Aleksandr Manzos - Kaikkien aikojen pelit

 

Kun videopelit asemoivat itseään kulttuurin kentällä ja ovat yhä suuremmassa osassa modernissa elämässä, on selvää että pelikulttuuriin ja pelien keskeisiin piirteisiin on syytä tutustua silloinkin kun ei itse aktiivisesti pelaa. Aleksandr Manzos on tarttunut toimeen ja tässä pelikulttuurin peruspaketissa esittelee kolmekymmentä keskeistä peliä vuosien varrelta (alkaen 70-luvun Pongista ja päättyen neljän vuoden takaiseen Papers, Pleaseen).

Valinnoissa ei ole valittu kaikkien aikojen suosituimpia pelejä (joskin niitä on mukana, Pac-Manista Tetriksen kautta Minecraftiin) eikä kaikkien aikojen parhaimpia pelejä (kenen asteikolla sellaiset valitaan, mutta varmaan sellaisiakin on mukana), vaan ennemmin käsitellään erilaisia pelilajeja niiden keskeisten edustajien perusteella, ilmiöitä, teknisiä ja taiteellisia ratkaisuja jotka ovat päätyneet hyvin vaikuttaviksi: eräänlainen "tiedä ainakin nämä pelit"-listaus siis. Joskus valittu teos on ollut alan pioneeri (Pong, Civilization, Doom), joskus lajityypissään keskeiseksi hioutunut teos (Final Fantasy VII, Grand Theft Auto III, Super Metroid).

Omakohtaisesti valikoima olikin kiinnostava, kun jonkin verran pelailua olen harrastanut ja pelikulttuuria seurannut (mm. Pelit-lehdestä, jonka toimittajista Manzos onkin parhaiten osunut omaan pelimakuuni, suosituksistaan on ollut syytä ainakin olla kiinnostunut), niin olen kuitenkin laajemmin alkanut pelailla vasta viime vuosina (käytännössä sen jälkeen kun hankin Steam-tunnuksen), joten en ollut pelannut juuri lainkaan kirjassa listattuja pelejä: niminä ne sen sijaan tunnistin kyllä kaikki, vaikkei kauhean selvää käsitystä ollutkaan mistä jossain Metal Gear Solidissa onkaan kysymys.
Vaikka juuri kyseisiä pelejä en ollutkaan juuri pelannut, niin teksteissä pääsin kuitenkin hyvin kiinni mistä on kyse ja mitä elementtejä erityisen huomionarvoisina näistä peleistä on syytä nostaa huomionarvoisiksi, kiitettävän yleistajuisia esittelyjä siis ainakin minulle (en sitten tiedä miten käy lukijan jonka kokemus rajoittuu johonkin Microsoftin pasianssiin kun pitää selittää metroidvaniaa tai 4X-pelejä tai kuinka hienoa on että Resident Evil -kauhuilussa on kömpelöt kontrollit tai Papers, Pleasen byrokraattisimulaattorissa tylsistyminen on osa kokemusta...)
Sen sijaan kirjan kuvituksesta pitää valittaa, mukana on kustakin pelistä yksi mustavalkoinen kuva, edustava se on ehkä Pongin kohdalla, joidenkin muiden kohdalla siitä saa selvää mutta aika monta kuvaa on lähinnä epämääräisiä suttuja josta ei saa mitään selvyyttä pelistä...

Mutta muuten erinomaisen kiinnostava teos: en välttämättä lähde nytkään kokeilemaan juuri näitä kuvattuja pelejä (paria ehkä) mutta hyvähän nämä on tietää, ihan sen kuuluisan yleissivistyksen nimissä.

Sigrid Undset - Stages on the Road

Norjalainen Sigrid Undset on tunnetuin historiallisista romaaneistaan, mutta muutakin tuotantoa tietysti löytyy, kuten vaikkapa näitä eri lehdissä julkaistuja esseitä joita tähän teokseen on koottu kuusi, kirjoitusajankohtana 20-luvun loppu eli aika jolloin Undset vastaanotti Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Toki näissäkin esseissä historiallista kerrontaa on vahvasti mukana, neljä esseistä on elämäkerrallisia, joskin lajityyppi on nimenomaan essee, ja ensimmäisessä, Ramón Lullia käsittelevässä, esseessä aloitetaan puimalla laajasti historiallisen romaanin kyvyttömyyttä (tai haluttomuutta) käsitellä kunnolla kohdeaikansa maailmaa, yhteiskuntaa, ajatusmalleja ja henkilöitä, kuinka helposti kirjailija vääristääkään kohdettaan kirjoittamalla oman aikakautensa näkökulmasta (jos siis Undset tai historialliset romaanit yhtään kiinnostavat niin tämä essee on hyvinkin lukemisen arvoinen).

Myös muissa henkilöesseissä, joidne kohteena ovat pyhimykset Angela Merici, Robert Southwell ja Margaret Clitherow sivutaan laajempia aiheita, Merici-essee on laajin ja ursuliinisisarten perustajan elämän ohella käsiteltiin laajemminkin naisten asemaa ja oikeuksia keskiajalta Undsetin päiviin asti, Southwell ja Clitherow keskittyivät enemmän henkilöihin, joskin kun molemmat olivat englantilaisia marttyyreja, kirkon ja valtion suhde tuli mukana...(totean tässä että itse olin näistä neljästä henkilöstä aiemmin kuullut nimenä Angela Mericin mutten tästäkään juuri sen enempää tiennyt, kolmesta muusta jos olen joskus kuullut niin olin kokonaan unohtanut, Undsetin henkilövalinnat eivät siis ole kaikkein ilmeisimpiä).
Kaksi muuta lyhyttä esseetä käsittelevät sitten juoruilua ja avioliittoa.

Esseevalikoimassa on paljon apologista henkeä, poleemisuuteen saakka: Undset, maallikkodominikaani, kirjoittaa katolisesta näkökulmasta pääosin protestanttisessa yhteiskunnassa, mikä on täällä tunnistettava positio. Mutta kun en sellaisten aiheiden apologioista, joiden puolella jo olen, niin suuresti välitä niin nämä osuudet eivät niin suuresti hetkauttaneet, mutta kiinnostavaa pohdintaa löytyy muutakin.

Lukuhaasteiden kannalta tämä on aikamoinen rajatapaus, kaksi kuudesta esseestä julkaistiin ensi kertaa norjalaisissa lehdissä ja neljä ruotsinkielisessä Credossa, eli koko teos ei sovi Frau, Signora & Bibi -haasteeseen, mutta huomioidaan nyt kuitenkin.
Samoin vain kaksi kuudesta esseestä sopii Naisen tie -lukuhaasteeseen, mutta mainitaan sekin.

Eduard Kotšergin - Risteillä ristityt

Eipä voi Eduard Kotšerginin lapsuutta 40-luvun Neuvostoliitossa kuvailla kauhean tavanomaiseksi. Ainakaan toivottavasti.

Toisen maailmansodan alussa isä teloitetaan ja puolalainen äiti pidätetään vakoojana, ja pikku-Eduard toimitetaan Leningradista muutaman vuoden ikäisenä vakoojien ja kansanvihollisten lastenkotiin Siperiaan. Siellä hieman kasvettuaan ja sodan loputtua kahdeksanvuotias Eduard karkaa tarkoituksenaan päästä takaisin Leningradiin, ja vaellus halki Neuvostoliiton vie seuraavat kuusi vuotta...systeemi kun oli sellainen että kiinnioton seurauksena toimitettiin aina kyseisen alueen lastenkotiin, joten matkustaa saattoi etapeissa alueelta toiselle, viettää aikaa (esim. talvet) kulloisessakin lastenkodissa ja paeta taas.
Ja kuten arvata saattaa tapahtumia riittää, lastenkodeissa on omanlaisensa kulttuurit ja toimintatavat ja matkoilla näkee myös monenlaista, kun jäniksenä liikkuu niin liikkuu väkisinkin alamaailmassa, jossa tulevat tutuksi myös monenlaiset risteillä ristityt (viittaa henkilöihin joille Kresty-tutkintovankila on tullut tutuksi).

Vaikka aika ja tapahtumat sinänsä rankkoja ovatkin, niin kirja on hyvinkin sujuvaa luettavaa, kerronnassa tuntuu pienen lapsen tapa suhtautua asioihin, kaikenlaista nyt vain tapahtuu ja kulloisetkin olosuhteet otetaan sellaisina kuin ne ovat, silloinkin kun joku vanhempi hajoaisi täysin vastaavassa tilanteessa...ja mukana on myös reilusti sellaista venäläisen ominaista hurtinmustaa huumoria.

En tiedä kuinka suuri osa tästä kirjasta on fiktiota, ilmeisesti ihan kaikkeen ei ole luottamista vaikka noin yleensä ottaen muistelmaksi tämä voidaan laskea...tarina kuitenkin etenee hyvin suoraviivaisesti, alun hämärien muistikuvien jälkeen elämää ensimmäisessä lastenkodissa kuvataan enemmän, muista lastenkodeista vähän pienempiä pätkiä ja välissä olevilta reissuilta parhaita paloja.

Tulikin mieleen että itse asiassa tämä teos muistuttaa aika paljon sellaisia vanhemmanmallisia nuortenkirjoja joita esim. Nuorten toivekirjastossa julkaistiin: poika pakenee kurjia oloja, seikkailee ja kokee vaaroja, tapaa ihmisiä, oppii asioita ja pääsee lopulta perille. Osa kirjan tapahtumista on toki sellaisia joita tuon kirjasarjan kirjoihin ei ehkä laitettaisi mutta hei, ei joku Musta veljeskunta nyt niin erilainen ole. Melkeinpä huvittaisikin tietää miten tämä menisi nykyteinille, vaikkei tätä kai nuortenkirjana markkinoida...

Suomennoksestakin tulee vahvasti ilmi, että alkukielinen teos on ollut aikamoista kielellistä tykitystä, jossa sekoitetaan mukana runsaasti alamaailman slangia, aikakauden lastenkotien ja katulapsien omia ilmaisuja ja ties mitä. Suomentaja Tuukka Sandström on vetänyt ilmeisestä pakosta ilmaisua hieman yleiskielisemmäksi, mutta kyllä tämäkin varsin herkullista kieltä on. Tyylinäyte Tšeljabinskin lastenkodin opettajalta (joka ei kiroillut, vastuullinen kasvattaja kun oli):

- No niin, ja jälleen te mahamörssärit olette tahrineet housunne ja leikitte rosvoa ja kasakkaa, te kärpästen imukärsät, te löyhkäävät peikot. Vai tahdotte te opiskelun sijaan vain ölistä ja ärveltää läpi elämän, niinkö, te syyhypunkit, te mumisevat sianpäät? Mitä sinäkin, takapuolinaama siinä auot leipäläpeäsi, tahdotko tintata vai nakata minua klapilla nuppiin? Yritäpäs. Sinä finnikaani olet jo naimaiässä, ja täällä vain kiillotat toisen luokan penkkiä. Kuuletko, tänään saat koko kriminaaliköörisi puolesta anella armoa opettajien edessä, muuten annan sinut vartijoille ja käsken nipistämään ilolihakset irti. Menikö jakeluun?! Ja te muut kurnukonnat, onko läksy hallussa? Tähän luokkaan tulee järjestys välittömästi tai minä teidät pierukepit tuuletan henkilökohtaisesti...


Näitä kuvauksia itä-blokin elämästä on viime ja tänä vuonna tullut luettua useita, tämä oli erinomaisen viihdyttävä lisä aiheeseen: 40-luvun Neuvostoliitto oli merkillinen miljöö ja tämä vaellus lastenkotien ja alamaailman välillä kiinnostava näkökulma, ja kun kerrontakin toimii...

Kustantamolta saatu arvostelukappale.

Koko Hubara - Ruskeat tytöt

Luin Koko Hubaran esseekokoelman Ruskeat tytöt.

Koska en ole ruskea tyttö, en sen tarkemmin pureudu suureen osaan siitä mitä Hubara sanoo (valkoisuuteni on lajia joka menee paikallisesta normista pitkin pohjois- ja keski-Eurooppaa, Välimeren rantamilla alan erottua muualta tulleeksi myös olemalla keskimääräistä pitempi. Tietysti erotun myös avattuani suuni mutta se on eri asia).
Mutta koska olen myös lukuisten eri identiteetinpalasten intersektio, kiinnitin toki huomiota joihinkin aiheisiin joista Hubara puhuu.
On tietysti klisee että valkoinen mies ei tykkää kun puhutaan jostain muusta kuin valkoisesta miehestä, näin en tee. Samalla minulla kuitenkin on syytä puhua ensisijaisesti omista kokemuksistani.

