Kun videopelit asemoivat itseään kulttuurin kentällä ja ovat yhä suuremmassa osassa modernissa elämässä, on selvää että pelikulttuuriin ja pelien keskeisiin piirteisiin on syytä tutustua silloinkin kun ei itse aktiivisesti pelaa. Aleksandr Manzos on tarttunut toimeen ja tässä pelikulttuurin peruspaketissa esittelee kolmekymmentä keskeistä peliä vuosien varrelta (alkaen 70-luvun Pongista ja päättyen neljän vuoden takaiseen Papers, Pleaseen).
Valinnoissa ei ole valittu kaikkien aikojen suosituimpia pelejä (joskin niitä on mukana, Pac-Manista Tetriksen kautta Minecraftiin) eikä kaikkien aikojen parhaimpia pelejä (kenen asteikolla sellaiset valitaan, mutta varmaan sellaisiakin on mukana), vaan ennemmin käsitellään erilaisia pelilajeja niiden keskeisten edustajien perusteella, ilmiöitä, teknisiä ja taiteellisia ratkaisuja jotka ovat päätyneet hyvin vaikuttaviksi: eräänlainen "tiedä ainakin nämä pelit"-listaus siis. Joskus valittu teos on ollut alan pioneeri (Pong, Civilization, Doom), joskus lajityypissään keskeiseksi hioutunut teos (Final Fantasy VII, Grand Theft Auto III, Super Metroid).
Omakohtaisesti valikoima olikin kiinnostava, kun jonkin verran pelailua olen harrastanut ja pelikulttuuria seurannut (mm. Pelit-lehdestä, jonka toimittajista Manzos onkin parhaiten osunut omaan pelimakuuni, suosituksistaan on ollut syytä ainakin olla kiinnostunut), niin olen kuitenkin laajemmin alkanut pelailla vasta viime vuosina (käytännössä sen jälkeen kun hankin Steam-tunnuksen), joten en ollut pelannut juuri lainkaan kirjassa listattuja pelejä: niminä ne sen sijaan tunnistin kyllä kaikki, vaikkei kauhean selvää käsitystä ollutkaan mistä jossain Metal Gear Solidissa onkaan kysymys.
Vaikka juuri kyseisiä pelejä en ollutkaan juuri pelannut, niin teksteissä pääsin kuitenkin hyvin kiinni mistä on kyse ja mitä elementtejä erityisen huomionarvoisina näistä peleistä on syytä nostaa huomionarvoisiksi, kiitettävän yleistajuisia esittelyjä siis ainakin minulle (en sitten tiedä miten käy lukijan jonka kokemus rajoittuu johonkin Microsoftin pasianssiin kun pitää selittää metroidvaniaa tai 4X-pelejä tai kuinka hienoa on että Resident Evil -kauhuilussa on kömpelöt kontrollit tai Papers, Pleasen byrokraattisimulaattorissa tylsistyminen on osa kokemusta...)
Sen sijaan kirjan kuvituksesta pitää valittaa, mukana on kustakin pelistä yksi mustavalkoinen kuva, edustava se on ehkä Pongin kohdalla, joidenkin muiden kohdalla siitä saa selvää mutta aika monta kuvaa on lähinnä epämääräisiä suttuja josta ei saa mitään selvyyttä pelistä...
Mutta muuten erinomaisen kiinnostava teos: en välttämättä lähde nytkään kokeilemaan juuri näitä kuvattuja pelejä (paria ehkä) mutta hyvähän nämä on tietää, ihan sen kuuluisan yleissivistyksen nimissä.
2 kommenttia:
Näistä peleistä voi olla niin montaa mieltä, mikä on ollut iso juttu. Tetris on oman aikansa juttu, kuten tv-pelit. Pac-Man oli muistaakseni jo kolikkopeli, osa peleistä tuli kaiketi Commodore64:sta, ei ole ollut koskaan sitä kuten ei Nintendon kasibittistä. SuperNInetendo, Pleikka 1 ja 2 ovat olleet. Lisäksi GameBoyt ja niiden kaikki seuraajat ovat vieneet peligenreä eteenpäin. Siitä mikä pitäisi mainita pelihistoriassa on tietenkin makuasia, mutta tv-pelit, nintendon pienet 1980-luvun alun (tai 1970-luvun lopun) donkeykongit ja mariot kaiketi avasivat uraa, kuten tetris, pacman, doom, WoW jne Eri genrensä on formula- ja autopelit, sekä golfpelit ...
Valinnoissa on joitain hyvinkin ilmeisiä joita ei voi väistää ja joitain joiden suhteen voisi varmaan pitkäänkin pohtia miksi tämä eikä tuo, mutta kaikissa on kyllä hyvänkuuloisia perusteluja että miksi ainakin nämä...mutta aukkoja tietysti on, varsinaiset urheilupelit puuttuvat samoin kuin esim. huomattava niche lentosimulaattorit...
Minulle konsolit ovat jääneet vieraiksi, käytännössä olen pelannut vain PC:llä, muut laitteet ovat jääneet satunnaisiin kokeiluihin.
Joillekuille muille tämä kirja on varmaan hyvinkin nostalginen retki tuttuihin suosikkeihin :)
Lähetä kommentti