Euripides - Electra and other plays

"In the dark world of Euripidean tragedy, vengeance is more easily obtained than compassion."
(Hecaben esipuheessa Richard Rutherford)

Siinä missä aiemmin bloggaamassani Euripides-kirjassa painotus oli niminäytelmää lukuunottamatta kevyemmissä näytelmissä, nykytermein melkeinpä komedioissa, tässä kokoelmassa pysytään tiukasti tragediassa, luvassa on kärsimystä ja paatosta ja vähäinen huumori on tulkinnanvaraista ja kyynisen ironista.
Näytelmiä yhdistää myös teema, sota ja erityisesti sen vaikutus naisiin: neljä viidestä näytelmästä liittyy Troijan sotaan (Andromache, Hecabe, Electra ja Trojan Women) ja viides, Suppliant Women, taas Seitsemän Thebaa vastaan -episodiin.
Aiheita Euripides käyttää varsin vapaasti kulloisenkin näytelmän aiheiden vaatimalla tavalla, esim. Hecabe ja Troijan naiset sijoittuvat samaan hetkeen (Troija on voitettu, kreikkalaiset ovat lähdössä) ja niissä on osin samoja tapahtumia mutta niiden kuvauksissa on eroja. Tai Troijan naisten Helena ei juuri muistuta Helena-näytelmän Helenaa...teokset ovat itsenäisiä, ne liittyvät yleiseen kulttuuriseen traditioon mutta sisäisellä järjestyksellä ei ole niin paljoa väliä.

Ensimmäisen näytelmän Andromache, Troijan prinsessa jonka yksi Kreikan sankareista, Neoptolemos, on tuonut mukanaan jalkavaimonaan, on paennut turvaan Thetiksen temppeliin anomaan armoa, koska Neoptolemoksen vaimo Hermione (ja tämän isä Menelaos) haluavat hänet tappaa.
Näytelmää lukiessa mieleen tuli että olenhan nähnyt tämän esitettynä, parastaikaa Kansallisteatterin edustalla Rautatientorilla. Nykyisin turvapaikkoja antavia alttareita on vähemmän mutta on kuitenkin julkisuuden ja näkyvyyden jumala, johon turvapaikanhakijoiden leiri on laittanut toivonsa, samalla kun Phthia Ensin -Hermione haluaa heidät hävittää, ja Menelaos haluaa myös saada anojat alttarilta pois näkyvistä ja mieluiten pois lentokoneella kaikessa hiljaisuudessa.

Samassa mielentilassa aloin pohtia seuraavan näytelmän, Hecaben, yhteyksiä nykyhetkeen: Troijan sodan aikana Troijan nuorin prinssi oli lähetetty turvaan toiseen valtakuntaan, mutta kun sodassa käy niinkuin käy, niin toisen valtakunnan kuningas myös pettää ja surmaa prinssin, ja tästä kuultuaan Troijan kuningatar Hecabe, heikentyneestä tilanteestaan huolimatta, suorittaa viimeisen koston...mieleen tuli aihe vaikkapa kirjaan, jossa vaikkapa eräs maa päättää lähettää turvapaikanhakijan käytännössä lähes varmaan kuolemaan, koska tästä koituu nyt harmillisia kustannuksia, ja miten tällaiseen päätökseen suhtautuisi henkilö jolle kyseinen käytännöllisen pragmaattinen päätös onkin henkilökohtainen tragedia jossa on kyse ihmisen elämästä...

Kun ajatukset olivat tälle tielle ajatutuneet niin luinpa myös näytelmän perusargoslaisesta Electrasta joka kaipaa mennyttä patriarkkaa, joka oli vieläpä sotaveteraani (tätä korostetaan näytelmässä) ja on valmis kostamaan niille, joiden katsoo olevan isän(maan)sa pettäneitä vihollisia, vaikka omaksikin vahingokseen...ja ne kaksi muutakin kyllä taipuivat modernin filtterin läpi luettaviksi.

Näissä tragedioissa henkilöt ovat varsin ambivalentteja, ymmärrystä osoitetaan, vaihtelevissa määrin mutta kuitenkin, niin Andromachelle kuin Hermionelle, Electralle ja Clytemnestralle, Hecabelle ja monelle muulle. Samalla monet näistä olivat myös hyvin ongelmallisia vaikka kuinka näytelmien päähenkilöitä ovatkin, niin Hecabe ja Electra ovat hyvin hankalia ja myös kyseenalaistettuja sankareita. Ongelmat ovat monimutkaisia, ja niitä ratkomaan (usein jokseenkin epätyydyttävästi) tarvitaan deus ex machinoja...

