Flannery O'Connor - Kaikki nousevat, yhtykää! (Everything That Rises Must Converge)

Blogissanihan ei vietetä novellihaastetta ilman mestaria, Flannery O'Connoria. Olen aiemmin jo kirjoittanut oman bloggauksen yhdestä novellistaan, Metsämaisemasta, ja jatkan samaan tapaan toisella novellilla, Everything That Rises Must Converge, joka on julkaistu alunperin 1961 New World Writing -lehdessä, sitten niminovellina O'Connorin jälkimmäisessä novellikokoelmassa ja The Complete Stories -kirjassa (joka minullakin on), ja Jussi Nousiaisen suomennoksena kirjassa Palava kehä: luin taas englanninnoksen ja suomennoksen rinnakkain.

Tällä kertaa tosin pitää huomautella Nousiaisen käännöksestä: joitain hankalia fraaseja ei tietenkään saa ihan kunnolla käännettyä ja sujuvasti käytetään samaa tapaa kuin Metsämaisemassa, joitain idiomaattisia ilmaisuja on käännetty suorasanaisemmin ja joissain taas laitettu vähän omaa tvangia, niin että yleinen tunnelma ja henkilöiden tapa puhua kuitenkin välittyy. Mutta pidän novellin nimeä ongelmallisena, se on käännetty innokkaaksi kehoitukseksi kun alkuperäinen (ja novelliyhteys) viittaa enemmän pakon toteamiseen (nimi on viittaus Pierre Teilhard de Chardinin ajatukseen Omegapisteestä), pakon joka tässäkin novellissa paljastuu.
Lisäksi novellissa toistetaan joitain lauseita sanasta sanaan (esim. hatun kuvaus), muta suomennoksessa tämä toisto on hukattu.

Mutta itse novelliin. O'Connor viljelee muutenkin aika reilulla kädellä ironiaa mutta tämä pieni bussimatka on siinä ihan omaa luokkaansa: tuotannolleen tyypilliseen tapaan myönteisiä henkilöitä joihin haluaa samaistua ei juuri esitellä mutta...

Näkökulmahenkilömme Julianin äiti käy lääkärin määräyksestä joka keskiviikko laihdutuskurssilla lähiseudun NNKYssa, mutta koska busseissa ei enää ole rotuerottelua niin Julianin pitää käydä saattamassa äiti sinne ja takaisin, tehtävä johon hän suhtautuu kärsivän marttyyrin elkein. Äiti on parempaa väkeä, isoisänsä oli osavaltion kuvernööri jonka plantaasilla oli kaksisataa orjaa joskin olosuhteet muuttuvat ja kovalla työllä ja niukoilla varoilla pitää nyt elää, mutta Julian on kuitenkin valmistunut yliopistosta ja ihan pian varmasti seisoo omilla jaloillaan (Julian haluaa kirjailijaksi mutta ainakin tällä hetkellä myy kirjoituskoneita, mutta sehän on melkein sama asia).
Äiti suhtautuu luonnollisesti hyvin epäluuloisesti integraation: "It's ridiculous. It's simply not realistic. They should rise, yes, but on their own side of the fence." Mutta samalla rasisminsa on lähinnä alentuvaa, hän kuitenkin tietää paikkansa maailmassa, ja tämä onkin säännöllinen riitelynaihe Julianin kanssa.

He trust his face toward her and hissed, "True culture is in the mind, the mind," he said, and tapped his head, "the mind."
"It's in the heart," she said, "and in how you do things and how you do things is because of who you are."
"Nobody in the damn bus cares who you are."
"I care who I am," she said icily.

Julian taas on suvakki sanan pilkallisimmassa merkityksessä, henkilö jolle oma suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus on ehdoton korostettu dogma jolla ei välttämättä ole paljoakaan tekemistä todellisuuden kanssa, henkilö joka tietää olevansa parempi kuin muut. Tietysti hän haluaisi liittää tuttavapiiriinsä jonkun sivistyneen, menestyvän mustan mutta ei ole kovin menestyksekäs tällaisiin tutustumisessa; ehkä tokenistinen suhtautuminen jossa tuttavuus perustetaan alleviivaamaan omaa suvaitsevaisuutta on liian läpinäkyvää...

