Marcel Pagnol - Angèle

Kolmas lukemani Marcel Pagnolin kirja: tässä välissä aloitin vähän matkaa Le château de ma mère'ia, jatko-osaa Isäni kunnian päivälle ranskaksi mutta kun se vaikutti olevan ihan suoraan jatkoa (eikä kyseisen kirjan yksityiskohdat olleet ihan vahvasti muistissa) ja pudotteli sellaista vauhtia metsästysaiheista erikoissanastoa että päätin jättää luettavaksi joskus myöhemmin.

Mutta nyt sitten taas yksi Pagnolin elokuvakäsikirjoituksista, vuonna 1934 julkaistusta elokuvasta. Vähän samoja elementtejä tässä on kuin aiemmin lukemassani Naïsissa mutta huomattavan erilaisessa tunnelmassa, tämä on aikamoista melodraamaa jonka alkupuoli olisi materiaalia jota Teuvo Tulio harrasti myöhemmin: nuori maatilan tyttö, nimihenkilö Angèle, tulee kaupungista tulleen Louisin viettelemäksi ja ajautuu tämän mukana Marseilleen prostituoiduksi, jälkipuoliskolla sitten tapahtuu kaikenlaista muuta.
Leffa ei ehkä ole suurimpia klassikoita mutta nautti ilmeisesti arvostusta ainakin omana aikanaan, ja oli Fernandelin ja Pagnolin ensimmäinen yhteistyö (ja ilmeisesti sulka Fernandelin hattuun, oli alkanut saada jo mainetta koomikkona mutta tässä oli vähän vakavampi rooli): en ole nähnyt mutta noin yleensä ottaen vanhat melodraamat kiinnostavat yleensä ansioituessaan kamera- ja näyttelijätyössään.
Eli käsikirjoitus jäi vähemmän innostavaksi, niin kovin 30-lukulaiseksi melodraamaksi joka ei ole ikääntynyt ollenkaan hyvin (Naïsissa muistan olleen hieman enemmän kepeyttä ja huumoria).
No, kieleltään tämä oli aika helppoa ja sujuvaa joten lukeminen ei ollut mitenkään ponnistelua, ja vähän kiinnosti juonen tasolla että mihin suuntaan tilanne kehittyykään...

Tulipahan luettua.
Vaikkei sisällöllisesti tässä tehdäkään elokuvaa, niin kai tämän voi silti mainita Helmet-haasteen kohtaan 18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä.

Arthur Schnitzler - Piirileikki

 

Alkuvuonna lukemani toinen  Arthur Schnitzlerin kirja Unikertomus oli etukäteen tuttu Kubrickin leffaversiona Eyes Wide Shut, ja sama pätee tähän näytelmään (suom. Heikki Salojärvi), tunsin teoksen jo Max Ophülsin elokuvana La ronde vuodelta 1950.

Näytelmä julkaistiin alun perin jo vuonna 1900 pienenä painoksena lähinnä ystävien huvitukseksi, julkisempi painos vasta jokunen vuosi myöhemmin ja esitetteväksi se päätyi vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Ja tällöin näytelmä aiheutti skandalöösin sisältönsä vuoksi niin paljon negatiivista kohua että Schnitzler päätti julistaa näytelmän esityskieltoon joka ulotti 50 vuotta kuolemansa jälkeen, siis vuoteen 1981 (kielto havaitusti vuoti jonkin verran...)

Näytelmä on vahvasti ideavetoinen, siinä määrin että ei tätä olisi kai edes tarvinnut lukea kun sen leffan on nähnyt: kymmenen henkilöä ja kymmenen kohtausta, ensimmäisessä kohtauksessa tapaa kaksi henkilöä, joista toinen tapaa seuraavassa kohtauksessa kolmannen, joka tapaa kolmannessa kohtauksessa neljännen, ja viimein kymmenennessä kohtauksessa viimeinen henkilö tapaa ensimmäisen.
Henkilöt tunnetaan vain määreiltään: prostituoitu, sotilas, kotiapulainen, nuori herrasmies, nuori nainen, hänen aviomiehensä, nuori kaunis tyttö, runoilija, näyttelijätär ja kreivi.

Kohtaukset etenevät samaan tapaan: henkilöt juttelevat joskus enemmän ja joskus vähemmän, sitten keskustelussa tullaan katkoviivaan
------------- (teatterissa tässä kohtaa laskettiin esirippu, koska eihän 20-luvunkaan teatterissa nyt ihan mitä tahansa näytetty)
ja sitten sanotaan mitä vielä on sanottavaa. Joskus tulee toinenkin katkoviiva.

Vaikka henkilöt vain määreitä ovatkin niin persoonallisuutta on kuitenkin häivähdys mukana, tunteita taas aika lailla vähemmän: mikään rakkauden karuselli tämä ei ole vaikka intohimot (tai joskus mahdollisesti laskelmointi tai valloitus) miestä ja naista vievätkin. Johtopäätökset Schnitzler kuitenkin jättää lukijalle...

Jon Fosse - Plays Four

 

Olen lukenut Jon Fossen, norjalaisen nykyteatterin ison nimen, näytelmiä aiemminkin ja sen verran uteloitti että lukemista pitää jatkaa löytyneellä kokoelmalla, jossa on kolme pitempää näytelmää ja yksi lyhyt.

Näytelmissä jatketaan tutuilla piirteillä, nämä ovat varsin riisuttuja ja ulkoisesti minimalistisia näytelmiä, kussakin 3-4 roolia yhdessä tilassa ja roolihahmoja kutsutaan tyyliin "mies", "nainen", "tyttö".

Tapa kirjoittaa puhetta on myös sama, Fosse kirjoittaa hyvin katkonaista ja vihjailevaa dialogia jossa puhutaan yhtä paljon itselle kuin toisille, aloitetaan lauseita jotka katkaistaan parin sanan jälkeen, pidetään painokkaita taukoja, toistetaan jo sanottua...jätetään sanomatta yhtä paljon kuin sanotaan, ja joskus puhe on enemmänkin peittona ja hämäyksenä kaiken sen yllä mitä ei sanota.
Tässä mielessä kieli tuntuu hyvin realistiselta ja arkiselta , mitään retoriikan huippusuorituksia ei ole odotettavissa, mutta on kiehtovaa kuinka paljon kirjailija pystyykään sanomaan rikkonaisilla, toisteisilla ja arkisilla dialogeillaan.
Tosin näytelmissä on aiheenakin usein kohtaamattomuus, henkilöt ovat samassa tilassa mutta he puhuvat ja näkevät toistensa ohi, ovat toisistaan irrallaan ja yksinään.

Kiehtovin esimerkki oli kirjan ensimmäinen näytelmä, And We'll Never Be Parted (Og aldri skal vi skiljast), jossa nainen puhuu kuin mies olisi paikalla kun tämä ei ole, puhuu kuin mies ei olisi paikalla kun tämä on, mies ja nainen huomaavat toisensa vain hetkellisesti ja siirtyvät taas olemaan kuin toinen ei olisi...onko tämä todellisuutta, vai muistoja tai sekoitettuja aikatasoja, vai mitä tässä tapahtuu, vaikutelma on kuitenkin epämääräisyydessään kiinnostava (ja tämän haluaisin myös nähdä mielelläni teatterissa).

The Sonissa (Sonen) pienessä autioituvassa kylässä asuvan vanhemman pariskunnan luon tulee näiden pitkään karussa oleva poika, josta naapuri on esittänyt arveluttavia juoruja...ja Visits-näytelmässä (Besøk) nuoren naisen elämänhallinta on varsin horjuvaa, onko äidin miesystävällä joku osuus tässä: toiminnaltaan suoraviivaisempia näytelmiä.
Neljäs näytelmä, Meanwhile the Lights Go Down and Everything Becomes Black (Medan lyset går ned og alt blir svart) oli lyhyempi, tästä tilanteesta petollisesta aviomiehestä en oikein saanut enää otetta, se alkoi olla jo liiankin tiivistettyä.

THE MOTHER
But tell us
How are you
Where've you been
It's so long since
we've heard from you

THE SON
looks up, at the Mother
No, it's not all that

THE FATHER
interrupts
Well no one could accuse you
of being talkative
Laughs a little

THE MOTHER
You haven't

THE FATHER
No no

THE SON
looks at the Mother, guardedly, questioningly
Haven't

THE FATHER
a little afraid
Well she means

THE SON
again, to the Mother
I haven't

THE MOTHER
No it was nothing

THE SON
Just say it

THE FATHER
Well she means

THE MOTHER
It was just the neighbour
He said
Well

THE SON
Just say it

THE MOTHER
He said
that you were inside
She looks down

ps. Tämä on muuten blogin 800. postaus.