Eikä näissä nykyversioissakaan, joita ympärillämme esitetään, puutu tragedian paatosta, ja tätä Euripides korostaa sijoittamalla keskiöön ja kärsijöiksi naiset (ja lapset). Juuri kun aloin kirjoittaa tätä bloggausta, niin Omppu esitti toisesta kirjasta saman huomion että tarinoissa väkivalta myy ja erityisesti kun se kohdistuu naisiin, mielellään nuoriin: paras ruumis on kuolleen nuoren naisen ruumis (tai lapsen), se on huomattavasti kiinnostavampi kuin kuolleen miehen ruumis.
En ole kuitenkaan täysin samaa mieltä aiheen jatkotulkinnasta, ennemminkin pitäisin huolestuttavana sitä että tämä paatoksen epätasainen jakautuminen tarkoittaa että miehellä ei itsessään ole ihmisarvoa, tykinruoan kuolemalla ei ole niin väliä. Tähän olen kiinnittänyt huomiota myös turvapaikanhakijoiden kohdalla, ollaan oltu erityisen huolissaan naisista ja lapsista ettei näitä palautettaisi esim. Afganistaniin tai Irakiin tai muihin paikoihin jotka katsotaan vaarallisiksi paikoiksi, miehistä ei ole niin väliä. Ihmisarvo ei olekaan jakamaton ja yhdenmukainen perusarvo, ei edes niille jotka sellaista väittävät.

Niin muinaisessa Kreikassa kuin asuikin, Euripides kirjoittaa nyky-Suomesta sellaisella tarkkuudella että monen nykykirjailijan soisi ottavan oppia.
Sijoitan tämän kirjan Muuttoliikkeessä-haasteeseen, tietysti.

Euripides - Heracles and other plays

 

Vaellamme Lukuharjoituksia-haasteen puitteissa antiikin Kreikkaan, Euripides on yksi kolmesta suuresta tragediakirjailijasta ja tässä teoksessa on yhteensä viisi näytelmäänsä, neljä tragediaa Heracles, Iphigenia Among the Taurians, Ion ja Helen sekä yksi satyyrinäytelmä Cyclops. Osittainen uudelleenluenta tämä oli, olin joskus aikoinaan lukenut Heraclesin ja Cyclopsin mutten noita muita...

Toki on todettava että tragedian nimitys eroaa jonkin verran nykyisemmästä käytöstä, nykyisessä käytössä sanoisin vain Herakleen olevan, no, traaginen. Shakespearen jaottelussa Ion menisi varmaan ongelmanäytelmästä tyyliin Mitta mitasta ja Helen ja Ifigenia menisivät juoneltaan, vaikkeivät aina ilmaisultaan, jo seikkailukomedian puolelle...

Satyyrinäytelmä Kyklooppi sen sijaan on varsin lyhyt iloittelu, lajityyppinä myös osa Dionysokselle omistettuja näytelmäkilpailuja joissa tragedioiden ohella esitettiin suojelijajumalaa ylistäviä näytelmiä joissa on satyyreja, viiniä ja hedonistista iloittelua. Tässä tapauksessa tarina lainailee Homerokselta tarinan Odysseuksen seikkailusta kykloopin saarella, ja näytelmän henki taas vähän sellainen että jos Kauhea kankkunen tai American Pie olisi tehty reilu parituhatta vuotta sitten...

Ifigeniassa ja Ionissa käytetään skenaariota jossa katsoja tietää että henkilö X ja Y tuntevat toisensa menneisyydestä tai heillä on jokin muu olennainen side, mutta X ja Y eivät ole toisiaan tunnistaneet ja niin kiertävät aihetta monesta suunnasta ennen kuin homma selviää...ensimmäisessä henkilöt ovat Ifigenia ja veljensä Orestes jotka molemmat luulevat toisen kuolleen, Ionissa Ateenan kuningatar Creusa ja poikansa Ion joka katosi vauvana ja on nyt aikuinen ja luulee olevansa orpo...

