Alicia Giménez Bartlett - Petra Delicado ja vihaiset koirat

Kyllä kirjamessujen ohessa tuli jotain luettuakin, otin matkalukemiseksi mukaan dekkarin sarjasta josta olin lukenut ensimmäisen osan alkuvuonna ja se kiinnosti tarpeeksi että nyt toisenkin osan luin. Ja varmaan tulevaisuudessa kolmannen.

Alkuasetelma lähtee edellisen jäljistä, uusi hieman triviaalilta näyttävä tapaus tipahtaa barcelonalaispoliisi Petra Delicadon ja työparinsa Fermin Garzónin käsiin: tuntematon mies makaa tajuttomana sairaalassa pahoinpitelyn jälkeen, ja pitäisi selvittää kuka hän on (ja sen jälkeen tietysti mitä on tapahtunut). Vähän ajan päästä mies kuolee joten rikosastekin nousee murhaksi, mutta juttu ei olekaan helppo kun henkilö on ollut varsin etäinen ja erakkomainen, henkilöllisyyden selvittäminen vie jo oman aikansa, samoin mitä mies on tehnyt viime vuosina ja keitä tuntee että on päätynyt tuolla tavalla hakatuksi...no, pikkurikollisuutta on harrastettu paljon ja siihen liittyviä pikkujuttuja keriytyy auki, mutta pääjutussa meneekin koko kirjan mitta. Mutta tapahtumat liittyvät koiriin...

Toisena sisältönä on sitten Petran ja Ferminin yhteistyö ja siviilielämän ponnistukset, kummallekin tulee romansseja omalla tahollaan.

Teos on erinomaisen sujuvasti etenevä ja siinä mielessä "täyttää paikkansa" ja mieleen tulee yhä Leena Lehtolaisen Maria Kalliot, mutta eri suuntaankin mennään enkä ole ihan vakuuttunut että monet erot tapahtuvat oikeaan suuntaan.
Sarjallisuus tuntuu sen verran että Petran ja Ferminin henkilöihin ja näiden keskinäiseen suhteeseen pääseminen vaatii edellisen osan lukemista, mutta iso osa kaikesta muusta siinä kirjassa olevasta vaietaan pois, ikään kuin sitä ei olisi: työpaikalla ei tehdä oikein muuta kuin keskitytään juuri tähän juttuun, jolloin poliisityön arki ei oikein elä. Ja sivuhenkilöt vaihtuvat täysin: edellisessä osassa varsin näkyvät (hieman rasittavassakin määrin) Petran ex-miehet vaietaan tässä täysin (olemassaoleviksi mainitaan mutta ei edes nimiä mainita) eikä muutakaan ulkopuolista jatkuvuutta ole, Giménez Bartlett kirjoittaa henkilöitä muttei kovinkaan selkeää maailmaa.
Samoin niin Petran kuin Ferminin persoonasta on tasoiteltu suuremmpia särmiä pois, ensimmäisessä osassa olivat ristiriitaisampia ja sillai kiinnostavasti ärsyttävämpiäkin.
Dekkarijuonessa riitti käänteitä mutta eteneminen oli kuitenkin varsin selkeää, aika ison osan arvasinkin jo hyvissä ajoin (ja kirjan nimi antaa jo vihjeitä ja takakansi sanoo jo varsin suoraan yhden koukun jota oikeasti kirjassa pantataan viimeiselle kolmannekselle).

Monin tavoin kirja siis tuntui hyvin sulavalta ja siloitellulta, vähän liiankin. Se täytti erinomaisesti tarkoituksensa mutta en ole ollenkaan varma onko sarja menossa hyvään suuntaan, seuraava osa kertonee lisää...
Ja joka tapauksessa tästä saa osuman Frau, Signora & Bibi -lukuhaasteeseen.

Emilia Pardo Bazan - The House of Ulloa

Kun olen katsellut Frau, Signora & Bibi -haasteeseen sopivaa vanhempaa kirjallisuutta niin eipä sitä ihan valtavasti löydy; jos kirjailijoita olisikin niin löytyykö kirjojaan mitenkään järkevästi...
Emilia Pardo Bazánin The House of Ulloa on niitä poikkeuksia: ei kai tätäkään voi valtavan tunnetuksi julistaa mutta kirja on 1001 Books -listassa ja ilmeisesti on myös väistämättömiä teoksia espanjalaisen kirjallisuuden opinnoissa, ja tuore Penguin-painoskin löytyi Akateemisesta joten luetaan.

Nuori (ja kokematon, naivi) pappi Julián on lähetetty Galician maaseudulle vanhan ja arvokkaan aatelissuvun kartanoon kappalaiseksi: harmi vain että kartano ja suku on kovin rappeutunut niin taloudellisesti kuin moraalisestikin, Ulloan markiisi Don Pedro on eleissään ja toimissaan toki ylpeä mutta perusteita ei juuri ole, ja tilan todellinen voima on majordomo Primitivo, vanha kiero mies jolla on lähiseudulla kaikki langat käsissään. Tätä sotkua Julián sitten yrittää selvitellä parhaan taitonsa mukaan, mutta kovin vaikeaa on.

