26.4.17

Irène Némirovsky - Saalis


Olin joku vuosi sitten lukenut Némirovskyn Tanssiaiset-kirjan ja tietysti kuullut myös muusta tuotannosta, joten kun tämä kirja sattui sopuhintaan kirjamessuilta löytymään niin nappasin mukaan (ainoa vanhempi suomennos, vuodelta 1946 ja suomentajana Eino Ismala. Kirjan takakannessa ei muuten mitenkään anneta ymmärtää että kirjailija on jo kuollut...)

Jean-Luc Daguerne on varsin vähävaraisen perheen vanhin poika, älyä on ja koulutustakin, mutta kun rahaa ei liikoja ole eikä varsinkaan hyviä suhteita, kovin vaikea on päästä eteenpäin elämässä...ja kunnianhimoa, halua päästä eteenpäin kyllä riittää.
Vaikka nuori onkin niin Jean-Luc osaa kuitenkin lukea ihmisiä ja tilanteita ja on varsin häikäilemätön kiivetessään yhteiskunnallisia portaita: tutustuminen erään menestyvän pankkiirin tyttäreen ja tilanteen saaminen pisteeseen että avioliitto on tarpeen ei nopeasti avaa menestyksen ovia mutta onnenpyörän pyöriessä vinhaan tarjoutuu lisää tilaisuuksia, ja menestystäkin...mutta miltä se menestys nyt sitten maistuu, ja onko Jean-Luc lopulta innokkaampi jahtaamaan sitä mitä ei ole kuin nauttimaan saavutuksistaan...

Tarina sosiaalisesta kiipeämisestä ei sinänsä ollut mitenkään uusi (eikä myöskään miten se kehittyi), mutta Jean-Luc on kiinnostavasti kuvattu hahmo, kunnianhimon riivauksessa ja häikäilemättömyydessä vaikuttava ja toisaalta kun paljastaa myös "pehmeämpiä" puoliaan niin ei varsinaisesti käänny miellyttävämmäksi hahmoksi (ja sama pätee kyllä myös moniin sivuhenkilöihinkin, Sarlatiin ja Langoniin ja Edithiin): kirjaa ei voi suositella jos kaipaa samaistuttavia positiivisia päähenkilöitä, mutta muuten yhteiskunnallisen pelin kuvauksena se yhdistää kiinnostavasti viileyden ja vimman.
Tanssiaisten mikropisteliäisyyttä ei tässä ole mutta laajempaa pistävyyttä, tässä on ihan romaanin mitat vaikka tarinan kaari sinänsä yksinkertainen onkin.

Voisiko hän saada isänsä ymmärtämään, ettei hän tavoitellut rahaa vaan pääsyä siihen maailmaan, joka yksin piti hallussaan maailman hyvyyksiä. Kuinka isä olisi saattanut hyväksyä hänen vaikuttimensa? .. Hänen aikanaan menestys oli riippuvainen työstä ja hyvästä onnesta. Oli helppo tehdä työtä. Mitäpä muuta hän, Jean-Luc, oli tehnyt tultuaan miehen ikään? ... Ja jokainen ihminen syntyy pieni onnistumisen mahdollisuus mukanaan. Mutta oli tullut aika, jolloin se ei enää riittänyt. Sarlat'n maailma, politiikan ja rahan maailma oli ainoa, jossa vielä saattoi kohota, mennä eteenpäin, ryhtyä toimintaan ja viedä se päätökseen. Entä muualla? Missään ei ollut työtä saatavana, ei missään kohoamisen mahdollisuutta, ei edes toivoa voida tyydyttää miehen luonnollista kunnianhimoa. Tavattomin kieltäymyksin hän oli opiskellut itselleen todistukset, joiden arvo vastasi suunnilleen sitä paperia, mille ne olivat painetut.

24.4.17

Nuala Ní Dhomhnaill - The Water Horse

 

Tekstimäärässä luin noin puolet tästä kirjasta: Nuala Ní Dhomhnaill runoilee iiriksi, ja siinä missä joistain muista eurooppalaisista kielistä joita en varsinaisesti osaa pystyn silti tavoittelemaan äänneasua ja rytmiä, iiriksi se ei oikein suju (ja mitä katselin, niin kieli on vältellyt aika paljon tunnistettavia lainasanoja ihan tuoreimpia kulttuuriviittauksia lukuunottamatta, King Kong on iiriksi King Kong).
Niinpä keskityin englanninkielisiin käännöksiin, laatijoina Medbh McGuckian ja Eiléan Ní Chuilleanáin, jotka ilmeisesti ovat myös ansioituneita runoilijoita.

Kokoelma on hyvin, no, irlantilainen: Ní Dhomhnaill ammentaa runsaasti myyteistä, pääosin irlantilaisista vaikka esim. antiikin Kreikan myytit ovat myös mukana, suorempaan tai tulkittuna (suorempien kerrontojen ohella Persephone liftaa BMW:n kyydissä ulkomaanlomalle), mutta historiaakin esiintyy jonkin verran ja nykymaisemissakin tuntuu vihreä saari: myyttinen aines on kuitenkin huomiotaherättävin ja ansiokkain osio.

Kun käännöksinä luen niin on ehkä vähän vaikea sanoa kuinka paljon vapauksia kääntäjät käyttivät, jotkut runoista ovat hyvinkin suorasanaisia ja kertovia, jotkut maalailevat tavalla jossa myyttien symbolit limittyvät kiinnostavasti runoilijan kielikuviin niin että on vaikea sanoa mihin toinen päättyy ja toinen alkaa. Ja joissain esitetään tarinoista melkeinpä arkisesti uusia näkökulmia, eräänlaisia "näin se tapahtui"-versioita (yllämainitun Persephone-runon ohella vaikkapa mainio Opening the Tomb, vanhoista hautajaispeleistä...)

Tietystikään kaikki runot eivät toimi, ja esim. käännöksien vaikutuksista en osaa sanoa mitään, mutta oli tässä mukana muutamia mainioita runoja...ja Frau, Signora & Bibi-haasteen vuoksi minä tämän kirjaston vaihtohyllystä nappasin.

The Hair Market (käännös ENíC, iiriksi 'Mardagh na Gruaige')

Did you ever go to the Hair Market?
It's down on the right-hand side of the Bird Market.
You have to thread slowly through narrow streets
In a little medieval town in France.

It's there you'll hear the noise and fuss and uproar,
The auctioneers shouting over their megaphones,
Screaming the highest bid at the top of their voices,
Buying and selling, cutting deals at every turn.

And it's there you'll see plaits and chignons and ponytails
Flowing smooth or curling from ceiling to floor,
Heaps of tresses raked and teased out,
Servants combing them, armslength after armslength.

Were you ever in the Hair Market?
I went there once myself on a certain day.
They cut my long red locks close to my skull,
And sold them to a Sultan for the best price of all.

22.4.17

Jens Peter Jacobsen - Mogens


Toinen pienoisromaani tai pitkä novelli 1800-luvulta, tällä kertaa tanskalaisen Jens Peter Jacobsenin esikoisteos (suom. Juho Ahava).
Nimihenkilömme Mogens, nuori mies, kohtaa Kamillan, menettää Kamillan, rypee millään-ei-mitään-väliä-asenteessa kunnes kohtaa Thoran...tarina ei järin monimutkaiseksi mene, mutta pienoisromaaniudesta huolimatta tarinan kaari kattaa reippaasti aikaa, eikä kerronta ole mitenkään riisuttua, päinvastoin. Mogensin tarinan vaiheet kuvataankin lyhyinä lukuina jotka tyypillisesti kuvaavat vain hetken impressioita, ja esim. Sillanpää-maisesti ympäröivällä luonnolla on vahva osuutensa kuvauksessa.
Jacobsen on ilmeisesti Tanskan kirjallisuuden huomattavia nimiä ja vaikutti myös moneen seuraajaansa, Rilkeen, Ibseniin, Lawrenceen jne. mutta allekirjoittaneeseen vaikutus jäi tekemättä: muutamia hienoja ilmaisuja (esim. "Talvi tuli hämärine päivineen, pitkine öineen ja kirjetuiskuineen" kun rakastavaiset ovat erossa) mutta muuten ansionsa jäivät minulle vähäisiksi.

21.4.17

Annette von Droste-Hülshoff - Juutalaispyökki

Librarythingin valikoimia nuuskimalla löytää kaikenlaista merkillistä, kuten vaikka tämän 1800-luvun alun runoilijan vapaaherratar Annette von Droste-Hülshoffin ainoan proosateoksen, joka ilmeisesti nauttii jonkinlaista klassikkomainetta kotimaassaan mutta josta myönnän että itse en ollut ennen kuullutkaan. Pasilan kirjavarastosta kuitenkin löytyi tämä J.A.P.:n käännös vuodelta 1909, ja tällaisia teoksia minä halusinkin löytää Frau, Signora & Bibi-haasteeseen.

Ohjeistusta etusivulla

Tämä pienoisromaani pohjautuu ilmeisesti tositapahtumiin, Westphalian seudulle 1700-luvun jälkipuoliskolle. Maaseudulla on varsin liberaali suhtautuminen lakeihin, salametsästys ja salahakkuut ovat yleisiä ja jälkimmäisellä on tärkeä osa kirjassa.
Eräällä rappiotilalla juopon ja väkivaltaisen isän ja sinänsä siivon mutta katkeroituneen äidin ainoana lapsena syntyy Fredrik Mergel, sinänsä älykäs ja terve poika, vaikka ympäristö ei olekaan suosiollinen, ja isän kuoleman jälkeen äidin veli ottaa enemmän osaa kasvatukseen, ja tällä onkin kaikenlaisia projekteja jossa pojasta on apua, niin laillisempia kuin epämääräisiä, ja äidiltäkin saa epäilyttävää oppia...
Paimenessa ollessaan kerran Fredrik neuvoo metsänvartija Brandesia, joka metsänvarastajia jahtaa, harhaan ja vähän ajan päästä Brandes löytyy murhattuna: tekijä jää tuntemattomaksi. Joku vuosi myöhemmin rahanlainaaja Aaron perää Fredrikiltä maksamatonta lainaa, Fredrik pakenee ja jonkin ajan päästä Aaron löytyy murhattuna suuren pyökin luota...

Tämä on tosiaan kirjailijan ainoa proosateos ja niinpä proosa ei etene ihan totutulla tavalla, mikä toisaalta antaa kirjalle modernimman säväyksen: tavallaan tämä on varhainen dekkari mutta sellaiseksi se on hyvin epämääräinen, kirjassa ei koskaan yksiselitteisesti käy ilmi kuka Brandesin tai Aaronin tappoi tai mikä Fredrikin osuus näissä oli, jos mikään: selvästi hän tunsi syyllisyyttä jostain mutta mistä, spekulaatiolle ja vihjailuille jätetään paljon tilaa ilman hälvennystä.
Kirjassa käytetään myös varsin voimakkaita kuvia, ehkä runoilijalle ominaisemmin, kuten kuinka salahakkuiden viedessä muuta metsää eräs pyökki pysyy paikallaan ja tapahtumat alkavat pyöriä sen ympärillä, tai Fredrikin enon palvelija (ja luultavasti äpärä, vaikka tämäkin on vain vihjailtu) Johannes Niemand, joka on eräänlainen Fredrikin kaksoisolento...
Ja tätä varsin epämääräistä tapahtumasarjaa käytetään kommentoimaan laajemmin hyvää ja pahaa, huonojen kasvuolosuhteiden korruptoivaa vaikutusta. Nykylukija epäilemättä kiinnittää erityistä huomiota myös antisemitismin teemaan, ja siinäkin on laajennettavaa myös nykyhetkeen...

Merkillinen teos, epämääräisyydessään vähän turhauttavakin mutta samasta syystä kiinnostava, toisaalta vahvasti aikansa tuote ja toisaalta tyylillisillä ratkaisuillaan ihan eri ajasta. Ainakin jos protodekkarit/trillerit kiinnostavat niin tähän pitää tutustua, ja viitteitä löytyy myös goottilaisen kirjallisuuden suuntaan.
(mutta mistä syystä nyt lukemani rikoskirjat eivät oikein mitkään sovi  Helmet-lukuhaasteen 24. Kirjassa selvitetään rikos -kohtaan? Ei tämäkään)

18.4.17

Klaus U. Suomela - Hopeakihlajaiset

Toinen kirja lukuvalmennuslistasta Helsinkiin sijoittuvista kirjoista, tässä Klaus U Suomelan kirjassa ollaan kesän kynnyksellä 1941 Helsingissä (loppuosa kirjasta sijoittuu jonnekin lähirannikolle, liekö Suvisaaristoa).
Helluntai-aattona Koskimaiden residenssissä Töölössä pakataan tavaroita valmiina lähtöön kesähuvilalle, hammaslääketieteen dosentti Einar Koskimies aikoo jäädä pariksi päiväksi kaupunkiin kun konsistorissa on käynnissä professuurikeskustelu ja iltapäivällä on myös tulossa pari tenttijää kuultaviksi, ja perheen nuorimmainen Lotta (joka ei ole enää niin pikku Lotta kuin mitä muut ajattelevat) jää myös isänsä, tai siis ennemmin heilansa Arvon, seuraksi...

Tämä on siis alunperin elokuvaksikin sovitettu teatterikappale, jonka pohjalta kirjailija kirjoitti myös tämän romaaniversion: näytelmällisyys näkyy kyllä rajallisessa määrässä tapahtumapaikkoja (Koskimiesten koti Töölössä ja huvila rannikolla), henkilöitä on paljon ja komedia ja draama näidne suhteissa...
Ajankuvaakin riittää. Kirja sijoittuu välirauhan aikaan joskin kirjoitusaikana jatkosota oli jo alkanut ja sota liikkuu tässäkin jatkuvasti taustalla. Samoin nykyään harvemmin kai on käytäntönä tällaiset yliopiston dosenttien ja professorien kotona vietetyt suulliset tentit mitä tässäkin harrastetaan (ja ehkä ihan hyvä niin), ja tietysti käyttäytymiskoodistossa on omat muutoksensa, mikä on sopivaa ja mikä ei.
Helsinki ei näy maamerkkeinä mutta tietysti tällainen yliopistoperheen kesähuvilalle lähtö on umpikaupunkilaista ja perheen nuorten, Lotan ja Viljon puheessa, vilisee jos nyt ei täysin slangi niin puhekieliset mutsit ja faijat, kundit ja friidut...

Komedian ja draaman välillä seikkailu oli kirjassa kuitenkin vähän ongelmallista, alussa sävyksi tulee leppoisankepeä komedia jolloin askeleet dramaattisempaan suuntaan eivät ole niin uskottavia, ja sitten jälkimmäisellä puoliskolla vedetään sen verran dramaattiseksi, kun Koskimaiden avioliiton kipupisteitä 25 vuotta kihlajaisten jälkeen (siitä kirjan nimi) aletaan puida, että lopun kepeys tuntuu myös hieman oudolta, tuosta vaan vedetään langat yhteen ja solmitaan onnelliseksi lopuksi. Mutta sen verran kepeä teos kuitenkin että tämän huvikseen luki.

Otan tällä kirjalla nyt sen Helmet-lukuhaasteen kohdan 27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja. 

14.4.17

Novellimaraton 14.4.

Lukujonossa on taas muutaman kirjan verran novelleja ja muuta lyhytproosaa, joiden parissa ajattelin viettää paastonajan lopun pääsiäistä odotellessa. Novellien maratonlukemista on harrastettu aiemminkin, ja novellihaastettahan tässä kasvatetaan (olisi selvästi pitänyt veikata vähän suurempaa kokonaismäärää, kun taidna suorittaa jo itsekseni neljäsosan veikatusta luvusta...): osa valituista kirjoista on valittu myös Frau, Signora & Bibi mielessä, pari ihan muuten vaan.

Aloitan lukemisen kello 18.00 Villy Sørensenilla (jonka kirjasta olin jo ehtinyt pari ensimmäistä juttua lukea).

20.30
Aloitin Villy Sørensenilla, tanskalaisella modernistilla jonka kirjaan Tarinoita (suom. Arto ja Kirsti Ingervo) on Klaus Taubert valikoinut novelleja kokoelmista Kummallisia tarinoita ja Vaarattomia tarinoita, luin nyt nuo Kummalliset.
Kaksi ensimmäistä oli lukenut jo aiemmin, ne olivat legendatyyppisiä tuoden mieleen Gottfried Kellerin, ja nyt sitten viisi lisää. Kaikissa on enemmän tai vähemmän satumaisia piirteitä, Tuntematon puu puhtaimpana esimerkkinä (vaikkakin surrealistisesti etenevänä), Vain päähänpisto taas sitten on perinteisempää kerrontaa joskin makaaberin huumorin kyllästämä, ja loput tarinat sitten jonkinlaisia Kafkan, H.C.Andersenin ja oudon huumorin sekoituksia joissa merkillisiä asioita ja tilanteiden muutoksia tapahtuu jatkuvalla syötöllä, maalaiskylään rakennetaan huhujen mukaan konserttisali jonne kaikki vaeltavat läpi jouluisen lumimyrskyn tai perheen keittiöön on yllättäen ilmestynyt tiikeri tai ihmelapsen maailmankiertue saa alkumetreillä odottamattomia käänteitä...
Hauskaa mutta pitää lukea välillä jotain muuta.

Useimmat vieraista olivat tietysti sotilaita, kuten tuona levottomana aikana saattoi odottaakin, myös välskäri oli paikalla. Juhlallisen tapahtuman jälkeen Bill vei hänet veljensä ruumiin ääreen. Hän tutki sen stetoskoopilla, mutta kun ei siitä ollut apua hän lainasi vasaran lyödäkseen häntä polveen. Kun sääri ei sätkynyt, hän saattoi todeta että hänellä oli joko sukupuolitauti tai sitten hän oli täysin kuollut.
- Silloin hän on täysin kuollut, sanoi Bill joka tunsi pikkuveljensä puhtaan sielun. Ja kaksi suurta kyyneltä oli työntämäisillään hänen silmänsä ulos.
- Rauhoitu, välskäri sanoi ja löi häntä olalle niin kovaa, että kyyneleet valahtivat takaisin kyynelkanaviin. Ei ole aivan tavatonta että pojat kuolevat tuossa iässä. Vanha kelpo sotakaveri, anna kuolleiden kuopata kuolleensa, sinun morsiamesi on haukkausvalmiina, mutta harjaa ensin hampaat!

22.00

Miksi Te oikein vihaatte meitä? Enhän minä ole vienyt Teiltä mitään. Te ette halunnut antaa, mitä minä hänelle annoin, eikä Teillä sitä edes ollutkaan. Vasta jäähyväisten jälkeen tajuaa asioiden arvon. Sen minä olen oppinut puutarhasta: mitä ei ole kylvetty, sitä ei kasvakaan.

Christine Brücknerin Jos olisit puhunut, Desdemona (suom. Anja Meripirtti) on temaattisten monologien sarja, historian ja fiktion naiset pitävät puheita joita ei pidetty tai jei ainakaan muistiin kirjoitettu. Luin ensimmäiset neljä, ylläolevassa sitaatissa Christiane von Goethe puhuu Charlotte von Steinin eteishuoneessa, muina kolmena puhujana Desdemona, Katariina Luther ja Sapfo.
Tässä venytetään nyt taas "novellin" määrettä reippaasti lyhytproosan puolelle, ja ilmeisesti näitä on myös esitetty dramaattisina monologeina, kiinnostavia nämä tietysti olivat. Joskin vaativat ehkä myös jonkin verran taustatietoja puhujista, ja kun en esim. Goethen henkilökohtaisesta elämästä niin paljoa tiedä eli en myöskään tunne puhujia sen kummemmin kuin mitä tässä paljastuu niin osa hienouksista eittämättä jäi rajallisiksi, ja Desdemonan puheesta ei varmaan saa tolkkua jos ei Shakespearen Othellon juonenkäänteitä tunne...

Sujuvia kirjoja ollut nyt, mutta sellaisia että vaihteluakin kaivataan, eli taas voisi ottaa jonkun muun, minkäköhän.

8.45
Illalla luin vielä pari Irina Denežkinan novellia Anna mulle! -kirjasta (suom. Anton Nikkilä), kuvauksia venäläisnuorten elämästä joissa on rajuutta ja toisaalta myös aika herttaista säätöä. Joko minä olen niin vanha että nämä teinielämäkuvaukset alkavat mennä jonain yhteiskuntascifinä, ainakin niihin suhtautuu aika huumorilla vaikka sinänsä tapahtumissa on paljonkin karuutta...
Ja päälle vielä jokunen Slawomir Mrozekin lyhyt faabeli kirjasta Elämää aloittelijoille (suom. Päivi Paloposki).

Hmm, novellivalinnat ovat tällä kertaa painottuneet ilkamoiviin, outoihin ja kyseenalaistaviin teoksiin (siinä määrin että vilkaisin vielä yhtä lukupinossa olevaa kirjaa ja kun senkin kuvauksessa käytettiin sanoja absurdi ja groteski niin tähän joukkoon se on ehkä liian samanlainen, vakavamman meditatiiviset hetkinovellit klassisessa hengessä ovat nyt jääneet sivuun.
Mikä sinänsä sopii, tähän mennessä kaikki teokset ovat olleet kovasti kiinnostavia. Mutta palaisiko nyt Sørensenin pariin.

12.00

Kun suuret yhteiset ongelmat tulevat pakottaviksi, käyvät suurimmatkin henkilökohtaiset ongelmat luvattoman pieniksi, siksi ei kukaan voinut kuvitellakaan puhuvansa itsestään, kaikki tunsivat toistensa mielipiteet, eikä kukaan tuntenut toistansa. Niin pian kuin vain kaksikin puhui yhdessä, he puhuivat totuudesta.
- On jouduttu niin pitkälle, sanoi leiskuva ylioppilas Wilhelm, että ihmiset eivät näe totuutta pelkältä totuudelt.
- Moderni yhteiskunta tuo sen muassaan, sanoi Vilhelmine, hänen leiskuva ystävättärensä, siinä on tilaa vain spesialisteille ja spesialistit ovat neljännes- tai enintään puoli-ihmisiä. Koskaan ennen eivät ihmiset ole olleet niin kauhistuttavan puolikkaita kuin nykyisin!
- Hmm, minä sanoin epäilevästi, sillä myös minä olin paikalla, - ihmiset ovat kaikkina aikoina pitäneet omaa aikaansa kaikkein vaikeimpana, eivätkä he kaikki kai ole voineet olla oikeassa. Eiköhän nykyaika tunnu entisaikaa hankalammalta, koska se on - ikään kuin enemmän läsnä?


Luin nyt Villy Sørensenin kirjan jälkimmäisen puoliskon, kokoelmasta Vaarattomia tarinoita (saatteena motto "Kauhistava on huvittavaa, kun se ei ole vaarallista").
Nämä olivat hieman maltillisempia kuin ensimmäinen puolisko vaikkei ihan arkista olekaan, kerrottiin sitten kauppiaasta joka myy mitä ihmiset tarvitsevat eikä mitä he haluavat, totuuskongressikaupungissa leikattavasta siamilaisesta kaksosesta tai tytöstä joka on sokea paitsi itkiessään. Sadunomaisuutta on yhä mukana, jokin aika sitten lukemani Hessen mieleen tuoden, ja omalaatuista huumoriakin. Pidin. 
Novellihaaste etenee 12 novellin verran.

14.00
Voitte panna meidät oikeuteen ja tuomita meidät, mutta politiikkaa ette voi sulkea pois. Meidän rikollisuutemme on poliittista, mutta teidän politiikkanne rikollista! Me olemme voimakkaampia kuin poliisi. Tämän päivän terroristit ovat huomispäivän poliitikkoja! Politiikkaa on myös oikeussalissa!  Politiikkaa on kaikkialla, vuoteessa ja lastentarhassa ja koulussa. Kaikkialla sorretaan ja kidutetaan ja käytetään valtaa. Terrori! Gudrun, käännä saksaksi latinan sana terrere. Terrere on yhtä kuin pelästyttää, säikähdyttää, terrorisoida on on yhtä kuin harjoittaa terroria, levittää pelkoa, sortaa, tehdä henkistä väkivaltaa.

Lisää Christine Brücknerin pitämättömiä puheita, tällä kertaa puhujina hetaira Megara (Lysistratesta), Effi Briest, Christine Brückner ja ylläolevassa sitaatissa Gudrun Ensslin Stammheimin eristyssellin seinille.
Mainioita yhä, Brückner on itselleen kirjoittanut hyvin esseemäisen puhuttelun sata vuotta aiemmin eläneelle Malvida von Meysenburgille, kun taas tuo Ensslinin puhe on hyvin tajunnanvirtainen...Effi Briest -puheesta en tosin saanut paljoa irti kun en tunne tarinaansa enkä henkilöitä joille ja joista puhuu (joskin huomaan että Effi Briestillä on samanniminen koira kuin Sørensenin Romeo ja Signe -novellin Signellä, Rollo...)
Vielä on jokunen näitä jäljellä mutta vaihdan taas teosta.

16.40
-Poikabändit ei oo todellisii. Ne on olemassa vaan julisteissa. Mutta se elää ja hengittää, sen voi ite todeta. Se on ikäänku tavotettavissa, mutta oikeesti ei kuitenkaan. Sä pilaat vaan elämäs jos yrität rakastaa sitä.
- Älä ny liiottele! Maška sanoi. -Ei se mun elämää pilaa, ehkä yhen viikon.

Irina Denežkinan Anna mulle! luettu, kirjassa on kolme pitkää jotka kertoivat sekalaiset nuorisojoukon elämistä ja säädöistä nyky-Venäjällä, mukana paljon musiikkia, viinaa, seksiä ja väkivaltaa tai ainakin niiden ajattelua ja lisäksi seitsemän lyhyempää tunnelmapalaa. Pitkät novellit ovat parempia, vaikkeivät ehkä romaanimittaisina kestäisikään...
Nykyteineille ei rohkene suositella kun lukuisat musiikkiviittaukset sijoittuvat 15 vuoden taakse, vaikka ihmissuhdetasolla tekstit olisivatkin kurantteja...
Novellihaasteeseen kymmenen novellia lisää.

17.40
Voi! olen oppinut puhumaan sinun tavallasi, huokailemaan huokauksia, kärsimään kärsimystä, rakastamaan rakkautta.
Elinkö milloinkaan?
Vai kuvittelitko minut vain?
Noin puhuu Donna Laura poissaolevalle Petrarcalle, Brücknerin puhekokoelman kaksi muuta viimeistä puhujaa ovat Neitsyt Maria ja Klytaimnestra.
Mainio teos tämäkin, joissain kohdissa aihe ja sen käsittely menee aika ilmeisiä polkuja ja joissain kohdissa taas on mukana kiintoisaa pohdittavaa ja ironiaakin. Mutta suurin osa jutuista vaatii ainakin jonkinlaista aiheen tuntemista...
Yksitoista novellia lisää.
Ja jos vetäisin ihan vaan 24-tuntisesti niin nyt olisi aika lopettaa, mutta taidan vielä lukea sen Mrozekin kirjan loppuun, kun olen sitä jo sitä suuren osan lukenut (luin muutaman lyhyen jutun lisää tuossa joku tunti sitten vaikken sitä maininnutkaan).

18.45
- Poltatteko? kuulin ylhäältä.
- Ei kiitos.
- En kestä savua.
- Voitte olla rauhassa, minä en polta.
- Mutta jos polttaisitte, niin minä en kestäisi sitä. Minulla on herkät keuhkot.
- Sepä ikävää, mutta ei ole pelkoa.
- Tai ehkä te poltatte, nyt vain yritätte päästä irti tupakasta. Teidän alkaa tehdä mieli keskellä yötä, ettekä voi vastustaa.
- Ei, en ole polttanut koskaan.
Ääni vaikeni. Riisuin sukan.
- Mutta ehkä te alatte?
- Mitä?
- Polttaa. Jotkut alkavat jopa vanhoilla päivillään. 
- Minulla ei ole sellaista aikomusta.
- Niin sitä sanotaan, mutta sitten tehdäänkin jotain muuta. Ja sitä minä en kestäisi.

Kohtaaminen yöjunassa herkän ihmisen kanssa, josta ylläoleva ote, on yksi (ja taisi olla pisin) novelli Slawomir Mrozekin Elämää aloittelijoille -kokoelmassa, moni on vain sivun tai kahden lyhyt faabeli. Olin aiemmin lukenut vanhemman Elefantti-kokoelman joten osasin odottaa absurdin iloittelevaa huumoria.
Elefantin satiiri oli kuitenkin pisteliäämpää, tässä ollaan yleismaailmallisempia ja usein jopa moraalisen opettavaisia: tässä mielessä kirjan nimi on osuva, näistä saa kyllä ohjeistusta elämään ehkä enemmän kuin mistää self-help-oppaista ja teoksena tämä on helpommin lähestyttävä kuin vaikkapa Elämä: käyttöohje.

Tämän kirjan myötä novellihaaste eteni 39 tarinan verran, kokonaistulos tällä maratonilla oli siis 72 ja yhteismäärä haasteessa tällä hetkellä 247.
Lukuvalinnat olivat varsin onnistuneita, kaikista teoksista pidin ainakin suurimmaksi osaksi, vaikka tosiaan kaikissa oli tuollainen humoristinen haastava sävy, klassisempi draama Maupassantin, Tsehovin tai Carverin hengessä jäi nyt pois.
Frau, Signora & Bibiin tuli kaksi kirjaa lisää (Denezkina ja Brückner) ja pariakin näistä kirjoista voisi tarjota myös Helmet-lukuhaasteen kohtiin...

Anna mulle! -kirjasta on kirjoittanut myös Kiiltomato, ja Elämästä aloittelijoille Riman alta. Ainakin.

Pääsiäinen lähestyy, en ole niin vigilia-innostunut että olisin lähdössä yökirkkoon mutta saatan kuitenkin seurata striimiä Henkasta jos on tarjolla, tai sitten Mariasta.

11.4.17

Karin Boye - Kallokaiini

Olin kuullut kiinnostavan kuuloisia mainintoja tästä Karin Boyen dystopiascifiteoksesta joka ei maineikkuudessa ehkä pärjää alan perusteoksille 1984:lle ja Uljaalle uudelle maailmalle mutta on kuitenkin jonkinlainen yhdistelmä noita kahta (ja edeltää Orwellia, alkuteos julkaistiin 1940 ja tämä Maija Savutien suomennos 1943) ja tehden myös omaa juttuaan...

Kertoja Leo Kall on kemisti Kemiakaupunki 4:ssä Maailmanvaltiossa. Valtiossa vallitsee järjestys, kaikki kansalaiset ovat sotilaskansalaisia ja yksityisyyttä ei varsinaisesti ole, yksityisyys on epäilyttävää ja yksilön ei vain suurin vaan ainoa velvollisuus on palvella Valtiota (joka nimestään huolimatta ei kata koko maailmaa, sodan uhka on ilmassa ja puhutaan valloitussodista ja rajantakaisista valtioista, joista ei kuitenkaan juuri enempää tietoja ole, kuten ei myöskään elämästä Kemiakaupunki 4:n ulkopuolella). Orwellmaiset valvontamekanismit ovat käytössä mutta maailman henki ainakin Leo Kallin näkökulmasta on lähempänä Huxleyta, järjestelmä on muokannut yhteiskunnan, arvot ja yksilöt haluamaan Valtion parasta: tässä mielessä Boye, samoin kuin Huxley, kirjoittaa utopiaa, nykylukijalle ehkä varsin epämiellyttävää mutta...

Leo Kall on tehnyt erinomaisen keksinnön, tehokkaan totuusseerumin jota ruiskuttamalla kohteen saa kertomaan salaisetkin ajatuksensa ja tekonsa, halunsa, toiveensa ja pelkonsa, ilman (biologisia) jälkivaikutuksia, ja nimeää keksintönsä kallokaiiniksi oivaltaen heti sen suunnattoman hyödyllisyyden Valtion hyväksi. Ja pyörät tosiaan lähtevät liikkeelle ja pian Valtio pystyykin toteuttamaan huomattavan parannuksen oikeusjärjestelmään, jossa epäkelvot ja vaaralliset yksilöt voidaan tuomita jo ajatuksista tarvitsematta odottaa haitallisia tekoja.
Samalla kokeittensa ja uhrien kertomusten myötä Kallin oma elämäkin alkaa mennä raiteiltaan ja, no, loppua ei voine pitää erityisen onnellisena.

Boye oli ilmeisesti itse kallellaan sosialismin suuntaan mutta korosti enemmän vapautta ja spontaaniutta onnen tilana, ja tässä kirjassa eittämättä on kaikuja stalinismista, mutta samalla myös joistain piirteistä tuli mieleen Ruotsissa 30-luvulla vallinneet ideat (mm. Alva ja Gunnar Myrdalin suunnitelmat, jotka taas vaikuttivat ruotsalaisen hyvinvointivaltion ja kansankodin edistykseen...) 
Mielenkiintoinen käänne on että kertojapäähenkilö ei ole totalitaristiseen yhteiskuntaan sopeutumaton tarkkailija vaan päinvastoin, erinomaisesti järjestelmän opit sisäistänyt, niihin uskova ja niiden mukaan toimiva yksilö, ja yhteiskunnallisen fabuloinnin sijasta kirja kääntyykin yksilön kasvukertomukseksi (vaikka yhteiskunnalla ja fabuloinnilla on toki tärkeä roolinsa tässä). Eikä kasvukertomuksessakaan harrasteta niitä kaikkein helpoimpia ratkaisuja...

Dystopiakirjojen joukossa Uljas uusi maailma on yhä omaa luokkaansa mutta tämä Kallokaiini kyllä puoltaa paikkaansa, erinomainen teos. Ja onko tämä sitten Helmet-lukuhaasteen 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja, kai tämä on.

10.4.17

Henriette Lind, Lotte Thorsen & Anette Vestergaard - Ninnin päiväkirja

 

Luonnollisesti Frau, Signora & Bibi -haasteeseen pitää bongailla teoksia myös kirjaston "viihde&romantiikka"-hyllyistä, jonne selauksen perusteella vaikuttaa kyllä päätyneen myös joitain teoksia joiden kuuluvuudesta osastoon en ole ihan varma (huomasin ainakin yhden kirjan jonka muistin 1001 Books -listalta ja toisen jota aloitin vähän matkaa mutta kun se oli liian kokeellista kerrontaa niin ainakaan silloisessa mielentilassa en sitten saanut oikein kiinni kerronnasta ja jätin kesken).

Tämä Ninnin päiväkirja sen sijaan on ihkaa chicklittia, alunperin ilmestynyt tanskalaisessa Politiken-lehdessä ja sittemmin koottu kirjaksi (jota kai olisi tarjolla lisääkin). 35-36-vuotiaan Ninnin (alunperin Nynne) päiväkirjamerkintöjä elokuusta 1999 marraskuulle 2000, ajanjaksolle mahtuu useampikin mies, paljon säätöä, kohtalaisesti kännisekoiluja, shoppausta ja mitä muuta chicklit-sinkun elämään nyt kuuluu: kirjassa mainitaan Bridget Jones joka on varmaan esikuvana, ja myös Ally McBeal (ja siitä on aika monta vuotta kun olen viimeksi kuullut Ally McBeal -viittauksia). Aika runsaasti viljellään myös viittauksia tanskalaisjulkkiksiin yms jotka menivät aika tehokkaasti ohi, pari googlettelin eivätkä viittaukset käyneet paljoa selvemmiksi...

Noniin, myönnän teoksen olevan hyvinkin leppoisaa luettavaa, siitä huolimatta että tosielämässä en luultavasti pitäisi oikein kenestäkään näistä henkilöistä enkä aina oikein ymmärrä miksi nämä tekevät niinkuin tekevät (ja tuntemus olisi ehkä molemminpuolinen). Vaikka joistain hömpäksi luokiteltavista teoksista pitäisinkin niin tämäntyyppinen shoppausta, seksiä ja suhdesekoilua -sinkkukirjallisuus ei taida kuitenkaan olla oikein minun juttuni...

9.4.17

Jean-Patrick Manchette - Fatale

 

Metsästysseurue kulkee hajallaan maastossa. Yksi vanhempi mies istahtaa hetkeksi lepäämään ja huomaa yllätyksekseen metsässä tutun naisen. Nainen ampuu miehen.
Seuraavassa luvussa nainen on junassa, yhdessä laukussa paljon rahaa, toisessa uudet vaatteet, uusi hiusväri, uusi nimi ja tuota pikaa Blévillen kaupunkiin saapuu itseään Aimée Joubertiksi nimittävä nainen, joka etsii uutta asuntoa rauhallisesta pikkukaupungista...nuorella naisella on metodi, hän tulee uuteen kaupunkiin, tutustuu siellä parempiin seurapiireihin (heihin joilla on rahaa) ja piireissä liikkuessaan ottaa selvää kuka voisi haluta että jollekulle toiselle tapahtuisi valitettava "onnettomuus", maksua vastaan tietysti. Niin myös Blévillessä, mutta asiat eivät menekään ihat putkeen...

Tämä Jean-Patrick Manchetten kirja on ilmeisesti jonkinlainen ranskalaisen roman noirin klassikkoja (suomeksi näitä ei kai ole ilmestynyt), samaa henkeä kuin Melvillen filmeissä eli yltiöviileitä vähän eksistentialistisia rikostarinoita. Dashiell Hammettin vaikutus näkyy tietysti, protagonisti on nimetön ja tässä yhdistetään Verisen sadon pikkukaupungin korruptio (ja sen selvittely) Lasiavaimen tiukan behavioristiseen kerrontaan: paljon kuvaillaan miltä kukakin näytti, miten pukeutui, mitä teki mutta ajatuksiin ja motiiveihin ei juuri päästetä sen enempää kuin on pakko. Peruslauseilla pärjätään ja tarina on sinänsä aika suoraviivaisesti etenevä, mikä kyllä helpotti ranskaksi lukemista, toisaalta kun keskustelusanasto on tutumpaa kuin kuvaileva niin sanakirjaa piti selata aika paljon vaikka joka sanaa ei edes yrittänytkään ymmärtää.

Manchette on myös selvästi poliittisesti vasemmalle kallellaan (huvitti kun aloitin tämän kanssa samoihin aikoihin Doris Gercken kirjan että kuinka onnistuinkaan ottamaan yhtäaikaa kaksi vassaririkosromaania...) ja viljelee myös ei-niin-hienovaraista ironiaa porvaripiirien suuntaan (tapahtumapaikka Bléville voitaisiin kääntää 'Fyrkkala' tai 'Hynälä') ja muutenkin, ja ironisuus toki lisää kirjan cooliutta.

Dans l'obscurité, la jeune femme n'etait pas visible. Si elle avait été visible, elle n'aurait pas été belle a voir ; ou bien elle aurait été belle à voir ; cela dépend des goûts. ("Pimeässä nuori nainen ei ollut nähtävissä. Jos hän olisi ollut nähtävissä, ei hän olisi ollut kaunis katsella, tai ehkä hän olisi ollut kaunis katsella, makuasia.")

7.4.17

Sigrid Undset - Lannistumaton sydän


En ollutkaan aiemmin Undsetilta mitään lukenut vaikka on pitänyt, ja tämä romaani sattui käsiin osumaan (suomennos Anna-Maria Tallgrenin, ja on Undsetin myöhempää tuotantoa, alkuperäinen ilmestyi 1939 ja tämä suomennos 1942).

1700-luvun Norjaan sijoittuva kirja alkaa vauhdikkaasti, rouva Dorthea Thestrup on huolissaan kun jokseenkin huithapeli kotiopettaja on tuosta vain kadonnut jonnekin mukanaan perheen kaksi vanhinta poikaa Vilhelm ja Klaus, ja ulkona on varsin paha myrskysää...perheenpää Jørgen lähtee etsimään, ja aikanaan pojat löytyvät kunnossa, mutta Jørgen jää sille tielleen...ja tätä seuraa kaikenlaisia tapahtumia kun sopeudutaan uuteen surulliseen elämänmuutokseen mutta kaikenlaista muutakin on.

Tämä jää romaanina jotenkin muodottomaksi. Henkilöitä on lukuisia, monet heistä ja tekemisensä ja tapahtumat ovat kiintoisia ja alku on tosiaan dramaattinen, mutta sitten vain tapahtuu kaikenlaista moneen suuntaan kunnes kirja 300 sivua myöhemmin päättyy: yhtä hyvin tämä olisi voinut olla rajallisempaan aiheeseen keskittynyt (hyviä vaihtoehtoja riitti) tai sitten jolkotella vaikka 500 sivua lisää, epäselväksi jäi miksi kirjassa oli juuri nämä asiat. