29.4.14

Goffredo Parise - Kaunis pappi

Satunnaislöytöjä divarista, vastikään juhlineen Keltaisen kirjaston tuntemattomampaa osastoa (Ilmari Lahden suomennos ilmestyi 1957, ja tästä ei ilmeisesti ole otettu kovinkaan ahkerasti uusintapainoksia).

Tapahtuma-aika on jossain 30-luvun loppupuolella (Abyssiniassa ja Espanjassa on sodittu mutta muuten eletään suhteellisesti ottaen rauhan aikoja) ja paikkana suuri vuokratalo jossain Venetsian lähistöllä olevassa pienemmässä kaupungissa. 11-vuotias minäkertoja Sergio puuhailee ystävänsä Cenan kanssa kaikenlaista, kerjäystä, pikkurötöstelyjä, juonitteluja ja ympärillä talon muut asukkaat elävät omaa köyhän- tai kitsaanlaista elämäänsä, juoruilevat ahkerasti ja pelaavat valtapelejään. Ja juorut ja pelit pyörivät usein Don Gastonen, erinomaisen kauniin ja ihailua herättävän papin ympärillä.

Kirja on jotenkin merkillisen ristiriitainen, vähän kuin nimensäkin viittaa (suuri osa talon naisten ihailusta pappia kohtaan ei ole erityisen hurskasta...). Tapahtumissa on selvästi neorealismin henkeä mutta kirjoitustyyli on kuitenkin varsin koristeellinen (ehkä koristeellisempi kuin mitä 11-vuotiaalta katupojalta voisi odottaa), ja fasismi on kirjan hallitseva aihe mutta tämä on arkipäiväistä, banaalia fasismia: sinänsä toki piristävää vaihtelua ihmishirviö/nyyhkytarina-kliseille, vaikka tässäkin kirjailijan sympatiat ovat ilmiselvästi toisaalla.
Ja Don Gastonekin jää hieman hämäräksi henkilöksi, mitä hän loppujen lopuksi ajattelee ja mitkä ovat vaikuttimensa jää ajoittain varsin avoimeksi, koska tätä katsellaan kuitenkin vain Sergion näkökulmasta.

Kertojanäkökulma ei pysy kaikissa kohdissa ihan kasassa, paikka paikoin tiedetään asioita joita Sergio ei ehkä kuitenkaan voisi tietää (joskin juoruilun ollessa kirjan ympäristössä arkipäivää, ehkä Sergio täydentää omia kokemuksiaan juoruilla ja voi näin olla ajoittain epäluotettava kertoja).

Ei tämä mestariteos ole mutta luettava ja omalla tavallaan kiintoisa, hivenen sarkastinen otos Mussolinin Italian ruohonjuurielämästä. Ja näin ollen myös hyvä osuma Pasto italiano -haasteeseen.

25.4.14

Unto Kupiainen - Kraateri

Olen Unto Kupiaisen runoja lukenut aiemmin parin kokoelman verran ja viehättynyt niiden tasapainoilusta groteskin, lyyrisen ja humoristisen välimaastossa (ainakin parhaimmillaan).

Tässä kokoelmassa ei juuri tuota tasapainoilua kuitenkaan ollut, tässä ollaan vakaasti ranteet auki -materiaalissa keskivaikean masennuksen keskellä, ihmiselämän symboleina on mm. tulivuori ja suo ja muutenkin on kurjaa. Jollekulle voisi mennä ehkä terapiakirjallisuudesta, minulle tämä oli ihan vaan raskassoutuista.

Vähän jäi taas pohdituttamaan mikä osuus tässä on elämäkerrallista (mm. ampuiko runoilijan isä itsensä) mutta taas kerran taidan olla mieluummin harjoittamatta biografista tulkintaa koska se on vähän tylsää.

Purkaja

Syvät silmät tähdiksi revähtäneinä
hän vuoteella hengitti, tuoksuva heinä,
kuun kimallus iholla ihmeellinen,
käsivarret kauniiksi kaariksi taipuin,
poven hengitys kuumana nousten ja vaipuin,
- hän, ajat jo jättämä nuoruuden.
Ja hän silmin katseli kauaksi näkevin,
oman itsensä oli hän käsikijä väkevin.
Ja kun syttyi kostea aamun tähti,
hän vavahti, nousi ja tanssiin lähti.

Ei kuulunut hänelle päivien helle.
Ja hän tahtoi tanssia vanhuudelle
sitä vastaan lähtien vuoteestaan
povi lainehtien sekä keinuvin uumin,
yhä silmissä loimoten yön palo kuumin,
hymy niinkun arvoitus huulillaan.
Ja hän tanssi villin hurmion huumassa,
palo leimuten sielunsa luolassa kuumassa,
johon pälyi korkea taivas päältä
kuin mitaten kaikkea kaukana täältä.

Syvät silmät tähdiksi revähtäneinä
hänet nään, miten heräs hän, niitetty heinä,
sinä aamuna, tauoten tanssistaan,
miten häipyi hän kauaksi kadulla kulkein,
jääkuoreen kuuman sydämen sulkein,
joka takoi: ei koskaan, ei milloinkaan!
Miten silmin kauas ja selvästi näkevin,
oman itsensä ollen käskijä väkevin,
hän helpotti vaivaa Elämän Herran,
joka kaiken, min rakensi, purkaa kerran.

21.4.14

Wisława Szymborska - Täällä


Olen aiemmin Wisława Szymborskan kirjan lukenut ja siitä pitänyt, joten tämä uudempi kokoelma tuli sitten myös luettavien pinoon: kyseessä on alunperin 2009 ilmestynyt kokoelma, kuusi runoa edeltävästä sekä suomentaja Martti Puukon jälkisanat.

Ja ovathan nämä hienoja, yhä vaan punnittuja sanoja ja kiintoisia ajatuksia hyvin esitettynä, samaa kuin edeltävässäkin kirjassa (parin ekan runon kohdalla mietitytti olinko jo lukenut näitä kun tuntuivat tutuilta, mutten sitten kuitenkaan).
Viisautta, lämpöä, huumoria, elämä. Turha näistä on sen enempää jaaritella, lukekaa.

Tätä ovat lukeneet myös ainakin Jokke, Leena Lumi ja Elina

Vaikeaa yhteiselämää muistin kanssa (ote)

Olen huono yleisö muistilleni.
Se haluaa, että kuuntelisin aina sen ääntä,
mutta minä pyristelen vastaan, puuhailen jotain,
kuuntelen, enkä kuuntele,
lähden ulos, palaan ja poistun taas.

Se haluaa viedä kaiken aikani ja huomioni.
Nukkuessani se pääsee helpolla.
Päivisin sillä menee miten milloinkin
ja se ei miellytä sitä.

Se ojentaa minulle innolla vanhoja kirjeitä, kuvia,
ottaa esiin tärkeitä ja vähemmän tärkeitä tapahtumia,
kääntää katseeni unohdettuihin näkymiin, sokeutuneisiin pisteisiin
ja kansoittaa ne vainajillani.

Sen tarinoissa olen aina nuorempi.
Se on mukavaa, mutta miksi se kertaa aina samaa.
Jokainen peili kertoo minulle toisenlaista tarinaa.

17.4.14

John Foot - Calcio


Ajoittaisena jalkapallon penkkiharrastajana ja siihen liittyvästä kulttuurista kiinnostuneena on tullut hyllyyn hankittua myös tällainen kimpale, kuutisensadan sivun mittainen kirja italialaisesta jalkapallosta läpi vuosisadan.

Ja olihan tässä luettavaa. Suuria tunteita, kyynisyyttä, rahaa, politiikkaa, juonitteluja, väkivaltaa, huumeita ja seksiä (itse asiassa yllättävän vähän seksiä mutta kuitenkin). Ja välillä potkitaan myös palloa. Huvitti hieman kun jo ensimmäisessa luvussa tuntui olevan enemmän poliisioperaatioita kuin keskimääräisessä Donna Leonin dekkarissa (siis parin vallankumouksen ja maailmansodan lisäksi).