Juoneltaan ja tunnelmaltaan kirja tuntuu hieman muodottomalta, kirjan alku liikkuu hieman goottilaisissa tunnelmissa mutta sitten lähdetään laatimaan avioliittoa ja sitten tapahtuu kaikenlaista muutakin, aina silloin tällöin muistetaan heittää sekaan vähän lisää goottilaista romaania ja sitten taas koomisempaakin ainesta...mukana on jotain kaikille.
Pardo Bazan mainitaan naturalismin edustajana ja juu, tuttuja piirteitä löytyy, realistinen ote mutta rappeutumista ja hajoamista korostetaan: 1800-luvun lopun ajankuva myllerryksineen kyllä tuntuu ja onkin kirjan ansioita. Vähän tästä tuli mieleen myös Gradia Deledda sekä ne kirjat joita Stella Gibbons parodioi...

Lopulta juonta taas vedetään kokoon niin että tässä tiettyjä kirjan kattavia teemoja saattoikin havaita, vaikka lukiessa ei siltä aina tuntunut: en ollut mitenkään erityisen ihastunut lukiessani vaikka ihan hyvin etenin, mutta lopun myötä tuleekin esiin kiintoisia ajatuksia.

Primitivo returned from his expedition, clutching a dusty cobwebbed bottle in either hand. For want of a corkscrew they opened the bottles with a knife and then filled the small glasses that had been brought out for the occasion. Primitivo drank hard, and joked freely with the abbot of Ulloa and the master of the house. Sabel, for her part, served with greater familiarity as the feast drew on and the wine went to their heads. She leaned across the table and laughed at a joke that made Julián lower his eyes, for he was not accustomed to the after-dinner talk of huntsmen.

Tirso de Molina - The Last Days of Don Juan

 

Kun joku vuosi sitten katsoin Mozartin Don Giovanni -oopperaa niin jossain vaiheessa hoksasin että niin tosiaan, tämähän on opera buffa: jotenkin öisen lavastuksen synkkyys, murtuneiden sydämien ja kunnioiden katkeruus ja päähenkilön vajoaminen helvettiin ankarien moraliteettien saattelemana saivat ajoittain moisen unohtamaan...

Tirso de Molinan näytelmä 1600-luvun alkupuoliskolta (tarkasta vuodesta on epäselvyyttä ja ilmeisesti myös näytelmän kirjoittajasta on epäilyksiä...), Sevillan veijari ja kivinen vieras, kertoo jotakuinkin saman tarinan: nuori aatelismies Don Juan viettelee neitsyitä koska se on kivaa, seurauksista välittämättä, tappaa yhden nuoren naisen isän, myöhemmin pilkkaa tästä tehtyä kivipatsasta, kivipatsas tuleekin vierailulle Don Juanin luo ja tempaa tämän helvetin syövereihin, jälkikatselmuksessa kaikki muut saavat toisensa.
Ja sävy on vielä koomisempi: aloitetaan suoraan toiminnasta, tapahtumat etenevät äkkiväärää vauhtia ja kaikki henkilöt puhuvat pisteliään humoristisesti.

Catalina: Your poor father. He was upset.
Don Juan: The old always cry. It's all they have left. Come on - it's getting dark. Time to find the Marquis!
Catalina: You mean you're throbbing for his woman. Why don't they see you coming? Why don't they scent you're on heat? You're a locust who preys on virginity; you gobble up girls like fresh corn. You should have a warning sign, written in your britches: "Caution: Deflowerer of maids. Do not be fooled by this man's name, he's the greatest cheat in the whole of Spain!"
Don Juan: I like that. Very catchy.
They exit.

Ottaen huomioon, että tämä on varhaisin dramatisointi Don Juanin tarinasta, päähenkilö pyyhältää esiin ja läpi näytelmän kuin luonnonvoima. Hahmona täysin monomaaninen, läpeensä häikäilemätön ja moraaliton, ja naiset joita Don Juan haluaa lankeavat vauhdilla (näytelmä ei muissakaan vaiheissaan hidastele joten myöskään viettelyihin ei käytetä turhia aikoja). Tämä tietysti myös oikeuttaa sijainnin klassisessa jaossa komedian puolella: lopussa pariskunnat saavat onnellisesti toisensa ja paha saa palkkansa niinkuin pitää, tätä asetelmaa ei hetkauta se, että paha sattuu olemaan näytelmän nimi- ja päähenkilö.
Ja tietysti Don Juan hahmona, yksioikoisuudestaan huolimatta mutta ehkä luonnonvoimuuden vuoksi, on jäänyt elämään lukuisina eri versioina, ja tällä versioiden lukuisuutena ja menestyksenä tämän näytelmäversion sovittaja Nick Dear perustelee varsin vapaata käännöstään. Tarina on tietysti sama, mutta esim. Don Juanin palvelija Catalinon on vaihtunut naiseksi, Catalinaksi, ja puheissa käytetään kyllä brittiläistä puhekielisyyttä runsaasti hyväksi...

Ripio: Well, if you was me, I would not let myself be driven half mad by some bird I was in love with who loved me back in return with compound interest. If she was cool - if she was giving you the elbow - if she looked the other way when you came by and gobbed at passing children - I might counsel flattery, presents and sleepless nights strumming your guitar. However, if you worship her and she worships you, don't much about, get married.
Octavio: Fool! Where's the romance in that! Weddings are for slaves and washerwomen.
Ripio: Nothing wrong with a nice wet washerwoman. Spreading out her laundry in the sun. Scrubbing her smalls in a steam-bath. Kind and generous people, do anything for a bloke in need. Not like some I could mention.

Kuten toisessakin lukemassani aikakauden espanjalaisnäytelmässä, on tässäkin tietysti moraalis-uskonnollista pointtia: jossain vaiheessa Jumalan armo kääntyy oikeudeksi, ei kannata luottaa siihen että nyt voi elää kuin pellossa, pyyhitään sitten joskus nykyiset synnit katumuksella ja ripillä pois, paskiaisia odottaa helvetin tuli.
Mutta Don Juanin hahmoon ja tarinan draamaan eittämättä myös kuuluu että katumusta ei osoiteta, ja lopussa käy huonosti: kummankin poisotto heikentäisi draamaa.
Leena Krohnin Umbrassa sivuhenkilönä esiintyvä Don Giovanni on tietysti päässyt pakoon kivistä vierasta, mutta kohtalona on rappeutunut vanhuus Suomessa niin että kaikki sekin mikä olisi antanut aihetta katumukseen on haihtunut...ristiriidan banaalius häiritsee Umbraa, ja toisaalta, eipä kai tuokaan mikään onnellinen loppu ollut.

Ernesto Sábato - Tunneli

Kirjan alussa Juan Pablo Castel, taidemaalari, kertoo tappaneensa María Iribarnen. Miksi, se sitten selviää tämän varsin tiiviin kirjan vaiheilla (jos selviää).

Eräs kerta Juan Pablo huomaa näyttelyssään tuntemattoman naisen kiinnittävän huomiota yhden taulunsa yksityiskohtaan, sellaiseen jota harva huomaa...taiteilija tunnistaa tästä naisen ymmärtävän häntä niinkuin kukaan ei, ja kehittää varsin obsessiivisen suhteen naiseen: obsessiivisuudella on perusteensa, nainen kyllä tuntee myös jotain mutta...
Todettakoon, että Juan Pablo on aika epämiellyttävä henkilö, joka säännönmukaisesti lukee ihmisten, erityisesti Marían, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä merkkejä ja tekee niistä pitkälle, hyvin pitkälle, vietyjä johtopäätöksiä, harkiten monia vaihtoehtoja ja valiten niistä tarpeen mukaan joko miellyttävimmät tai pahimmat. Ja, no, se johtaa siihen mikä jo kirjan alkulauseessa mainitaan.

Tämä on Sábaton suhteellisen vähäisen mutta arvostetun proosafiktiotuotannon ensimmäinen romaani (suom. Kari Veikko Salonen), joka herätti jo aikalaisarvostusta (mm. Albert Camus, joka käänsi tämän ranskaksi). Ja eksistentialistista ahdistusta tässä onkin, mutta varsinkin Andrejevin ekspressiivisen kauhun tämä tuntui vähän värittömältä ja kuivalta sillä tavalla kuin arvatenkin laadukas kirjallisuus joskus on; olen tainnut tämän sisällön jo olla nähnyt, ehkä seuraajissa mutta kuitenkin (tai ehkä arkielämässä, tuttavissa, itsessäni?) Ja kuitenkin Juan Pablon ajattelun nykivän pakkomielteisessä "logiikassa" on jotain viehättävää, ärsttävää mutta myös hieman huvittavaakin...

Kirjan ovat lukemeen myös Elegia ja Lea.

Juan Rulfo - Pedro Páramo

Luulen että tulen lukemaan tämän jossain vaiheessa uudestaan.


Meksikolaisen Juan Rulfon romaanin (suom. Tarja Roinila) alussa kertojan äiti kuolinvuoteellaan lähettää poikansa tapaamaan isäänsä, etunimi Pedro ja sukunimi Páramo, Comalan kylään. Comala paljastuu kuitenkin varsinaiseksi kummituskaupungiksi, ensinäkemältä autioksi, ja kun joitakuita kohdataan niin nämä saattavat ollakin kuolleita henkiä, ja menneisyyden kaikuja kuuluu nurkissa...ja näistä selviää mitä kukoistavalle kaupungille on tapahtunut ja mikä on Pedro Páramon, Puolikuun tilan mahtimiehen, osuus siinä.

Kirja on kerronnaltaan varsin...haastava, kerronta etenee fragmenttien sarjoina, kertojan kokemuksiin (jotka tuntuvat itsessään jo varsin unenomaisilta) limittyy kohtaamisia, muistoja, tilanteita menneisyydestä, näkökulmahenkilöt ja aika vaihtuvat sen kummemmin selittelemättä ja lukija saa luvan pysyä perässä sen mitä pystyy.
Tunnelmallinen tämä kuitenkin on, eräänlainen maagisen realismin ur-teksti joka etenee unen logiikalla ja symboliikalla huomattavasti tiheämmin kuin selkeämmät seuraajansa Gabriel Garcia Marquez jne.
Onko Comalan kylä kiirastuli tai limbo, ainakin se on juuttunut johonkin välitilaan elämän ja kuoleman rajalle samoin kuin monet sen asukkaat joissa halut ja toiveet eivät kohtaa realiteettien kanssa ja lopputuloksena on maan myrkyttävää katkeruutta (eikä liene sattumaa että Páramon tilan nimenä on Puolikuu...)