Ifigenia oli näistä se mitättömimmän tuntuinen näytelmä, ei siinä ollut oikein muuta iloa kuin tuo tunnistusvekslaus joka toteutettiin paremmin Ionissa.

Ion sen sijaan oli myyttinä minulle aiemmin tuntematon (mutta se siis selittää nimen "joonialainen", Ion on kanta-isä) mutta näytelmänä erinomaisen kiinnostava, juonessa oli muitakin tvistejä kuin pelkkä tunnistus ja jälleenkohtaaminen ja periaatteessa onnellisesta lopusta mukana on kiinnostavan ambivalentti ja kitkerä sävy, Ion syntyi siis kun Apollo-jumala raiskasi nuoren Creusan ja Creusa on luonnollisesti aika traumatisoitunut asiasta, ja vastaavasti Ion on katkera kun äitinsä hylkäsi hänet vauvana ja niin hän oli elänyt elämänsä Delfoin temppelissä orpona...juonenpätkät kudotaan näppärästi lopussa yhteen mutta on ilmeistä että lopputulos ei ole täysin tyydyttävä.
(Tämän näytelmän ja sen selityskommenttien yhteydessä tuli myös mieleen Morren aikoinaan mainitsema draamallinen inhokkiklisee, että nainen tulee raskaaksi yhdestä, ensimmäisestä, yhdynnästä...no, kyseinen klisee oli selvästi suosiossa ainakin antiikin Kreikassa jossa jumalten ja kuolevaisten naisten kohtaamisista seuraa aina jälkikasvua.)

Helena tarjosi kiinnostavan tvistin perinteiseen tarinaan (ja nimihenkilön luonteeseen joka erosi muissa näytelmissä esitetystä käsityksestä), muutokset eivät tosin ole ilmeisesti täysin Euripideen omaa keksintöä vaan muutkin ovat niistä maininneet: Paris veikin Troijaan vain jumalten tekemän harhakuvan samalla kun oikea Helena, hyveellinen ja miestään Menelausta uskollisesti rakastava vaimo, lennätettiin vangiksi Egyptiin. Tässä näytelmässä sitten Troijan sodan jälkeen Menelaus tulee Egyptiin ja sitten pitää keksiä että mitenkäs päästään takaisin kotiin...

Näissä kolmessa näytelmässä on kaikissa tutuista myyteistä otettu mukaan myös komediallista ainesta vaikka mukana on myös vaihtelevia annoksia ristiriitoja, konfliktia ja kovaa kohtelua jumalten taholta. Huomionarvoisia ovat myös voimakkaat naishahmot Ifigenia, Helena ja Creusa, joissa kaikissa on traagisuutta mutta myös neuvokkuutta ja psykologista syvyyttä.

Hivenen humoristisemman materiaalin rinnalla Herakles onkin sitten tosi synkkä. Alussa Herakles on kadoksissa, oletettavasti kuollut, ja Theban kuningas vainoaa Herakleen vaimoa Megaraa, näiden lapsia ja Herakleen vanhaa isää Amfitryonia niin että nämä ovat jo valmiita kuolemaan...kunnes Herakles sitten palaakin manalasta suoritettuaan kahdennentoista urotekonsa ja laittaa asiat järjestykseen. Mutta tämähän ei miellytä sankariimme vihamielisesti suhtautuvaa Heraa joka lähettää Hulluuden maan päälle, ja niin Herakles tappaa itse perheensä...
Vaikuttavia juttuja riittää koko näytelmän pituudelle, alun epätoivosta puolivälin väärään toivoon ja deus ex machinan yllättävään sijoittamiseen näytelmän keskelle, ja tätä seuraavaan uuteen epätoivoon...ja siinä missä muissa näytelmissä on viittauksia varsin ristiriitaisista suhtautumisista oikukkaisiin jumaliin jotka tekevät mitä tahtovat, tässä se tulee selvimmin esiin dramaattisissa puheissa ja teoissa...(ja vaikka Megaran osuus rajoittuukin näytelmän alkupuoleen, sopiii hänkin yllä mainittujen voimakkaiden naishahmojen seuraan)

Minkäköhän verran näitä vanhoja kreikkalaisia näytelmiä oikeasti esitetään? nautittavaa luettavaa näissä kyllä on (jahka pääsee mukaan näiden puhetyyliin, lukiessa varmasti auttaa myös vihetymykseni eeppiseen runouteen...)