Eipä ollut Anja Vammelvuokaan ennestään tuttu kirjailija muuten kuin ajoittain nimen nähden runohyllyjä selatessa...
Tämä on suht myöhäistä tuotantoaan, ja kokoelman alussa olevissa runoissa käsitellään leskeyttä, puolison kuolemaa, henkilökohtaista ja usein akuuttia kaipausta ja surua. Tämän jälkeen siirrytään yhteiskunnallisille areenoille, poliittisesti tunnustetaan voimakkaasti punaista väriä mutta samalla katsellaan nuorempaa polvea (vuosi on 1973, kuohuvaa aikaa), itse pitkän linjan vasemmistorunoilijana hieman sivusta ajoittain hymähdellen muttei vailla ymmärrystäkään kun on ehkä itse ollut samanlainen...
Vähän tästä tulee mieleen Arja Tiainen, ei ehkä samanaikaisena mutta samanikäisenä.
Kirkkaimmillani uljaimmillani olin paljolti väärässä.
Sen totuuden iskut pitävät minut elossa,
kun sukupolveni luutuu.