Jokin aika sitten kirjallisuuspiireissä Hubara herätti huomiota kommenteillaan Laura Lindstedtin Oneiron-kirjasta ja kulttuurisesta omimisesta. Tästä aiheesta eivät nämä Hubaran esseet juuri puhu, mutta kun aihe lienee yhä monille ongelmallinen niin siitä on kuitenkin hyvä puhua.
Oma anekdootti viime kesältä: Vantaan ev.lut. seurakunnat jakeli eräillä kesäfestivaaleilla värikkäitä rukousnauhoja kaulakoruiksi. Kyseiset nauhat olivat kiinteästi katoliseen rukousperinteeseen kuuluvia viiden dekadin ruusukkoja, joiden kohdalla korostetaan voimakkaasti että ne eivät ole koruja, vaan nimenomaan rukousvälineitä (ja mariaaniseen hengellisyyteen liittyvinä niiden rukouskäytön ei edes kuuluisi olla luterilaisten oppien mukaista). Tämä luonnollisesti herätti närkästystä katolilaisten keskuudessa, että meille tärkeä hengellisyyden muoto tuolla tavalla irrotetaan noin vain kontekstistaan kivannäköiseksi blingblingiksi.
Kun valitin tästä asianomaisille, sain vastaukseksi pahoittelut että tämä oli joitain yksittäisiä henkilöitä harmittanut mutta heistä tämä oli kuitenkin hyvä juttu.
Sitä ei sanottu, että koska heitä on enemmän niin he tekevät mitä huvittaa; sellaista ei tarvitse sanoa, se on tiedossa muutenkin. Pienestä ryhmästä käsin on usein niin kovin turhauttavaa, ja usein turhaa, edes yrittää valis(/t)taa ja siksi aika moni ei niin tee, silloinkin kun pitäisi.
Toki voidaan sanoa kauniita sanoja sananvapaudesta, mutta olen aikaisemmin jo pitänyt sitä ongelmallisena argumenttina, koska se vaatii hyvin paljon, luultavasti liikaa, kohteeltaan: lukijan/kuulijan velvollisuus on lukea/kuulla kaikki argumentit, vaikka kuinka hiljaiset ja kuinka paljon omien mieltymysten vastaiset, jopa ne argumentit joista vaietaan. Muussa tapauksessa "sananvapaus" heijastaa liian usein yhteiskunnan valtasuhteita, ne jotka saavat äänensä kuuluviin peittävät alleen ne jotka eivät saa.

Muutenkin näissä Hubaran esseissä koin eniten tuttuuden havaintoja juuri uskonnon kautta: joskus muistakin ja joistain asioista saatoin sanoa että tuo ei ole minun kokemukseni millään tavalla.
Kokemuksissa on huomattavia eroja, mutta siinä missä Hubara on selannut Instagramista jemeninjuutalaisuuteen liittyviä kuvia, olen minäkin tutustunut historialliseen arkistomateriaaliin saadakseni parempaa ymmärrystä mitä on olla katolilainen Suomessa (arkistot eivät ole laajat eivätkä aina niin selkeät tai hyvässä järjestyksessä, mutta niitä kuitenkin on, koska en selvästikään ole ensimmäinen, joka tätä etsintää tekee. Enkä varmaan viimeinenkään).

Samoin tutulta tuntui Hubaran kokemus journalistina että ruskeus on asia josta joko pitää vaieta kokonaan tai nostaa jutun pääaiheeksi: tämä lokerointi on hyvin tuttua, erityisesti nykyaikana jolloin uskonnot, jos sellaisia nyt välttämättä ylipäänsä pitää olla, pitäisi olla jonkinlainen sentimentaalinen epämääräinen affekti ja täysin yksityisasia.
Kyseinen asennehan on lähtökohtaisesti absurdi, eihän metafysiikka, etiikka, käsitys ihmisestä ja maailmasta ole mitään yksityisasioita vaan asioita joiden kuuluukin vaikuttaa näkyvästi tapaan jolla ihminen on olemassa maailmassa ja yhteiskunnassa. Samalla on pidettävä mielessä, että sekulaari materialismi ei ole mitenkään "neutraali" asenne joka yksin on normi ja kaikki muut poikkeuksia, ei myöskään etiikan puute tai haluttomuus metafysiikkaan.
Mutta nykyisessä kulttuurissa on vaikea löytää kieltä jolla puhua, koska se on norminvastaista. Ja kokemus on osoittanut, että mitä luultavimmin tätäkin tekstiä klikkasi lukemaan henkilöitä jotka lakkasivat lukemasta jotakuinkin heti kun mainitsin "Vantaan ev.lut. seurakunnat" tai muun johonkin uskontoviitteen (kiitos sinulle, joka luet tätä riviä).
Toki on totta, että tuollaista lokerointia harjoitetaan myös uskontojen sisällä, tunnen esim. kristittyjä joista mikä tahansa sellainen joka ei ole todella näkyvästi leimautunut kristilliseksi on vähintäänkin epäilyttävää jos ei suoranaisesti tuomittavaa, ja varmaan heitä löytyy myös muista uskonnoista. Ja heitä kohdatessani huokaan sisäisesti koska en jaa näkemystä, ja he voivat olla yhtä rasittavia kuin tiukimmat "uskonnot ovat yksityisasia, en halua kuulla!"-ihmiset. Mutteivät yhtään enempää.

Tuohon liittyy myös piirre, johon olen kiinnittänyt huomiota näin käännynnäisenä: uudet sosiaaliset suhteet ovat painottuneet merkittävässä määrin muihin katolilaisiin, samalla kun aiempia tuttuja näkee vähemmän ja suhteetkin ovat usein etäisempiä. Vaikka tuttuni ovatkin olleet varsin myönteisiä (he jotka olettavat minun tulleen hulluksi tai epäilevät aivopesua ovat olleet diskreetisti hiljaa minun ollessani paikalla, toisenlaisiakin tarinoita olen kuullut) niin tuo normi että uskonnoista tai mistään niihin liittyvästä ei pidä puhua luo silti eräänlaisen henkisen miinakentän, silloinkin kun ei pitäisi, kun taas omien luona voi olla normaalisti, me puhumme edes suunnilleen samaa kieltä (silloinkin kun emme puhu: suomalaisista katolilaisista alle puolien äidinkieli on suomi).
Näin ihan sen kummemmin suunnittelemattakin: paljon on puhuttu sulkeutuneista uskonnollisista yhteisöistä, mutta minusta näyttää että sekularismi enemmän vauhdittaa tällaista kuin poistaa...
Tuo eroaa Hubaran kokemuksista ruskeana tyttönä: tämä ei näy päällepäin, joten en toimi henkilökohtaisena kohteena tuntemattomien aggressioille (toki ei-henkilökohtaisesti päätyy kuulemaan ihan riittävästi yleisesti ihmisryhmiä koskevia aggressioita), mutta tämä vaikuttaa sellaisten ihmisten kanssa jotka tunnen, myös sukulaisten ja perheenjäsenten (toisaalta käännynnäisenä on aikuinen, epävarmempana lapsena tai nuorena nämä ongelmat ovat isompia).

Viimeviikkoisilla Helsingin kirjamessuilla kuulin Sofi Oksasen puhumassa kirjallisuuden kapenevasta tilasta medioissa: kulttuuripalstat ovat oma aiheensa mutta myöskään muussa yhteiskunnallisessa keskustelussa kirjat eivät näy. Jos oikein ymmärsin niin samaa aihetta käsittelivät jotkut muutkin kirjailijat. Heitä en kuullut, ja Oksasen pointti on jo tärkeä.
Kirjamessujen yhteydessä äänekkäästi vastustin myös ajatusta että kirjallisuuden julkinen vastaanotto pitäisi tapahtua vain ammattikriitikoiden toimesta etabloituneissa, toimitetuissa medioissa: käytin moisesta ajatuksesta mm. sanoja "teknokraattinen" ja "sivistysvihamielinen". Ne ovat minusta osuvia myös tällä viikolla. Tämän ajatuksen ongelma on juuri se, että se lokeroi kirjallisuuden omaksi pieneksi alueeksi jolla ei ole mitään merkitystä kirjallisuuden ulkopuolella, edistäen sitä toista puolta huolesta josta Oksanen puhuu: kirjallisuuden pitää näkyä myös yhteiskunnallisessa keskustelussa, jolloin kirjalliset teokset pitää ottaa vastaan myös muista näkökulmista.

Koska kirja on kirjallisuutta, on toki mielekästä tarkastella sitä myös, ja joskus erityisesti, kirjallisuutena, mikä on sen paikka ja sen arvo kirjallisuutena, osana jatkuvaa kaanonia. Koska kirja on kaupallinen kulutustuote (on se, sori vaan), on sitä mielekästä markkinoida massamedioissa selkeästi kirjallisuudeksi kategorisoituna ostaville ihmisille, tietysti mieluiten keskittyen uutuuskirjoihin jotka ovat juuri nyt kaupoissa ja mahdollisesti keskittyen mieluummin kiinnostavaan henkilöön kirjan takana kuin itse tuotteeseen, jos se vain lisää myyntiä.

Mutta riittääkö tuo? Ei.
Ensinnäkin uskon, että kirjallisuudella on muutakin annettavaa kuin olla sisäsiittoisesti relevantti vain kirjallisuuden itsensä kannalta (jos joku on tästä asiasta eri mieltä, en pystyne sitä pitävästi todistamaa, siksi "uskon". En tiedä onko joku tästä eri mieltä). Tästä syystä on syytä tarkastella kirjallisuutta myös tavoilla joihin perinteinen kirjallisuuskritiikki ei mene, ja myös sellaista kirjallisuutta joka ei perinteisen kirjallisuuskritiikin kannalta ole relevanttia. Toki ammattikriitikko joskus pystyy myös tuohon, mutta ei olennaisesti paremmin kuin joku muu, ja usein huonommin kuin joku muu asianomainen.
Toiseksi massamediat ovat käytännössä näkökulmiltaan rajoittuneita, tietynlaiset ihmiset ja heidän näkökulmansa, kokemuksensa, norminsa ovat edustettuja, ja toisenlaiset ovat parhaimmillaan kohteita (jotka esitetään normien mukaisissa konteksteissa) ja pahimmillaan näkymättömiä. Näin kerrotaan, että kirjallisuus kuuluu vain tietynlaisille ihmisille, toiset pysykööt poissa.
Toinen pointti ei rajoitu vain massamedioihin ja kirjallisuuskritiikkiin, vaan myös kirjallisuustutkimukseen.

Hubara kirjoittaa ruskeiden tyttöjen näkyvyydestä medioissa, niin kohteina kuin tekijöinä, ja on toisaalla nostanut esiin miten Lindstedtin Oneiron näyttää erilaiselta teokselta vaikkapa jemeninjuutalaisen naisen lukemana. Montako on ruskeaa tyttöä kirjallisuuskriitikkona?
Eikä tämä sinänsä rajoitu voimakkaisiin yhteiskunnallisen vallan epätasa-arvoihin. Olen lukenut kollegaltani Primo Leviltä esseen, joissa hän pohtii kemistin ammatin vaikutuksia kirjallisuuden kirjoittamiseen, ja paljon siitä mikä pätee kirjoittamiseen pätee myös lukemiseen. Olen lukenut sisareni Flannery O'Connorin esseitä joissa hän pohtii kristillisenä kirjailijana kirjoittamista pääosin sekulaarissa kulttuurissa, ja katolisena kirjailijana kirjoittamista pääosin protestanttisessa maankolkassa (hänen kohdallaan USAn etelävaltioissa), ja paljon siitä mikä pätee kirjoittamiseen pätee myös lukemiseen.
Sekalaisten muiden identiteettini palasten merkitystä suhteessa kirjallisuuteen on myös puitu ja jos ei ole, ehkä syytä olisi (mukaanlukien mitä on olla valkoinen kirjailija/lukija tai mieskirjailija/lukija, aiheiden tarkastelu negaatioiden kautta ei riitä), kaikkien noiden intersektioista puhumattakaan.

Massamediat toimivat omilla, yleensä talouden, laeillaan, ja näistä johtuen Hubara esittääkin toiveen "meiltä meille"-medioista. Suomen kokoisella kielialueella valitettavasti on niin että aika moni "me"-näkökulma joutuu rajoittumaan varsin yksinkertaisiin ratkaisuihin, kuten vaikka nollabudjetilla pyöritettäviin yhden hengen projekteihin, esim. itsenäisiin blogeihin, tai olemaan kokonaan hiljaa. Silloinkin kun massaa on tarpeeksi pyörittää jotain isompaa (kun olen käyttänyt katolisuutta esimerkkinä, on Suomessa hiippakuntalehti, pari seurakuntalehteä, pari kustantamoa, muutamia nettikanavia joissa tämä on fokuksena) niin niiden rinnalle on kuitenkin hyvä muodostua myös laajempaa verkostoa (koska esim. hiippakuntalehti ei voi keskittyä kirjallisuuteen niin paljon kuin yksittäisen harrastajan blogi, pienemmilläkin medioilla on omat realiteettinsa).