Behind the newspaper Julian was withdrawing into the inner compartment of his mind where he spent most of his time. This was a kind of mental bubble in which he established himself when he could not bear to be a part of what was going on around him. From it he could see out and judge but in it he was safe from any kind of penetration from without. It was the only place where he felt free of the general idiocy of his fellows. His mother had never entered it but from it he could see her with absolute clarity.

Ja, no, bussimatkalla ja sen jälkeen tapahtuu asioita, ja vaikka NNKY:lle ei ikinä päästäkään niin loppu on o'connormaisen onnellinen, eli nousua ja yhtymistä löytyy mutta se ei näytä siltä...

The lights drifted farther away the faster he ran and his feet moved numbly as if they carried him nowhere. The tide of darkness seemed to sweep him back to her, postponing from moment to moment his entry into the world of guilt and sorrow. 

------------------------------

Vain kahta henkilöä koko novellissa kutsutaan etunimellä, ja kun O'Connor harrastaa kohtalaisen paljon ironiaa myös henkilöiden nimissä niin mietin olisiko Julian viittaus Rooman keisariin Julianus Apostataan, joka pyrki palauttamaan antiikin Rooman uskonnot kristillistyneeseen valtakuntaan.
Julianin äiti on valituksestaan ja tavoistaan huolimatta omalla tavallana hyväksynyt että "maailma on sekaisin" ja vaikka elinolosuhteet ovatkin muuttuneet rajusti työläisluokkaiseen vähävaraisuuteen niin omalla tavallaan hän pärjää, ja toteaa jopa nauttivansa ponnistelusta.
Julian taas sanoo orjuuden ja rotuerottelun päättyneen mutta unissaan ja kuvitelmissaan kuitenkin elää ristiriitainen haave plantaasielämästä, ja puheistaan ja ajatuksistaan huolimatta suhtautuu mustiin, no, näyttelytavarana joilla esitellä omaa erinomaisuutta eikä oikeina ihmisinä. Vaikka vastustaakin, hän toteuttaa äitinsä ajatusta "They should rise, yes, but on their own side of the fence." Tällaisena hän edustaa regressiota orjuuden aikoihin lopulta enemmän kuin äitinsä.

Mietitytti myös äidin hahmossa näkyvä ongelma joka tuntuu näkyvän myös nykyhetkessä. Äidille on tärkeää tietää, edes itse, kuka hän on, ja tästä hän pitää kiinni. Yhteiskunnallisesti edustamansa valkoisen valtaapitävän väestön identiteettiin on tiukasti kietoutuneena vallan epätasa-arvo, mutta yksilötasolla keskeinen ongelma ei välttämättä ole vain valta (jota yksilöllä aina ei edes ole), vaan myös identiteetti itsessään. Identiteetin tärkeyttä korostetaan monissa vähemmistöryhmissä, mutta eikö sama tärkeys koske lopulta jokaista? Ongelma onkin millainen voi olla valkoisen valtaväestön edustajan identiteetti johon ei kiinteästi sisälly yhteiskunnallista epätasa-arvoa...

Kun selailin hieman nettikommentteja novellista niin ohimennen huomasin kiinnostavan ajatuksen (en nyt löytänyt enää lähdettä, sori), että kun novellissa suhtaudutaan hyvin ironisesti Julianin innokkuuteen tuomita äitiään ja muita kanssaihmisiään, niin tällöin mukaan tulee myös metataso: myös kirjailija tuomitsee henkilöitään, samoin tekee lukija. Tällaista asennetta vastaan O'Connor toistuvasti hyökkää ja tällaisen ajattelun rikkominen on toistuva teema tarinoissaan. Vaikka henkilönsä ovat järjestään epämiellyttäviä tapauksia joihin ei haluaisi samaistua, on se välttämätöntä: kaikki nouseva päätyy yhteen.

Täytyy katsoa jos puisin novellihaasteen puitteissa vielä lisää tuotantoaan, 'Rammat käykööt ensin sisälle' voisi olla kiva...mutta nyt yhdellä novellilla nostan lukemani kokonaisnovellimäärän 134:ään.

