Satunnaisnostoja kirjastohyllystä, joskin kun lainasin tämän huomasin että sama runoilija olikin mukana myös viime kuussa bloggaamassani Abbasid-dynastian aikaisen arabirunouden antologiassa.
No, mikäs siinä, kyllä tähän sieti tutustua laajemminkin ja suomeksi (suomentajana Jaakko Hämeen-Anttila). Abul oli tuon antologian runoilijoista viimeinen (eli siis kuitenkin noin tuhat vuotta sitten), aikana jolloin kalifaatti oli jo ongelmissa ja muutenkin Abul kokee ympärillään olevan vain kurjuutta ja rappiota ja tuotantonsa keskeinen sisältö on siis että kaikki on turhaa ja parempi kuin kuolla on olla syntymättä.
Näitä runoja kun lukee sivukaupalla niin lopputulos alkaa olla itsessään jo varsin huvittava, kyllä oltaisiin jaxuhalien tarpeessa. Ja toisaalta tutultahan moni asia kuulostaa, hyvin voisi Abul kirjoittaa nykyajastakin.
Te sivistyneet miehet!
Teitä miellyttävät
koristeet, kärpästen surinat.
Susia ovat runoilijanne,
varkaita lauluineen
ja lurituksineen.
Ystävilleen pahempia
kuin viholliset.
Ahnaammat sanoja varastamaan
kuin röyhkeät rotat.
Minä sijoitan teihin
turhaa ylistystä.
Yhtä hyvin
me voisimme pilkata toisiamme.
Teidänkö joukossanne kuluttaisin
vanhuuden päivät
niin kuin kulutin hukkaan
nuoruuden päivät?
Minä heitän syrjään
kauniit sanat, jätän kaiken
erämaan poikien laulettaviksi.
Runous on turhaa,
kunniatonta, ja tuottaa
vain silkkaa tappiota.
Jättäkää minut rauhaan.
Minä lakkaan puhumasta sekavia,
sulkeudun oven taakse
odotan kuolemaani.
