"In the dark world of Euripidean tragedy, vengeance is more easily obtained than compassion."
(Hecaben esipuheessa Richard Rutherford)
Siinä missä aiemmin bloggaamassani Euripides-kirjassa painotus oli niminäytelmää lukuunottamatta kevyemmissä näytelmissä, nykytermein melkeinpä komedioissa, tässä kokoelmassa pysytään tiukasti tragediassa, luvassa on kärsimystä ja paatosta ja vähäinen huumori on tulkinnanvaraista ja kyynisen ironista.
Näytelmiä yhdistää myös teema, sota ja erityisesti sen vaikutus naisiin: neljä viidestä näytelmästä liittyy Troijan sotaan (Andromache, Hecabe, Electra ja Trojan Women) ja viides, Suppliant Women, taas Seitsemän Thebaa vastaan -episodiin.
Aiheita Euripides käyttää varsin vapaasti kulloisenkin näytelmän aiheiden vaatimalla tavalla, esim. Hecabe ja Troijan naiset sijoittuvat samaan hetkeen (Troija on voitettu, kreikkalaiset ovat lähdössä) ja niissä on osin samoja tapahtumia mutta niiden kuvauksissa on eroja. Tai Troijan naisten Helena ei juuri muistuta Helena-näytelmän Helenaa...teokset ovat itsenäisiä, ne liittyvät yleiseen kulttuuriseen traditioon mutta sisäisellä järjestyksellä ei ole niin paljoa väliä.
Ensimmäisen näytelmän Andromache, Troijan prinsessa jonka yksi Kreikan sankareista, Neoptolemos, on tuonut mukanaan jalkavaimonaan, on paennut turvaan Thetiksen temppeliin anomaan armoa, koska Neoptolemoksen vaimo Hermione (ja tämän isä Menelaos) haluavat hänet tappaa.
Näytelmää lukiessa mieleen tuli että olenhan nähnyt tämän esitettynä, parastaikaa Kansallisteatterin edustalla Rautatientorilla. Nykyisin turvapaikkoja antavia alttareita on vähemmän mutta on kuitenkin julkisuuden ja näkyvyyden jumala, johon turvapaikanhakijoiden leiri on laittanut toivonsa, samalla kun Phthia Ensin -Hermione haluaa heidät hävittää, ja Menelaos haluaa myös saada anojat alttarilta pois näkyvistä ja mieluiten pois lentokoneella kaikessa hiljaisuudessa.
Samassa mielentilassa aloin pohtia seuraavan näytelmän, Hecaben, yhteyksiä nykyhetkeen: Troijan sodan aikana Troijan nuorin prinssi oli lähetetty turvaan toiseen valtakuntaan, mutta kun sodassa käy niinkuin käy, niin toisen valtakunnan kuningas myös pettää ja surmaa prinssin, ja tästä kuultuaan Troijan kuningatar Hecabe, heikentyneestä tilanteestaan huolimatta, suorittaa viimeisen koston...mieleen tuli aihe vaikkapa kirjaan, jossa vaikkapa eräs maa päättää lähettää turvapaikanhakijan käytännössä lähes varmaan kuolemaan, koska tästä koituu nyt harmillisia kustannuksia, ja miten tällaiseen päätökseen suhtautuisi henkilö jolle kyseinen käytännöllisen pragmaattinen päätös onkin henkilökohtainen tragedia jossa on kyse ihmisen elämästä...
Kun ajatukset olivat tälle tielle ajatutuneet niin luinpa myös näytelmän perusargoslaisesta Electrasta joka kaipaa mennyttä patriarkkaa, joka oli vieläpä sotaveteraani (tätä korostetaan näytelmässä) ja on valmis kostamaan niille, joiden katsoo olevan isän(maan)sa pettäneitä vihollisia, vaikka omaksikin vahingokseen...ja ne kaksi muutakin kyllä taipuivat modernin filtterin läpi luettaviksi.
Näissä tragedioissa henkilöt ovat varsin ambivalentteja, ymmärrystä osoitetaan, vaihtelevissa määrin mutta kuitenkin, niin Andromachelle kuin Hermionelle, Electralle ja Clytemnestralle, Hecabelle ja monelle muulle. Samalla monet näistä olivat myös hyvin ongelmallisia vaikka kuinka näytelmien päähenkilöitä ovatkin, niin Hecabe ja Electra ovat hyvin hankalia ja myös kyseenalaistettuja sankareita. Ongelmat ovat monimutkaisia, ja niitä ratkomaan (usein jokseenkin epätyydyttävästi) tarvitaan deus ex machinoja...
Eikä näissä nykyversioissakaan, joita ympärillämme esitetään, puutu tragedian paatosta, ja tätä Euripides korostaa sijoittamalla keskiöön ja kärsijöiksi naiset (ja lapset). Juuri kun aloin kirjoittaa tätä bloggausta, niin Omppu esitti toisesta kirjasta saman huomion että tarinoissa väkivalta myy ja erityisesti kun se kohdistuu naisiin, mielellään nuoriin: paras ruumis on kuolleen nuoren naisen ruumis (tai lapsen), se on huomattavasti kiinnostavampi kuin kuolleen miehen ruumis.
En ole kuitenkaan täysin samaa mieltä aiheen jatkotulkinnasta, ennemminkin pitäisin huolestuttavana sitä että tämä paatoksen epätasainen jakautuminen tarkoittaa että miehellä ei itsessään ole ihmisarvoa, tykinruoan kuolemalla ei ole niin väliä. Tähän olen kiinnittänyt huomiota myös turvapaikanhakijoiden kohdalla, ollaan oltu erityisen huolissaan naisista ja lapsista ettei näitä palautettaisi esim. Afganistaniin tai Irakiin tai muihin paikoihin jotka katsotaan vaarallisiksi paikoiksi, miehistä ei ole niin väliä. Ihmisarvo ei olekaan jakamaton ja yhdenmukainen perusarvo, ei edes niille jotka sellaista väittävät.
Niin muinaisessa Kreikassa kuin asuikin, Euripides kirjoittaa nyky-Suomesta sellaisella tarkkuudella että monen nykykirjailijan soisi ottavan oppia.
Sijoitan tämän kirjan Muuttoliikkeessä-haasteeseen, tietysti.
20 kommenttia:
Niin tuossa kirjoittamassani jutussa oli kyse dekkareista tai oikeastaan Roxane Gayn kirjasta, mutta tämä kyseinen ruumisjuttu liittyi dekkareihin. Se, että ollaan enemmän huolissaan naisista ja lapsista turvapaikka-asioissa, niin sehän toiselta puolen kertoo, että naisia ja lapsia pidetään heikkoina, joista vahvemman (miehen) on pidettävä erityistä huolta. Ei ongelmaton ajattelutapa ollenkaan tämä.
Luulen että se huolenpito liittyy myös dekkarikuvioon.
Tai jos julmasti ajatellaan niin nuorella (mieluiten kauniilla) naisella arvo tulee siitä että on nuori (mieluiten kaunis) nainen, miehellä taas mitä tekee: dekkarijuoni voi käsitellä sitä että joku on tappanut pankinjohtajan mutta jostain anonyymista kuolleesta miehestä on hankalampi laatia dekkaria, vaikka tämä olisikin nuori (ja ehkä kaunis).
Kurjempi juttu niille miehille jotka eivät ole pankinjohtajia tms., ja toisaalta naisessa ei niin kiinnosta mitä tämä tekee, kunhan on nuori ja nätti...
Tuossa Troijan naisissa muuten on huomattavana kuviona että Troijan miehet tapetaan ja naiset jaetaan orjiksi, sitä voi sitten pohtia kumman kohtalo on parempi (ja kommenteissa viitattiin suht lähellä Euripideen aikaa ollutta historiallista tapahtumaa, jossa Ateena oli laittanut samalla tavalla yhden lähivaltion järjestykseen, tappanut sieltä kaikki miehet ja orjuuttanut naiset, ja tähän suhtauduttiin siis varsin närkästyneesti ja Euripideskin sitä siis kommentoi)
Toitpa kauniisti antiikin maailman tähän aikaan! Tuo havainto naisista ja lapsista on kyllä totista totta, samoin tuo "miehistä ei niin väliä", koskapa heistä monet ovat näissä ahdistuksen maissa aggression ja vihan kantajia. Hyllyssä on WSOY:n kauniisti sidottu Medeia ja Ifigeneia Auliissa. Täytyy ottaa lukulistalle.
Minulla on sama teos ja Medeia on mestariteos, Ifigeneia pitää uudelleenlukea joskus.
Muutenhan näitä Euripideen teoksia on käännetty aika vaihtelevasti, tästä satsista on Troijan naiset ilmestynyt suomeksi mutta muista en tiedä (teatteriproduktioihin tehtyjä julkaisemattomia suomennoksia varmaan on).
Ja mikä sitten on syytä ja mikä seurausta, minkä verran miesten vihan ja aggression kantamiseen vaikuttaa juuri tuo rooli että pitää olla huolenpitäjä ja kamppailla itsensä asemaan jossa ei ole satunnaista tykinruokaa...
Kirja on varmasti mielenkiintoinen. Pidän näytelmistä.
Vaikea aihe. Sekä miehet että naiset joutuvat kärsimään, mutta eri tavalla. On muuten varmasti hankalaa joutua päättämään, kuka saa Suomesta turvapaikan ja kuka ei..
Pidän myös näytelmien lukemisesta, ja proosassakin hyvää dialogia arvostan...
Hieno postaus siitä, miten tietyt aiheet ovat ikuisia.
Luin Euripideeltä ehkä jotain kaukaisella 80-luvulla opiskellesani yleistä kirjallisuustiedettä, mutta tuoreemmin Elektra tuo mieleen samannimisen oopperan (sävellys Richard Strauss, libretto Hugo von Hofmannsthal), jonka väkevän ja pätevän tulkinnan näin joitain vuosia sitten.
Olen kanssa Straussin Elektran nähnyt ja on vaikuttava ooppera...
Ja muitakin versioita riittää, tämän esipuheessa mainitaan että Euripides kommentoi Aiskhyloksen Oresteia-näytelmäsarjaa ja se oli kai yleensäkin linjana monissa kreikkalaisissa tragedioissa, katsojat sinänsä tiesivät mitä tapahtuu, Elektran tarina oli tuttu ja kiinnostavaa onkin miten Euripides tarinan ja henkilöt esittää.
Koen näytelmät jotenkin vaikeiksi lukea, vaikka ne kyllä periaatteessa kiinnostavat. Minulla taitaa esiintyä näytelmien suhteen hieman samaa kammoa kuin novellien. Pitäisi varmaan tehdä asialle jotain. Tämä/nämä alkoivat nyt erityisesti lisäpohdiskelujesi ansiosta kiinnostaa.
Näytelmät on oma lajinsa ja antiikin draama vaatii ehkä hieman totuttelua, kun ilmaisu on hyvin lyyristä ja, no, teatraalista...ja toisaalta kun suuri osa toiminnasta on just puheessa niin nämä soveltuvat toiminnaltaan hyvin luettaviksi. Ja Euripideen henkilökuvat ovat tosiaan erinomaisen laadukkaita.
Euripides taisikin kirjoittaa dystopian nyky-Suomesta :) Pitäisikö tästä päätellä, että emme ole hirveästi oppineet antiikin ajoista? Vai voiko vetää johtopäätöksen, että kirjallisuus on ajatonta?
Veikkaan ikuisuusaihetta ja että ihmisluonteissa ei ole niin valtavia kehitysloikkauksia tehty...
Kiinnostavaa pohdintaa. Kyllä nämä klassiset näytelmät taitavat olla niin ikiaikaisista aiheista, että jokainen aika löytää niistä samastumiskohteita. Eivät kai ne muuten klassikoita olisikaan.
Alkuvuodesta ihmettelin, kun alkoi ilmestyä toinen toistaan enemmän dekkareita ja trillereitä, joissa pienille lapsille kävi huonosti. Mikä lienee tässä ajassa sellaista, että pinnalle nousevat tällaiset asiat. Maailmanlaajuisesti toki on paljon hätää kärsiviä lapsia, mutta länsimaissa ovat asiat harvoin jos koskaan olleet näin hyvin. Kiinnostava ilmiö ja laajalle ulottuva tämäkin.