Flannery O'Connor - Metsämaisema (A View of the Woods)

Aloitamme Velman novellihaasteen Flannery O'Connorin novellilla A View of the Woods / Metsämaisema, joka julkaistiin alunperin Partisan Review -lehdessä 1957, sittemmin O'Connorin novellikokoelmassa Everything That Rises Must Converge ja hyllystäni löytyvässä The Complete Stories -kirjassa. Jussi Nousiaisen käännös julkaistiin Palava kehä -novellikokoelmassa 1984 (kyseinen kirja ollen ainoa O'Connor-suomennos) joka samoin hyllystä löytyy. Olin lukenut novellin molemmilla kielillä aiemminkin, nyt sitten rinnakkain ja vertaillen.

Tarinan alussa vanha mies ja nuori tyttö katselevat kaivinkonetta. Vanha mies, novellin päähenkilö on 79-vuotias Mark Fortune, georgialainen viljelijä jonka maatilan arvo on noussut lähelle tehdyn patoaltaan vuoksi, ja Fortune ei aio olla kehityksen jarruna, keskittyen nykyään maakauppoihin. Maatilaa hoitaa varsinaisesti seuraava polvi, tytär johon Fortune suhtautuu lähinnä välinpitämättömästi ja tämän mies Pitts jota Fortune inhoaa, ja näiden seitsenpäinen lapsilauma jolla ei mitään arvoa ole paitsi nuorimmalla, 9-vuotiaalla Mary Fortune Pittsillä joka muistuttaa niin ulkonäöltään kuin luonteeltaan ukkoa. Muuten koko joukon voisikin ajaa pois tilalta mutta on mukava kun on joku jota pompottaa ja ärsyttää ja tyttö menisi siinä mukana.
Tyttö on fiksu ja omapäisyydellään tulee pärjäämään elämässä, yksi ainoa vika tässä kuitenkin on, tämä kunnioittaa liikaa isäänsä, tuota arvotonta Pittsiä. Pitts tietää myös tämän ja antaa tytölle aika ajoin selkään ihan vain koska tietää että tämä ärsyttää ukko Fortunea, tämä kun ei suvaitse että hänen Maryaan piestään. Ja tyttö alistuu jopa halukkaasti tähän, mutta kun ukko Fortune yrittää kitkeä tämän asenteen pois vastaa Mary vain "Minua ei ole ikinä kukaan piessyt, ja jos joku pieksisi, niin minä tappaisin sen." ("Nobody's ever beat me in my life and if anybody did, I'd kill him")

Kun ensi kerran luin tarinaa niin ensimmäisten sivujen jännitteiden jälkeen oli varsin selvää että tässä novellissa eivät kaikki henkilöt selviä hengissä.

Kirjan alussa ukko Fortune on myynyt järvenrantatontin 'jollekin kalastuskerhon perustajalle' ('somebody who was going to put up a fishing club'), henkilöllä ei ole niin väliä mutta rahaa tulee, kehitys kehittyy ja lisäksi Pittsiä harmittaa kun hyvää laidunmaata myydään ulkopuolisille (Pittsille ukko ei tietenkään myy). Ja seuraava maakauppa on jo tiedossa, talon läheltä tontti kauppias Tilmanille, joka aikoo laittaa paikalle huoltoaseman. Muu perhe tottakai äkämystyy mutta tällä kertaa myös Mary Fortune on hanketta vastaan, koska sillä tontilla leikitään ja isä laiduntaa siellä vasikoita ja jos siihen rakennetaan jotain niin kuistilta ei näe enää metsää. Lapsellisia syitä vastustaa kehitystä mutta vaikka tyttö onkin uppiniskainen niin maakauppa etenee, 'sen Pittsille aiheuttamasta harmista tulisi pysyvä, mutta Mary Fortunelle hän voisi sen hyvittää ostamalla jotakin. Kun aikaihmiset ovat kyseessä, tie johti joko taivaaseen tai helvettiin, mutta lasten seurassa tuli matkaan aina pysähdyksiä, joissa heidän huomionsa saattoi kääntää muualle pienellä rahalla.' ('The dissatisfaction it caused Pitts would be permanent, but he could make it up to Mary Fortune by buying her something. With grown people, a road led either to heaven or hell, but with children there were always stops along the way where their attention could be turned with a trifle.')
Mary pysyy kuitenkin umpimielisenä ja raivostuu kun Fortune ja Tilman tekevät kauppasopimuksen. Fortune toteaa että moinen käytös tulee siitä että hän, toisin kuin Pitts, ei ole antanut Marylle selkään ja päättää korjata tilanteen, mutta...no, lukekaa itse miten käy.

Novellissa pyöritellään teemoja monella eri tasolla. Jotkut vedot ovat karikatyyrimaisen räikeitä, kuten perheen myrkylliset suhteet, rahanpalvoja Fortunen nimi ja Tilmanin korostettu käärmemäisyys, mutta paljon ilmaistaan myös hienovaraisemmin tai jätetään lukijan mietittäväksi.
Ekologian ja rahan teemat kietoutuvat O'Connorille tyypillisesti kristilliseen kuvastoon, Tilmanin käärmemäisyys vie mielikuvat Eedenin puutarhaan ja toisaalta mieleen tulevat Jeesuksen sanat rikkaiden pääsymahdollisuuksista taivasten valtakuntaan ja että keisarille se mikä keisarin on jne.: Pitts esiintyy novellissa eräänlaisena Jumala-allegoriana, kapitalisti Fortune tottakai halveksii Jumalaa kun taas Mary alistuu tämän tahtoon. Ja kun novellin keskivaiheilla ukko Fortune sanoo olevansa puhdas Fortune ja kysyy Marylta onko tämä Fortune vai Pitts, tyttö vastaa olevansa Mary Fortune Pitts, mutta loppupuolella ristiriita kääntyy mahdottomaksi että tyttö voisi istua kahdella tuolilla, Mary sanoo olevansa puhdas Pitts kieltäen Fortune-puolen.

Tällä lukukerralla kiinnitin enemmän huomiota novellissa käytettyyn väriskaalaan. Alkutilanteessa ukko ja tyttö katselevat punaista järveä jota reunustavat mustat puut, ja keltaista kaivuria joka kaivaa punaista kuoppaa, ja näkymä kuvataan hyvin lihallisesti. 'Tyttö istui konepellillä ja katseli punaiseen kuoppaan, seurasi miten iso ruumiiton nielu ahmi itseensä savea ja sitten ikään kuin yökkäsi syvää pidäteltyä pahoinvointiaan, kouristui hitaan mekaanisesti, kääntyi ja kakaisi kaiken ulos.' ('She sat on the hood, looking down into the red pit, watching the big disembodied gullet gorge itself on the clay, then, with a sound of a deep sustained nausea and a slow mechanical revulsion, turn and spit it up.') Tämän jälkeen nähdään paljon lisää punaista, mustaa, keltaista, purppuraa ja häivähdys sinistä ja harmaata, mutta ottaen huomioon että metsämaisema on mainittu novellin nimessä, odotettu vihreä puuttuu. Vihreä väri mainitaan novellissa kolme kertaa, joka kerta eri henkilön näkemänä. Ensimmäisen maininnan sanoo poika huoltoasemalla, kertoo ukolle nähneensä Maryn nousseen vihreän avolavan kyytiin, sitä ajoi joku jota tyttö kutsui isiksi (Pittsin avolava nähdään toisen kerran novellissa ukon silmin, tällöin väriä ei mainita). Toinen maininta on metsämaisemassa jota Mary katselee kuistilta, tummat puut joiden latvoja vihreä rajasi (ukko katselee myös tätä maisemaa, tällöin näkyy vain punaista ja mustaa). Kolmas kerta on sitten ukon näkemä, tällä kertaa vihreät ovat kauppias Tilmanin silmät...

Nousiaisen käännös on varsin onnistunut. Kaikki kohdat eivät käänny niin elegantisti (esim. tuo yllä mainittu kaivuripätkä on suomeksi hieman kömpelömpi kuin alkukielellä), ja joissain kohdissa sopivia fraaseja ja puhekieltä ei löydy, toisaalta Nousiainen on lisännyt joihinkin alkukielellä aika neutraaleihin lauseisiin hieman lisää maalaistvängiä, joten kokonaisuutena tunnelma pysyy ('Hänellä sitä oli edistyksellinen näkemys, vaikka ikää olikin jo kertynyt seitsemänkymmentä yhdeksän vuotta.' 'He was a man of advanced vision, even if he was seventy-nine years old.')
Hivenen tulkintojen eroavaisuutta on kohtauksessa jossa Maryn ulkonäköä kuvataan suhteessa ukko Fortuneen: 'samat hyvin vaaleat siniset silmät, sama leveä uhkea otsa, sama vakaa läpitunkevan tiukea katse ja sama verevän punainen iho' 'with his very light blue eyes, his wide prominent forehead, his steady penetrating scowl and his rich florid complexion'. Kummassakin tuodaan esiin tytön jatkuvuus ukosta mutta alkukielellä kyse on omistuksesta kun taas suomeksi samuudesta. Kummatkin näkemykset ovat kyllä mukana ukon psykologiassa ja suomeksi tuo his/her-kikkailu on tietysti aina vaikea.