Miten tämä blogi asettuu "meiltä meille"-mediaksi? Olen yrittänyt pitää "me"idän määrittelyn epämääräisenä. En voi keskittyä täydelliseen intersektioon koska yleisö-me rajoittuisi tarkalleen minuun, mutta en ole myöskään halunnut keskittyä vain yhteen osa-alueeseen tai luentatapaan (samalla olen toki sitä mieltä että joku toinen voisi niin tehdäkin, ja se voi tuottaa hyvinkin kiinnostavaa tulosta, joskus myös heille jotka ovat keskitetyn "me"n ulkopuolella).
Siirtelen hieman luentatapaa aiheesta riippuen, joskus saattaa korostua että olen suomalainen, joskus että olen mies, joskus että olen katolilainen, joskus että olen valkoinen, joskus että pidän eeppisestä runoudesta jne. Ja silloinkin kun en tietoisesti korosta mitään noista, niin ne kuitenkin vaikuttavat siihen mitä luen, miten luen ja mitä lukemastani kirjoitan tai jätän kirjoittamatta. Tästä on syytä olla tietoinen.
Minua ja oletettua yleisöäni yhdistää olla "kirjallisuudesta kiinnostunut", muista aspekteista voi sitten poimia itselleen relevantteja kosketuspintoja ja kiinnostuksen kohteita, ja jos sellaisia ei löydy yhtään niin sitten ei kai myöskään jää lukemaan blogia vaikka muuten olisikin kirjallisuudesta kiinnostunut. Vaikka oletankin että täällä saattaa olla niin lukijoita joita kiinnostaa asia X mutta olisi kiva jos olisin hiljaa asiasta Y kuin lukijoita joita kiinnostaa asia Y mutta olisi kiva jos olisin hiljaa asiasta X...

Hyönteisdokumentti-blogissa minun pyrkimykseni on kirjoittaa niin hyvin Hyönteisdokumentti-blogia kuin mahdollista.
Teen sitä jo nyt paremmin kuin kukaan muu.

Mm. näitä ajattelin kun luin Koko Hubaran esseekokoelmaa Ruskeat tytöt.
(Sitä on luettu monissa muissakin blogeissa, viimeaikaisia mm. Mai, Hanna, Katri...

Friedebert Tuglas - Marginalia

 

Virolainen kirjailija Friedebert Tuglas ei ollut aiemmin tuttu, mutta tämä Marginalia-kokoelma (suom. Johanna Laakso) vaikutti kiinnostavalta teokselta, kirjan täydeltä fragmentteja jotka sijoittuvat jonnekin aforismin ja esseen välimaastoon, kappaleen tai parin mietteitä: muotonsa puolesta osa teksteistä sopisi vaikkapa bloggauksiksi tai Facebook-julkaisuiksi...

Aiheita on monia, ja niiden käsittelyssäkin sijoitutaan aforismin ja esseen välimaastoon, joskus lausutaan yleisiä totuuksia (tai joskus hahmotelmia totuuksiksi, ja reippaan subjektiivisesti), joskus puidaan jotain tarkemmin rajattua aihetta. Suosittu teema on tietysti kirjallisuus tai taide yleisemminkin, mutta kun elinaikaan sijoittuu Viron ja maailman historiassa varsin dramaattisia vaiheita, niin Virosta ja maailmastakin puhutaan (ja näiden yhteyksistä). Sivistys ja viittausten aiheet ulottuu laajasti yli Euroopan (ja suomalaisetkin ovat luonnollisesti edustettuina) vaikka, myönnetään, osa vuosisadan alkupuoliskon taiteilijanimistä ja heidän merkityksistään olivat minulel tuntemattomia ja jotkut vain niminä tuttuja, ilman että ymmärsin mitä heistä haluttiin sanoa.
Aika suuri osa kirjan mietteistä oli kuitenkin tarpeeksi ymmärrettäviä, muodoltaan ja ilmaisultaan miellyttäviä ja aiheiltaan kiinnostavia. Joskus Tuglaksen kanssa oli samaa mieltä, joskus eri, ja vaikkei jokainen miete nyt mikään kultajyvä ollutkaan niin mukana oli myös ainesta oivalluksille tai pohdinnoille.

Osassa mietteistä on maininta vuodesta, aika monesta ei, eikä kirjassa muutenkaan käy mitenkään selvästi ilmi onko tekstien valinta ja järjestys suoritettu miten...

Hyvä kirja ei paljasta luojansa sielua vain lukijalle vaan myös luojalle itselleen. Suuren teoksen valmistuessa ei yksikään kirjailija ole enää sama kuin sitä aloittaessaan. Sitä luotaessa koetellaan monta outoa tapaa elää. Se on iloista matkantekoa uudessa maassa nuoren auringon alla. Se on vankilan hämärää, ahdistusta ja epätoivoa. Se on itsensä kadottamista ja löytämistä kerran toisensa jälkeen, itsensä luomista tuhannesta ajatuksen ja tunteen sirpaleesta. Toisille lahjoittaessaan lahjoittaa ennen muuta itselleen!

Arvostelu ei edes voi olla oikeudenmukaista. Oikeudenmukaisuus syö arvostelusta voiman ja mehun. Lohduttakaamme itseämme sillä, että arvostelun epäoikeudenmukaisuudessa voi piillä uusi totuus.
Arvostelussa pitää olla aktiivisuutta ja liikettä. Parempi joutua harhaan kuin polkea paikoillaan. Kiihkeässä valheessa on enemmän edistystä kuin veltossa totuudessa.

"Älkää tutkiko kirjoja vaan elämää!"
Mutta eivätkö kirjatkin sitten ole elämää? Huonokin kirja on fakta, huono fakta nimittäin.
Kirjat ovat tiiviimpiä kuin elämä. Niissä on elämän uutetta. Ne ovat valittuja lehtiä elämästä: elämän syvyyttä ja kauneutta, elämän tyhjyyttä ja latteutta.
Osatkaamme nähdä tämä oikeassa valossa: älkäämme etsikö huonosta kirjasta sitä, mitä siinä ei ole, nimittäin hyvää kirjaa - yhtä turhaan kuin psykologi etsisi huonosta ihmisyksilöstä hyvää.
Huonoimmatkaan kirjat eivät ole vähemmän kiinnostavia kuin monet ihmiset ympärillämme.

Hans Urs von Balthasar - Mary for Today

Alunperin en ollut aikeissa postata tästä kirjasta, kunhan vain aloitin sen viime viikon tietokirjaviikolla omaksi ilokseni, enkä tietokirjoista kuitenkaan niin säännöllisesti kirjoita kuin fiktiosta.
Mutta kun Oksan hyllyltä -blogissa aloitettiin Naisen tie -lukuhaaste sopivasti ja tämä kirja tavallaan aiheeseen sopii, niin mikä ettei. Haasteessa siis luetaan naisista kertovia elämäkertoja, muistelmia yms, ja tämän kirjan aiheena on ihmeellinen äiti, ylistettävä neitsyt, viisauden istuin, ilomme lähde jne., Neitsyt Maria, joten aloitamme heti huipulta.

Mutta kieltämättä tämä Hans Urs von Baltasarin kirja sijoittuu aika lailla perinteisen elämäkerran ulkopuolelle, kyseessä on kontemplatiivinen essee jossa oletetaan, että lukija on jo perillä Marian elämän tunnetuista vaiheista ja vähän myös kultista. Toisaalta voisi sanoa, että tämä on elämäkerran kehittynyt muoto, jossa tärkeää ei enää ole pienien tai suurempienkin detaljien laittaminen järjestykseen peräkkäin, vaan keskittyminen laajempiin merkityksiin ja yhteyksiin, mitä kohdehenkilömme elämä kertoo ihmisenä olemisesta.

Balthasar kontemploi varsin selkeällä kielellä Neitsyt Mariaa kuudessa luvussa, joissa keskitytään eri piirteisiin ja elementteihin, köyhyydestä Kirkon muistiin ja eskatologiaan, mutta lukujen välillä on myös runsaasti yhteyksiä ja kokonaiskuva on kaikkine allegorioineen ja anagogioineen laajempi kuin kirjan ohuus antaisi ymmärtää, ja samalla kuitenkin annetaan ymmärtää että mysteereissä on paljon jäljellä...(en nyt lähde sen tarkemmin kirjoittelemaan aiheita auki, pointtina on lukea kirja itse).

Halutessani voisin varmaan jatkaa lukuhaastetta pelkällä mariologialla (vaikka kaikki sen alle kuuluvat kirjat eivät ole edes hyvin laajasti ymmärrettynä elämäkertoja), mutta ehkä voisin yrittää jotain muitakin...

Nick Yee - The Proteus Paradox: How Online Games and Virtual Worlds Change Us, and How They Don't

Vaikken tietokirjoista niin paljoa postailekaan, niin kyllä minä niitäkin luen (luin tämän kirjan kanssa rinnan toista kirjaa, jonka sain myös loppuun vähän tämän jälkeen, Kevin Vostin kirjan Albertus Suuresta), joskin tietokirjoja tulee luettua myös enemmän osin selailemalla tai poimimalla vain joitain yksittäisiä kiinnostavia lukuja.
Ja varmaan olisin tämän Nick Yeen kirjan ottanut bloggauksen aiheeksi muutenkin, mutta kun nyt on vielä tietokirjaviikko...Tietokonepeleistä olen blogannut aiemminkin, ja myös peleihin liittyvästä kirjallisuudesta, vaikka miellänkin itseni yhä aika kasuaalipelaajaksi niin aihe on kiinnostava myös tieteellisemmällä tasolla.

Yeen kirja on sopivan populaarilla otteella kirjoitettu teos netissä pelattavien roolipelien (MMORPG, esim. World of Warcraft, Everquest, Dark Age of Camelot, City of Heroes) psykologiasta ja sosiologiasta. Millaisia sosiaalisia rakenteita ja motiiveja peleissä ilmenee, ilmeneekö persoonallisuuspsykologian piirteitä pelityyleissä jne.
Yee on tutkinut aihetta niin virtuaaliympäristöihin keskittyvillä psykologisilla kokeilla kuin haastattelemalla pelaajia (ja pelaamalla myös itse) ja keräämällä dataa peleissä, ja jälkimmäistä peleistä kyllä irtoaa valtavat määrät, kun on mahdollista seurata numeerisina arvoina tuhansien pelaajien tekemisiä pitkällä aikavälillä.
Ja tietysti muutakin psykologista ja sosiologista tutkimusta...

Many aspects of everyday human psychology are well studied and known. Unfortunately, some of the findings are truly depressing.

Varsin usein saatettiin havainnoida, että ihmiset vievät reaalimaailman oletuksia ja piirteitä myös virtuaalimaailmoihin. Yllä oleva sitaatti viittaa tutkittuun havaintoon, että reaalimaailmassa ulkoinen kauneus korreloi hyvin suoraan uskottavuuteen ja arvostukseen muiden silmissä, samoin pituus (pituuden ja keskipalkan välillä on havaittu selvä korrelaatio), ja tämä toistuu myös virtuaalimaailmassa, myös henkilön itsensä kohdalla: kun oma avatar on kaunis ja/tai pitkä, myös oma käytös, itseluottamus jne muuttuvat.

Myös muita reaalimaailman toimintamalleja helposti toistetaan virtuaalisesti, ja joskus jopa vahvistetaan. Kirjan luku, jossa käsitellään taikauskoista käytöstä ja sen synnyttämistä, oli varsin hillitöntä luettavaa, ja opinpahan siitä myös, että ihmiset mm. osoittavat kohteliaisuutta tietokoneille: koehenkilöt ovat tehneet tietokoneella opetuskurssin tehtäviä ja tehtävien jälkeen saaneet ohjelmalta palautteen, ja vähän ajan päästä heitä on pyydetty antamaan tietokoneella palautetta opetuksesta ja tehtävistä, kummalla tahansa huoneessa olevista kahdesta tietokoneesta, niin henkilöt, jotka antavat palautteen samalla koneella antoivat keskimäärin positiivisempaa palautetta kuin henkilöt, jotka käyttivät toista konetta...koska emmehän me nyt halua pahoittaa koneen mieltä liian suoralla kriittisyydellä.

Tai yleistä ennakkoluuloa naisille tyypillisestä "hoivavietistä" ei voi todentaa nettipelien roolien perusteella, mies- ja naispelaajien välillä ei ole havaittavaa eroa parantaja-roolin suosiossa tai parantamisen määrässä suhteessa vahingontuottamiseen (taas kerran, tämä on numeerisesti mitattavaa dataa). Mutta korrelaatio on havaittavissa suhteessa hahmon sukupuoleen, against-gender-hahmoihin: miesten pelaamissa naishahmoissa parantajat ovat tavallista yleisempiä, ja naisten pelaamissa mieshahmoissa taas tavallista harvinaisempia.
Muitakin reaalielämän oletuksia toisennetaan virtuaalisesti, silloinkin kun ne eivät varsinaisesti kestäisi loogista tarkastelua...

