypillisin Pym-päähenkilö, keski-ikäinen ei kovinkaan huomiotaherättävä nainen, jossa eniten herää tietoisuus yksinäisyydestä ja tunteesta että elämä on mennyt ohi melkein huomaamatta, varsinkin nyt kun tulevaisuudensuunnitelmat, ne vaatimattomatkin, kokevat järkytyksiä...

Näiden neljän henkilön elämää sitten seurataan rinnakkain, ajoittain erillään, ajoittain vähän yhdistyen (koska tietysti se että neljä henkilöä työskentelee samassa toimistossa ei tee heistä varsinaisesti ystäviä, mutta millainen kanssakäyminen muualla sitten on sopivaa tällaisessa tilanteessa...)
Pymin kuvauksissa on tietysti paljon tarkkanäköisyyttä ja huumoria totuttuun tapaan, mutta yleinen tunnelma on sellainen että en tätä ihan ensimmäiseksi tutustumiseksi suosittelisi, vaikka tästä pidinkin.

'I'll get some flowers and take them round - the hospital's not far from where I live,' said Edwin soothingly. 'And I'll get in touch with Letty.'
Norman fumbled in his trouser pocket and produced a fifty pence piece. 'You'd better say they're from all of us, the flowers. Here's something towards it.'
'Thank you. I won't ask to see her, just leave the flowers,' Edwin said. It was a relief that the general embarrassment of the situation had not made them burst out laughing, as he had feared. Perhaps there were still some things, hospitals especially, that were still sacred.
'I wouldn't want to go and see her,' Norman said. 'I did go when my brother-in-law, Ken, was in hospital, but then he had nobody and being the blood-tie and that I felt I had to.'
Edwin was about to point out that a brother-in-law wasn't exactly a blood relation but he thought it best to leave the subject, and if they got to talking about people having nobody it might well be remembered that Marcia also came into that category.

Boileau-Narcejac - Les louves

Ranskalainen jännäriparivaljakko Pierre Boileau ja Thomas Narcejac taitavat nykyään olla tunnetumpia kirjojensa elokuvasovituksista kuin itse kirjoista. Mutta kun niihin sovituksiin kuuluu trillerigenren kaksi armoitettua klassikkoa, Clouzotin Pirulliset/Les Diaboliques ja Hitchcockin Vertigo (joka, kuten muistetaan, nimettiin vuoden 2012 Sight & Soundin kriitikkoäänestyksessä maailman parhaaksi elokuvaksi)...

Tämä Les louves (suom. naarassudet) on myös versioitu elokuvaksi, jota en ole nähnyt, mutta käsittääkseni sekin on omassa lajityypissään ihan arvostettu vaikka jääkin jälkeen noista isommista nimistä.

Kirja sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Kaksi ranskalaista sotavankia, Bernard ja Gervais, ovat paenneet saksalaiselta stalagilta suuntana Lyon, jossa asuu Bernardin kirjeystävä Hélène: miesten on tarkoitus piiloutua Hélènen luo ja kirjeystävyys on edennyt niin pitkälle että avioliittokin kiinnostaa Bernardia. Gervais lähinnä seuraa mukana eikä ole ollenkaan innostunut Bernardin tulevaisuudensuunnitelmista...
Lyonin asemalla Bernard kuitenkin kuolee onnettomuudessa ja Gervais on pulassa, mutta ottaa kuitenkin suunnaksi Hélènen kodin ja siellä omaksi turvakseen sanoo olevansa Bernard (tämä kun ei ollut lähettänyt itsestään kuvia kirjeiden mukana). Hélène uskoo Gervaisia mutta nuorempi sisarensa Agnès on epäilevämpi, ja pian kun Bernard-Gervaisin kuolema tulee ilmi huomaa Gervais-Bernard että ei voikaan niin vain tunnustaa totuutta tai paeta ilman että näyttäisi että hän olisi tappanut ystävänsä ja ilmapiiri Hélènen ja Agnèsin kotona on lievästi sanottuna painostava...

Tätä lukiessa huomais kyllä hyvin että Boileau-Narcejac kirjoittaa elokuviin sopivasti: tarinassa riitti vahvoja koukkuja ja tvistejä, muutamassa avainkohtauksessa pystyi kuvittelemaan hyvin miten se olisi kuvattu 50-luvun trillerin tapaan...
Kirjassa oli myös vahvan ahdistava tunnelma, taustalla maailmansodan aikainen miehitys ja sen tuoma jatkuva uhka ja kotona taas tukahduttava painostus, jossa kaikki tarkkailevat kaikkia ja epäilevät mitä toiset mahtavat suunnitella tai tietää...
Samalla on kuitenkin todettava että henkilökuvat jäivät aika ohuiksi, varsinaisesti miellyttäviä henkilöitähän tässä ei ollut (paitsi ehkä Bernard joka kuolee nopeasti alussa) mutta muutenkin taitaa tarvita näyttelijän tulkintaa muuttamaan nämä henkilöt paremmin eläviksi.
Tarinan rytmityskin tuntui olevan vähän hankalaa, joissain kohdissa viivyteltiin liioitellusti (mukaanlukien viimeisen luvun laajasti tapahtumat selittävä kirje, vaikea uskoa että sitä olisi noin kirjoitettu) ja toisaalta jotkut toiminnalliset kohdat olivat piiloitettu isoihin korukielisiin kappaleisiin joista tajusin vasta jälkeenpäin että mitä niissä tapahtui...ehkä jos osaisin paremmin ranskaa olisin niitä arvostanut, tai sitten ne olisivat silti tuntuneet vanhentuneen korukielisiltä.
Mutta kuitenkin, lukihan tämän ja oli tässä niitä kivoja koukkuja ja tunnelmaa. Ehkä se Vertigo pitää lukea kanssa...