Merkillinen teos, jossa iso osa tuntui menevän reippaasti ohi niin että lukemista jatkoi flow'lla yrittämättä liikoja takertua että mitäs mikäkin yksityiskohta tarkoitti (samalla tavalla kuin Sadan vuoden yksinäisyyden monimutkaisesti solmiutuvan suvun  ja lukuisien samojen nimien kanssa).
Mutta unenomainen, painostava, painajaismainenkin tunnelma kuitenkin toimii sen verran vahvasti että haluan palata tähän kyllä joskus uudestaan.

Kirjan on lukenut myös Margit.

Almudena Solana - The Curriculum Vitae of Aurora Ortiz

Nuori nainen, leski, etsii työtä, mieluiten jonkun rauhallisen talon talkkarina. Tätä varten hän laatii työnvälitysfirmalle kirjeitä, laajoja selostuksia kuka on ja selostuksia elämästään ja kaikesta. Ja kun hänen ystävälleen, josta oli myös kirjoittanut, tarjotaan yhtä työpaikkaa, hän tietysti loukkaantuu mutta juttu etenee omilla tavoillaan...
Espanjalaisen Almudena Solanan esikoisromaani nojaa vahvasti Aurora Ortizin henkilöön, ja mitä viehättävin persoona Aurora onkin, sellaisilla tavoilla jotka eivät CV:stä paljastuisi: galicialainen maalaistyttö vähäisellä koulutuksella, muuttanut Madridiin miehen työn perässä, mutta kun mies kuoli niin jotain pitäisi keksiä (ei niinkään rahan vuoksi, säästeliäällä elämällä tulee toimeen leskeneläkkeellä, mutta työn itsensä vuoksi).
Mutta, no, tarina haahuilee vähän sinne tänne, osa sivujuonteista jäi hyvin irrallisiksi ja päämäärättömiksi ja jotkut toiset vain katoavat.
Parhaimmillaan tästä tuli mieleen Barbara Pymin kirjat, hienovaraisella huumorilla väritetyt henkilövetoiset arkisen elämän kuvaukset, mutta sen kannalta sinänsä ansiokas pointti yksilön ja kasvottomaksi pyrkivän byrokratian (jota tässä edustavat kovat työmarkkinat, korkea työttömyys näkyy myös Espanjassa) ristiriidasta käy turhan alleviivaavaksi ja muissa henkilöissä olisi vielä ollut kehitettävää ainesta, ja tuosta pointista katsoen taas suuri osa kirjasta leviää miten sattuu. Yhdestä kansiblurbista olin ymmärtävinäni että kirjan alku olisi ollut itsenäinen novelli joka sitten laajennettiin romaaniksi, mutta ei tämä nyt oikein tavoittanut romaanin muotoa.
Parhaimmat osat viittaavat potentiaaliin jota ei tässä täysin käytetty.

Kirja sijoittuu Frau, Signora & Bibi -haasteeseen, ja Helmet-lukuhaastesta otan kohdan 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia (en ole ihan varma tarkalleen mitä, mutta jotenkin se liittyy elämiseen)

Alicia Giménez Bartlett - Petra Delicado ja merkityt tytöt

Kun toisaalla puheeksi tuli Frau, Signora & Bibi -haasteeseen sopivat kirjat, erityisesti genrekirjat, nämä Petra Delicadot mainittiin yhtenä sopivana dekkariedustajana: Alicia Giménez Bartlett kirjoittaa espanjaksi ja asuu Barcelonassa, johon myös nämä kirjat sijoittuvat. Ja kun kirjastosta löytyi heti ensimmäinen osa (suom. Jukka Koskelainen), ja sitkeästi roikkuva flunssa kannusti lukemaan jotain lukusukkulamaista, niin tämä osui paikkaansa.

Sarjan ensimmäinen osa alkaa keskellä yksityiselämäsotkuja, vaikka työpuolella joudutaankiin uuteen tilanteeseen: Petra on toisen avioeronsa jälkeen muuttamassa uuteen taloon, vaikka molemmat ex-miehet yhä vähän kummittelevat nurkissa ja uusi elämä lähtee muutenkin vähän yskiskellen käyntiin, enemmän suunnitelmissa kuin todellisuudessa.
Työssä tulee nimittäin uudet haasteet: Petra on hyvin koulutettu, asianajaja yms mutta nykyisessä työssään poliisissa on lähinnä keskittynyt arkistonhoitoon, kenttätyöstä ei ole kokemusta. Kunnes sitten sopivasti oli miehistövajausta kun tuli uusi juttu: joku tyttö oli raiskattu, ja raiskaaja ei muuten ollut niin paljoa väkivaltaa käyttänyt mutta tekonsa lopuksi oli jollain piikkisysteemillä jättänyt merkin tytön käsivarteen. Työparikseen/alaisekseen Petra saa Fermin Garzónin, tuntuvasti vanhemman ylikonstaapelin jolla on runsaasti kenttäkokemusta muttei kovin paljoa kunnianhimoa...ja tietysti raiskaustapaus ei jää ainoaksi, ja pian on mediakin ryöpyttämässä asioiden hoitoa...