And the first fundamental truth of virtual worlds is this: boring people are still boring when they are in 3D.

Toisaalta jotkut asiat toimivat eri tavalla kuin muilla alustoilla: oman lukunsa oli saanut romanttisten suhteiden syntyminen peleissä. Näitä syntyy, ja kiinnostavana piirteenä näissä onkin, että tutustuminen etenee hyvin erisuuntaisesti kuin yleensä muualla: ensimmäisenä havaitaan se, miten henkilö toimii ja käyttäytyy, miten tämä kohtelee muita ihmisiä, ja kun peleistä on kyse, niin käytös nähdään myös stressin alla ja yllättävissä tilanteissa. Vasta tämän jälkeen tutustutaan sellaisiin juttuihin kuin nimi, ulkonäkö, ammatti, yhteiskunnallinen asema jne...käytökseen vaikuttaa myös, että MMORPGien pelaamisen tavoitteisiin ei yleensä kuulu romanttinen parinmuodostus (toiminta muistuttaa siis enemmän työpaikkaromansseja kuin parinhakunettipalveluita kuten Tinderiä).

Kirjassa tulee toistuvasti esiin ajatus, että ihmiset eivät ole kovinkaan hyviä ymmärtämään miksi tekevät asioita niinkuin tekevät ja ovat hyviä valehtelemaan itselleen, ja näitä piirteitä toisinnetaan yhtä hyvin virtuaalisesti kuin tosielämässä (ja tämän jälkeen voi kysyä kuinka paljon havaittu "tosielämä" sitten on todellista), ja näitä piirteitä voidaan käyttää myös manipuloimaan käytöstä (kirjassa on lukuisia esimerkkejä, joiden lukeminen ei lisää mielenrauhaa mutta ymmärrystä kyllä).
Ja toisaalta valehtelun rajallisesta toimivuudesta muille, jopa valenimillä ja kuvitteellisten avatarien takaa ihmiset paljastavat itsestään paljon (mm. Big Five -persoonallisuusmallin osatekijöille löytyy korrelaatteja World of Warcraftin pelaajadatasta...)
Big Dataa kerätään ja käytetään tietysti myös muualla: esimerkkinä Target-kauppaketjun pyrkimys tunnistaa asiakkaissaan suuria elämänmuutoksia, jotta nämä tavoitetaan kohdistetulla mainonnalla ennen kilpailijoita, esimerkkinä pyrkimys havaita asiakkaan raskaus mahdollisimman aikaisin...että tätä voi sitten miettiä seuraavan kerran kun kerää S- tai K-bonukset kortille.

Vaikka kirja keskittyykin MMORPGeihin niin aiheita tosiaan leviää myös paljon niiden ulkopuolelle: jonkinlainen kiinnostus tietokonepeleihin on varmasti kuitenkin tarpeen.
Tosin itse en ole ikinä pelannut World of Warcrafteja ja muita käsiteltyjä pelejä, kokemuksia on runsaasti kuitenkin niiden edeltäjistä MUDeista (joista ainakin se jota eniten pelasin, BatMUD, väisti joitain kuvattuja aiheita, se on tekstipohjainen eli ei avatareja, ja pelin ekonomia pysyi täysin pelin sisäisenä; jotkut muut jutut sen sijaan olivat hyvin tuttuja).
Ja tietysti käytän myös blogissa nimimerkkiä ja vierasta avataria, eri asia sitten minkä verran se vaikuttaa siihen mitä minä kirjoitan...

Emil Anton - Katolisempi kuin luulit: Aikamatkoja Suomen historiaan

Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan ja reformaation 500-vuotismuiston (tästä näkökulmasta jälkimmäisestä ei puhuta "juhlavuodesta") osuminen tähän samaan vuoteen on tuottanut tämän Emil Antonin kompaktin aikamatkan Suomen historiaan. Keskeisenä "juonena" on tietysti kristinusko sen katolisessa ja luterilaisessa muodossa ja myös näiden ekumeenisessa hengessä, ja näkökulma on katolilaisen eli lähihistoriassakin keskitytään tuomaan tätä vähemmistöämme näkyviin, vaikka linjana on tietysti koko Suomen historia.

Toinen keskeinen idea on tuoda esiin yhteyksiä nykyhetkeen: vaikka kirjan luvuiksi onkin laitettu vuosisadat alkaen 1100-luvun piispa Henrikistä ja jatkuen mm. 1200-luvun dominikaaneihin Turussa, 1400-luvun birgittalaisiin Naantalissa, 1500-luvun Agricolaan ja 1800-luvun kansallisromantismiin ja herätysliikkeisiin, joka luvussa tuodaan esiin yhteyksiä nykyaikaan: vähemmän mitä silloin tapahtui ja enemmän miten tämä näkyy nykyhetkessä: fyysisiä paikkoja, kulttuuriviitteitä, tapahtumia, ajatuksia jne jne. Piispa Henrikin yhteydessä puhutaan enemmän miten Henrik nähdään tänään ja myös miten Henrik voidaan nähdä tulevaisuudessa kuin analysoidaan aikalaistoimintaansa tai miltä piispa Henrikiin liittyvät paikat näyttävät tänään (kirjailija olettaa lukijan tuntevan piispa Henrikin tarinan pääpiirteissään), ja samaa linjaa noudatetaan muissakin luvuissa: 1200-lukuluvun alussa esitellään nyky-Helsingissä asuva henkilö joka on allekirjoittanutta nuorempi...(taustatieto-oletuksissa ollaan myös vähän väljempiä, koulun historiatuntien opetuksella pärjännee).
Joka luvun päättää paitsi pari lukuvinkkiä myös menovinkkejä meillä ja maailmalla, Hattulan kirkolta Helsingin Mannerheim-patsaan ja Saksan Wittenbergin kautta Rooman Santa Maria sopra Minerva -kirkkoon (miksi näihin, lukekaa kirjasta) ja myös taidevinkki joita löytyy vaikka Googlesta tai Youtubesta.
Myös kirjan lopussa oleva kirjallisuusluettelo on erinomainen kattaus.

Tyylilajina on populaarihistoria, Antonin tyyli on erinomaisen miellyttävää lukea (ja tausta apologiakirjoittamisessa tulee kyllä näkyviin). Osa asioista oli ainakin minulle ennestään tuttuja ja sen puolesta ei silmään osunut asiavirheitä kun en sellaisia etsinyt, joskin joitain mutkat-suoriksi-kohtia (esim. piispa Tuomaan kuulumisesta ainakaan piispuuden aikana dominikaaneihin ei ymmärtääkseni ole oikein riittäviä todisteita suuntaan tai toiseen, että siitä kannattaisi puhua muuna kuin epäilynä) ja tietysti mieleen tuli myös lukuisia ajatuksia että senkin asian olisi voinut mainita ja sen ja sen...mutta rajaukset ovat rajauksia, mainitusta kirjallisuudesta löytyy sitten lisää. Ja minulle uuttakin tietoa kyllä riitti, ja muita kiinnostavia ajatuksia ja näkökulmia.

Samoin tämän jälkeen jäi houkuttamaan ajatus samantyylisestä kirjasta Suomen historiasta vaikkapa ortodoksi-, juutalais-, helluntalais- tai musliminäkökulmasta (aikaskaala päätyisi varmaan olemaan lyhyempi tai aukkoisempi mutta kuitenkin). Mitä esim. Ruskeat tytöt haluaisi nostaa esiin Suomen historiasta?
Tai luterilaisuuteenkin keskittyvä populaarihistoria voisi olla kiinnostava...
Kirja on luettu myös Ota ja lue -blogissa.
--------------------------------

Rikon nyt tässä asettamaani moratoriota kotimaiselle kirjallisuudelle blogissa, kirjailija Anton elää ja voi (oletettavasti) hyvin.
Syy tähän oli kummastus kuinka asia, joka on ollut varsin hyvin esillä yhdessä sosiaalisessa kuplassani on täysin näkymätön toisessa, vaikka en näe järkevää syytä moiseen: puhe on tietysti reformaation 500-vuotismuistosta, josta kristillisissä piireissä puhutaan aika paljon, on seminaaria ja paneelikeskustelua ja näitä tietokirjojakin näyttää tulevan, mutta kotimaisen (kauno)kirjallisuuden piirissä aiheesta en ole nähnyt minkäänlaista reaktiota: en ole huomannut uutuuskirjoja joissa aihe olisi esillä, saati sitten aiheeseen liittyviä artikkeleita uutismedioissa tai Parnasson tai Nuoren voiman tapaisissa lehdissä, enkä myöskään tiedä onko aihe teemana jossain kirjallisuustapahtumassa (jos joku tietää tällaisista, huudelkoon kommenteissa, olen kiinnostunut).

Ottaen huomioon reformaation ja sen osapuolten vaikutuksen niin Suomen, Euroopan kuin maailmankin historiaan ja nykypäivään, eikö tuollaisen merkkitapahtuman sivuuttaminen tarkoittaisi että suomalainen kirjallisuus olisi kädestä suuhun elävän historiatonta, pienen maan mitättömästi näköalatonta, epärelevanttia, sanalla sanoen sivistymätöntä kirjallisuutta? (Muotoilin tuon retorisista syistä kysymykseksi, oikeasti minulla on jo tarjota vastaus jonka vastaista dataa toki näkisin mielelläni. Samoin kuin rauhan maailmassa ja ihmisillä hyvän tahdon.)

Ja sainpahan Helmet-lukuhaasteesta kohdan 49. Vuoden 2017 uutuuskirja.

Michel Tournier - Taaborinvuori ja Siinainvuori (Eläköön essee!)

Eläköön essee -haaste etenee kiireettömästi mutta etenee kuitenkin: syyskuussa Nipvet-Juha haastoi minut haudottuaan haastetta ensin itse pari kuukautta, ja niin minullakin vierähti hetki ennen kuin sain sopivan vastauksen aikaan...

Haasteen säännöt:
1. Anna kirjoituksellesi otsikko Eläköön essee!
2. Kerro haasteen alkuperä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.
3. Kerro, keneltä sait haasteen ja linkitä hänen blogiinsa.
4. Kirjoita nämä säännöt postaukseesi.
4. Esittele 1 - 2  hyvää esseekirjaa, joko aiemmin lukemasi tai tuore lukukokemus. Voit kirjoittaa muutakin esseekirjallisuuteen liittyvää. 
5. Haasta yksi tai useampi bloggaaja kirjoittamaan esseistä. Linkitä hänen blogiinsa/heidän blogeihinsa ja käy ilmoittamassa hänelle/heille haasteesta. 

Jonkin aikaa meni miettiessä miten lähtisin aihetta käsittelemään: juuri silloin ei ollut käsillä mitään otollista teosta, vaikka vuosien varrella kohtalaisen määrän esseitä olenkin lukenut. Joskus 10-15 vuotta sitten minulla oli niiden kanssa aktiivisempikin kausi jolloin kolusin kirjaston esseehyllyjä läpi lukien mitä oli tarjolla (ja mm. Markku Envallin ja Veijo Meren miellän ensisijaisesti esseisteiksi, muu tuotanto on muuta) ja myöhemminkin esseehenkinen muoto on viehättänyt (myös sen limittyminen kaunokirjallisuuteen, mm. Jorge Luis Borgesin ja Leena Krohnin tuotannossa raja esseen ja novellin välillä on joskus häilyvä).
Ja olenhan sanonut myös blogikirjoittamisessa olevan esseistiikan piirteitä...

Mutta myönnetään että viime aikoina lajityyppi on jäänyt vähän kaunokirjallisuuden jalkoihin, poislukien jotkut tietokirjat jotka käyttävät esseemuotoa mutta joiden aihealueet ovat sen verran erikoistuneita että en tiedä viitsinkö lähteä käsittelemään niitä blogissa (jos haluatte siis kuulla mm. Edward Schillebeeckxista, joudutte lukemaan häntä itse). Bloggaukset löytyy kuitenkin ainakin Fadimanista, Zweigistä, Eliotista...

Minulla oli toinenkin ajatus mielessä, mutta yhdessä divarissa poiketessa satuin huomaamaan hyllyssä Michel Tournierin kirjan, josta en ollut aiemmin kuullutkaan, ja kun kaikista muista lukemistani Tournierin kirjoista olen pitänyt ja tämä oli vieläpä esseekokoelma, niin pakkohan tämä oli ostaa. Lukemisen aloittamisessa meni kuitenkin vielä pari kuukautta, mutta itse asiassa tämä olikin ajoitukseltaan varsin onnistunut, liittyen kirjan aiheeseen (lisäksi huomasin nyt kirjan toimittajan nimen, katselin hänen hääkuvaansa juuri männäviikolla kysyen kuka siinä on...maailma on pieni. Suomentaja on Annikki Suni.)

