Blogissanihan ei vietetä novellihaastetta ilman mestaria, Flannery O'Connoria. Olen aiemmin jo kirjoittanut oman bloggauksen yhdestä novellistaan, Metsämaisemasta, ja jatkan samaan tapaan toisella novellilla, Everything That Rises Must Converge, joka on julkaistu alunperin 1961 New World Writing -lehdessä, sitten niminovellina O'Connorin jälkimmäisessä novellikokoelmassa ja The Complete Stories -kirjassa (joka minullakin on), ja Jussi Nousiaisen suomennoksena kirjassa Palava kehä: luin taas englanninnoksen ja suomennoksen rinnakkain.
Tällä kertaa tosin pitää huomautella Nousiaisen käännöksestä: joitain hankalia fraaseja ei tietenkään saa ihan kunnolla käännettyä ja sujuvasti käytetään samaa tapaa kuin Metsämaisemassa, joitain idiomaattisia ilmaisuja on käännetty suorasanaisemmin ja joissain taas laitettu vähän omaa tvangia, niin että yleinen tunnelma ja henkilöiden tapa puhua kuitenkin välittyy. Mutta pidän novellin nimeä ongelmallisena, se on käännetty innokkaaksi kehoitukseksi kun alkuperäinen (ja novelliyhteys) viittaa enemmän pakon toteamiseen (nimi on viittaus Pierre Teilhard de Chardinin ajatukseen Omegapisteestä), pakon joka tässäkin novellissa paljastuu.
Lisäksi novellissa toistetaan joitain lauseita sanasta sanaan (esim. hatun kuvaus), muta suomennoksessa tämä toisto on hukattu.
Mutta itse novelliin. O'Connor viljelee muutenkin aika reilulla kädellä ironiaa mutta tämä pieni bussimatka on siinä ihan omaa luokkaansa: tuotannolleen tyypilliseen tapaan myönteisiä henkilöitä joihin haluaa samaistua ei juuri esitellä mutta...
Näkökulmahenkilömme Julianin äiti käy lääkärin määräyksestä joka keskiviikko laihdutuskurssilla lähiseudun NNKYssa, mutta koska busseissa ei enää ole rotuerottelua niin Julianin pitää käydä saattamassa äiti sinne ja takaisin, tehtävä johon hän suhtautuu kärsivän marttyyrin elkein. Äiti on parempaa väkeä, isoisänsä oli osavaltion kuvernööri jonka plantaasilla oli kaksisataa orjaa joskin olosuhteet muuttuvat ja kovalla työllä ja niukoilla varoilla pitää nyt elää, mutta Julian on kuitenkin valmistunut yliopistosta ja ihan pian varmasti seisoo omilla jaloillaan (Julian haluaa kirjailijaksi mutta ainakin tällä hetkellä myy kirjoituskoneita, mutta sehän on melkein sama asia).
Äiti suhtautuu luonnollisesti hyvin epäluuloisesti integraation: "It's ridiculous. It's simply not realistic. They should rise, yes, but on their own side of the fence." Mutta samalla rasisminsa on lähinnä alentuvaa, hän kuitenkin tietää paikkansa maailmassa, ja tämä onkin säännöllinen riitelynaihe Julianin kanssa.
He trust his face toward her and hissed, "True culture is in the mind, the mind," he said, and tapped his head, "the mind."
"It's in the heart," she said, "and in how you do things and how you do things is because of who you are."
"Nobody in the damn bus cares who you are."
"I care who I am," she said icily.
Julian taas on suvakki sanan pilkallisimmassa merkityksessä, henkilö jolle oma suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus on ehdoton korostettu dogma jolla ei välttämättä ole paljoakaan tekemistä todellisuuden kanssa, henkilö joka tietää olevansa parempi kuin muut. Tietysti hän haluaisi liittää tuttavapiiriinsä jonkun sivistyneen, menestyvän mustan mutta ei ole kovin menestyksekäs tällaisiin tutustumisessa; ehkä tokenistinen suhtautuminen jossa tuttavuus perustetaan alleviivaamaan omaa suvaitsevaisuutta on liian läpinäkyvää...