Suomennos toimii siis tässä eikä se muistaakseni noissa muissakaan novelleissa vastaan tökkinyt, ja Flannery O'Connor on toki vakiinnuttanut paikkansa suosikkikirjailijoitteni joukossa eli alkutekstikin on huippua (sitä minä en kyllä ymmärrä että miksei Palavaan kehään voinut samantien suomentaa kaikkia niissä kahdessa varsinaisessa novellikokoelmassa mukana olleita novelleja, nyt 19 novellista on käännetty 15...)

Flannery O'Connor - The Violent Bear It Away

"The Lord out of dust had created him, had made him blood and nerve and mind, had made him to bleed and weep and think, and set him in a world of loss and fire all to baptize one idiot child that He need not have created in the first place and to cry out a gospel just as foolish."

So American -haasteen yhteydessä iski halu lukea uudestaan Flannery O'Connorin jälkimmäinen romaani The Violent Bear It Away (suomeksi kääntyisi varmaan "Hyökkääjät tempaavat sen itselleen", Matt. 11:12), ja kirjoittaa laajempi esittely suuresti ihailemastani kirjailijasta, mutta huomaan etten pysty.

En ole kovinkaan varma uskallanko suositella hänen kirjojaan muille, koska ne ovat vaativia, provosoivia, ärsyttäviä, jyrkkiä, täynnä epämiellyttäviä henkilöitä tekemässä epämiellyttäviä asioita ja nojaavat sellaiseen kulttuuriperimään joka monelle suomalaiselle lienee hyvin vieras. Siis hyvin helppoja inhota.
Ja yrittämällä kuvailla mitä niissä tapahtuu antaa niistä yleensä väärän kuvan, ne on koettava. Niinpä tiputtelen tänne vain siteerauksia kirjailijalta itseltään.

“I prefer to talk about the meaning in a story rather than the theme of a story. People talk about the theme of a story as if the theme were like the string that a sack of chicken feed is tied with. They think that if you can pick out the theme, the way you pick the right thread in the chicken-feed sack, you can rip the story open and feed the chickens. But this is not the way meaning works in fiction.
When you can state the theme of a story, when you can separate it from the story itself, then you can be sure the story is not a very good one. The meaning of a story has to be embodied in it, has to be made concrete in it. A story is a way to say something that can’t be said any other way, and it takes every word in the story to say what the meaning is. You tell a story because a statement would be inadequate. When anybody asks what a story is about, the only proper thing is to tell him to read the story. The meaning of fiction is not abstract meaning but experienced meaning, and the purpose of making statements about the meaning of a story is only to help you experience that meaning more fully.”

"All my stories are about the action of grace on a character who is not very willing to support it, but most people think of these stories as hard, hopeless and brutal."

"The truth does not change according to our ability to stomach it."

"To expect too much is to have a sentimental view of life and this is a softness that ends in bitterness."

"Anything that comes out of the South is going to be called grotesque by the northern reader, unless it is grotesque, in which case it is going to be called realistic."

"Ever since there have been such things as novels, the world has been flooded with bad fiction for which the religious impulse has been responsible. The sorry religious novel comes about when the writer supposes that because of his belief, he is somehow dispensed from the obligation to penetrate concrete reality. He will think that the eyes of the Church or of the Bible or of his particular theology have already done the seeing for him, & that his business is to rearrange this essential vision into satisfying patterns, getting himself as little dirty in the process as possible. His feeling about this may have been made more definite by one of those Manichean-type theologies which sees the natural world as unworthy of penetration. But the real novelist, the one with an instinct for what he is about, knows that he cannot approach the infinite directly, that he must penetrate the natural human world as it is. The more sacramental his theology, the more encouragement he will get from it to do just that."

Suomeksi on ilmestynyt yksi valikoima novelleja Otavan Sinisessä kirjastossa, nimeltään Palava kehä.