John Gay - The Beggar's Opera

 

Tämän näytelmän ei varmaan kuuluisi toimia ollenkaan näin hyvin nykyaikana: John Gayn teos on melkein 300 vuotta vanha parodia oman aikansa muotivillityksestä eli italialaistyyppisistä oopperoista, erityisesti tuolloin Lontoossa vaikuttaneesta Händelista (kyseiset oopperat tunnetaan toki nykyäänkin mutta luulen että parodia on lopulta ollut kulttuurisesti näkyvämpi), ja viittaukset muihin ajankohtaisiin aiheisiin ovat myös lukuisia. Tässä painoksessa oleva esittelyteksti kannattaa siis lukea, ynnä myös lukuisat alaviitteet, kun ne lukukokemusta auttavat, mutta teos itsessään on toki myös riemukas.

Varsinainen tarina on varsin yksinkertainen, kaikesta juonittelusta huolimatta. Varas Macheath (kirjaimellisesti nummenpoika, siis maantierosvo) on mennyt vannomaan rakkautta kahdelle nuorelle naiselle, Polly Peachumille ja Lucy Lockitille, ja nämä yrittävät kampittaa toisiaan ja auttaa macheathia pulasta, koska neitosten isät Peachum ja Lockit taas pyrkivät saamaan Macheathin hirteen (Peachum on varastetun tavaran välittäjä, Lockit vankilan vartija, molemmilla on käynnissä monenlaisia bisneksiä...)

Eikä juonesta nyt niin paljoa väliksikään, koska italialaisissa oopperoissa on onnellinen loppu niin metatietoisesti sellainen on laitettu tähänkin yrittämättä edes varsinaisesti selittää sitä mitenkään uskottavasti, ja muutenkin oopperan konventioille irvaillaan. Koko asetelma, nostaa miljööksi Lontoon epäilyttävämmät osat ja henkilöiksi varkaat ja huorat, on tietysti käänteistä siitä mitä oopperoissa yleensä tehtiin, ja lauluosuuksia ja aarioita käytetään paljon mutta ne on sovitettu kansanlaulujen melodioihin korkeamman sävellystaiteen sijaan (melodiat on mainittu joka aarian kohdalla, itse tunsin niminä vain Greensleevesin ja Packington Poundin, kuultuna osa muista olisi ehkä tuttuja).
Kyynisyyden, korruption ja käänteisyyden leima tuntuu muussakin näytelmässä, vaikka tunnelma pysyykin hyvin kepeänä (mm. Peachumin kauhistelu että onko tyttärensä Polly sortunut menemään naimisiin on varsin riemukas, samoin Peachumin varsin monimutkaiset bisnekset jotka ilmeisesti perustuivat ihan todellisiin esimerkkeihin ja käytänteisiin...)

Vaikka parodian kohde onkin hämärtynyt historiaan niin parodia silti toimii, antaa kiinnostavaa ajankuvaa ja toisaalta on ymmärrettävissä myös nykyhetkessä. Pitäisi varmaan se Brechtin versio lukea myös jossain vaiheessa...

Jenny Diver: I never go to the tavern with a man, but in the view of business. I have other hours, and other sort of men for my pleasure. But had I your address, madam -
Macheath: Have done with your compliments, ladies, and drink about. You are not so fond of me, Jenny, as you use to be.
Jenny Diver: 'Tis not convenient, sir, to show my fondness among so many rivals. 'Tis your own choice, and not the warmth of my inclination that will determine you.

Air XXIII All in a misty morning

Before the barn door crowing,
The cock by hens attended,
His eyes around him throwing,
Stands for a while suspended.
Then one he singles from the crew,
And cheers the happy hen;
With how do you do, and how do you do,
And how do you do again.

Macheath: Ah Jenny! Thou art a dear slut.

Tirso de Molina - The Last Days of Don Juan

 

Kun joku vuosi sitten katsoin Mozartin Don Giovanni -oopperaa niin jossain vaiheessa hoksasin että niin tosiaan, tämähän on opera buffa: jotenkin öisen lavastuksen synkkyys, murtuneiden sydämien ja kunnioiden katkeruus ja päähenkilön vajoaminen helvettiin ankarien moraliteettien saattelemana saivat ajoittain moisen unohtamaan...

Tirso de Molinan näytelmä 1600-luvun alkupuoliskolta (tarkasta vuodesta on epäselvyyttä ja ilmeisesti myös näytelmän kirjoittajasta on epäilyksiä...), Sevillan veijari ja kivinen vieras, kertoo jotakuinkin saman tarinan: nuori aatelismies Don Juan viettelee neitsyitä koska se on kivaa, seurauksista välittämättä, tappaa yhden nuoren naisen isän, myöhemmin pilkkaa tästä tehtyä kivipatsasta, kivipatsas tuleekin vierailulle Don Juanin luo ja tempaa tämän helvetin syövereihin, jälkikatselmuksessa kaikki muut saavat toisensa.
Ja sävy on vielä koomisempi: aloitetaan suoraan toiminnasta, tapahtumat etenevät äkkiväärää vauhtia ja kaikki henkilöt puhuvat pisteliään humoristisesti.

Catalina: Your poor father. He was upset.
Don Juan: The old always cry. It's all they have left. Come on - it's getting dark. Time to find the Marquis!
Catalina: You mean you're throbbing for his woman. Why don't they see you coming? Why don't they scent you're on heat? You're a locust who preys on virginity; you gobble up girls like fresh corn. You should have a warning sign, written in your britches: "Caution: Deflowerer of maids. Do not be fooled by this man's name, he's the greatest cheat in the whole of Spain!"
Don Juan: I like that. Very catchy.
They exit.

Ottaen huomioon, että tämä on varhaisin dramatisointi Don Juanin tarinasta, päähenkilö pyyhältää esiin ja läpi näytelmän kuin luonnonvoima. Hahmona täysin monomaaninen, läpeensä häikäilemätön ja moraaliton, ja naiset joita Don Juan haluaa lankeavat vauhdilla (näytelmä ei muissakaan vaiheissaan hidastele joten myöskään viettelyihin ei käytetä turhia aikoja). Tämä tietysti myös oikeuttaa sijainnin klassisessa jaossa komedian puolella: lopussa pariskunnat saavat onnellisesti toisensa ja paha saa palkkansa niinkuin pitää, tätä asetelmaa ei hetkauta se, että paha sattuu olemaan näytelmän nimi- ja päähenkilö.
Ja tietysti Don Juan hahmona, yksioikoisuudestaan huolimatta mutta ehkä luonnonvoimuuden vuoksi, on jäänyt elämään lukuisina eri versioina, ja tällä versioiden lukuisuutena ja menestyksenä tämän näytelmäversion sovittaja Nick Dear perustelee varsin vapaata käännöstään. Tarina on tietysti sama, mutta esim. Don Juanin palvelija Catalinon on vaihtunut naiseksi, Catalinaksi, ja puheissa käytetään kyllä brittiläistä puhekielisyyttä runsaasti hyväksi...

Ripio: Well, if you was me, I would not let myself be driven half mad by some bird I was in love with who loved me back in return with compound interest. If she was cool - if she was giving you the elbow - if she looked the other way when you came by and gobbed at passing children - I might counsel flattery, presents and sleepless nights strumming your guitar. However, if you worship her and she worships you, don't much about, get married.
Octavio: Fool! Where's the romance in that! Weddings are for slaves and washerwomen.
Ripio: Nothing wrong with a nice wet washerwoman. Spreading out her laundry in the sun. Scrubbing her smalls in a steam-bath. Kind and generous people, do anything for a bloke in need. Not like some I could mention.

Kuten toisessakin lukemassani aikakauden espanjalaisnäytelmässä, on tässäkin tietysti moraalis-uskonnollista pointtia: jossain vaiheessa Jumalan armo kääntyy oikeudeksi, ei kannata luottaa siihen että nyt voi elää kuin pellossa, pyyhitään sitten joskus nykyiset synnit katumuksella ja ripillä pois, paskiaisia odottaa helvetin tuli.
Mutta Don Juanin hahmoon ja tarinan draamaan eittämättä myös kuuluu että katumusta ei osoiteta, ja lopussa käy huonosti: kummankin poisotto heikentäisi draamaa.
Leena Krohnin Umbrassa sivuhenkilönä esiintyvä Don Giovanni on tietysti päässyt pakoon kivistä vierasta, mutta kohtalona on rappeutunut vanhuus Suomessa niin että kaikki sekin mikä olisi antanut aihetta katumukseen on haihtunut...ristiriidan banaalius häiritsee Umbraa, ja toisaalta, eipä kai tuokaan mikään onnellinen loppu ollut.