Behind the newspaper Julian was withdrawing into the inner compartment of his mind where he spent most of his time. This was a kind of mental bubble in which he established himself when he could not bear to be a part of what was going on around him. From it he could see out and judge but in it he was safe from any kind of penetration from without. It was the only place where he felt free of the general idiocy of his fellows. His mother had never entered it but from it he could see her with absolute clarity.
Ja, no, bussimatkalla ja sen jälkeen tapahtuu asioita, ja vaikka NNKY:lle ei ikinä päästäkään niin loppu on o'connormaisen onnellinen, eli nousua ja yhtymistä löytyy mutta se ei näytä siltä...
The lights drifted farther away the faster he ran and his feet moved numbly as if they carried him nowhere. The tide of darkness seemed to sweep him back to her, postponing from moment to moment his entry into the world of guilt and sorrow.
------------------------------
Vain kahta henkilöä koko novellissa kutsutaan etunimellä, ja kun O'Connor harrastaa kohtalaisen paljon ironiaa myös henkilöiden nimissä niin mietin olisiko Julian viittaus Rooman keisariin Julianus Apostataan, joka pyrki palauttamaan antiikin Rooman uskonnot kristillistyneeseen valtakuntaan.
Julianin äiti on valituksestaan ja tavoistaan huolimatta omalla tavallana hyväksynyt että "maailma on sekaisin" ja vaikka elinolosuhteet ovatkin muuttuneet rajusti työläisluokkaiseen vähävaraisuuteen niin omalla tavallaan hän pärjää, ja toteaa jopa nauttivansa ponnistelusta.
Julian taas sanoo orjuuden ja rotuerottelun päättyneen mutta unissaan ja kuvitelmissaan kuitenkin elää ristiriitainen haave plantaasielämästä, ja puheistaan ja ajatuksistaan huolimatta suhtautuu mustiin, no, näyttelytavarana joilla esitellä omaa erinomaisuutta eikä oikeina ihmisinä. Vaikka vastustaakin, hän toteuttaa äitinsä ajatusta "They should rise, yes, but on their own side of the fence." Tällaisena hän edustaa regressiota orjuuden aikoihin lopulta enemmän kuin äitinsä.
Mietitytti myös äidin hahmossa näkyvä ongelma joka tuntuu näkyvän myös nykyhetkessä. Äidille on tärkeää tietää, edes itse, kuka hän on, ja tästä hän pitää kiinni. Yhteiskunnallisesti edustamansa valkoisen valtaapitävän väestön identiteettiin on tiukasti kietoutuneena vallan epätasa-arvo, mutta yksilötasolla keskeinen ongelma ei välttämättä ole vain valta (jota yksilöllä aina ei edes ole), vaan myös identiteetti itsessään. Identiteetin tärkeyttä korostetaan monissa vähemmistöryhmissä, mutta eikö sama tärkeys koske lopulta jokaista? Ongelma onkin millainen voi olla valkoisen valtaväestön edustajan identiteetti johon ei kiinteästi sisälly yhteiskunnallista epätasa-arvoa...
Kun selailin hieman nettikommentteja novellista niin ohimennen huomasin kiinnostavan ajatuksen (en nyt löytänyt enää lähdettä, sori), että kun novellissa suhtaudutaan hyvin ironisesti Julianin innokkuuteen tuomita äitiään ja muita kanssaihmisiään, niin tällöin mukaan tulee myös metataso: myös kirjailija tuomitsee henkilöitään, samoin tekee lukija. Tällaista asennetta vastaan O'Connor toistuvasti hyökkää ja tällaisen ajattelun rikkominen on toistuva teema tarinoissaan. Vaikka henkilönsä ovat järjestään epämiellyttäviä tapauksia joihin ei haluaisi samaistua, on se välttämätöntä: kaikki nouseva päätyy yhteen.
Täytyy katsoa jos puisin novellihaasteen puitteissa vielä lisää tuotantoaan, 'Rammat käykööt ensin sisälle' voisi olla kiva...mutta nyt yhdellä novellilla nostan lukemani kokonaisnovellimäärän 134:ään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti