Lisää muisteluja sadan vuoden takaisista asioista. Hilja Liinamaa-Pärssisen runokokoelmasta ei nouse esiin yksittäiset runot, vaan kokoelma kokonaisuutena, tilinteko koetusta.
Kirjan alkupuoliskossa ollaan vankilassa, ja runot ovat täynnä väkivaltaa, kauhua, kärsimystä ja surua. Liinamaa-Pärssinen maalailee omia kokemuksia ja muiden vankien elämiä usein pateettisestikin ja tendenssimäisesti, runsailla väreillä ja klassisilla kielikuvilla. Yksittäisten runojen tasolla olen lukenut vastaavia paremmin tehtynä, mutta tehoa tulee toistosta, tunnelman säilytyksestä runosta toiseen ja siitä että korukielisessäkin esityksessä kuuluu koettua taustalla.
Vankeudesta päästään aikanaan vapauteen, ja siinä missä vankilarunoissa ollaan riimillisiä, on vapausrunoissa mittakin vapaa. Ja, no, taas yksittäisinä runoina nämä tuntuvat melkeinpä banaaleilta, ne ovat merkityksellisiä vasta suhteessa edelliseen osioon (ja suuret tunteet ja kokemukset ovat usein aika banaaleja, mutta eivät ne silti tunteina ja kokemuksina pienene). Ja lopussa vielä ilmeisesti vapaudessa kirjoitettua julistusta lisää, osiota josta löytyvät ehkä sitten ne parhaat yksittäiset runot.
Runoilijana Liinamaa-Pärssinen näyttäytyy nimenomaan palavana julistajana, ja kun retoriikka on muuttunut aika paljon tässä vuosien varrella niin nämäkin ovat enemmän omaan aikaansa sidottuja (siinä missä modernin työväenliikkeen aatteet ovat varmaankin lähentyneet Hurskaan kurjuuden linjaa).
Mutta eittämättä tässä julistuksessa on oma kiinnostavuutensa (varsinkin kun taas katselin uutisista että mitä sitä nyt suotta historiasta oppimaan...)
Hilja Liinamaa-Pärssisestä on vastikään ilmestynyt myös Raili Mikkasen kirjoittama elämäkerta, jonka on lukenut Tuulevi.
Nukkuva maa
Maa nukkuu,
siki-unessa raskaassa lepää.
Nukkuvat metsät, nukkuvat pellot
hankien painavain alla.
Kansa nukkuu.
Maa nukkuu.
Kallistuneet ovat kinoksiin
niittyjen aidat ja avoimet portit.
Korpi on poluton, ummessa kujat,
ei kulje viittatietä kukaan.
Kuin kuollut on kylä,
ja kansa nukkuu.
Maa nukkuu;
vain unen horrosääniä kuuluu,
järeitä, katkeamattomia.
Metsän puut korostavat koko voimallaan,
ja syvään hengittävät lumikattoiset talot
nietosten keskellä,
ja kansa nukkuu.
Maa nukkuu.
Hyytyneet ovat lähteen suonet
maan uumenissa,
jähmeessä virta.
Ja himmeissä tuvissa on tuskaisaa.
Vain painajainen liikkuu
pahoin unin kiusaten
nukkuvaa kansaa.
Maa nukkuu,
Pohjolan pitkää unta,
vilun ja jään, talven ja kuoleman unta.
Ei oksain liikahdusta,
ei pyrähdystä pyyn,
ei kalketta yksinäisen tikan.
On muisto vain kaukainen, hyvä,
taru oraista, lehvistä, suven kasvusta.
On muistoa vain kuvaus kansasta,
joka rakasti, uskoi...
Niin paksu on lumivaippa
maan yllä.
Niin tiiviisti suljetut silmäluomet
on, ettei ne aueta voi laulun voimin.
Nyt ollaan kuoleman mailla,
ja kansa nukkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti