Tämä Carlo Lucarellin moderni dekkari (suom. Tapani Kilpeläinen) tuli vinkatuksi joskus, siispä kokeiluun.
Bolognassa on käynnissä omalaatuinen murhasarja jossa opiskelijoita murhataan hyvin raa'asti, mutta vähäiset todistajanlausunnot potentiaalisesta murhaajasta tuntuu aina kuvaavan eri henkilöä...joka merkillisesti näyttää aina edellisen murhan uhrilta. Tätä juttua selvittelemään laitetaan nuori naispoliisi Grazia Negro jota kollegat ahkerasti tytöttelevät.
Grazian etenemistä jutun parissa kuvataan kolmannessa persoonassa, tämän lisäksi näkökulmansa saavat mukaan minä kertojina myös sarjamurhaaja lempinimeltään Leguaani ja sokea mies Simone joka sattumalta on kuullut Leguaanin äänen ja kykenee siis sen tunnistamaan...jos henkilö vain löytyisi laajasta kaupungista.
Sokeasta todistajasta tuli heti mieleen pari aiemmin näkemääni elokuvaa, Dario Argenton giallo-klassikko Il gatto a nove code ja sitä (ja paria muuta genren klassikkoa) ansiokkaasti matkiva Sergio Pastoren Sette scialli di seta gialla, joissa käytettiin samaa kikkaa. Ja kun vähän matkaa olin kirjaa lukenut ja kulmia kohotellut niin huomasin että näköjään ensiassosiaationi onkin oikea, ei tämä ole tavallinen dekkari, tämä on gialloa. Tarina laukkaa kuin hirvi ja sisältää kimurantteja juonenkäänteitä, paljon verta ja räikeän roskahtavaa estetiikkaa, jossa tunnelman rakennus on paljon tärkeämpää kuin ovatko henkilöt uskottavia tai onko tarinassa kauheasti järkeä.
Sinänsä oli kiinnostava nähdä kuinka genren tyyppiominaisuudet on sovitettu kirjaksi, mutta myönnän että pidin enemmän leffoista.
Kirjan ovat lukeneet myös Mette, Arde ja Piia
