Vaikka tässä taannoin juhlistettiinkin Shakespearen ja Cervantesin kuolemien 400-vuotismuistoa, niin kompromissina Lukuharjoituksia-haasteeseen päädyin lukemaan vähän myöhempää espanjalaista klassikkonäytelmää, Pedro Calderón de la Barcan Elämä on unta (suomennos Helvi Vasara).
Näytelmän tapahtumat sijoittuvat Puolaan (joka tässä tapauksessa lienee vastine kaukaiselle satumaalle), jonka kuningas Basilio on vanginnut poikansa Segismundon kaukaiseen torniin: aikoinaan tämän syntyessä kun ennustettiin että tämä tulisi tuottamaan tuhoa ja hävitystä valtakuntaan joten kuningas päätti salata pojan olemassaolon tältä itseltäänkin. Kokeeksi Basilio päättää kuitenkin tuoda poikansa prinssiksi hoviin ja katsoa miten tämä käyttäytyy, mutta äkkiväärän luonteensa vuoksi Segismundo tosiaan aiheuttaa tuhoa, jolloin tämä palautetaankin torniin väittäen että vierailu hovissa olikin vain unta eikä totta. Mutta eräät sotilaat, nyt tietoisina prinssin olemassaolosta, lähtevät vapauttamaan tätä...
Mukana on myös sivujuonteita, keskeisimpänä aika shakespearemainen idea Rosaura-neidosta joka on alussa naamioitunut mieheksi ja tulee Puolaan etsimään oikeutta (kostokin kelpaa), ja tätä seuraavasta Clarin-narrista.
Juonenkäänteet ovat itsessään varsin kiinnostavia, ja aiheiden karuudesta huolimatta tässä on kuitenkin komediaa (onnellista loppua myöten) ja runoutta. Joskin kun aikakauden tyylinä on barokki, niin tässäkin on paisuttelua ja koristeellisuutta, erityisen hämmentäviä ovat lukuisat hyvin pitkät monologit, jotka varmaan tekevät tästä aika raskaan esitettävän (esim. kolmannen näytöksen kymmenennessä kohtauksessa Rosauralla on kuuden sivun mittainen monologi, jonka perään tulee heti kaksi sivua Segismunon puhetta...). Ekspositiota riittää enemmän kuin toimintaa, vaikka toimintaakin on.
Huomionarvoiseksi tämän näytelmän tekee myös käsitellyt filosofiset ja teologiset teemat. Nimikin jo viittaa keskeiseen aiheeseen: elämää tarkastellaan ikuisuuden näkökulmasta, ja silloin maallinen elämä on vain hetkellinen jakso, kuin uni, mutta se mitä unessakin tekee on merkityksellistä. Segismundon ensivierailu hovissa on onneton, ja sen seuraukset samoin, mutta tämän jälkeen vaikka pitääkin mahdollisena että tämä mitä hän nyt kokee on unta ja väliaikaista, ei silti kannata tehdä mitä tahansa, kannattaa toimia oikein ja hyvin.
Toinen teema on kysymys vapaasta tahdosta, predestinaatiosta ja armosta: vaikka synkkä astrologinen ennustus näyttääkin toteuttavan itsensä ja tekoa ennakoiva rangaistus olisi oikeutettu, Segismundo kääntää tilanteen ja oman moraalisen käytöksensä ympäri ja samoin Basilio hylkää ennustuksen predestinaation, koska sillä on itse vain edistänyt sen toteutumista.
2 kommenttia:
Huhhuh, kuuden sivun monologissa saa olla aika hyvä näyttelijä että sitä jaksaa kuunnella. Melkoisen kiemuraiselta kuulostaa juoni tässä, ei aivan Figaron häät -tasoa mutta kuitenkin. Tämän haasteen hyvä puoli on ehdottomasti se että pääsee tutustumaan itselle vieraisiin teksteihin ja tekijöihin.
Joo, noiden tolkuttoman pitkien puheiden vuoksi tätä on jotenkin vaikea kuvitella näyttämölle, vaikka esitettynä varmaan juonessa hyvin pysyisikin kärryillä...
Lähetä kommentti