Messujen keskelle yksi lukukokemus: Claudio Magrisilta olin aiemmin lukenut pienoisromaanin Ymmärrättehän ja siitä pitänyt sen verran että piti tämäkin lukea, mutta, niin, mikäs tämä oikein onkaan?
Alussa oli sana, vasta sen jälkeen tulevat taivas ja maa, samoin metsät ja karhuemot. Metsällä ei ole sanoja, se on alkuperän hämäryyttä joka kutsuu takaisin helmaansa kaikki asiat ja muodot; se on Artemis joka ei osaa katsoa itseään eikä kertoa itsestään. Elämää joka hajottaa yksittäiset elämätä tuntematta kieltä, jolla ilmaista tuota lakkaamatonta muodonmuutosta. Tarina kiinnittyy muotoon, merkitsee sen, irrottaa sen eteenpäin virtaamiselta ja unohdukselta, kiteyttää sen; nuo karhusta kertovat legendat ja kuvitelmat antavat metsän uumenissa vaanivalle pedolle merkityksen ja panevat sen aisoihin, ne ovat kulttuurin voitto metsän hämärästä.
Tekstien kohteena on joukko paikkoja, pienempiä tai suurempia, suurin osa jossain Triesten seutuvilla: omassa luvussaan kuvataan niin kahvilaa, vuorta, joukkoa saaria kuin puistoakin ja tekstit ovat kuin fiktiota, esseitä ja asiaproosaa olisi pilkottu palasiksi ja palasista sitten punottu uusia kokonaisuuksia antamaan impressioita paikoista ja niiden ympäristöstä. Varsinaista juonta ei harrasteta ja henkilötkin ovat sivussa, tulevat ja menevät...
Triestellä kaupunkina ja alueena on tietysti hyvin kirjava historia, Italian, Slovenian, Jugoslavian, Itävallan jne raja-alueena, ja tätä historiaa kirjassa sivutaan paljon vaikkakin tuollaisessa aika fragmenttisessa muodossa, ja kun keskeisestä rajamaasta (ristiriitainen käsite) on kyse, samalla mukaan tulee aimo annos koko Euroopan kulttuurihistoriaa: vaikka yksittäisistä rajallisista paikoista onkin kyse niin "kosmos" tarkoittaa kuitenkin koko maailmankaikkeutta.
Tuo yllä oleva sitaatti ja kirja muutenkin sointui sopivasti vähän aikaa sitten lukemieni Pikku prinssin ja Voyage au pays des arbresin kesyttämisajatusten kanssa, ikään kuin Magris yrittäisi kesyttää tilaa ja aikaa (ja ehkä päätyy kuvaamaan itseään, kuten kirjan alussa olevat motot myös antavat ymmärtää).
Myönnän olevani sillai tylsä että olisin ehkä kaivannut vähän selkeämmin johdattelevaa rakennetta, esim. niitä juonta tai henkilöitä, mutta näinkin kirjan luki vähän virtaavammalla tavalla, yrittämättä liian tarkkaan takertua että mistäs missäkin yksittäisessä elementissä on kyse. Suomentajana on joidenkin muiden uudempien italialaisten kirjojen tapaan Hannimari Heino.
Mutta pyykkärit rupattelevat ja laulavat uhmakkaasti, vaikka virtaavan veden laulu on alati sama ja se loppu tiedetään; miksi petät, miksi jätät, ennen rakastit etkä ollut tuollainen. Vesi huuhtoo pois plyn, hien ja nesteet jotka virtaavat hiljakseen hajoavassa ruumiissa. Elämä on säiliö, hapettumista, lautaselle hyytynyttä rasvaa ja kynsien alle jäänyttä töhnää, alusvaatteissa näkyvä keltainen viiru, Eroksen haikea sinettu; elämä tarvitsee pesuainetta ja toki siihen kelpaa myös tuo nuorten tyttöjen jynssäämä rosoinen saippua.
Kirjasta on kirjoitettu myös Kiiltomadossa ja Jäljen äänessä.