Jean-Patrick Manchette - Le petit bleu de la côte Ouest

Noin vuosi sitten luin Jean-Patrick Manchetten viileän jännärin Fatale, ja nyt sitten toinen kirjansa, joka myös nauttii jonkinlaista kulttiasemaa kovaksikeitetyn dekkarin puitteissa (tässä painoksessa on mukana myös James Sallisin esipuhe).

Eräänä yönä palatessaan kotia kohti Georges Gerfaut, erään firman toimihenkilö, sattuu paikalle jossa auto on ajanut ulos moottoritieltä. Kuljettaja on elossa mutta loukkaantunut, joten Georges ajaa hänet sairaalaan mutta kun kello on lähempänä neljää niin ei jää sairaalaan odottelemaan vaan poistuu paikalta.

Kolme päivää myöhemmin Georges Gerfaut yritetään tappaa.

Tästä lähtee sitten pako ja ajojahti, josta ei vauhtia puutu ja ruumiitakin tulee useampi...keskeisenä ideana juuri että aivan tavallisen tyypin elämä muuttuu yllättäen ja radikaalisti kun sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan, ja kyllä siitä aivan tavallisesta tyypistä kuoriutuu aikamoinen badass kun sopivasti tyrkitään...

Fatalen tyyliin yleinen tunnelma on yltiöcool (muutama vuosi kirjan ilmestymisen jälkeen se on filmattu ja pääosassa "tietysti" Alain Delon), paljon lyhyitä lauseita ja behavioristista kerrontaa, paljon ulkonäön ja tekemisten kuvailua muttei juuri lainkaan peilailla sisäisiä tuntoja. Ja tietysti ironiaa ja vähän huumoriakin ja fiilis että sanoja ja ilmaisuja on kyllä hiottu, pyrkimyksenä juuri tunnelman luominen (tarinan juoni sinänsä on aika simppeli): Manchette seuraa kyllä tiukasti Dashiell Hammettin perinteessä mutta kirjoittaa hyvin itsetietoisesti, eli joitain saattaa ehkä ärsyttääkin tämä vaikutelma "cooliuden harjoitelmasta", mutta jos laji kiinnostaa niin kannattaa tutustua (alkukielellä tai englanniksi, ei näitä suomeksi ole tullut).

Näin kieltenopiskelun kannalta tämä on suht mukavaa tekstiä juuri siksi, että tarina etenee varsin suoraviivaisesti, kirjassa ei jaaritella ja luvut ja lauseet ovat lyhyitä, joskin haasteeksi tulee runsas määrä puhekielisyyttä (näistä oppii kyllä hyvän valikoiman kirosanoja ja muita törkeyksiä). 

MarikaOksa on lukenut tästä Jacques Tardin tekemän sarjakuvasovituksen (ja tämän kirjan lopussa oleva teosluettelo kertoo Tardin sovittaneen myös kolme muuta Manchetten kirjaa sarjakuviksi...)

[...] et les casiers à disques où l'on trouvait des disques de musique symphonique et d'opéra et de jazz West Coast pour une valeur de quatre ou cinq mille francs; et les rayons de teck encastrés dans le mur et soutenant plusieurs centaines de volumes, c'est-à-dire presque tous les meilleurs écrits produits par l'humanité et aussi des merdes. 

Koska kirja sijoittuu kerronnallisesti "nykyhetkeen" ja se ilmestyi alunperin 1976, saan tällä Helmet-haasteesta kohdan 5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit.

C.S.Lewis - The Pilgrim's Regress

Monista C.S.Lewisin kirjoista, niin fantastisia elementtejä kuin niissä käytetäänkin, on hieman vaikea puhua puhtaasti fiktiona: kirjailija kun tunnetusti suosii hyvinkin selkein vedoin piirettyjä allegorioita, että helposti aletaan siirtyä esseistiikan puolelle. Tässä kirjassa alkulauseen perusteella on mukana myös omaelämäkerrallisuutta, mutta reippaasti yleisemmälle tasolle vietynä...

