On aika vaieta päätyi luettavaksi samasta syystä kuin aiempi Baselin kellot: 1001 Books -listan tuntemattomampia teoksia joka ei nyt valtavasti houkutellut mutta joka saattaisi olla ehkä ihan mielenkiintoinen...
Ja kun tämä Matti Rossin käännös löytyi sopuhintaan kirjamessuilta niin luetaan nyt sitten.
Luis Martín-Santosin ainoa romaani on ilmeisesti espanjalaisen kirjallisuuden moderneja klassikoita, kirja joka toi James Joycelta tuttuja tekniikoita espanjalaiseen romaaniin, eli luvassa on fragmenttista kerrontaa, vaihtuvia näkökulmia, tajunnanvirtaa ja sen sellaista. Hieman nikottelin alussa kun mm. tajunnanvirta ei mitenkään ole suosikkikerrontatekniikoitani, pikemminkin päinvastoin, mutta tämähän olikin loppujen lopuksi varsin sujuva kirja joka ei uhrannut luettavuutta muotokokeiluille.
Päähenkilömme Don Pedro tutkii lääketieteellisessä instituutissa perinnöllisiä syöpiä ja hellii kunnianhimoisia haaveita vaikka koe-eläiminä käytetyt hiiret kuolevatkin ennen aikojaan ja muutenkin työssä on vastuksia...ja täysihoitolan jossa Pedro asuu omistavat kolmen sukupolven naiset ovat katsoneet Pedron mitä sopivimmaksi puolisoksi, vävyksi ja isovävyksi, nyt pitää vain saada Pedro huomaamaan asia...
Tietystä mustasta huumorista huolimatta tämä on kuitenkin varsin synkkä kirja, haaveet ja toiveet kuolevat siinä missä koe-eläimetkin: ei siis kaikkein herkimmille. Itsekään en nyt tätä ihan mestariteokseksi julista mutta luettava oli.