Tournier kirjoittaa kuvataiteista, hyvin tietoisesti: nimiesseessä erityisesti käsitellään kuvan ja sanan suhdetta, ja teema toistuu myös myöhemmissä teksteissä, joissa jotain olennaista kuvista yritetään tavoittaa tekstin avulla tai joissa muuten kuvan ja tekstin suhde on esillä.
Tournier asettaa vastakkain Siinain, jossa Jumala antoi Moosekselle laintekstin mutta jossa Jumalan suora näyttäytyminen oli mahdottomuus (ja vuoren juurella kansa teki kultaisen vasikan kuvan), ja Taaborinvuoren, jossa Kristuksen jumaluus kirkastui näyksi jota ei voi sanoin kuvata. Näiden kuvan ja sanan absoluuttien välillä on länsimainen kulttuuri sittemmin seikkaillut...
Kuvaa ja kuvallisuuden kulttuuria käsittelevään romaaniin, Kultapisaraan, viittaillaan usein, samoin kuin sen viittauksiin, ja Tournierin tuotannon muitakin piirteitä on teoksessa mukana: lihallisen fyysisyyden mysteerit ja joulu, aika jolloin Sana tuli lihaksi (joulu on kuvataiteen kannalta merkittävä asia, koska juuri inkarnaatio teologisena tapahtumana mahdollisti että kristinuskossa, toisin kuin juutalaisuudessa tai islamissa, Jumala on kuvattavissa: kuvakielto on harhaoppia. Siksi tämä kirja oli hyvä lukea adventtiaikana).

Tätä esseetä seuraa sarja yksittäisiin taiteilijoihin keskittyviä tekstejä. Tämä voisi olla liiankin haastava osuus kun kirjassa ei ole mukana yhtään esimerkkikuvaa taiteilijoiden teoksista, ja ainakin minulle lukuisista taiteilijoista oli varsinaisesti tuttu vain yksi, Wassily Kandinsky, ja pari muuta tunnistin niminä mutten varsinaisesti tiennyt millaisia teoksia tekevät.
Nämäkin esseet olivat tästä huolimatta kiinnostavia, parin kolmen neljän sivun impressioita joissa puhuttiin paljon myös kyseisen taiteilijan teoksiin liittyvistä ominaisuuksista, perspektiivistä tai asetelmista tai valosta tai muista vastaavista asioista. Luettavia ja hieman ajattelua avartavia, vaikka ehkä olisinkin saanut näistä enemmän irti jos oikeasti tuntisin kuvataidetta paremmin...

Kirjan lopussa on vielä jokunen lyhyt essee yleisemmistä aiheista, joista ihastuttivat erityisesti esseet mainoskuvaamisesta ja muotikuvasta. Tällaiset jutut ovat syy miksi minä Tournierin kirjoista olen pitänyt, niiden parissa päätyy joskus katsomaan tuttua asiaa hyvinkin yllättävästä näkökulmasta niin että se on saatu täysin luonnolliseksi. Tournier ei mukasyvällisesti tuomitse kaupallista mainoskuvaa tai hörhöistä muotia, tai ironisesti syleile niitä, vaan vain tarkastelee niitä itsessään.

Hieman epäröiden aloitin kun olin sisällysluetteloa katsonut, mutta niin vain tämäkin kirja oli mitä erinomaisin: kiitos Tournier, kiitos Juha, kiitos Marjatta (suosittelen muita kuitenkin lukemaan sen Kultapisaran ensin).

Kenellekäs minä lähettäisin tämän haasteen? (tällä vauhdilla vastattavaksi ehkä jossain vaiheessa ensi vuotta)
Haluaisiko Margit lähteä mukaan? (ja jos Omppu haluaa lukea vaikka tämän saman kirjan kun se kerran hänelläkin löytyy, niin sen kun)

Tietohaaste

Blogeissa kiertävä tietokirjahaaste on vaeltanut tänne asti Marjatalta, alun perin tämä taitaa olla Klassikoiden lumoissa -blogista. Eli haasteen ohjeita:

 Haasteen alullepanijan ohjeet:

• Valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi) ja viisi nettisivua, joiden tiedon laatu on ansiokasta ja esittele ne lyhyesti blogissasi.
• Kielen tulee sekä kirjoissa että nettisivuissa olla jokin pohjoismaisista kielistä - siis tanskaksi, norjaksi, islanniksi, suomeksi, ruotsiksi, fääriksi, grönlanniksi, saameksi, kveeniksi, meänkielellä jne
• Tietokirjat ovat niitä, joiden perässä mitä todennäköisimmin on laaja lähdeluettelo.
• Aikaisempi kirjoitukseni tietokirjoista. Siitä voi katsoa mitä ei ainakaan lasketa tietokirjaksi.
• Haasta mukaan vähintään kolme blogia jakamaan tietoa eteenpäin.

Taidanpa rikkoa samantien yhtä ohjetta, eli luvassa on myös englanninkielisiä juttuja kun niitä kerran luen, suomenkielellä valikoima on niukempi enkä minä nyt mitään "no tää taisi olla ihan kiva"-kirjoja viitsi.

Tietokirjoja tulee luettua kohtalaisesti, mutta ainakin osassa lukutapa on hieman erilainen, joitain tulee pidettyä ansiokkaina vaikka niitä päätyykin lukemaan vain osittain, tai joitain osioita selaillen. Ja tietysti tietokirjan määritelmiä voisi pohtia, ylläolevassa määrittelyssä esim. esseemäisempi ilmaisu jää pääosin pois...
Ammattikirjallisuuttakaan ei voi niin paljoa ottaa mukaan kun se tapaa olla enemmän artikkelien muodossa eikä kirjojen (ja kirjat taas ovat useammin hakuteoksia).


Selailin menneitä bloggauksia läpi ja kyllähän siellä oli jo aimo valikoima tietokirjoja, laskin kolmisenkymmentä bloggausta täällä ja päälle viitisentoista tuolla toisessa blogissa johon kirjoitan (joukossa tosin parikin rajatapausta ja jokunen esseemäisempi teksti tai omakohtainen jonkun tapahtuman tai tapahtumien kuvailu...)

Mutjoo, asiaan. Viisi kirjaa.
1. Michael Ward: Planet Narnia
Tämän sain loppuun juuri vähän aikaa sitten, sitä oli suositeltu kun oli jokin aika sitten keskustelua Tolkienin ja CS Lewisin fantasiakirjoista...tämä kirja siis keskittyy esittelemään Narnia-sarjaa hyvin kiinnostavan vinkkelin kautta, siinä nimittäin osoitetaan että helpommin tunnistettavan allegorisen tason lisäksi Narnia-sarjassa on myös toinen rakenne, sarjassa käydään läpi keskiaikaista astrologiaa niin että jokainen kirja edustaa omaa planeettaa, ja samoin Aslan-Kristus-allegoria on kussakin kirjassa mukautettu planeettaa vastaamaan. Ja kun kuvastoa aletaan käymään läpi niin eihän se edes ole mitenkään hienovaraista vihjailua.
Samalla selvitetään joitain sarjan kummallisuuksia, häiritseviäkin piirteitä (kuten miksi Velhossa ja Leijonassa on mukana Joulupukki) sekä syitä miksi Lewis olisi halunnut moisen rakenteen kehittää, ja miksi aiemmin tätä rakennetta ei ole kunnolla huomattu (joidenkin yksittäisten kirjojen joitain piirteitä kylläkin).
Vaatii tietysti että on lukenut Narnia-sarjan, ehkä jopa että on pitänyt siitä (mutta jos on pitänyt, niin tämä on erittäin suositeltava).

2. Jeanine Basinger: Star Factory
Lisää "näin se toimii"-kirjallisuutta, eli elokuvatutkija Basinger tarkastelee 30-60-luvun Hollywood-elokuvaa tähtien kautta, kiinnittäen erityistä huomiota studiosysteemiin ja sen menetelmiin tehdä tähtiä harkituilla elokuvalinjauksilla ja julkisuudella, miten eri tähdet sitten toimivat studiosysteemissä ja tähteyteen ylipäänsä. Aikakauden elokuvien harrastajille erinomaisen kiinnostava (kuin myös Basingerin toinen kirja Silent Stars, joka keskittyi 10-20-lukuun).

3. Jonathan Wilson: Pelien peli: Jalkapallon taktiikan historia
Olen jo blogannut parista jalkapallo-aiheisesta kirjasta, Those Feetista ja Calciosta, ja tämäkin on erinomaisen viihdyttävä katsaus lajin historiaan, tällä kertaa tarkastelun aiheena moninaiset taktiset ratkaisut jonka mukaisesti niitä 11 pelaajaa liikutellaan kentällä...

4. William Miller et al. Natural Analogue Studies in the Geological Disposal of Radioactive Wastes
Okei, laitetaan sitten yksi enemmän käytetyistä työkirjoista. Hyvä yleisteos kun puheisiin nousee esim. Oklo, Palmottu, Cigar Lake tai Tono.

5. Legs McNeil: Please Kill Me
No tietysti. Varhaisen jenkkipunkin massiivinen eepos jonka vanavedessä tuli sittemmin muuta muukin vastaavantyylinen teos eri skeneistä (myös Suomesta).

Sivustoja:

1. Elonet
(juuri kun hain niin näytti olevan nurin, mutta kuitenkin...) KAVIn sivusto suomalaisesta elokuvasta, minkä puitteissa se on reilusti kattavampi kuin  IMDb yms. Toimii kyllä myös kirjamuodossa, Suomen kansallisfilmografia I-XII.

2. Suomen äänitearkisto
Toinen arkistosivu josta on tullut haettua tietoa, erinomaisen kattava (vaikkakin hieman karu) hakusivu suomalaisista äänitteistä 1900-luvulla.

3. Katolinen.fi
Helsingin hiippakunnan virallinen sivu.
Ajoittain on tullut puhuttua suomalaisten valtamedioiden luotettavuudesta (erityisesti erään toimittajaopiskelijan seurassa, hei vaan), ja näin katolilaisena voi kyllä todeta että jos voi pitää esim. Hesaria tai Yleä luotettavina (siis enemmän kuin marginaalisesti enemmän luotettavina kuin vaikkapa MV-lehteä) niin on etuoikeutetussa asemassa, näiden ala-arvoinen journalismi on enemmän sääntö kuin poikkeus, ja voi vain arvailla mikä yhdistelmä asiantuntemattomuutta, haluttomuutta ottaa asioista selvää ja tarkoitushakuista vääristelyä siinä on takana...
Niinpä jos jossain kotimaisessa mediassa on yhtään mikään juttu joka liittyy katolilaisuuteen niin siihen ei kannata uskoa ennenkuin se on katfin varmistama (Osservatore Romano kelpaa tietysti myös).

4. Kirjasampo
Täältä olen haeskellut jonkin verran tietoja kirjojen suomennoksista, jos vaikka on tullut vastaan joku kiinnostava nimike tai kirjailija ja on halunnut selvittää hieman mitä on suomeksi ilmestynyt ja ehkä vähän taustatietojakin kirjoista. (Helmettiä tietysti joskus myös).
(olen muuten löytänyt virheen Fennica-tietokannasta, ja laittanut jo siitä huomautuksen mutta näkyy yhä se virhe siellä olevan...)

5. Hyönteisdokumentti
Kun kaikki muu pettää niin tämä sivu on aina oikeassa.

Jahas, ketäs minä sitten haastaisin?
Margit? Ketjukolaaja? Linnea?

Alexis de Tocqueville - Demokratia Amerikassa

 

Vaikka kirjallinen mukavuusalueeni onkin suht laaja, eivät poliittisen filosofian järkäleet ole ihan ykkösmateriaalia kun lukemisia valitsen, siispä vähän taustoja: jokin aika sitten, kun selasin vanhoja Documenta-lehtiä, silmäilin muiden muassa läpi André Bonduellen artikkelin Alexis de Tocquevillesta, ranskalaisesta 1800-luvun valtiotieteilijästä, jolla vaikutti olevan ihan kiintoisia ajatuksia (Documenta 2/71, jos kyseisen lehden jostain käsiinne saatte).
Vähän tämän jälkeen Suketus jakoi linkin lehtijuttuun jossa Kari Enqvist ihmetteli kuinka huonossa huudossa asiantuntijuus ja tieto on nyky-Suomessa, pääministerin vähättely kaikenmaailman dosentteja kohtaan ollen huippuna muttei lopulta mitenkään poikkeuksena...jolloin hoksasin että olinhan juuri lukenut mistä tämä johtuu, Tocqueville oli kirjoittanut tästä aiheesta eli ilmiö ei sinänsä ole tyypillinen vain nykyhetkelle ja vain Suomelle. Kun kirjakin sattui lähikirjastossa olemaan niin kai sitä pitää vilkaista (Sami Janssonin käännös ilmestyi kymmenen vuotta sitten Gaudeamukselta).
Tietysti samaa asiaa käsiteltiin esim. pari viikkoa sitten Kyösti Salovaaran blogissa, jossa etsittiin moderneja intellektuelleja...