John Foot, Italiassa asuva britti raportoi sopivasti ulkopuolisesta näkökulmasta (tietysti kommentoiden runsaasti brittipelaajien seikkailuja Italian joukkueissa) eikä välttämättä aina kovin positiivisessa hengessä. Toisaalta materiaalia negatiivisempien puolien käsittelyyn on myös varmasti riittänyt, sivumäärältään luku "Scandals" on kirjan pisin (63 sivua, maajoukkue saa 62 sivua) ja väkivalta (erityisesti faniväkivalta) on saanut myös runsaasti huomiota osakseen.
Tämä uusi painos on tehty vuonna 2007 jolloin Italia oli juuri paitsi voittanut maailmanmestaruuden myös läpikäynyt massiivisen korruptioskandaalin Calciopolin ja Catanian väkivaltaisuudet sekä usean joukkueen talousvaikeuksia ja "luovaa" kirjanpitoa, mikä ehkä omalta osaltaan lisäsi kyynisyyttä...
Mutta toisaalta, jalkapallo.

Kirja on jaoteltu 16 lukuun tarkastellen eri aiheita, tuomareista pelaajiin ja valmentajiin, maajoukkueesta mediaan, skandaaleihin, väkivaltaan, faneihin, politiikkaan...toisin kuin ylempänä linkkaamani Winnerin kirja, Foot keskittyy paljon yksittäisiin henkilöihin, otteluihin ja tapahtumiin, monia näitä kuvaillaan varsin yksityiskohtaisesti (ja jos siis jalkapallo ei lajina kiinnosta yhtään niin ei tämäkään kirja tilannetta muuttane). Tämä tuo tietysti myös vähän sekavuutta ja hajanaisuutta kirjaan, esim. Il Grande Torinon tuhoutuminen Supergan lento-onnettomuudessa käsiteltiin laajasti mutta kesti aimo tovi ennen kuin paremmin kävi ilmi miksi tuolloinen Torino oli Il Grande (ja tätä puolta, joukkueita ja taktiikoita laajemminkin, olisi voinut käsitellä enemmänkin). Tai monia maajoukkuepelaajia oli tietysti käsitelty yksilöinä jo kirjan alkupuolella ja maajoukkue-luvussa piti sitten muistella että kukas oli tämä Paolo Rossi (se että luin kirjaa aika leppoisaan tahtiin parin kuukauden ajan ei tietenkään helpottanut tilannetta). Tai että yllämainittuun Calciopoliin viittailtiin useasti ennenkuin mistä siinä kokonaisuudessaan oli kyse käsiteltiin.

Mutta joo, olihan tämä dramaattinen ja viihdyttävä kirja, jossa Italian hämmentävyys maana ei tee poikkeusta jalkapallonkaan parissa.

16.4.14

Danilo Kiš - Varhaisia suruja


Tämä tuli bongattua viime vuoden kirjamessuilta Mansardan tiskiltä, tekijä oli etäisesti nimenä tuttu mutta eipä näitä Balkanin ja Itä-Euroopan kirjoja ole paljoa tullut luettua...

Varhaisia suruja on yhtenäinen novellikokoelma tai fragmenttinen romaani (vrt. esim. Janssonin Kesäkirja), jossa seurataan Andreas "Andi" Samin lapsuutta sota-ajan Serbiassa. Sotilaita vaeltaa läpi kylän, ja isä sukulaisineen on kadonnut mutta toisaalta paljon on normaalia aikalaislapsuuttakin. Kuten kirjan nimestä voi päätellä tarinoiden läpi kulkee varsin surumielinen tunnelma katoavaisuudesta mutta kauniin lyyrisiä nämä fragmentit myös ovat.
Ja epäilemättä pohjautuvat osittain kirjailijan omaan lapsuuteen, sen verran yhdistäviä linkkejä Andin ja Danilon lapsuusajoissa näkyy olevan, ja Kišin perheen tarinaa on ilmeisesti käsitelty myös kahdessa muussa suomennoksessa.