Minua vaivasi se, mistä ranskalaiset käyttivät ilmaisua un cœur simple. Halusin kaiken olevan tasapainoista ja selkeää. Halusin rikollisten olevan pahoja ja uhrien viattomia. Halusin yhteiskunnan olevan valmis kostamaan vääryydet. Poliisin piti olla moraalinen linnake kaiken kaaoksen keskellä. En ollut varautunut kohtaamaan joka suunnalta huokuvaa vihamielisyyttä.

Luonnollisesti tätä lukiessa tuli ajatelleeksi Leena Lehtolaisen Maria Kallio -kirjoja, molemmat käsittelevät rikosjuttuja poliisitutkimuksina niin että mukana on myös aimo annos poliisilaitoksen sisäisiä suhde- ja valtakuvioita sekä tietysti kohtaamisia median, todistajien, epäiltyjen yms. kanssa, ja höysteenä sitten päähenkilön omia henkilökohtaisen elämän säätöjä. Ja päähenkilöissäkin on vähän samaa tuntua, kumpikaan ei ole mikään ansarikukkanen kun joutuu oppimaan pärjäämään usein varsin sovinistisessa työympäristössä ja yksityiselämässäkin on jonkin verran räväkkyyttä (joskin Petra ei ole samalla tavalla "hyvä jätkä" kuin Maria ja viljelemänsä kulttuuriviittauksetkin ovat enemmän kirjallisuusklassikoista kuin suomipunkista).Kirjojen sävytkin muistuttavat toisiaan, perusvakavasta sisällöstä huolimatta teksti on sujuvaa, karikatyyreja ja tilannekomiikkaa kylvetään sopivasti että kaikki ei kuitenkaan ole niin kuolemanvakavaa.
Siinä määrin näissä on samaa, että jos on viihtynyt Maria Kallion seurassa niin varmaan niin tekee myös Petra Delicadon kanssa.

Erojakin on. Työpari Fermin Garzónin rooli on suurempi kuin kenenkään Kallion kollegan, ja monella tapaa kirjan keskellä on myös Petran ja Ferminin yhteistyö ja sen sujuvuus. Merkittävin ero näkyy ehkä kuitenkin tuossa ylläolevassa sitaatissa: kaikkien osapuolien suhtautuminen poliisiin on huomattavasti negatiivisempaa, epäillyt, todistajat, asianomaiset, uhrit ovat pääsääntöisesti varsin epämiellyttävää väkeä kaikki, media suorastaan raivokas, eivätkä päähenkilötkään ole mitään puhtaita pulmusia: Fermin Garzón on varsin jääräpäinen ja hieman saamaton, ja Petra itse osoittaa aika ajoin aikamoista häikäilemättömyyttä, muutamakin tempaus on sellainen että suomalaissisarensa ei ikinä moista olisi tehnyt...mutta tämä itse asiassa sopii minulle hyvin, tilanteisiin tulee lisää kiinnostavaa ristiriitaa ja Petra ei ole ihan Mary Sue.
Ja tietysti oli mukava bongailla joitain tälle lukijalle tutun Barcelonan maamerkkejä, mutta ei niitä tässä osassa niin valtavasti ole, saman verran tai vähemmän kuin Kallioissa Espoota (ja selvästi vähemmän kuin Bruneteissa Venetsiaa).

Kirjaa on luettu kohtalaisen paljon blogeissa, mm. Kirsi, Erja, Norkku, Mari A...

Ai niin, Helmet-haaste. Koska luin kirjan sairastamista piristämään, niin tämähän osuu sitten kohtaan 4. Kirja lisää hyvinvointiasi.

Pedro Calderón de la Barca - Elämä on unta

 

Vaikka tässä taannoin juhlistettiinkin Shakespearen ja Cervantesin kuolemien 400-vuotismuistoa, niin kompromissina Lukuharjoituksia-haasteeseen päädyin lukemaan vähän myöhempää espanjalaista klassikkonäytelmää, Pedro Calderón de la Barcan Elämä on unta (suomennos Helvi Vasara).

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat Puolaan (joka tässä tapauksessa lienee vastine kaukaiselle satumaalle), jonka kuningas Basilio on vanginnut poikansa Segismundon kaukaiseen torniin: aikoinaan tämän syntyessä kun ennustettiin että tämä tulisi tuottamaan tuhoa ja hävitystä valtakuntaan joten kuningas päätti salata pojan olemassaolon tältä itseltäänkin. Kokeeksi Basilio päättää kuitenkin tuoda poikansa prinssiksi hoviin ja katsoa miten tämä käyttäytyy, mutta äkkiväärän luonteensa vuoksi Segismundo tosiaan aiheuttaa tuhoa, jolloin tämä palautetaankin torniin väittäen että vierailu hovissa olikin vain unta eikä totta. Mutta eräät sotilaat, nyt tietoisina prinssin olemassaolosta, lähtevät vapauttamaan tätä...
Mukana on myös sivujuonteita, keskeisimpänä aika shakespearemainen idea Rosaura-neidosta joka on alussa naamioitunut mieheksi ja tulee Puolaan etsimään oikeutta (kostokin kelpaa), ja tätä seuraavasta Clarin-narrista.