Mistä tässä kirjassa siis on kyse? Alexis de Tocqueville, ranskalainen aristokraattitaustainen poliittinen ajattelija, matkusti 1830-luvun alussa Amerikkaan alkuperäisenä tarkoituksenaan tarkastella Yhdysvaltojen vankilalaitosta. Vankilat jäivät lopulta vähän sivuun kun Tocqueville matkusti ympäri maata haaintoja tehden, ja havainnot ja niistä tehdyt johtopäätökset koottiin lopulta kaksiosaiseen kirjaan Demokratia Amerikassa (osat ilmestyivät 1835 ja 1841). Kirjassa esitellään laajasti Yhdysvaltojen (silloista) hallintoa ja poliittista elämää samalla koko ajan pohtien miksi mikäkin piirre poliittisessa elämässä on muodostunut sellaiseksi kuin se on, mitä vaikutuksia sillä on yhteiskuntaan sekä myös yksilöön elinkeinoista moraaliin ja taide-elämään, samalla myös erotellen mitkä ilmiöt ovat tyypillisiä amerikkalaisille ja Yhdysvalloille ja mitkä taas ovat demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän vaikutusta.

Tocqueville vertailee näkemäänsä paljon mm. aristokraattisempiin Ranskaan ja Englantiin ja ahkerasti vertailee demokraattisen ja aristokraattisen yhteiskunnan hyviä ja huonoja puolia kohta kohdalta. Vertailuja värittää se, että Tocqueville pitää demokraattista kehitystä jokseenkin vääjäämättömänä, se on luonnollinen kehityssuunta joten siinä nähdään paljon ansioita, mutta samalla hän ei mitenkään erityisesti pyri "myymään" aatetta vaan runsaasti esittelee myös demokratiassa piileviä uhkia, huonoja puolia, vaaroja ja kehityskulkuja joilla demokraattinen yhteiskunta joko heikentää itseään tai kääntyy tyranniaksi tai uudenlaiseksi aristokratiaksi. (Tocqueville itse on liberaali, joka voimakkaasti vastustaa tyranniaa, riippumatta siitä onko tyranni yksi autokraatti vai vähemmistöä sortava enemmistö.)

Lueskelin joitain lukuja, erityisesti ensimmäisessä osassa, lähinnä silmäillen koska yksityiskohdat mm. Massachusettsin osavaltion perustuslaista eivät nyt niin puhutelleet. Kirjoitustyyli on paikoin lavea mutta toisaalta armollisesti kun näin vanhasta kirjasta puhutaan niin akateemista jargoniakaan ei juuri esiinny, eli maallikkonakin tästä sai paljon irti.
Toki myös sisällössä on joitain vanhentuneita kohtia. Yhdysvaltain liittovaltio ei poliittisilta piirteiltään vastaa nykyään ihan tätä, jotkut yhteiskunnalliset tilanteet ovat muuttuneet: kirjan aikojen Yhdysvalloilla ei juuri sotilaallista uhkaa ollut, joten armeija oli pieni ja presidentin valta on vähäinen, koska se on ensisijaisesti toimeenpanovaltaa. Joitain merkittäviä kirjailijoitakin Yhdysvallat on sittemmin tuottanut (joskin tätä Tocqueville osasi odottaakin).

Jotkut kohdat ovat kiinnostaviakin juuri siksi että ne ovat vanhentuneita: harvassa nykyisessä poliittisen ajattelun teoksessa puitaisiin esim. orjuuden vaikutusta taloudelle näin neutraaliin sävyyn...Tocqueville suhtautuu kuitenkin orjuuteen kriittisesti, koska se heikentää yhteiskunnassa suhtautumista työhön: niillä alueilla joissa orjuus on toiminnassa, vapaat suhtautuvat kielteisesti kaikkeen manuaaliseen työhön koska haluavat erottua orjista, ja näillä alueilla keskitytään lähinnä maanviljelykseen jossa orjista on selkeää hyötyä ja halveksutaan mm. teollisuutta tai kauppaa jossa orjat ovat hyödyttömämpiä, ja näin etelävaltiot jäävät kehityksessä jälkeen pohjoisesta. Rhett Butler taisi olla ainoana Tocquevillensa lukenut.
Mutta toisaalta koska orjuus ja ihonväri ovat Yhdysvalloissa niin tiukasti sidoksissa, ei orjuuden lakkauttaminen suinkaan poista ongelmaa, ja tätä mustien asemaa voitiinkin pitää suurimpana Yhdysvaltoja uhkaavana ongelmana...

Mutta historiallisen aineksen ohella kirja tosiaan pitää sisällään paljon yleisiä huomioita demokratian piirteistä, vaikutuksista ja mahdollisista kehityskuluista, osa näistä varsin korkealentoisia, jotkut hieman epäilyttäviä mutta kovin usein kirja myös osuu maaliinsa, ja niinpä täältä voi löytää ilmiöitä jotka ovat tuttuja myös vuoden 2016 Suomessa. Hieman tragikoomista on huomata lukuisia kohtia joissa Tocqueville varoittelee että tämä on sitten demokratiassa piilevä uhka, huomioikaa tämä, älkää tehkö näin...arvatkaa vaan moniko näistä löytyy nykymaailmasta.

Jotkut kuvatuista ilmiöistä myös sisältävät tutulta kuulostavia, muihin asioihin yhdistettäviä prosesseja, esim. intiaanikysymys joka herätti runsaasti huolta ja puhetta liittovaltiotasolla, mutta koska kenenkään paikallisen toimijan intresseihin ei sovellu intiaaniyhteisöjen huomioiminen, ei asiassa tehdä positiivisia käänteitä ja niinpä Tocqueville arvelee intiaanien kuolevan sukupuuttoon Pohjois-Amerikassa siinä vaiheessa kun valkoiset asuttavat Tyynenmeren rantaa (ihan näin ei sitten käynytkään mutta aika lähellä oli, ja omanlainen yhteiskuntajärjestyksensä ja elinkeinonsa kyllä hävitettiin). Kovasti tuo kuulostaa ilmastonmuutoskeskustelulta...

Ja kirjassa tosiaan tarkastellaan myös demokratian vaikutusta yksilöiden moraaliin, perhesuhteisiin, kirjallisuuteen ja teatteriin, uskontoon jne ja toisinpäin (jotkut uskontoon liittyvät ajatukset epäilemättä saavat karienqvistit nikottelemaan mutta, no, ei ehkä olisi kannattanut edistää kvartaalisyklissä elävää plutokratiaa). Osa jutuista ovat tosiaan hieman kyseenalaisia ja aikansa henki näkyy näissä, mutta kyllä näissä pohdittavaa riittää...

Vaikka noin yleensä ottaen Tocqueville suhtautuukin myönteisesti demokratiaan, on hän varsin selväsanaisesti "vain äänestämällä voit vaikuttaa"-ajatusta vastaan, päin vastoin hän katsoo että kansanäänestyksissä tehdään pääsääntöisesti huonoja valintoja, kansa valitsee edustajikseen keskinkertaisuuksia siinä missä oikeasti merkittävillä, pätevillä ja potentiaalisesti aikaansaavilla henkilöillä on vähänlaisesti mahdollisuuksia menestyä äänestyksissä (valitsijamiesvaalit onnistuvat tekemään parempia päätöksiä ja valintoja).
Sen sijaan yleisen äänioikeuden vahvuus on siinä, että se aktivoi kansalaisia toimimaan: demokratian hyvät saavutukset tulevat yleisestä toimeliaisuudesta ja lukuisista toimijoista, ei äänestyksillä tehtävistä päätöksistä.

Niin, palatakseni alussa esitettyyn kysymykseen. Demokratiassa hallitsevana ja tavoiteltavana arvona on tasa-arvo, mutta koska asiantuntijuus, erikoisauktoriteetin hakeminen poikkeuksellisen tietomäärän avulla on perusluonteeltaan epätasa-arvoista, suhtautuminen asiantuntijoiden on epäluuloista ja vihamielistäkin. Demokratian tasa-arvoinen kansalainen on haluton tunnustamaan toista tasa-arvoista kansalaista itseään ylemmäksi auktoriteetiksi.
Yksittäisten henkilöiden sijaan demokratian tasa-arvoinen kansalainen luottaa enemmistöön, koska jos jonkin ajatuksen kannalla on suuri joukko kansalaisen kanssa samassa asemassa samassa arvossa olevia ihmisiä, on se luonnillisesti hyvä ajatus.
Some-maailmassa on siis helppo olla demokraattinen ajattelija: mitä enemmän jollain ajatuksella on tykkäyksiä ja jakoja, sitä parempi ja todempi se ajatus on. Ja henkinen johtaja, intellektuelli, on siis henkilö joka tuottaa paljon ajatuksia jotka saavat paljon tykkäyksiä ja jakoja.

Mainittakoon että Tocqueville suhtautui hyvin epäluuloisesti enemmistön tyranniaan ja on erityisen huolestunut siitä että Yhdysvaltojen hallinnossa ei ole tarpeeksi tehokkaita vastatoimenpiteitä rajoittamaan mahdollisuutta enemmistön tyranniaan: jopa lehdistö on niin kovin riippuvainen yleisestä mielipiteestä ja haluton toimimaan sitä vastaan...
Ja enemmistön tyranniaan kuuluu, että sen ei tarvitse käyttää väkivaltaa tai sensuuria, riittää että se vain sivuuttaa, syrjäyttää, marginalisoi väärin ajattelevat: nämä saavat toki puhua mitä puhuvat mutta enemmistö ei heitä kuuntele koska erimieliset ovat vähemmistö (kirjoitin muuten itse vähän samansuuntaisia ajatuksia sananvapaudesta vajaa vuosi sitten).
Ja kuten tuolla yllälinkitetyssä Kyösti Salovaaran blogissa pohdittiin, jos intellektuellin vaatimuksena on asettua valtaa vastaan niin demokratiassa se tarkoittaa enemmistöä. Ei siis sitä tyyppiä jonka enemmistö on nostanut hallitukseen, vaan kansan enemmistöä. Mikä tahansa onkin yleinen mielipide, sitä intellektuellin pitää vastustaa...mutta jos enemmistön tyrannia toteutuu, intellektuellit vaietaan näkymättömiin ja kuulumattomiin. Jos siis tuntuu siltä, että maassamme tai maailmassa ei oikein löydy intellektuelleja, ehkä et vain pysty kuulemaan heitä, tai ehkä et edes halua.

Niin, miten tämä oma blogini sitten asettuu tähän kuvioon. Onko tässä kyse juuri siitä että suhtaudun kielteisesti kirjallisuuden auktoriteetteihin ja asiantuntijoihin, alennan heidät itseni tasolle tasa-arvoisiksi lukijoiksi? Vai olenko ehkä väärinajattelija jonka mielipiteillä ja näkemyksillä ei enemmistön tyranniassa ole mahdollisuutta tulla esiin muuten kuin itse julkaisemalla? Jätän kysymyksen auki.

Kuten tästä laveasta tekstistä näkyy (paljon pohdintoja ja lainauksia jäi vielä käsittelemättä), teki tämä kirja aikamoisen vaikutuksen. Nyt maailma on taas vähän helpommin ymmärrettävä.

Osamu Dazai - Tsugaru: kulkija käy kotona

Tienoo on lempeämpää kuin itärannikon Tappi, mutta täälläkin kasvillisuus on jäänyt askelen päähän "maisemaksi" muuttumisesta: se ei antaudu minkäänlaiseen keskusteluun matkamiehen kanssa.

Tässä on kirja jota en ehkä olisi aiheen puolesta valinnut luettavaksi mutta kun tuttu kirjoittaja kirjoittaa ja Kai Nieminen suomentaa...

Toisen maailmansodan aikana Japanissa isänmaallisessa hengessä julkaistiin kokonainen sarja tällaisia kirjoituksia joissa eri kirjoittajat kuvailevat jotain Japanin maakuntaa: Dazai päätyi kirjoittamaan Tsugarun maakunnasta Honshu-saaren pohjoiskärjessä, maakunnasta josta itse oli kotoisin vaikka oli jo pitkään Tokiossa asunut.
Kirjaansa Dazai ei halunnut perustaa vain muistikuviin tai yleiseksi historialliseksi katsaukseksi, joka tässä tapauksessa olisikin ollut vaikeaa, maakunta ei ilmeisesti ole näytellyt kovin merkittävää roolia valtakunnan kohtalonhetkinä, kouluajoilta kirjailija muistaa että Japanin 2600-vuotisessa historiassa Tsugaru mainittiin vain kerran...ei, on lähdettävä matkaan, tavattava vanhoja ystäviä ja perhettä ja kierreltävä myös niillä seuduilla joissa ei ollut aiemmin käynyt.

Ellei maailmassa olisi alkoholia minusta kukaties olisi kehittynyt pyhimys - järjetön ajatus, mutta pohdin sitä täysin vakavissani tuijotellessani junan ikkunasta Tsugarun tasankoa.

Lopputulos on omalaatuinen yhdistelmä matkakuvausta, historiallista katsausta ja nykyhetkeä (Dazai jättää yhden kohteen kuvailun hyvin epämääräiseksi koska se on sotilaallisesti merkittävä kohde, samoin riisin säännöstelystä on paljon puhetta), yleistä luonnehdintoja maakunnasta ja syvää henkilökohtaisuutta, muistoja menneestä ja kohtaamisia nykyhetkessä (kohtaamisia, jotka tapaavat kehittyä varsin kosteiksi...)

Dazain muihin suomennettuihin kirjoihin Ei enää ihminen ja Laskeva aurinko verrattuna Tsugaru erottuukin ilkikurisempana, tosin tämä ei tullut ihan yllätyksenä koska olin lukenut myös Blue Bamboo -novellikokoelman. Toki hilpeys on suhteellista, Dazain itseironia on usein hyvinkin pisteliästä ja kotiseudun ironisessa tarkkailussa nähdään piirteitä itsestä, "pilkkaan näitä koska olen itse samanlainen".

Ja lopullisena ironisena takaporttina Dazai muistuttaa että ei näitä muisteloja ja matkakokemuksia kannata aina ihan kirjaimellisena totena ottaa...ehkä tässä ei lopulta ihan kauheasti kerrota maakunnasta, mutta aika paljon kirjoittajasta.

Uuvun aina Kanakin synnyinkodissani. Tiedän kyllä saavani myöhemmin kärsiä siitä, että kirjoitan näin. Mies joka kirjoittaa omaisistaan ja joka toimeen tullakseen myy sen mitä heistä kirjoittaa, kantaa niin pahan karman taakkaa että jumalat riistävät häneltä kodin.

Snorri Sturluson - Norjan kuningassaagat, osa 1

Snorri Sturluson on eittämättä yksi pohjoismaisen kirjallisuuden Isoista Nimistä, 1200-luvun islantilainen kirjailija ja poliitikko (ilmeisesti jälkimmäisenä vähemmän onnistunut), jonka tuotantoa ovat proosa-Edda, Egilin saaga ja tämä Kringla heimsins tai Heimskringla tai Norjan kuningassaagat, Norjan hallitsijoiden historiikki wanhoilta ajoilta 1200-luvulle.

Suomeksi tämä on julkaistu kolmessa osassa (suom. J.A.Hollo ja runot Aale Tynni) tällaisinä tavattoman nätteinä teoksina runsaalla kuvituksella (kuvittajina sekalainen joukko ilmeisesti norjalaisia taiteilijoita, jotka tekevät tuollaista mustavalkoista puupiirrostyyliä josta pidän kovasti): kirjoja olen ulkonäöllisesti ihastellut usein ja lukeakin on pitänyt...
Aloin lukea joskus parikymmentä vuotta sitten mutta silloin jäi kesken, nyt sitten seikkailin läpi ensimmäisen osan joka kattaa saagat Ynglingeistä Halvdan Mustan, Harald Kaunotukan, Haakon Hyvän ja Harald Harmaaturkin kautta Olavi Trygvenpoikaan (k. 1000).

Tyyli on muista saagoista jo varsin tuttua, tapahtumia kuvaillaan varsin suorasanaisesti ja lakonisesti, luvassa on paljon sukuluetteloja (ja Sadan vuoden yksinäisyys -henkisesti Olaveja, Haraldeja, Haakoneita ja Sigurdeja riittää useita, yritä sitten pysyä mukana kuka nyt olikaan kuka), vauhtia ja vaarallisia tilanteita, sotimista ja ajoittain myös omalaatuista huumoria, joskus varmaan tahallista ja joskus tahatonta. Kertovaa proosaa rytmittävät lukuisat runot joita Snorri siteeraa lukuisilta skaldeilta, osa aikalaisia ja osa myöhempiä, ja ajoittain myös tarinan sankarit itse innostuvat lausumaan runonpätkiä.
Snorri muuten mainitsee jokaisessa runositaatissa siteerattavan nimeltä; tästä voisivat nykyiset Finlandia-ehdokkaatkin ottaa oppia.

Kirja alkaa kenestäpä muusta kuin Odinista, joka hallitsi Aasgardia ja teki kaikenlaisia juttuja jotka olivat mytologiasta tuttuja, paitsi että tämä Aasgard sijaitsi Aasiassa ja Odin oli muutenkin tarunomainen mutta maallinen hallitsija. Aikanaan hoveineen lähti sitten länteen ja valloitteli suvulleen maita Saksasta ja Pohjoismaista, joissa hallitsi kunnes kuoli tautiin, ja hänen jälkeensä tuli sitten muita kuninkaita.
Nämä Odinia seuraavat kuninkaat saavat kukin oman lyhyen luonnehdintansa, usein keskittyen miten kukin kuningas kuoli antaen lopulle Ynglingasaagalle hieman oudon sävyn...varsinkin kun ihmettelin että eikös tämän pitänyt olla kirja viikingeistä, jotenkin alkurähinöitä lukuunottamatta tässä on aika rauhallinen ja leppoisa sävy, kuninkaat kuolevat kuka tautiin ja kuka hukkuen simasammioon. Vihdoin yksi kuningas lähtee sotimaan, varpusen vuoksi mutta kuitenkin, mutta joku maajussi ryntää paikalle ja heittää heinähangon joka osuu kuningasta päähän niin että tämä kuolee. Pohjolan sankarit eivät muutenkaan tässä vaiheessa ihan täysillä vakuuta (okei, aikalaiset ovat ehkä arvostaneet rauhaa jota rytmittää ajoittainen känni-slapstick mutta historia...)

No, loppukirja paikkaa tätä osastoa. Sotia riittää ja mielenkiintoisesti Norja oli yhtälailla viikinkiryöstöretkien kohteena kuin muutkin maat, ja niin vihollisia kuin liittolaisiakin löytyi ympäri Eurooppaa. Samoin kirja käy yksityiskohtaisemmaksi: Halvdan vielä kuitataan muutamalla sivulla mutta Harald, Haakon ja Harald saavat kukin päälle parikymmentä sivua ja lopulta Olavin saaga on melkein 80 sivua pitkä.
Ja toteavasta tyylistä johtuen niille sivuille mahtuu tapahtumia...mieleen tuli useammassakin kohtaa että tuosta tapahtumasta tai noiden henkilöiden kohtaamisesta voisi joku kirjoittaa isommankin tarinan, novellin tai romaanin...ja joistain on varmasti kirjoitettukin.

Vaikka tähän mennessä olenkin maininnut vain miesten nimiä, niin kyllä tässä joukko huomattavia naisiakin on mukana. Haakonin saagassa Haakon soti tanskalaisia Eerikinpoikia vastaan mutta näiden voitettua Harald Harmaaturkin saagassa nimi vaihtuukin Gunnhildinpoikiin (joista Harald on siis yksi), koska näiden äiti Gunnhild on varsin aktiivinen toimija, Olavi Trygvenpojan saagassa taas svealaisten kuningatar Sigrid Suurellinen on huomattava hahmo, ja muitakin riittää...

Ihan mahdotonhan tässä oli pysyä kärryillä henkilölistoista ja sukupuista mutta kun sopivasti antoi mennä niin saagat ovat yhä viihdyttävää lukemista. Kakkososa keskittyy ilmeisesti täysin pyhään Olaviin, siihen pitänee tutustua jossain vaiheessa muttei ehkä ihan heti. 

Tällä kirjalla osallistutaan kahteen lukuhaasteeseen: Reetan Elämäkerta-haasteeseen jonka minihaasteeseen (Norjaan liittyvä elämäkerta) tämä myös sopii, sekä Annamin Kirjalliseen retkeen Pohjoismaissa. Jossa voisi taas pohtia että lasketaanko tämä islantilaiseksi vai norjalaiseksi kirjaksi, taidan laskea islantilaiseksi (toinen epämääräisyys on että onko tämä kauno- vai tietokirjallisuutta, rajat ovat joskus hyvin epämääräiset...

Washburne & Derno (ed.) - Bad Music

Tämän kirjan bongasin kirjastosta ja pikaselailun perusteella vaikutti sen verran kiinnostavalta että piti sitten perehtyä paremminkin.

Eli kyseessä on artikkelikokoelma huonosta musiikista, kirjoittajina musiikkitieteilijöitä, etnografeja ja muita lähitieteiden edustajia. Yksittäisiä esimerkkejä toki nostetaan esille Kenny G:stä Sibeliukseen ja Abbasta Dillinger Escape Planiin mutta suurempana kiinnostuksen aiheena on millaista musiikkia pidetään huonona, millaisin perustein, miten huonouteen suhtaudutaan tekijänä, kuuntelijana, kriitikkona tai markkinoijana, millaisia yhteyksiä huonouden toteamisella on sosiopoliittiseen asemaan (ja kun kirjoittajista huomattava osa on amerikkalaisia, rotukysymys on toki isosti tapetilla)...
Artikkeleissa puidaan niin yleistä huonouden taksonomiaa kuin yksittäisiä genrejä ja niiden suhdetta huonouteen, klassisesta punkkiin ja maailmanmusiikista rock-musikaaleihin, camp- ja cheese-suhtautumista, American Idol -tv-ohjelmaa, kritiikin positiota...

Kaikkia juttuja en lukenut, pari lähti niin tiukkaan akateemiseen jargoniin etten pysynyt mukana tai käsittelivät sellaisia musiikin aloja jotka eivät nyt niin kiinnostaneet (filmimusiikki, rock-musikaalit), pari lähinnä silmäilin läpi mutta monia luin myös hyvin kiinnostuneena. Ja kun näin mutuhuttuilevana valekriitikkona on myös jonkinlaista asiantuntemusta huonosta kirjallisuudesta niin tuli myös vertailtua kirjassa esitettyjä ajatuksia ja ilmiöitä kirjallisuuteen.

Anytime anyone makes a discursive judgment of "good" or "bad" this is first and foremost a positioning gesture, which serves to construct or reimagine specific modes of subjectivity or to restructure social relationships by asserting deliberate musical agency. What on the surface may appear to be miniscule gestures of random alliances [...] turn out to have a vitally important impact on our own sense of identity as well as on how we chose to present ourselves to the world.

Mieleen tuli että siinä missä camp-estetiikka, teoksen huonoiksi katsottujen piirteiden tarkoituksellinen korostaminen ja niistä nauttiminen, on musiikin piirissä varsin tuttua ja esim. elokuvissakin harrastettua, niin kirjallisuudessa se taitaa olla varsin harvinaista: harva jaksaa lukea edes parisataasivuista kirjaa puhtaasti "so bad it's good"-asenteella. Mikä on ehkä vähän valitettavaa, ehkä sen vuoksi kirjallisuus lopulta soveltuu huonommin sosiaalisen identiteetin rakennusaineeksi kuin musiikki, koska emme koe tarpeeksi huonoa kirjallisuutta (koulutkaan eivät nykyään pakota tarpeeksi).

Simon Frithin What is bad music -artikkelissa käydään läpi huonoksi havaittavan musiikin piirteitä, mm. puhdas inkompetenssi (samalla huomioiden että joskus sopiva epäpuhtaus on vain hyväksi, liikaa teknistä kliinisyyttä ei arvosteta edes klassisessa musiikissa), esitetyn tunnetilan liioittelu tai toteutuksellinen banaalisuus, genrekonflikti (laulavat julkkikset, iskelmä- tai oopperatähtien rock-coverit...), liiallinen tuttuus ja ennalta-arvattavuus, itseriittoisuus (esitykset joiden tarkoitus on esitellä tekijän teknistä taituruutta), kommunikoimattomuus (tekijä soittaa itselleen, terapoi itseään, yleisöstä välittämättä) jne.