11.4.14

Ito Ogawa - The Restaurant of Love Regained


Tällainen on myös tullut napattua Akateemisen alennusmyynnistä hasardiostoksena, ilman sen kummempia taustatietoja kirjoittajasta.


Päähenkilömme Rinko palaa eräänä päivänä kotiin joka onkin aivan tyhjä: kaikki huonekalut ja muu irtaimisto on kadonnut, samoin kuin poikaystävä. Rinko lähtee takaisin äitinsä luokse, suhde tähän on vaikea mutta muitakana vaihtoehtoja ei ole, ja kotikylässään päättää avata pienen ravintolan jossa tarjoilee tarkoin harkitun aterian vain yksille asiakkaille päivässä.
Kirjassa tulee siis riittämään ruokapornoa, ruokalajeja, niiden valmistusta, raaka-aineita yms kuvataan pieteetillä ja alan harrastajat (joihin itse en kuulu) voivat ehkä tästä saada kiksejä. Toisaalta tässä ei ole oikein minkäänlaista dramatiikkaa, kirjassa on tapahtumia mutta siinä ei varsinaisesti tapahdu oikein mitään, Rinko laittaa ruokaa ja eri asiakkaat syövät (loppupuolella on vähän enemmän säätöjä mutta...)

Takakansi vertaa tätä Banana Yoshimotoon, jota olin lukenut joskus ikuisuus sitten enkä kovin hyvin muista että millaisia ne olivat, mutta tuntuu että ehkä ne olivat vähän tällaisia, tai vähän myös Murakamin kevyesti maagiseen realismiin vivahtamista on havaittavissa. Omalla tavallaan kirja oli hyvin helppoa luettavaa, mentiin kevyen optimistisena hyvänolon kirjana mutta olihan tämä höttöistä jopa Mma Ramotsween verrattuna. 

9.4.14

Françoise Sagan - Varjoa vajaat


Fanny oli yksin kotona lukemassa uutta romaania. Hän luki aina uutuudet, mutta ei koskaan siteerannut muita kuin Flaubertia ja Racinea, sillä hän tiesi mitkä kirjailijat olivat sen arvoisia, että kannatti osata ulkoa.

Françoise Saganilta olen lukenut aikoinaan esikoiskirjansa Tervetuloa ikävä, ja muuhunkin tuotantoonsa on pitänyt tutustua...

Bernardilla ja Joséella on ollut aikaisemmin juttu, Josée on siirtynyt eteenpäin ja seurustelee nyt Jacquesin kanssa mutta Bernard haikailee yhä perään vaikka kotona odottaa uskollinen Nicole-vaimo...ja kirjan muillakin henkilöillä on monenlaisia säätöjä keskenään, mieluiten toki lyhytikäisiä ja/tai yksipuolisia. Ja jotta viileys ja hienoinen kyynisyys korostuisi, kirjassa viljellään paljon kirjallisia viittauksia, mainintoja Balzacista, Stendhalista yms. (Stendhalin Parman kartusiaaniluostari -kirja on ilmeisesti keskeinen viite, en ole kyllä sitä lukenut...)

Keskiluokan eksistentiaalinen ennui ei ole mitenkään suosikkiaiheitani fiktiossa mutta kyllähän Sagan näyttää tällaista osaavan kirjoittaa: ei suosikiksi noussut eikä ollut niin hyvä kuin esikoisensa mutta kyllä tämän mielellään luki.