Kommentoivia pastisseja toisten kirjailijoiden teoksista Lewis on myös kirjoittanut: aiemmin lukemani The Great Divorce/Suuri avioero on nimensä puolesta viittaus William Blaken Taivaan ja helvetin avioliittoon (ja sisältönsä puolesta jokseenkin yhteneväinen Danten Jumalaisen näytelmän kanssa, mitä nyt matkaan lähdetään bussilla...)

Sama juttu tämän The Pilgrim's Regressin kanssa: lukijan on hyvä tuntea John Bunyanin Kristityn vaellus, pohjatarina on jokseenkin sama mutta tietysti Lewis on eri ajan ja katsantokannan lapsi kuin Bunyan...

Hieman Bunyanin suuntaan ehkä irvaillenkin kirja lähtee liikkeelle Puritaniasta, jonka sisäinen ristiriitaisuus herättää päähenkilö Johnissa kummastusta ja kun näköpiirissä kajastaa lännessä oleva ihanainen Saari, lähtee John sitä tavoittelemaan ja matkalla kohtaa monenlaista antropomorfoitua aatetta, filosofista suuntausta, näkökulmaa, uskonnollista virtausta yms ja polulta harhaillaan myös paljon ennen kuin löydetään reitti Saarelle. Ja takaisin myös, jolloin saavutetuilla kokemuksilla vanhatkin asiat näyttävät erilaisilta. Ja tietysti koko homma on suuri allegoria henkisestä ja hengellisestä etsinnästä, Lewisin ominaisella huumorilla ja oivaltavuudella varustettuna tietty. Pääseekö John kulkemaan Media Halfwaysin ja luota Zeitgeistheimin kautta Saarelle, onko herra Sensible vai herra Broad enemmän oikeassa, miten suhtautua Mother Kirkiin tai pohjoisen punaisiin ja mustiin kääpiöihin...

Joiltain osin teos paljastaa toki oman aikakautensa, se on kirjoitettu 30-luvulla ja jotkut jutut eivät menisi läpi nykykirjassa, mutta niiden suhteen voin siteerata aiemminkin siteeramiani Lewisin omia sanoja että koska ihmiset tekevät eri aikoina eri virheitä, vanhassa kirjallisuudessa ne ovat helpommin havaittavissa ja näin vähemmän vaarallisia ja se mikä on laajemmin totta ja hyvää on paremmin nautittavissa. Ja hyviä huomioita tässä toki riittää.

"Come, come," said the jailor. "You must know your catechisms by now. You, there" (and he pointed to a prisoner little older than a boy whose name was Master Parrot), "what is argument?"
"Argument," said Master Parrot, "is the attempted rationalisation of the arguer's desires."
"Very good," replied the jailor, "but you should turn out your toes and put your hands behind your back. That is better. Now: what is the proper answer to an argument proving the existence of the Landlord?"
"The proper answer is , 'You say that because you are a Steward.'"
"good boy. But hold your head up. That's right. And what is the answer to an argument proving that Mr Phally's songs are just as brown as Mr Halfways'?"
"There are two only generally necessary to damnation," said Master Parrot. "The first is, 'You say that because you are a Puritanian,' and the second is, 'You say that because you are a sensualist.'"
"Good. Now just one more. What is the answer to an argument turning on the belief that two and two make four?"
"The answer is, 'You say that because you are a mathematician.'"
"You are a very good boy," said the jailor. "And when I come back I shall bring you something nice. And now for you," he added, giving John a kick and opening the grating.

Joku aika sitten tuli mieleen että siinä missä sekularistiset asenteet uskontoihin ovat arkipäivää, nykyhetkessä tuntuu olevan kehittymässä myös tieteen suhteen vastaava ilmiö: vaikka toki noin periaatteessa suhtaudutaankin suvaitsevasti siihen että tieteilijät tieteilevät ja saatetaan ehkä vähän arvostaakin, niin silti koetaan että tiede on relevanttia vain suhteessa itseensä, se pitää lokeroida omaksi alueekseen jossa puuhaillaan keskenään omia mutta sitä ei pidä päästää vaikuttamaan muihin elämänalueisiin. Saatetaan jopa suhtautua vihamielisesti siihen että tieteet tulevat tyrkyttämään omia näkemyksiään ulkopuolisille, olkoot tieteistä kiinnostuneita ne jotka niitä harrastavat mutta ei se minulle kuulu enkä pidä että minulle niitä tyrkytetään. Minulla on Oikeus Valita Henkilökohtaiset Faktani, ja anateema sille joka tätä oikeutta haluaa rajoittaa tai väkisin työntää omia faktojaan minulle.
Tällainen lokeroiva ajattelu on sivistysvihamielistä ja älyllisesti epärehellistä. Ylläolevassa sitaatissa se tunnistetaan, ja samaa näkyy kun avaa päivän lehdet (ei, Trump ei ole ainoa).

Helmet-haasteeseen saan tällä kirjalla kohdan 29. Kirjassa on lohikäärme.