Aika monta noista piirteistä voisi siirtää toki myös kirjoihin. On kirjoittajia joilla ei ole tekniikka hallussa, banaaleja ja emotionaalisesti räikeästi manipuloivia kirjoittajia, kirjoittajia jotka ovat eksyneet väärään genreen eivätkä oikein tiedä mitä tekevät...
Toki joidenkin piirteiden havaitseminen riippuu myös henkilöstä. Tuttuus ja ennalta-arvattavuus on suuri ongelma heille jotka lukevat paljon (ja erityisesti ammattilukijoille kuten kriitikoille) muttei vähän lukeville, ja sopiva määrä tuttuutta on lähes vaatimuksena kaupalliselle menestykselle (toistamisen ongelma voi tulla myös kirjailijalle, tästä oli juuri puhetta Kirsin blogissa aiheena Maria Kallio). Ja toisaalta jos lukee yhden kirjan vuodessa niin silloin on ihan oikeutettuakin vaatia että se kirja käsittelee jotain tärkeää kuten vaikka sotaa tai suurta rakkautta.
Vastaavasti kommunikoimattomuus-syytettä esitetään helposti, joskus liiankin, sellaisille taideteoksille joista nauttiminen vaatii suurta perehtyneisyyttä ja paneutumista (ja minäkin olen sitä harrastanut paljon täällä runokommenteissani).

Tosin tuntuu että musiikissa on usein huomattavasti tiukempi autenttisuuden vaatimus. Siinä missä kirjallisuudessa noin yleensä hyväksytään että fiktio on fiktiota eikä tekijän omaa elämää ja omia mielipiteitä, musiikissa on hyvin yleistä tuomita teos sillä perusteella että tekijä ei ole sitä mitä teoksessa ilmaisee (puhtaasti eettinen kanta joka ei välttämättä kuulu mitenkään varsinaisessa kulttuurituotteessa eli musiikissa), tai että teos ei ole esitys vaan täyttä totta. Jälkimmäistä yksi kirjassa mainittu esimerkki 2 Live Crew on puinut oikeussaleissakin asti, ja esityksen luonne fiktiona ei välttämättä tule ymmärretyksi edes alleviivattuna (kuten vaikkapa Pop That Pussy -videon metatietoisuudessa jota korostetaan läpi videon).
Vaikka toki kirjailijaakin voidaan syyttää kyynisestä kaupallisuuden tavoittelusta, joskus osana kokonaista genreä, joskus yksittäistapauksina (mm. Tommy Tabermann ja Heli Laaksonen tulevat mieleen...)

Joidenkin genrejen tietoista perusluontoista yhteyttä "huonouteen" käsiteltiin laajemmin, esim. punkin kehitystä hardcoreksi ja hardcoren kehitystä alalajeiksi nähtiin tietoisina pyrkimyksinä sopeutumattomuuteen, ensin musikaalisen inkompetenssin kautta, mutta kun valtavirta pystyi sulauttamaan tuon itseensä niin epämiellyttävän, epäkommunikatiivisen musiikin kautta (jonka tuottaminen saattoi vaatia vahvaa musiikillista kompetenssia).
Ja toisaalta kantrin tietoisuutta sosiaalis-ekonomisesta positiostaan, sentimentaalisuuden ja kliseiden korostamista mutta samanaikaista monitasoista, joskus ironista suhtautumista niihin. Kantri on kuin tupakka, hyvää koska se on huonoa; jos se olisi parempaa se ei olisi niin hyvää.
Tuo toi toki mieleen (myönnetään, rajalliset) kokemukseni Juha Vuorisen proosasta samoin kuin vastaavat (yhtä lailla rajalliset) muistumat chick litistä, hömpästä jne.

Hyvin mielenkiintoinen (vaikka kaikesta en ollutkaan samaa mieltä) oli Timothy Taylorin artikkeli huonosta maailmanmusiikista: huonosta siis markkinointimielessä, piirteistä joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa miltä se kuulostaa. Muusikon kategorisointi maailmanmusiikiksi tapahtuu etnisen ja maantieteellisen koodituksen perusteella, kun tekijä huomioidaan Toiseksi (tässä tapauksessa valkoisesta amerikkalaisesta/länsieurooppalaisesta näkökulmasta) tämä luokitellaan helposti maailmanmusiikiksi vaikka tyylillisesti se olisikin lähellä jotain "omaa" vastinetta joka luokitellaan rockiksi, popiksi, jazziksi tms.
Ja markkinoinnin kannalta on hyväksi että maailmanmusiikki on luonteeltaan poliittista, mieluiten esittäjän viiteryhmän kokemaa sortoa käsittelevää, hybridiä (ei puhtaasti traditionaalista mutta länsimaisia genreidiomeja ja traditionaalisia tyylejä yhdistävää) ja urbaania (kansikuvassa mieluummin artisti karuilla kaduilla kuin hiekkarannalla, jälkimmäiset ovat kitschiä joka lentää alelaariin).

Niin täällä kuin muuallakin on ollut ajoittain puhetta mm. afrikkalaisesta kirjallisuudesta, siitä millainen afrikkalainen kirjallisuus päätyy julkaistavaksi, käännettäväksi, saa kriitikoiden ja lukijoiden suosion...urbaanius ei selvästikään ole välttämättömyys, mutta temaattinen/kuvauksellinen hybridiys on: me pidämme savimajoista ja muista viittauksista joilla tehdään selväksi että Nyt Ollaan Afrikassa. Ja poliittisuus ja vihaisuus koetusta sorrosta on toki aina hyvä, Tärkeä, aihe, epäpoliittinen kirja Lagosin pilvenpiirtäjien keskeltä sen sijaan saattaa jäädä lukematta jos sellainen nyt täälläpäin edes löytyy jostain...
Sama pätee tietysti myös muihin "toisiin" maihin tai omien maahanmuuttajiemme kirjallisuuteen. Ketä kiinnostaa jos somalinainen on vihainen siitä että televisio hajosi kolme päivää takuuajan umpeutumisen jälkeen, somalinaisen kuuluu olla vihainen somalinaisten kohtelusta.
(ja kyllä, tunnustan harjoittavani toiseuseksotismia itsekin. Sori, kaikki Toiset, ettette tule nähdyksi kokonaisina monitahoisina ihmisinä.)

Oli tässä kaikenlaista muutakin kiinnostavaa. Saattaa olla että tässä pitää heittäytyä entistä analyyttisemmaksi huonouden kokemuksen parissa...

Juho Kuorikoski - Sinivalkoinen pelikirja

Tällainen löytyi kirjastosta, vuoden takainen reilun kokoinen teos joka esittelee suomalaisen digitaalipelien 30-vuotisen historian; vaikka olenkin hyvin satunnainen kasuaalipelaaja niin piti silti tutustua.

Historiikkina tämä on varsin pelikeskeinen: Kuorikoski on tutustunut kaikkiin käsiinsä saamiin Suomessa julkaistuihin kaupallisiin peleihin (jotkut valistuspelit kuten Alkon Hup-peli esiintyy mainintana ja mm. legendaarinen Invataxi puuttuu, mutta netissä jaetut ilmaishäröpelit olisivatkin varmaan loputon suo) ja esittelee ne peliesittelyn/arvostelun tyyliin mutta tarpeen tullen myös historiallista näkökulmaa valottaen. Kirjoitustyyli on tuttu kotimaisesta pelijournalismista ja osa materiaalista onkin alun perin Pelit-lehteen kirjoitettua (noin sivuhuomiona Niko Nirvi on epäilemättä yksi vaikutusvaltaisimmista suomalaisista kirjoittajista, jonka kirjoina julkaistu tuotanto on kuitenkin pysynyt varsin pienenä, ja nirvismi henkii tässäkin kirjassa).

Näiden kronologisesti listattujen peliesittelyjen ohella mukana on myös yleiskappaleita joissa käydään läpi tietyn aikavälin tärkeitä tapahtumia, kuka teki mitä: puhutaan laitteista, peleistä, tekijöistä, firmoista, myynnistä, journalismista...ja vaikka mukana on haastatteluja ja henkilöiden tekemisiä seurataan teoksesta toimeen, pysyy tässäkin ydinaiheena itse asia. Tämä on suorastaan viehättävän uusretroa nykyisessä kulttuurijournalismissa, jossa se miltä tekijä näyttää on tärkeämpää kuin tehty teos (koko kirjassa ei tainnut olla yhtään ihmistä esittävää valokuvaa).

Yleisartikkelit loivat jatkuvan kaaren jonka avulla kirjan lukee alusta loppuun, vaikka yksittäisiä peliesittelyjä tuleekin luettua vaihtelevalla intensiteetillä. Erityisesti uudempien mobiilipelien esittelyjä skippailin aika paljon, toisaalta esihistorian hämärien kuriositeettien esittelyt luki ihan mielenkiinnosta vaikkei kyseisiä pelejä ikinä haluaisikaan kokeilla.
Ja vaikka oma pelihistoriani onkin kovin rajallinen, muutama tuttu löytyi, heti ensimmäisillä sivuilla: minähän olen pelannut Tsapp!ia (jossa ei aikoinaan haitannut se että sitä oli lähes mahdoton voittaa). Löytyi myös muutama "tuotahan pitää kokeilla" myöhemmissä (ja jokunen "kiva idea, tekisiköhän joku tämän uusiksi"). Erinomaisen kiinnostava teos siis vaikka tulikin mieleen että niitä yleishistoriaesittelyjä ja haastatteluja voisi olla vielä laajemminkin...

Tälle oli ilmeisesti kohtalaisen vaikea löytää julkaisijaa (koska eihän kustantamoja kiinnosta katsaukset aiheesta joka on jo muutaman vuoden ollut valtavassa kasvussa ja jossa kotimaassamme mm. tehtiin kirjan kirjoitusaikoihin miljardikauppoja...oikeasti, mitvit?) ja lopulta kirja julkaistiin joukkorahoituksella pienkustantamossa. Mikä on vähän sääli koska isoimmat moitteet kohdistuvat joihinkin taitollisiin seikkoihin jotka ammattitaitoiselle kustannustoimittajalle olisi ollut helppo huomata ja korjata...suurimpana ongelmana kuvatekstien puuttuminen: paljon käytetään kuvakaappauksia peleistä, mutta joissain tapauksissa oli hieman epäselvää mikäköhän liittyy mihinkin (ja mukana oli myös promomateriaalia, kansikuvia ja muuta materiaalia joka olisi kaivannut enemmän selityksiä).
Teos pyrkii myös jonkinasteiseen populaariuteen siinä että ihan kauheinta jargonia ei käytetä, ja kirjan lopussa on keskeisten termien selitykset (jotka eivät sinänsä välttämättä auta ummikkoa yhtään enempää, toisaalta jonkun "metroidvania"n selittäminen sanoin onkin aika hankalaa kun se on helpompi vain näyttää). Itse pysyin kärryillä suuressa osassa (en ihan kaikessa laitepuheessa), minua ummikommalla on varmasti enemmän ongelmia.

Jatkan tämän lukemisella niitä teemoja, joista on ollut puhetta Pojat lukemaan -haasteen yhteydessä.

Gregorius I - Life and Miracles of St. Benedict

Elämäkertahaasteen "historiallinen henkilö"-osastoon luin Benedictus Nursialaisen (480-543) elämäkerran, Benedictuksen joka tunnetaan pyhimyksenä ja läntisen luostarilaitoksen perustajana, josta benediktiinit ovat saaneet nimensä.
Kirjan kirjoittaja ei itsekään ole ihan mitätön, paavi Gregorius I (n.540-604), siis melkein aikalainen joka kertoo haastatelleensa kirjaa varten ihmisiä jotka Benedictuksen henkilökohtaisesti tuntivat.

Kirja on toinen osa neliosaista Dialogos-sarjaa joiden kolme ensimmäistä osaa sisälsi sekalaisten italialaisten pyhimysten hagiografioita (pyrkimyksenä epäilemättä omalta osaltaan kehittää monastisismia myös lännessä idän erämaaisien rinnalle), joista Benedictus sai kokonaisen oman kirjansa. Tämäkin kirja on varsin tyypillistä hagiografiaa, pyhimys kuvataan pyhimyksenä tuoden esille tähän liittyviä ihmeitä, opetuksia jne enemmän kuin faktuaalisia elämänvaiheita: lapsuus ja nuoruus kuitataan nopeasti ensimmäisellä sivulla. Toisaalta hagiografioiden sisältö ei pyrikään keskittymään historialliseen dataan vaan elämän hengelliseen sisältöön, siihen mikä pyhimyksen elämässä on todella tärkeää.

Tähän tarkoitukseen liittyy myös tekstin muoto, kuten nimi viittaa kyseessä on todellakin dialogi. Gregorius kertoo anekdootteja jotka tosiaan kuulostavat suulliselta perinteeltä, ne ovat lyhyitä, yleensä aika suoraviivaisia ja selkeitä, ja joskus huvittaviakin, ja dialogin toinen osapuoli Peter lausuu välikommentteja, pyytää lisäselitystä yms. joka tarjoaa Gregoriukselle sitten mahdollisuuden myös kommentoida kerrottujen tapahtumien hengellistä ulottuvuutta. Peter tuskin on kukaan todellinen henkilö vaan yksinkertaisesti vain kirjallinen keino esittää tämä materiaali.