Aluksi en ollut varma osallistunko sen kummemmin kirjablogeissa puuhattuun Vanhan kirjan arvostuspäivään kun tässä blogissa muutenkin ollaan aika vanha kirja -painotteisia, mutta kun tämä tuli sopivasti luettua niin mikä ettei. Sinänsä tämä onkin sopiva tapaus, nämä Saganin alkupään kirjat on näköjään aikoinaan käännetty hyvin tuoreeltaan (tämä Reino Hakamiehen käännös ilmestyi 1957, samana vuonna kuin alkuteos) mutta Tervetuloa ikävä taitaa olla ainoa josta on otettu myöhempiä painoksia, näitä muita löytyy vain divareista tai kirjastojen peränurkista jos sieltäkään...
Huvittavana yksityiskohtana tämän kirjan kansiliepeessä puffataan Tammen uutta kirjasarjaa jossa oli jo ilmestynyt ensimmäiset kymmenen osaa, olette ehkä sittemmin jossain nähneet tätä Keltaista kirjastoa...
Ja samalla tämä oli kahdeksas osuma Vive la France! -lukuhaasteeseen.

4.4.14

Muumit ja minä

Alunperin Opuscolosta lähtenyt haaste kirjoittaa mitä muumikirjat ovat kullekin merkinneet on kiertänyt jo sekalaisissa blogeissa, ja voisinpa minäkin raapustaa jotain aiheesta...

Siitä huolimatta että muumit eivät olekaan olleet mitenkään merkittävä osa minun lapsuuttani. En tiedä mahtoiko muilla 80-luvun alkupuoliskolla kasvaneilla olla samanlaista "väliinputoamista", viimeisistäkin muumikirjoista oli jo kulunut useampi vuosi mutta animaatiosarja ja massiivisempi tuotteistaminen tapahtui vasta muutamaa vuotta myöhemmin.
Olin toki etäisesti tietoinen hahmoista, jonain vuonna taisi television joulukalenterina olla Taikatalveen perustuva nukkeanimaatio, koulun lukemistokirjoissa taisi olla jotain lyhyitä kappaleita kirjoista (muistan hämärästi ainakin pyrstötähden, olisiko ollut myös jotain Muumipapan urotöistä) ja kirjastossa taisi olla jotain sarjakuva-albumeita jotka näyttivät kyllä aika tylsiltä.
Samaan aikaan siis tuli kuitenkin luettua paljon mm. Astrid Lindgreniä ja muita lastenkirjoja, muumit eivät vain ikinä oikein nousseet kiinnostushorisontin yläpuolelle.

Siinä vaiheessa kun animaatiosarja alkoi pyöriä televisiossa olin jo liian vanha sille. Jotain satunnaisia jaksoja saatoin ohimennen nähdä mutten edes sen vertaa että kykenisin hahmottamaan miten satunnaisesti nähdyt kohtaukset liittyivät toisiinsa, juuri ja juuri osan hahmoista oppi tuntemaan ("ai tässä on joku Nipsu").

Tutustuminen varsinaisiin Janssonin kirjoihin tapahtui siis vasta hyvän matkaa päälle parikymppisenä, samoihin aikoihin kun innostuin lukemaan uudestaan Lindgreniä ja Narnioita ja sekalaisia muita lapsuusajan kirjoja sekä myös kotimaista proosaa. Ja ihan varmasti en osaa sanoa minkä luin ensimmäisenä, Nukkekaapin vai Muumilaakson marraskuun.
Kiinnostivat kuitenkin sen verran että pitihän lukemista jatkaa. Iällä lienee kuitenkin ollut se vaikutus että kun varhaisempaa tunnesidettä näihin kirjoihin ei ollut päässyt muodostumaan niin jotkut alkupään kirjat kuten Taikurin hattu ja Muumipapan urotyöt olivat aika, no, mielenkiinnottomia, kun taas Taikatalvi ja Muumilaakson marraskuu olivat erinomaisia ja Muumipappa ja meri mestariteos, ja yhtä tuttuja muumien kanssa ovat Kesäkirja ja Kuvanveistäjän tytär jne.

Tove Jansson- ja muumi-innostukseni ei siis ole ollenkaan samaa luokkaa kuin monella muulla mutta hyvä kirjailija on hyvä kirjailija.