Siinä onkin pohdittavaa että onko tämä lapsiuhrien nousu dekkareissa yhteydessä siihen että lasten kuolleisuus länsimaissa on alentumassa, ja osaltaan Euripides näyttää että ei, aiheesta on revitty väristyksiä jo antiikissa jolloin saattoi olettaa kuolleisuuden olleen korkeampi...ja ehkä käsittelyssä on kuitenkin eroja, näissä keskeistä on kuitenkin äidin kärsimys, eli lapsi ei ole vain mikä tahansa lapsi, vaan juuri tämän lavalla olevan äidin, siinä missä nykyisempi malli on kohdistaa huomio lapseen itseensä (ja samalla rääkätä tätä mielikuvituksellisemmin).
Nää vanhat antiikit tragediat on ihania, mutta mahdetaanko näitä esittää enää missään? Siis ainakaan Suomessa? Olisi tosi kiva nähdä joku kreikkalainen klassikko vaikka Suomenlinnan kesäteatterissa. Luin muuten joku aika sitten Neil Hardwickin haastattelun, jossa hän puhui näyttelijätyön eroista Suomen ja Britannian välillä. Miten Britanniassa lähdetään aina teksti edellä (Shakespeare) ja Suomessa tunne tai keho edellä. Siksi suomalainen ja brittiläinen näytteleminen eroaa toisistaan aika tavalla. Mihinkähän kohtaan nämä antiikin näytelmät sijoittuvat ja minkälaista näytteleminen silloin aikoinaan oli, teksipohjaista vai vaikka liikepohjaista?
Mitä noihin kuolleisiin naisiin ja miehiin tulee, katsoin juuri Sorjonen-dekkarisarjan, joka oli muuten ihan hyvä, mutta siinä lähestulkoon kaikki uhrit olivat nuoria venäläisiä naisia. Alkoi jokseenkin tympiä, että venäläiset naiset esitettiin niin yksioikoisesti. Että ei niillä ollut muuta virkaa kuin tulla Suomeen kuolemaan erilaisten seksuaalirikosten uhreina. Huokaus...
Maahanmuutto-keskustelussa taas tosiaan tympii tuo "miksi nuoret miehet tulevat tänne, jäisivät sotimaan"-ajattelu. Ainakaan Syyriassa ei ole mitään oikeamielistä osapuolta, jonka vuoksi kannattaisi kenenkään jäädä sotimaan, joten miksi ihmeessä juuri nuorten miesten pitäisi jäädä sinne kuolemaan turhan takia? Joskus tuntuu, että meidän yhteiskunta on ihan skitsofreninen näiden sukupuolten tasa-arvokysymysten suhteen. Rasistit väittävät suojelevansa suomalaisia naisia "maahanmuuttaja-raiskaajilta", mutta jos joku nainen osoittautuukin suvakiksi, niin samat naistensuojelijat ryhtyvätkin heti huorittelemaan ja uhkailemaan. Jotkut miesaktivistit ajavat kovasti lisää oikeuksia miehille ja isille, mutta vastustavat samalla homoliittoja eli haluavatkin rajoittaa tiettyjen miesten oikeuksia isyyteen. Äh, esimerkkejä riittäisi ihan kyllästymiseen asti. Logiikka ei aina ihmisten päätä pakota.
Ihmiset taitavat aina olla ihmisiä ja tietyt teemat jatkuvat vuosisadasta ja vuosituhannesta toiseen. Se on kumma, miten emme koskaan opi. Johtuneeko sitten siitä, että on niin paljon ihmisiä, jotka eivät lue kirjoja.
Tai lue tarpeeksi tai opi lukemastaan...
En muista näitä nähneeni mainostettavan teattereissa, ainakaan vuosikausiin: klassikkoja tyyliin Shakespeare, Beckett, Moliere, Tsehov tulee kyllä kiertoon mutta niissäkin taitaa olla aika rajallinen joukko, ja aloin miettiä että mitenköhän on esim. noiden uudempien suomalaisten näytelmien uusiokäyttö, minkä verran niitä jää elämään teksteinä joita esitetään uudestaan vai onko elinkaari yksi produktio? En kyllä seuraa niin paljon teatteria että mitään kummempaa osaisin sanoa, mutta tuossa on ehkä hyvinkin eroa esim. brittiläiseen traditioon.
Tuo Troijan naiset -näytelmä (ja Euripideen aikainen Ateenan tekemä sotaretki johon viitataan) demonstroi kyllä hyvin sen "ole meidän puolellamme tai kuole"-väkivaltamallin joka taitaa kohdistua erityisesti juuri nuoriin miehiin pahemmin kuin muihin ihmisryhmiin...ja onko se sitten joku valinta.
Itsehän olen suosiolla lakannut odottamasta ihmisiltä johdonmukaisuutta: se on vähän kuin löytäisi yllättäen shampanjapullon jääkaapistaan. Helpoimmin niin käy kun sen on itse sinne laittanut eikä sitäkään nyt kovin usein tapahdu...
Kiinnostavia yhtymäkohtia, tai kiinnostavia ja kiinnostavia, hieman pelottavia ehkä kuitenkin, nykypäivään. Toisaalta hyvää näytelmää värittää usein se, että se ei ole vain aikaansa sidottu.
Pohdin tässä pitkään, että olen jonkun näistä lavalla nähnyt mutta sepä olikin Electra-ooppera. Ei mikään helppo esitys sekään, vimmainen ja hulluuteen vaipuva. Kostosta pitäviä nämä kreikkalaiset.
Mutulla kommentoin vielä tähän suomalaisten nykynäytelmien kiertoon että riippuu paljon näytelmästä. Jos näytelmä on saanut ensi-iltansa jollain isolla näyttämöllä (Kansis, Kaupunginteatterit) lähtee näytelmä aika usein kiertoon sitten maakuntiin, kesäteattereihin ja pienteattereiden näyttämöille. Näin ei toki käy kaikille, vähän pitää ehkä olla jo nimeä tai sitten saada paljon nostetta. Saanet ideasta kiinni.
Et sitten ihan kevyimmästä päästä ole viime aikoina lukenutkaan!
Juttusi saa minut jälleen tunnistamaan sivistykseni aukon, sillä en ole ikinä lukenut yhtään Euripidestä! Ei kai se niin kamalaa ole, mutta olen muinainen Ateena-opas ja näin jälkikäteen totean, olisi ollut hienoa, jos olisin edes jotain muinaista ollut silloin lukenut!
Retkillä puhuin kyllä sujuvasti Trojan sodasta ja vaikkapa Elektrasta, sillä kerran viikossa vedin Peloponnesoksen retken, jossa pysähdyttiin Korintissa, Mykenessä ja Epidauroksessa, jossa Euripiden näytelmät ovat varmaankin olleet perusohjelmistoa. Electran isä oli Agamemnon, joka oli Mykenen kuningas ja josta jäi jälkipolville hieno kultainen kuolinnaamio. Ajattele, kuinka hienoa olisi ollut lukea pätkä Euripidestä Agamemnonin haudan partaalla! Mutta parikymppisenä ei kiinnostus ollut vielä kohdallaan.
Jotta tarinat ovat pysyneet hengissä pitkälti yli 2000 vuotta, täytyy niissä olla perustavaa laatua olevia asioita ihmisluonnosta ja tapahtumien syklisyydestä. Siksi klassikot kuvaavat myös tätä päivää ja se tekee niistä niin kiehtovia.
Luetaan sekaisin kevyempää ja raskaampaa, niin tasapaino säilyy...
Ja kaipa Kreikassa oppaana olisi tosiaan hyvä olla lukenut ainakin jotain näitä antiikin draamoja, ainakin just sen verran että osaa pudotella ajoittaisen hyvän sitaatin.
Kosto on suosittua. Toisen teoksen yhteydessä tuli mieleen että paikallisissa oloissa on ihan luonnollista että koston hengettäret, raivottaret jotka Orestesta alkavat vainota, keskittyvät juuri omien sukulaistensa surmaajiin, kun näihin ei sovi perinteisellä tavalla sukujen välinen verikosto, tarvitaan yliluonnollista kontrollia ettei nyt liikoja perheenjäsenet toisiaan listi.
Ja kai se niin menee että epäoikeudenmukaisuuksien esiintymistä kontrolloi koston uhka, jos ei tykkää kostosta niin mitäs kannattaisi tehdä...
Electran rooli on pureva ja myös muokkautuva, eri versioissa vaihtelee kuinka aktiivisesti tämä toimii, kannustaako vain veljeää Orestesta tappamiseen vai osallistuuko itsekin siihen aktiivisesti (niinkuin tekee tässä).
Lähetä kommentti