Juonenkäänteet ovat itsessään varsin kiinnostavia, ja aiheiden karuudesta huolimatta tässä on kuitenkin komediaa (onnellista loppua myöten) ja runoutta. Joskin kun aikakauden tyylinä on barokki, niin tässäkin on paisuttelua ja koristeellisuutta, erityisen hämmentäviä ovat lukuisat hyvin pitkät monologit, jotka varmaan tekevät tästä aika raskaan esitettävän (esim. kolmannen näytöksen kymmenennessä kohtauksessa Rosauralla on kuuden sivun mittainen monologi, jonka perään tulee heti kaksi sivua Segismunon puhetta...). Ekspositiota riittää enemmän kuin toimintaa, vaikka toimintaakin on.

Huomionarvoiseksi tämän näytelmän tekee myös käsitellyt filosofiset ja teologiset teemat. Nimikin jo viittaa keskeiseen aiheeseen: elämää tarkastellaan ikuisuuden näkökulmasta, ja silloin maallinen elämä on vain hetkellinen jakso, kuin uni, mutta se mitä unessakin tekee on merkityksellistä. Segismundon ensivierailu hovissa on onneton, ja sen seuraukset samoin, mutta tämän jälkeen vaikka pitääkin mahdollisena että tämä mitä hän nyt kokee on unta ja väliaikaista, ei silti kannata tehdä mitä tahansa, kannattaa toimia oikein ja hyvin.

Toinen teema on kysymys vapaasta tahdosta, predestinaatiosta ja armosta: vaikka synkkä astrologinen ennustus näyttääkin toteuttavan itsensä ja tekoa ennakoiva rangaistus olisi oikeutettu, Segismundo kääntää tilanteen ja oman moraalisen käytöksensä ympäri ja samoin Basilio hylkää ennustuksen predestinaation, koska sillä on itse vain edistänyt sen toteutumista.

Luis Negrón - Mundo Cruel

 

Jatkamme tuntemattomien kirjailijoiden novellikokoelmilla joita olen jostain hyllyyn poiminut: kyseessä on ilmeisesti puertoricolaisen Luis Negrónin esikoiskokoelma, yhdeksän novellia (joista pari luin taannoisen lukumaratonin aikana) ja olisi tämä periaatteessa luettavissa vaikka yhdeltä istumalta.

Aló? ...Yo girl, tanto time!...Hey listen, did La Edwin call you?...The one who thinks he's so manly...Girl, yes, the baby of the group...How weird because he's been calling everybody...

Kokoelma on temaattinen kokonaisuus, kaikki liittyvät jollain tavalla monenkirjavaan homoalakulttuuriin San Juanissa, monista eri näkökulmista ja usein suoraa minä-kertojaa käyttäen tai joskus sarjana kirjeitä tai tuossa ylläolevassa lainauksessa Hilda Husso -tyylisesti puhelinkeskustelua josta kuullaan vain toinen osapuoli (ja toisesta osapuolesta ei niin väliäkään, kun on hyvä juttu kerrottavana).

Novellit ovat tosiaan aika lyhyitä ja satiirisia, tarinoista osa aika suoraviivaisia ja osassa taas löytyy yllättävän absurdeja käänteitä (mm. niminovellin omalaatuisessa dystopiassa tai kansikuvan viittaaman For Guayaman seikkailussa...). Tekstin sävy ei ole aina niin arkirealistinen mutta hahmoissa, näiden puheissa ja käytöksessä on kuitenkin uskottavuutta.
Kannen blurb liioittelee niinkuin ne tapaavat tehdä mutta kyllä tässä ehkä puolet on mainioita tarinoita (mainittujen Mundo Cruelin, For Guayaman ja La Edwinin ohella pidin myös The Vampire of Mocasta) ja muutkin luettavia.

Luis Martín-Santos - On aika vaieta

On aika vaieta päätyi luettavaksi samasta syystä kuin aiempi Baselin kellot: 1001 Books -listan tuntemattomampia teoksia joka ei nyt valtavasti houkutellut mutta joka saattaisi olla ehkä ihan mielenkiintoinen...
Ja kun tämä Matti Rossin käännös löytyi sopuhintaan kirjamessuilta niin luetaan nyt sitten.

Luis Martín-Santosin ainoa romaani on ilmeisesti espanjalaisen kirjallisuuden moderneja klassikoita, kirja joka toi James Joycelta tuttuja tekniikoita espanjalaiseen romaaniin, eli luvassa on fragmenttista kerrontaa, vaihtuvia näkökulmia, tajunnanvirtaa ja sen sellaista. Hieman nikottelin alussa kun mm. tajunnanvirta ei mitenkään ole suosikkikerrontatekniikoitani, pikemminkin päinvastoin, mutta tämähän olikin loppujen lopuksi varsin sujuva kirja joka ei uhrannut luettavuutta muotokokeiluille.

Päähenkilömme Don Pedro tutkii lääketieteellisessä instituutissa perinnöllisiä syöpiä ja hellii kunnianhimoisia haaveita vaikka koe-eläiminä käytetyt hiiret kuolevatkin ennen aikojaan ja muutenkin työssä on vastuksia...ja täysihoitolan jossa Pedro asuu omistavat kolmen sukupolven naiset ovat katsoneet Pedron mitä sopivimmaksi puolisoksi, vävyksi ja isovävyksi, nyt pitää vain saada Pedro huomaamaan asia...
Tietystä mustasta huumorista huolimatta tämä on kuitenkin varsin synkkä kirja, haaveet ja toiveet kuolevat siinä missä koe-eläimetkin: ei siis kaikkein herkimmille. Itsekään en nyt tätä ihan mestariteokseksi julista mutta luettava oli.

Carlos María Domínguez - Paperitalo

Tämä sattui käteen kirjaston hyllyjä vilkuillessa, pienoisromaani jonka alkuasetelma vaikutti viehättävältä: nainen ostaa Emily Dickinsonin kokoelman ja poistuessaan kaupasta kirjaan syventyneenä kävelee auton alle. Tästä alkaa tapahtumaketju joka johtaa toiselle puolelle maailmaa muiden varsin eksentristen kirjahullujen pariin.

Kirja kirjoista siis, ja sellaisena toki ahkeria lukijoita kiinnostava, ja huomaan tästä löytyvän lukuisia blogiarvioitakin (linkkaan nyt vaikka Jennin, Marian ja Suketuksen). Paikka paikoin tästä tuli mieleen Borges ja Calvino, tiivistä metatietoista tekstiä hivenen nyrjähtäneessä todellisuudessa, ja vähän tuli mieleen myös Zafonin Tuulen varjon kauhuun päin kallellaan oleva pohjavire. Sulavaa tekstiä (suom. Einari Aaltonen), lyhyt kirja jossa iso fontti, tämän luki hyvin vauhdilla ja luulen että myös saattaa unohtaa aika vauhdilla, jos ei muutama viehättävä kuvajainen jää kummittelemaan takaraivoon.
Varsinkin kun en ole mikään intohimoinen kirjahamstraaja, eli kirjan piikit eivät suoraan osu minuun...

Evelio Rosero - Good Offices

Tällainen löytyi Akateemisen alennusmyynnistä, tekijästä tai kirjasta en ollut ikinä kuullutkaan mutta toki kolumbialaisen pienoisromaanin voi kokeilla lukea...

Bogotálaisen seurakunnan ylläpitämää vähävaraisten ruokatarjoilua hoitaa kyttyräselkä Tancredo ja kolme vanhaa naista joita kutsutaan yhteisellä nimellä Liliat. Työ on kuluttavaa, usko, toivo ja rakkaus ovat alkaneet kuihtua ja inhimillisyys rapistua. Eräänä iltana kun seurakunnan varsinaisella kirkkoherralla on muuta menoa, messun tulee pitämään toinen pappi, jonka erikoinen karisma saa seurakunnan väessä aikaan murroksia ja salatut ajatukset ja tunteet purkautuvat...

Henkilöt olivat kiinnostavia mutta jossain vaiheessa tarina ja kieli karkaa vähän liiankin runollisen unenomaiseksi, ensimmäiset kaksi kolmasosaa vetivät hyvin mutta lopusta ei oikein saanut mitään otetta. Enemmän "tulipahan luettua"-osastoa kuin varsinaisesti ihastuttanut kirja. 

Manuel Puig - Särkyneen sydämen tango

Manuel Puigin kirja nousi luettavaksi kun etsin jotain luettavaa Etelä-Amerikasta, ja huvitti hakea jotain muuta kuin Gabriel Garcia Marquezia.

Särkyneen sydämen tango on kuvaus joukosta kiemuraisia rakkausjuttuja argentiinalaisessa pikkukaupungissa 30- ja 40-luvulla. Keskeinen henkilö on komea Juan Carlos, äitinsä ja sisarensa silmäterä ja kaupungin kaikkien naisten ihailema, joka tuberkuloosistaan huolimatta kuluttaa aikansa naisseikkailuissa, ryyppäämisessä ja uhkapeleissä. Néne, yksi ystävättäristä, hylkää Juan Carlosin tämän sairauden vuoksi ja nai toisen, mutta ei koskaan unohda rakkauttaan...

Kirjan tyyli on fragmenttinen, alkaen Juan Carlosin kuolemasta ja siirtyen sitten menneisyyteen. Kerronta on toteutettu lehtileikkeiden, kirjeiden, keskustelujen, yksityiskohtaisesti kuvattujen arkitoimien tai vaikka poliisiraportin avulla ja sekaan on ripoteltu tangojen ja bolerojen sanoituksia, viittauksia elokuviin ja radion sarjakuunnelmiin, mainoksia yms jotka heijastuvat myös henkilöiden tekemisiin ja ajatuksiin.

Täytyy myöntää että en kovin paljoa jaksanut tästä innostua. Kerronnassa fragmenttisuus ylipäänsä oli toimivaa mutta ne pitkät sisäiset monologit ja fotorealistisella otteella kuvatut arkitoimet olivat usein puuduttava kerrontakeino, olivat sitten parodisia tai eivät. Ja taas kerran tämä on ehkä ollut joskus vaikuttavaa mutta teemana ironinen näkökulma keskiluokan ennuihin on nykyisellään lähes sietämätön klisee.

Silti, näiden ihmisten kirjo ja populaarimedian tarinoiden heijastuminen näiden suhteisiin saivat minut kuitenkin lukemaan tämän loppuun.

¡Hola! español -haasteen vähimmäisvaatimukset saadaan tässä suoritetuksi, hyllyssä olisi kyllä vielä lisää luettavaa...

Avilan Teresa - Sisäinen linna

Kun olin kirjan aloittanut se tuli puheeksi yhden tutun kanssa, tämä ei ollut erityisemmin kirjasta pitänyt: kirjassa harjoitettu kategoriointi ja numeroitujen listojen laatiminen ei oikein hänen ajatteluunsa sopinut, rakenne tuntui keinotekoiselta eikä hän näin oikein päässyt kiinni Teresan ajattelusta. Minulle taas tällainen systemaattisesti ja hallitussa rakenteessa etenevä teksti sopi paremmin...

Sisäinen linna on Avilan Teresan, espanjalaisen mystikon ja karmeliitta-uudistajan esitys mystisestä kokemuksesta ja sielun vaelluksesta kohti Jumalaa läpi linnan seitsemien asuntojen. Kirjassa edetään asunto kerrallaan tarkastellen mitä kussakin tilassa tapahtuu ja miten sielu toimii, ihanteellisemmissa ja vähemmän ihanteellisissa tapauksissa. Ja selittäessään asioita Teresa on tosiaan viehättynyt erittelemään asioita kohta kerrallaan (järjestelmällisyydestä ja kurinalaisesta ajattelusta oli varmasti apua luostaritoiminnan organisointiuudistuksissa...)
Toisaalta Teresa nojaa paljon omiin kokemuksiinsa, on sopivan maanläheinen ja käyttää värikkäästi metaforia asioita selittäessään ja on näin erinomaisen luettava nykyäänkin (jonkin verran rasitti kirjailijan toistuva itsensä vähättely, ei sillä että olisin kaivannut jotain valtavaa itsekehua mutta vähän neutraalimpi linja olisi ollut sopiva...mutta historialliset olosuhteet ilmeisesti johtivat tuohon tyyliin...). Toki paljon meni minulta myös ohi (erityisesti ne viimeiset asunnot alkoivat olla paikoin aika korkealentoisia) mutta toisaalta näihin tiheisiin mystikko-spiritualiteetteihin on kai tarkoituskin palata uudestaan jolloin ne paljastavat uusia puolia itsestään jos itse on muuttunut...

Toinen merkintä Margitin ¡Hola! español -haasteeseen!

Camilo José Cela - Pascual Duarten perhe

Satunnaisvalinta kirjastonhyllystä kun silmäilin jotain espanjankielistä Margitin ¡Hola! español -haasteeseen, sopivan ohut ja kas, Camilo José Cela on nobelisti ja Otavan kirjaston kirjoista olen pitänyt...

Ensi sivuilta minua tervehti havainto että huolimatta kirjoitusajankohdastaan (1942) tämähän on goottilainen romaani, vaikka toki edellisten vuosisatojen brittiläisiä huomattavasti maanläheisempi. Pääosan kirjasta muodostaa Kastilian maaseudulta kotoisin olevan Pascual Duarten muistelot, jotka tämä on kirjoittanut vankilassa odottaessaan kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa, tai ennemminkin osa muistelmista (Pascual mainitsee muutamien sivujen kadonneen välistä ja käsikirjoitus loppuu kesken, epäselväksi jääden onko niitä kirjoitettu). Mukana on myös löytyneen käsikirjoituksen puhtaaksikirjoittajan kommentit, saatekirjeitä ja muita fragmenttisia lähteitä.
Pascual on eräänlainen eksistentialistinen ajautuja, joka toki räpistelee kohtaloa vastaan mutta niin vain irrottautuminen on vaikeaa ja elämä on kovin väkivaltaista, ja ehtiipä hän kolme henkilöä tappaakin ja lukuisia muita henkilöitä nyt kuolee muuten vain. Mutta noin muuten Pascual on varsin sympaattinen henkilö ja hienovarainen musta huumori ja Celan elegantti mutta värikäs tyyli siivittää tarinaa (enkä Erkki Kirjalaisen käännöksestäkään huomannut valittamista).
Suuren osan kirjasta teksti oli viehättävää vaikken nyt ihan tajunnutkaan että mikä tässä oikein on pointtina, ja loppuun päästessäkin jäi hieman ihmetyttämään että mikä tässä nyt sitten oli pointti mutta kirja pysyi viehättävänä.

Viimein juna tuli. Kaikki tulee tässä elämässä aina ennemmin tai myöhemmin, kaikki paitsi loukattujen anteeksianto, joka toisinaan näyttää ihan kuin varta vasten pakenevan yhä saavuttamattomammaksi. Nousin vaunuun, ja kun olin puolitoista vuorokautta keikkunut puolelta toiselle, saavuin viimein tuttuakin tutummalle kotikylän asemalle, joka oli kangastellut mielessäni koko matkan. Ei kukaan, ei kerta kaikkiaan kukaan taivaan Jumalaa lukuun ottamatta tiennyt että olin tulossa, ja silti minä jonakin hetkenä kuvittelin - ties minkä omituisen päähänpiston villitsemänä - että laituri olisi täynnä riemuitsevia ihmisiä, jotka ottaisivat minut vastaan kähet koholla, heiluttaisivat liinoja ja huutaisivat minun nimeäni niin että seutu raikuisi.