Christopher Fry - Venus näköpiirissä

 

Satunnaislöytöjä kirppikseltä, en ollut tekijästä tai teoksesta kuullut mutta sehän nyt ei tarkoita etteikö voisi lukea...

Fryn kirja on komedianäytelmä 50-luvulta (suom. Eino S Repo ja Ville Repo), jossa Altairin herttua kutsuu luokseen joukon vieraita katsomaan auringonpimennystä: joukkoon kuuluu kolme naista joita herttua, nuorekkaaksi itsensä tunteva vaikkei enää nuori leskimies, harkitsee uudeksi puolisokseen, mutta herttua päättää jättää valinnan pojalleen Edgarille hieman Troijan Parisin tapaan: tämän on tarkoitus ojentaa omena naiselle jonka ottaisi äitipuolekseen.

EDGAR: Sitä juuri aioin kysyä. En tahdo
näytellä vaikeaa lasta, mutta et kai väitä
että rakastat noita naisia tasavertaisesti.
HERTTUA: Tasavertaisuus on hautausmaan sanoja.
Valitse vain
olenko onnellinen tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin
vai maanantaisin, perjantaisin ja keskiviikkoisin.
Vain sentapaisia eroja valintasi koskee.

Joukkoon liittyvä tilanhoitajan tytär Perpetua sitten mutkistaa kuvioita...

Oli tämä aika erikoinen teos, ja ilmeisesti ainoa Fry-suomennos, vaikka huomasin että tämän pitäisi olla yksi osa neljän näytelmän sarjaa, joista jokainen liittyy yhteen vuodenaikaan (ilmeisesti kuitenkin varsin itsenäisiä teoksia, ei yhteisiä henkilöitä tms); muut osat olisivat näköjään englanniksi tarjolla Helmetin kirjavarastossa, pitääpi harkita...
Tämä on syysnäytelmä, tapahtuma-aikana on lokakuu ja mukana on muitakin viittauksia syksyyn (mm. herttuan elämän syksyyn, ja tarkoittaako tämä rikasta kypsyyttä ja sadonkorjuuta vai alkavaa rappiota, siinäpä kysymys), ja symboleina vilisevät myös omenat ja astronomiset viittaukset.
Huvittavia kohtia riitti kyllä, vaikka miltään farssilta jonka tarkoitus on repiä huumoria joka rivillä tämä ei vaikuttanutkaan, ja osin jäin myös ihmettelemään että mitä tässä oikein tapahtuu: asiaan vaikutti myös nuo runsaat symbolit joiden viittauksista punotaan aikamoista verkostoa, sellaista joka jätti olon että nyt on mennyt joitain asioita ohi (sillai miellyttävällä tavalla, että tämä pitäisi ehkä lukea toiseenkin kertaan).
Kirjoitustyylin runollisuudella on ehkä myös osuutta asiaan, aika pian tämän jälkeen ei kai edes Englannissa kirjoitettu näin lyyristä näytelmätekstiä...

Lopulliseksi mielipiteeksi jäi enemmän kummastusta kuin ihastusta, mutta kiinnostus heräsi josko vaikka se The Lady's not for Burning pitäisi kanssa lukea joskus tulevaisuudessa.

Euripides - Electra and other plays

"In the dark world of Euripidean tragedy, vengeance is more easily obtained than compassion."
(Hecaben esipuheessa Richard Rutherford)

Siinä missä aiemmin bloggaamassani Euripides-kirjassa painotus oli niminäytelmää lukuunottamatta kevyemmissä näytelmissä, nykytermein melkeinpä komedioissa, tässä kokoelmassa pysytään tiukasti tragediassa, luvassa on kärsimystä ja paatosta ja vähäinen huumori on tulkinnanvaraista ja kyynisen ironista.
Näytelmiä yhdistää myös teema, sota ja erityisesti sen vaikutus naisiin: neljä viidestä näytelmästä liittyy Troijan sotaan (Andromache, Hecabe, Electra ja Trojan Women) ja viides, Suppliant Women, taas Seitsemän Thebaa vastaan -episodiin.
Aiheita Euripides käyttää varsin vapaasti kulloisenkin näytelmän aiheiden vaatimalla tavalla, esim. Hecabe ja Troijan naiset sijoittuvat samaan hetkeen (Troija on voitettu, kreikkalaiset ovat lähdössä) ja niissä on osin samoja tapahtumia mutta niiden kuvauksissa on eroja. Tai Troijan naisten Helena ei juuri muistuta Helena-näytelmän Helenaa...teokset ovat itsenäisiä, ne liittyvät yleiseen kulttuuriseen traditioon mutta sisäisellä järjestyksellä ei ole niin paljoa väliä.

Ensimmäisen näytelmän Andromache, Troijan prinsessa jonka yksi Kreikan sankareista, Neoptolemos, on tuonut mukanaan jalkavaimonaan, on paennut turvaan Thetiksen temppeliin anomaan armoa, koska Neoptolemoksen vaimo Hermione (ja tämän isä Menelaos) haluavat hänet tappaa.
Näytelmää lukiessa mieleen tuli että olenhan nähnyt tämän esitettynä, parastaikaa Kansallisteatterin edustalla Rautatientorilla. Nykyisin turvapaikkoja antavia alttareita on vähemmän mutta on kuitenkin julkisuuden ja näkyvyyden jumala, johon turvapaikanhakijoiden leiri on laittanut toivonsa, samalla kun Phthia Ensin -Hermione haluaa heidät hävittää, ja Menelaos haluaa myös saada anojat alttarilta pois näkyvistä ja mieluiten pois lentokoneella kaikessa hiljaisuudessa.

Samassa mielentilassa aloin pohtia seuraavan näytelmän, Hecaben, yhteyksiä nykyhetkeen: Troijan sodan aikana Troijan nuorin prinssi oli lähetetty turvaan toiseen valtakuntaan, mutta kun sodassa käy niinkuin käy, niin toisen valtakunnan kuningas myös pettää ja surmaa prinssin, ja tästä kuultuaan Troijan kuningatar Hecabe, heikentyneestä tilanteestaan huolimatta, suorittaa viimeisen koston...mieleen tuli aihe vaikkapa kirjaan, jossa vaikkapa eräs maa päättää lähettää turvapaikanhakijan käytännössä lähes varmaan kuolemaan, koska tästä koituu nyt harmillisia kustannuksia, ja miten tällaiseen päätökseen suhtautuisi henkilö jolle kyseinen käytännöllisen pragmaattinen päätös onkin henkilökohtainen tragedia jossa on kyse ihmisen elämästä...

Kun ajatukset olivat tälle tielle ajatutuneet niin luinpa myös näytelmän perusargoslaisesta Electrasta joka kaipaa mennyttä patriarkkaa, joka oli vieläpä sotaveteraani (tätä korostetaan näytelmässä) ja on valmis kostamaan niille, joiden katsoo olevan isän(maan)sa pettäneitä vihollisia, vaikka omaksikin vahingokseen...ja ne kaksi muutakin kyllä taipuivat modernin filtterin läpi luettaviksi.

Näissä tragedioissa henkilöt ovat varsin ambivalentteja, ymmärrystä osoitetaan, vaihtelevissa määrin mutta kuitenkin, niin Andromachelle kuin Hermionelle, Electralle ja Clytemnestralle, Hecabelle ja monelle muulle. Samalla monet näistä olivat myös hyvin ongelmallisia vaikka kuinka näytelmien päähenkilöitä ovatkin, niin Hecabe ja Electra ovat hyvin hankalia ja myös kyseenalaistettuja sankareita. Ongelmat ovat monimutkaisia, ja niitä ratkomaan (usein jokseenkin epätyydyttävästi) tarvitaan deus ex machinoja...

Eikä näissä nykyversioissakaan, joita ympärillämme esitetään, puutu tragedian paatosta, ja tätä Euripides korostaa sijoittamalla keskiöön ja kärsijöiksi naiset (ja lapset). Juuri kun aloin kirjoittaa tätä bloggausta, niin Omppu esitti toisesta kirjasta saman huomion että tarinoissa väkivalta myy ja erityisesti kun se kohdistuu naisiin, mielellään nuoriin: paras ruumis on kuolleen nuoren naisen ruumis (tai lapsen), se on huomattavasti kiinnostavampi kuin kuolleen miehen ruumis.
En ole kuitenkaan täysin samaa mieltä aiheen jatkotulkinnasta, ennemminkin pitäisin huolestuttavana sitä että tämä paatoksen epätasainen jakautuminen tarkoittaa että miehellä ei itsessään ole ihmisarvoa, tykinruoan kuolemalla ei ole niin väliä. Tähän olen kiinnittänyt huomiota myös turvapaikanhakijoiden kohdalla, ollaan oltu erityisen huolissaan naisista ja lapsista ettei näitä palautettaisi esim. Afganistaniin tai Irakiin tai muihin paikoihin jotka katsotaan vaarallisiksi paikoiksi, miehistä ei ole niin väliä. Ihmisarvo ei olekaan jakamaton ja yhdenmukainen perusarvo, ei edes niille jotka sellaista väittävät.

Niin muinaisessa Kreikassa kuin asuikin, Euripides kirjoittaa nyky-Suomesta sellaisella tarkkuudella että monen nykykirjailijan soisi ottavan oppia.
Sijoitan tämän kirjan Muuttoliikkeessä-haasteeseen, tietysti.

Euripides - Heracles and other plays

 

Vaellamme Lukuharjoituksia-haasteen puitteissa antiikin Kreikkaan, Euripides on yksi kolmesta suuresta tragediakirjailijasta ja tässä teoksessa on yhteensä viisi näytelmäänsä, neljä tragediaa Heracles, Iphigenia Among the Taurians, Ion ja Helen sekä yksi satyyrinäytelmä Cyclops. Osittainen uudelleenluenta tämä oli, olin joskus aikoinaan lukenut Heraclesin ja Cyclopsin mutten noita muita...

Toki on todettava että tragedian nimitys eroaa jonkin verran nykyisemmästä käytöstä, nykyisessä käytössä sanoisin vain Herakleen olevan, no, traaginen. Shakespearen jaottelussa Ion menisi varmaan ongelmanäytelmästä tyyliin Mitta mitasta ja Helen ja Ifigenia menisivät juoneltaan, vaikkeivät aina ilmaisultaan, jo seikkailukomedian puolelle...

Satyyrinäytelmä Kyklooppi sen sijaan on varsin lyhyt iloittelu, lajityyppinä myös osa Dionysokselle omistettuja näytelmäkilpailuja joissa tragedioiden ohella esitettiin suojelijajumalaa ylistäviä näytelmiä joissa on satyyreja, viiniä ja hedonistista iloittelua. Tässä tapauksessa tarina lainailee Homerokselta tarinan Odysseuksen seikkailusta kykloopin saarella, ja näytelmän henki taas vähän sellainen että jos Kauhea kankkunen tai American Pie olisi tehty reilu parituhatta vuotta sitten...

Ifigeniassa ja Ionissa käytetään skenaariota jossa katsoja tietää että henkilö X ja Y tuntevat toisensa menneisyydestä tai heillä on jokin muu olennainen side, mutta X ja Y eivät ole toisiaan tunnistaneet ja niin kiertävät aihetta monesta suunnasta ennen kuin homma selviää...ensimmäisessä henkilöt ovat Ifigenia ja veljensä Orestes jotka molemmat luulevat toisen kuolleen, Ionissa Ateenan kuningatar Creusa ja poikansa Ion joka katosi vauvana ja on nyt aikuinen ja luulee olevansa orpo...

Ifigenia oli näistä se mitättömimmän tuntuinen näytelmä, ei siinä ollut oikein muuta iloa kuin tuo tunnistusvekslaus joka toteutettiin paremmin Ionissa.

Ion sen sijaan oli myyttinä minulle aiemmin tuntematon (mutta se siis selittää nimen "joonialainen", Ion on kanta-isä) mutta näytelmänä erinomaisen kiinnostava, juonessa oli muitakin tvistejä kuin pelkkä tunnistus ja jälleenkohtaaminen ja periaatteessa onnellisesta lopusta mukana on kiinnostavan ambivalentti ja kitkerä sävy, Ion syntyi siis kun Apollo-jumala raiskasi nuoren Creusan ja Creusa on luonnollisesti aika traumatisoitunut asiasta, ja vastaavasti Ion on katkera kun äitinsä hylkäsi hänet vauvana ja niin hän oli elänyt elämänsä Delfoin temppelissä orpona...juonenpätkät kudotaan näppärästi lopussa yhteen mutta on ilmeistä että lopputulos ei ole täysin tyydyttävä.
(Tämän näytelmän ja sen selityskommenttien yhteydessä tuli myös mieleen Morren aikoinaan mainitsema draamallinen inhokkiklisee, että nainen tulee raskaaksi yhdestä, ensimmäisestä, yhdynnästä...no, kyseinen klisee oli selvästi suosiossa ainakin antiikin Kreikassa jossa jumalten ja kuolevaisten naisten kohtaamisista seuraa aina jälkikasvua.)

Helena tarjosi kiinnostavan tvistin perinteiseen tarinaan (ja nimihenkilön luonteeseen joka erosi muissa näytelmissä esitetystä käsityksestä), muutokset eivät tosin ole ilmeisesti täysin Euripideen omaa keksintöä vaan muutkin ovat niistä maininneet: Paris veikin Troijaan vain jumalten tekemän harhakuvan samalla kun oikea Helena, hyveellinen ja miestään Menelausta uskollisesti rakastava vaimo, lennätettiin vangiksi Egyptiin. Tässä näytelmässä sitten Troijan sodan jälkeen Menelaus tulee Egyptiin ja sitten pitää keksiä että mitenkäs päästään takaisin kotiin...

Näissä kolmessa näytelmässä on kaikissa tutuista myyteistä otettu mukaan myös komediallista ainesta vaikka mukana on myös vaihtelevia annoksia ristiriitoja, konfliktia ja kovaa kohtelua jumalten taholta. Huomionarvoisia ovat myös voimakkaat naishahmot Ifigenia, Helena ja Creusa, joissa kaikissa on traagisuutta mutta myös neuvokkuutta ja psykologista syvyyttä.

Hivenen humoristisemman materiaalin rinnalla Herakles onkin sitten tosi synkkä. Alussa Herakles on kadoksissa, oletettavasti kuollut, ja Theban kuningas vainoaa Herakleen vaimoa Megaraa, näiden lapsia ja Herakleen vanhaa isää Amfitryonia niin että nämä ovat jo valmiita kuolemaan...kunnes Herakles sitten palaakin manalasta suoritettuaan kahdennentoista urotekonsa ja laittaa asiat järjestykseen. Mutta tämähän ei miellytä sankariimme vihamielisesti suhtautuvaa Heraa joka lähettää Hulluuden maan päälle, ja niin Herakles tappaa itse perheensä...
Vaikuttavia juttuja riittää koko näytelmän pituudelle, alun epätoivosta puolivälin väärään toivoon ja deus ex machinan yllättävään sijoittamiseen näytelmän keskelle, ja tätä seuraavaan uuteen epätoivoon...ja siinä missä muissa näytelmissä on viittauksia varsin ristiriitaisista suhtautumisista oikukkaisiin jumaliin jotka tekevät mitä tahtovat, tässä se tulee selvimmin esiin dramaattisissa puheissa ja teoissa...(ja vaikka Megaran osuus rajoittuukin näytelmän alkupuoleen, sopiii hänkin yllä mainittujen voimakkaiden naishahmojen seuraan)

Minkäköhän verran näitä vanhoja kreikkalaisia näytelmiä oikeasti esitetään? nautittavaa luettavaa näissä kyllä on (jahka pääsee mukaan näiden puhetyyliin, lukiessa varmasti auttaa myös vihetymykseni eeppiseen runouteen...)

Ludvig Holberg - Jeppe Niilonpoika

Kaikki naapurit sanovat, että Jeppe juo, mutta he eivät sano, miksi Jeppe juo; sillä kun minä palvelin kymmenen vuotta sotaväessä, niin en koko sinä aikana saanut niin monta kertaa selkääni kuin nyt saan yhtenä ainoana päivänä tuolta kirotulta naasikalta. Hän pieksää minua ehtimiseen, vouti ajaa minua työhön kuin juhtaa ja lukkari elostelee eukkoni kanssa. Onko siis ihme, että juon?

Ludvig Holbergin näytelmä on eittämätön skandinaaviklassikko ja Holberg Tanskan ja Norjan kirjallisuuden isiä: alunperin norjalainen mutta tuotantonsa ilmestyi pääosin Tanskassa ja tanskaksi 1700-luvun alkupuoliskolla.
Holberg näköjään tosiaan kanavoi eurooppalaisia perinteitä, matkoillaan oli tutustunut ajan ranskalaiseen komediaan, Shakespearestakin on kaikuja ja ilmeisesti myös antiikin komedioista, ja toisaalta kun tätä luin oli vaikea olla ajattelematta Aleksis Kiveä, esim.  Nummisuutareita, ja muutenkin tämä oli suomalaisesta näkökulmasta hyvin tutunoloista materiaalia...

Nimihenkilö Jeppe Niilonpoika on talonpoika, entinen sotilas, laiska ja viinaksiin menevä. Äkäinen vaimonsa Nilla lähettää tämän kaupunkiin ostamaan saippuaa mutta matkan varrella haetaan kapakasta vahvistusryyppy, ja sitten toinenkin, ja pian makaa Jeppe tienposkessa sammuneena.
Ohi kulkeva paroni seurueineen suvaitsee pilailla, ja Elämä on unta -tyylisesti laittaa tämän heräämään linnassaan uskotellen että tämä onkin paroni ja talonpoikaiselämä on vain unenhouretta. Jeppe sopeutuu ilomielin tilanteeseen mutta osoittaa pian varsin julman tyrannin piirteitä ja on aika palauttaa mies takaisin maantielle...

Varsin tuttua menoa siis, osittain tietysti koska samoja elementtejä ovat myöhemminkin muut käyttäneet, mutta sujuvasti tilanteet muuttuvat ja mainiosti Holberg kirjoittaa (ja V. Tarkiainen suomentaa). On hieman vaikea kuvitella tätä nykyään teatterin näyttämölle, sen verran puskafarssia tässä on, mutta komedianäyttelijöille nimirooli on varmasti herkullinen ja muissakin saa jotain aikaan...
Tietysti tähän kannattaa tutustua myös bongatakseen myöhemmän skandinaavisen ja suomalaisen komedian DNA:ta (tai vaikka pohtiakseen sitä että kysymyksen "miksi Jeppe juo" vastaus on ilmeisesti "yhteiskunnan vika"). Ja saadakseen lisäosuman Lukuharjoituksia-haasteeseen jossa olen näköjään edennyt mesenaatin asteelle.

William Shakespeare - Timon Ateenalainen

 

Lauri Tähkä kertoo että maailma on renki mutta vanhempana ja kokeneempana Timon Ateenalainen jo tiesi että maailma on kuppainen huora.

Näytelmän alussa Timon, rikas ja ylettömän antelias mies, on ystävien (tai miksikä heitä nyt sitten haluaakaan kutsua) ympäröimä, juhlitaan ja jaetaan timantteja eikä puhuta lainojen takaisinmaksuista, ne ovat lahjoja. Mutta kun tuollaisella taloudenpidolla ajautuu ongelmiin niin tokihan ne eiliset ystävät vuorostaan auttavat, auttavathan? No, jos tekosyyt olisivat timantteja niin niitä toki piisaisi velkojen maksuun ja ylikin, mutta muuta ei niiltä ystäviltä ole luvassa, ja Timon pettyneenä ihmisiin lähtee erakoksi erämaahan.
Erämaassa Timon löytää lisää kultaa mikä tietysti houkuttaa taas ihmisiä mutta Timon on oppinut kuinka paljon ihmisiin on luottamista...

Timon Ateenalainen on William Shakespearen vähemmän tunnettuja ja esitettyjä näytelmiä, ja sitä pidetään yhteistyönä toisen kirjoittajan, Thomas Middletonin, kanssa. Yhteistyö ei ole saumatonta, eri tyylit ovat aika ristiriitaisia ja perinteiseen viiden näytöksen rakenteeseenkin Timon sopii huonosti, niinpä suomentaja Lauri Sipari on päätynyt jättämään näytelmän seitsemäksitoista kohtaukseksi ilman näytösjakoa.

Lisäksi näytelmä itsessään ei oikein tyydytä tragedian periaatteita muttei ole lainkaan tarpeeksi hauska komediaksi, ennemmin se kuuluu ongelmanäytelmien joukkoon: vaikka se joskus tragediaksi lasketaankin, sellaiseksi se on kovin epätyydyttävä, siinä on liikaa satiirin piirteitä ja toisaalta näytelmän loppu ei vastaa tragedian perinteitä...mutta kun minä olen niistä muistakin ongelmanäytelmistä yleensä pitänyt niin ristiriitaisuus ja ambivalenttius kelpaavat kyllä.

Tosin on myös todettava että sellaisenakin Timon on heikompia Shakespearen näytelmiä. Näytelmän perusidea muistuttaa paljon Kuningas Learia, paitsi että Lear toteuttaa paremmin idean rikkaasta miehestä joka uskoo liikaa imartelijoihinsa, ja Raamatun Jobin kirjaankin tässä tunnutaan viittaavaan mutta lähdettä heikommin. Rakenteellisesti tämä tosiaan on aika heikko, alkupuoli on hyvinkin energinen jonka jälkeen Timonin ihmisviha metsässä käy nopeasti itseään toistavaksi, hahmo ei kehity, ja näytelmän loppu on mitätön. Ja kyynisinä yhteiskunnallisina satiireina Coriolanus, Venetsian kauppias ja Troilus ja Cressida ovat olleet kiinnostavampia.

Noihin kolmeen näytelmään tätä kuitenkin vertaan. Coriolanus käsittelee politiikkaa, Venetsian kauppias oikeuslaitosta ja Troilus ja Cressida sotalaitosta, kun taas Timonin keskeinen aihe on raha, talouselämä, kapitalismi.

Mitä tässä on?
Kultaa? Keltaista, kiiltävää, kallista kultaa?
Ei, jumalat, en kuulu tämän palvojiin:
anna juuria, sinä kirkas taivas. Tämän paljous
muuttaa mustan valkeaksi, pahan hyväksi,
väärän oikeaksi, alhaisen jaloksi, vanhan nuoreksi, aran urheaksi.
Hah, te jumalat! Miksi tätä, miksi, jumalat?
Tämähän vie teiltä pappinne ja palvojanne,
tämä nappaa raavaan miehen tyynyn
hänen päänsä alta, tukehduttaa hänet siihen.
Tämä keltaorja
yhdistää ja kaataa uskontoja, siunaa kirottuja,
saa jumaloimaan harmahtavaa lepranaamaa,
panee varkaat virkoihin, antaa tittelit ja
arvostuksen, pokkuroinnit senaatissa.
Tällä pääsee kuiva leski uusiin naimisiin;
muijan, jonka visvahaavat yököttävät 
sairaalassa kävijöitä, tämä salva ehostaa
kevään kukoistukseen heidän silmissään.

Timon oppii kullan todellisen arvon ja tämä intouttaa mm. runsaaseen allegoriointiin prostituoiduista ja näiden levittämistä sukupuolitaudeista. Tiettävästi tämä näytelmä nauttii kuitenkin Karl Marxin arvostusta (ja on ilmeisesti siteerattu Pääomassa).

Esipuheessa Harri Virtanen huomioi Timonin ekstremistisen ihmisvihan yhteyksistä tuolloin uutisissa olleisiin Anders Breivikiin ja Pekka-Eric Auviseen. Vertaus ei näytelmän puitteissa ihan toteudu (Timon ei lopulta suoraan tee mitään vaikka ohjaakin sotapäällikkö Alkibiadesta toimiin) mutta sanoisin kuitenkin että näytelmän filosofinen ydin löytyy Timonin, Alkibiadeen ja kyynikkofilosofi Apemantuksen kolmiosta.
Näistä Apemantus on ollut johdonmukaisen ivallinen rahan valtaa yhteiskunnassa kohtaan alusta alkaen, ja myöhemmin syyttää Timonia pinnalliseksi matkijaksi ja itsesäälissä rypijäksi. Toisaalta, onko Apemantus itsessään pinnallinen hipsteri joka sillai turvallisesti mukakapinoi tekemättä oikeasti mitään ja Timon sitten vie aatteen oikeasti rehellisesti eteenpäin?
Alkibiades taas ei misantropiaa harrasta mutta on todella toimeenpaneva voima. Mutta olisiko sotaretkensä hajonnut alkutekijöihinsä ilman Timonin kehoitusta (ja rahallista tukea), ja korruptoituuko vallankumous ilman aatetta? Lopussahan Alkibiades sulautuu näppärästi osaksi systeemiä joka ilmeisesti jatkaa lopulta toimintaansa niinkuin ennenkin.
Moniselitteinen on myös Timonin persoona ennen romahdusta: onko hän aidosti jalomielinen ja avoin ja hyväksikäyttäjien onneton uhri, vai yrittääkö hän ostaa ystävyyttä ja arvostusta ollen samalla myös hyväksikäyttäjä? Molemmat tulkinnat ovat mahdollisia.

Kuten näkyy, riittää heikommassakin Shakespearessa pureskeltavaa joten hyvä niitä on lukea Lukuharjoituksia-haasteeseen.

Hilja Haahti - Ikiaartehet / Idän tietäjät / Kymmenen neitsyttä

 

Lukeeko kukaan enää Hilja Haahtia? No, minä nyt, tämän kolmen tekstin kokoelman.

Lajityyppiä on aika vaikea määritellä, liikutaan jonkinlaisen dramatisoidun runon, mysteerinäytelmän ja kuvaelman välimaastossa. Kaikki tekstit ovat runomuotoisia ja dramatisoituja vuorosanoiksi yms. mutta toisaalta rooleja on paljon ja toisaalta suurin osa niistä on varsin abstrakteja ja näyttämöohjeita näissä ei ole, joten on jotenkin vaikea kuvitella miten nämä oikein toteutettaisiin (jonkinlaisina kuoroteoksina, oratorioina tms nämä voisivat toimia jos ne olisivat sävellettyjä).
Tai ehkä nämä ovat näytelmärakennetta käyttäviä tekstejä jotka on ensisijaisesti sopivia luettavaksi eikä näyteltäväksi?

Kahden jälkimmäisen tekstin nimet kertovatkin jo mistä on kyse, laajennettuja uudelleenkerrontoja Raamatun tarinoista, ja Ikiaartehet taas kertoo kristillisen alkukirkon vainosta Roomassa: aiheisiin ei sinänsä tuoda mitään uutta näkökulmaa, mutta paikoin mukana on varsin viehättäviä säkeitä, ja vaikka en ole kovinkaan varma että kerronnan rakenne on onnistunut, on se ainakin kiinnostavalla tavalla epäonnistunut.
(vaikka onkin kovin vaikea kuvitella kovin monen nykyaikana tätä lukevan, enkä minäkään tiedä voinko suositella tätä).

Merkkaan tämän nyt kuitenkin Lukuharjoituksia-haasteeseen sopivaksi. 

Harold Pinter - The Birthday Party and other plays

 

Tällaisen luin, kirjaan on suht tuoreeltaan koottu Harold Pinterin kolme ensimmäistä näytelmää, kolminäytöksinen The Birthday Party ja yksinäytöksiset The Room ja The Dumb Waiter.
Kaikkia voisi luonnehtia absurdeiksi komedioiksi, tyypillisesti alkaen varsin kitchen sink -tyylisesti, yleensä teekupposten äärestä karussa ympäristössä, mutta puheet ja tilanteet karkaavat nopeasti oudoiksi, henkilöt ja tapahtumat käyvät epämääräisiksi ja puheet jatkuvan ristiriitaisiksi...ja ilmassa leijuu uhkaa, joka saattaa purkautua lavalla tai lavan ulkopuolella...

Itse asiassa viimeisestä näytelmästä, Ruokahissistä, tuli jotenkin mielleyhtymä Quentin Tarantinoon ja tämän tapaan tehdä dialogia, ja kun se tuli mieleen niin ei se sopimaton ollut muihinkaan näytelmiin.

Ilmeisesti näytelmänsä saivat aikoinaan hyvin ristiriitaisen vastaanoton, sekä lyttäyksiä että ylistyksiä, enkä kyllä itse oikein osaa sanoa mille puolelle kallistuisin, mahdollista symboliikkaa saattoi mennä aika lailla ohi eivätkä nämä tarjoa draaman kaarien johdattelemaa katharsista (en siis myöskään sen kummemmin kerro mitä näissä tapahtui)  mutta dialogeissa ja tilanteissa oli kyllä myös jotain...

No, joka tapauksessa lisäosuma Lukuharjoituksia-haasteeseen.

Pedro Calderón de la Barca - Elämä on unta

 

Vaikka tässä taannoin juhlistettiinkin Shakespearen ja Cervantesin kuolemien 400-vuotismuistoa, niin kompromissina Lukuharjoituksia-haasteeseen päädyin lukemaan vähän myöhempää espanjalaista klassikkonäytelmää, Pedro Calderón de la Barcan Elämä on unta (suomennos Helvi Vasara).

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat Puolaan (joka tässä tapauksessa lienee vastine kaukaiselle satumaalle), jonka kuningas Basilio on vanginnut poikansa Segismundon kaukaiseen torniin: aikoinaan tämän syntyessä kun ennustettiin että tämä tulisi tuottamaan tuhoa ja hävitystä valtakuntaan joten kuningas päätti salata pojan olemassaolon tältä itseltäänkin. Kokeeksi Basilio päättää kuitenkin tuoda poikansa prinssiksi hoviin ja katsoa miten tämä käyttäytyy, mutta äkkiväärän luonteensa vuoksi Segismundo tosiaan aiheuttaa tuhoa, jolloin tämä palautetaankin torniin väittäen että vierailu hovissa olikin vain unta eikä totta. Mutta eräät sotilaat, nyt tietoisina prinssin olemassaolosta, lähtevät vapauttamaan tätä...
Mukana on myös sivujuonteita, keskeisimpänä aika shakespearemainen idea Rosaura-neidosta joka on alussa naamioitunut mieheksi ja tulee Puolaan etsimään oikeutta (kostokin kelpaa), ja tätä seuraavasta Clarin-narrista.

Juonenkäänteet ovat itsessään varsin kiinnostavia, ja aiheiden karuudesta huolimatta tässä on kuitenkin komediaa (onnellista loppua myöten) ja runoutta. Joskin kun aikakauden tyylinä on barokki, niin tässäkin on paisuttelua ja koristeellisuutta, erityisen hämmentäviä ovat lukuisat hyvin pitkät monologit, jotka varmaan tekevät tästä aika raskaan esitettävän (esim. kolmannen näytöksen kymmenennessä kohtauksessa Rosauralla on kuuden sivun mittainen monologi, jonka perään tulee heti kaksi sivua Segismunon puhetta...). Ekspositiota riittää enemmän kuin toimintaa, vaikka toimintaakin on.

Huomionarvoiseksi tämän näytelmän tekee myös käsitellyt filosofiset ja teologiset teemat. Nimikin jo viittaa keskeiseen aiheeseen: elämää tarkastellaan ikuisuuden näkökulmasta, ja silloin maallinen elämä on vain hetkellinen jakso, kuin uni, mutta se mitä unessakin tekee on merkityksellistä. Segismundon ensivierailu hovissa on onneton, ja sen seuraukset samoin, mutta tämän jälkeen vaikka pitääkin mahdollisena että tämä mitä hän nyt kokee on unta ja väliaikaista, ei silti kannata tehdä mitä tahansa, kannattaa toimia oikein ja hyvin.

Toinen teema on kysymys vapaasta tahdosta, predestinaatiosta ja armosta: vaikka synkkä astrologinen ennustus näyttääkin toteuttavan itsensä ja tekoa ennakoiva rangaistus olisi oikeutettu, Segismundo kääntää tilanteen ja oman moraalisen käytöksensä ympäri ja samoin Basilio hylkää ennustuksen predestinaation, koska sillä on itse vain edistänyt sen toteutumista.

Mati Unt - Hyvää iltaa, rakkaat vainajat

 

Ja sitten näytelmä virolaiselta Mati Untilta, 80-luvulta eli tässähän kombotetaan näppärästi Leningrad - Ost-Berlin ja Lukuharjoituksia -haasteet.

Lyhyt näytelmä sijoittuu Lydia Koidulan kotimuseoon, jossa museonvalvoja on sulkemassa kun paikalle saapuu Aino Kallas, ilmeisestä kuolemastaan huolimatta. Ja pian kolmantena joukkoon liittyy myös itse Lydia Koidula.
Näiden kahden kirjailijan kohtalot ovat jossain määrin kietoutuneet yhteen vaikkeivät oikeasti ikinä tavanneetkaan (Koidula kuoli Kallaksen ollessa kuusivuotias): Lydia Koidula oli Viron nuoren kansan kansallinen herättäjä, runoilija ja kirjailija jolla oli myös yhteyksiä suomalaiseen kansallisromanttiseen kulttuuriväkeen, mutta jonka avioliitto (vieläpä saksalaisen kanssa) vei Kronstadiin Viron ulkopuolelle.
Ja Aino Kallas taas suomalainen kirjailija jonka avioliitto ja kulttuurinen elämä vei Viroon ja joka kirjoitti Koidulasta romaanin...

Kolmen roolin mukana myös kolme aikatasoa kohtaavat: Koidula puhuu elämästään kirjailijana, naisena, kansakunnan symbolina, Kallas taas puhuu omasta näkökulmastaan ja myös hyökkää Koidulan elämänvalintoja kohtaan (ja hieman siinä sivussa myös omiaan) ja paikalla on myös museon nykyhetki, jossa Koidulan kirjeetkin ovat näppärästi luettavissa ja eriteltävissä samoin kuin lasten myöhemmät elämät arkistokorteista...ja kaikki puhuvat tietysti myös Virosta, ainakin menneisyydestä (nykyhetkestä vähemmän, miksi tämä tapahtuukaan museossa...)

Eva Lillen suomennos ilmestyi 1986, kannen kuva on Tampereen teatterin esityksestä (valvojana Seppo Mäki, Kallaksena Tuija Vuolle, Koidulana Inkeri Mertanen)

Gotthold Ephraim Lessing - Nathan Viisas

Taas vaellellaan noin tuhannen vuoden takaiseen Lähi-Itään, tällä kertaa ristiretkiaikaiseen Jerusalemiin. Rikas juutalainen kauppias Nathan, Viisaana tunnettu, palaa kaupunkiin kuullakseen että talossaan on ollut tulipalo: taloudellisena menetyksenä tämä on vähäinen mutta tyttärensä Rechan henki on ollut vaarassa, mutta tämän oli palavasta talosta pelastanut muuan ristiritari, entinen sotavanki jonka sulttaani Saladin oli hetken mielenjohteesta jättänyt henkiin ja vapaaksi. Tästä lähtee sitten liikkeelle moneen suuntaan kehittyvä filosofinen draama, jonka keskiössä ovat juutalaisuuden, islamin ja kristinuskon suhteet ja erityisesti näiden välinen suvaitsevaisuus.

Lessingin näytelmä muistuttaa aika paljon joitain Shakespearen komedioita eli viiden näytöksen läpi päästään onnelliseen loppuun mutta jossain vaiheessa henkilöiden taustoista alkaa paljastua sellaista vauhtia asioita että on vähän vaikea pysyä kärryillä kuka nyt on lopulta kenenkin mikä. Ja vaikka näytelmä eteneekin lähinnä puheena (muuta toimintaa on kovin vähän) ja vielä runomuotoisena puheena, niin melkein sadan vuoden takainen J. Siljon käännös oli vielä varsin luettavaa (on tästä näköjään tullut uudempikin Matti Rossin käännös).No, Shakespearen kielenkään tasolle ei tässä kyllä mennä, vaikka ihan tyylikkään monologin Lessing Nathanille kirjoittaa keskivaiheille (vertaus kolmesta sormuksesta).
Ja aihehan ei näytä vanhenevan.

Sainpas vihdoin aloitettua Lukuharjoituksia-haasteen.

Václav Havel - Largo desolato

Jatkamme Václav Havelin näytelmätuotantoon tutustumista, aiemmasta Temptation-näytelmästä olikin juttua Faust-paketissa.
Näytelmä on alun perin vuodelta 1984, mutta kantaesitettiin Tom Stoppardin englanniksi kääntämänä 1986.

Leopold: What possibilities in particular did you have in mind?
First Sidney: Well, that would require some discussion, of course -
Leopold: Well, at least tell me what direction we ought to be taking.
First Sidney: Different directions all at the same time. Surely no one knows that better than you! In short, it seems to us that it's time to take the initiative - something that would make them sit up.

Yhden näytöksen näytelmä sijoittuu yhteen huoneeseen jonne filosofi Leopold on erakoitunut, entisenlainen kirjoittaminen ei oikein suju hermopaineissa ja alkoholia ja lääkkeitä kuluu...valtion agentit käyvät painostamassa Leopoldia kieltämään omat poliittisesti arveluttavat kirjoituksensa, virallisesti tunnustamalla että ne on kirjoittanut joku muu samanniminen, että Leopold ei ole se Leopold joka on kirjoittanut ne...ystävät ovat huolissaan fyysisestä ja henkisestä kestosta (varsin nalkuttavaan tyyliin), rakastajatar riitelee emotionaalisesta etäisyydestä ja tutut ja tuntemattomat painostavat Leopoldia ottamaan kantaa, näyttämään niille, ryhtymään toimenpiteisiin, mutta vain epämääräisillä käsityksillä mikä se kanta ja ne toimenpiteet mahtavat olla, miten ne tehdään, keitä ne ovat ja miksi ne reagoisivat...
Niin, ja repivässä ristiriidassa Leopold lopulta päättää kieltäytyä valtion agenttien vaatimuksista, tulkoon mitä tulee, mutta tällöin nämä sivuuttavat toimenpiteet, ne ovat tarpeettomia koska Leopold ja hänen mahdolliset kantansa ovat merkityksettömiä.

Lucy: The simple truth is, you're ashamed of loving me!
Leopold: Phenomenology has taught me always to beware of teh propositional statement that lies outside demonstrable experience. I prefer to say less than I feel rather than to risk saying more -
Lucy: You think loving me is not a demonstrable experience?
Leopold: We may mean different things by the word love. Perhaps, though the difference may be small the word denotes, for me, something on a higher plane than for you -

Havelin teksti henkii pikimustaa huumoria, teksti on monessa kohtaa hyvin hauskaa mutta kokonaisuus toki myös umpisynkkä. Neuroottinen tunnelma saadaan hyvin luotua keskusteluilla jotka eivät etene mihinkään vaan pyörivät ympyrää jota rytmittävät vain kohteliaisuusfraasit joita toistetaan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan niin että ne menettävät merkityksensä...
Myönnän että näytelmää lukiessa tuli mieleen muutaman nykyisen kirjailijan kitkerät kommentit siitä kuinka pelkkä kirjoittaminen ei riitä vaan pitää myös edustaa kaikella persoonallaan ja olla mielipideautomaattina asiasta kuin asiasta, tai myös mediassa vellovat keskustelut (tai Havelin tapaan "keskustelut") asioista, kuinka pitää Ottaa Kantaa, Näyttää Niille, Ryhtyä Toimenpiteisiin. Näppärästi media on ottanut itselleen kaikki muut roolit, sekä painostaa mielipiteisiin että tuhoaa mielipiteistä tai jättää ne huomiotta.
Myönnän että näytelmää lukiessa tuli mieleen että Tsekkoslovakian tie on myös meidän tiemme.

Jon Fosse - Plays One

Luin vähän aikaa sitten Jon Fossen (ilmeisesti Norjan nykyteatterin huippunimiä vaikka Suomessa jokseenkin tuntematon) näytelmän The Girl on the Sofa ja kun sattui kirjastosta löytymään myös tämä neljän näytelmän yhteisnide niin jatkoin sitten tutustumista.

The Guitar Man (Gitarmannen, käännös Louis Muinzer) on monologi, jostain etelästä pohjoiseen tullut mies puhuu elämästään katusoittajana, ohikävelevistä ihmisistä, perheestään jne.
Someone Is Going to Come (Nokon kjem till å komme, käännös Gregory Motton) kertoo pariskunnasta joka on ostanut talon kaukana kaikista ollakseen ihan vain kahdestaan rauhassa maailmasta, mutta arvatkaapa vain...
The Name (Namnet; Motton) taas on näytelmä raskaana olevasta tytöstä ja tämän poikaystävästä, jotka ovat muuttamassa takaisin tytön perheen luokse...paitsi että tytön perhe ei ole ikinä tavannut tulevaa isää eikä tytön isä edes tiedä raskaudesta.
The Child (Barnet; Muinzer) kertoo episodimaisesti pariskunnasta joka kohtaa sateisena yönä bussipysäkillä, muuttaa yhteen ja alkaa odottaa perheenlisäystä...mutta.

Tarinoina nämä kaikki ovat aika lailla yksinkertaisempia kuin tuo The Girl on the Sofa, ei mitään rinnakkaisia aikatiloja tms, Gitarmannen on pelkkää puhetta ja muutkin etenevät suoraviivaisesti (joskin ajoittain episodimaisesti ja vihjaten tapahtumiin, menneisiin ja tuleviin). Kovin paljoa tapahtumia näissä ei kuitenkaan näytetä, kaikki näytelmät ovat jotenkin riisuttuja ja varsin tyyliteltyjä (Gitarmannen on nimetön, Nokon kjem...in henkilöt on nimetty "he", "she" ja "man", Namnetissa ja Barnetissa henkilöillä on sentään etunimet) ja toisaalta hyvin arkisia.
Erityisen huomionarvoista on Fossen dialogi, se on hyvin katkonaista, henkilöt aikovat sanoa jotain mutta vaikenevat kesken lauseiden, toistavat sanomisiaan puhuen yhtä lailla itselleen kuin muille, jaarittelevat asian vieriä...toisaalta tämä on hyvin tavallista puhetta, näin ihmiset oikeasti puhuvat silloin kun eivät ole fiktiohahmoja, toisaalta mukana on korostetusti "mistä ei voida puhua siitä on vaiettava"-periaatetta.

Oma suosikkini näistä oli Someone Is Going to Come joka on kaikkein abstraktein, mielessäni aloin jo miettiä että se pitäisi esittää naamioiduilla esittäjillä antiikin näytelmien tai No-teatterin tapaan, samalla esiintuoden puheen epäteatraalisuuden. Tai sitten vain ajatuksissa, saattaisi olla pettymys nähdä tämä esitys konkreettisesti ihan oikeiden ihmisten esittämänä.

Kirjallinen retki Pohjoismaissa etenee.

Mestari Patelin

Tällainen löytyi, anonyymin 1400-luvun ranskalaisen laatima huvinäytelmä "La farce de maistre Pierre Pathelin" jonka Otto Manninen on ansiokkaasti kääntänyt suomeksi.

Tarina on suoraviivainen ja vauhdikas, lakimies Patelin vaimoineen huijaa ensin verkakauppiaalta kuusi kyynärää kangasta, ja sitten puolustaa paimenta jota samainen kauppias syyttää ajoittaisesta lauman lampaiden syömisestä...kauppiasparka tietysti menee sekaisin syytöksissään ja juttu ratkeaa paimenen hyväksi mutta niinpä tulee Patelinkin paimenen huijaamaksi.

Näytelmä on huumoriltaan yhä kiitettävän freesi, mutta oman kiinnostavuutensa tähän toi puheiden runomuotoisuus, riimitkin olivat kohdallaan, ja näytelmän virtaavuus. Tapahtumapaikkoja ei ole monta ja näytelmä ei nykymallin mukaan jakaudu selkeisiin näytöksiin, vaan jälkisanojen mukaan kaikki tapahtumapaikat ovat yhtäaikaa näyttämöllä ja toiminta vain siirtyy yhdestä paikasta toiseen.
Mihinkään psykologiseen syvällisyyteen (sen keksi kai Shakespeare) ei mennä mutta episodit ovat hyvin rytmitetty ja niistä muodostuu mainio kokonaisuus, ja lisäksi melkein kaikki vuorosanat päättyvät ja alkavat kesken riimin, niin että seuraava aina täydentää sen mihin edellinen jäi: tämä tuskin toimisi kovinkaan pitkillä tauoilla, joten puheessa on varsin kipakka rytmi, parhaimmillaan tämä olisi varmaan screwball-komedioiden konekivääridialogina esitettynä jolloin lopputulos olisi epäilemättä pyörryttävä.

GUILLEMETTE
Vaikk' olekaan et koulutettu,
sa luonnolt' olet viekkain kettu,
sen kaikki tietää näillä tienoin.

PATELIN
Tääll' olen advokaatti hienoin,
en siitä tingi ensinkään.

GUILLEMETTE
Hui hai, vain paras pettämään.
Se kiitos sulle kuuluu kyllä.

PATELIN
Mont' onhan, joill' on verkaa yllä
ja silkkiä, jotk' ottaa saatti
kyll' arvonimen advokaatti,
kykyä vaikk' ois kuinka vähän.

Jon Fosse - The Girl on the Sofa

Tällainen löytyi kirjastosta.
Jon Fossen yksinäytöksisessä näytelmässä on varsin yksinkertaiset lavasteet pysytään yhdessä isossa huoneessa ja henkilötkin on aika yksinkertaisesti määritelty (Nainen, Mies, Tyttö, Äiti, Sisar, Sisar Vanhempana...). Nainen maalaa taulua Tytöstä istumassa sohvalla (tuntien olevansa huono maalari) ja muistelee aikaa jolloin oli tuo tyttö, jonka suhde äitiinsä ja siskoonsa oli kovin etäinen ja hankala, ja isä taas on merimies ja aina poissa...niin että nämä kaksi aikatasoa ovat yhtäaikaa näyttämöllä ja Naisen ja Tytön kautta myös hieman vuorovaikuttavat toisiinsa...

Ei tässä valtavan monimutkaisia juonikuvioita ole, henkilöiden suhteet esittäytyvät epämääräisissä ja katkonaisissa lauseissa. Ja vaikken nyt nähnytkään miten tämä toimisi näyttämöllä niin luettuna näytelmämuodossa kahden aikatason yhdistäminen toimi hyvin, tämä olisi kömpelömpää tavallisessa proosatekstissä...

Kolmas norjalaiskirja Kirjallinen retki Pohjoismaisssa -haasteeseen.

WOMAN
Now I'm trying to paint
a picture of a girl on a sofa
(The WOMAN looks towards the GIRL.)
And all it becomes is just
a picture of the girl on the sofa.

GIRL
I'm good at drawing
Maybe I can paint pictures

WOMAN
I can't paint
(Short pause)
because I paint only what I see
(Pause.)
But life can't be seen
(Pause.)
And those who can paint
they paint
(Quite short pause)
yes the invisible
which is life
they paint life
where it disappears
(Short pause.)
and emerges

GIRL
And our uncle's always here
And Father's never here
And my sister's at work
and then she goes out
in the evening

Marcel Pagnol - Naïs

Kielitaidon kasvatus edistyy. Marcel Pagnolilta olen aiemmin lukenut viehättävän lapsuuskuvauksen Isäni kunnian päivä, ja Pagnolilla on kieltenopiskelijoiden keskuudessa hieman mainetta suhteellisen helposti lähestyttävänä ranskankielisenä kirjoittajana...ja kun tämä näytelmä sattui divarista löytymään niin ei muuta kuin kokeilemaan, näytelmissä ei tarvitse välittää edes hankalista kuvailuista, teksti keskittyy dialogiin.

Paitsi että tämä ei ollutkaan näytelmä vaan elokuvakäsikirjoitus, leffan Pagnol teki vuonna 1945, pääosissa Fernandel ja Jacqueline Bouvier (tuleva rouva Pagnol, ei rouva Kennedy-Onassis). Ei siinä ehkä niin paljoa eroa ollut paitsi että tekstiä ei ole jaettu kohtauksiin ja näytöksiin, tapahtumapaikat vaihtuvat huomattavasti tiuhempaan kuin teatterissa olisi järkevää/mahdollista ja jotkut esitysohjeet on kirjoitettu hieman merkillisesti (kuten että eräs henkilö alussa yksi henkilö on nimetty ensin "tuntematon", sitten "insinööri" ja lopulta "Henri", kun keskustelussa nämä määreet paljastuvat...)

Tarina on pääosin neljän hengen draama. Keskellä on nimihenkilö Naïs, nuori viehättävä nainen joka asustaa maaseudulla tilanhoitajaisänsä Micoulinin valvovan silmän alla: isällä ei ole mitään aikeita päästä tytärtään hyppäämään kylillä ja mahdollisia kiinnostuneita nuoria miehiä varten on haulikko...poikkeuksena Toine, joka on kyttyräselkä ja siksi vaaraton. Toine on tietysti rakastunut Naïsiin, mutta heikolla itsetunnolla tyytyy neidon ystävällisyyteen...kunnes maatilalle tulee kesää viettämään omistajaperhe, mukanaan nuori Frédéric, tuleva lakimies ja nykyinen naistennaurattaja...
Muistettakoon kuitenkin että elokuva tulee Ranskasta eikä Hollywoodista, mikä näkyy siinä että oikein kukaan henkilöistä ei ole valloittavan rakastettava ideaalisankari eikä onnellinen loppu ole mikään selviö.

Naïs: Olen ollut onnellinen, Toine...
Toine: Sinä olet ollut onnellinen ja hän on huvitellut...kas siinä ero...hänen ovat olleet kesäöiden tuuli, kuun loiste ja tähdet...
Naïs: Tähdet ovat jokaisen.
Toine: Tietysti! Minä olen nähnyt ne myös. Mutta minun eivät olleet yhtä kauniita kuin hänen...ja kuitenkin ne olivat samoja... (käännös allekirjoittaneen)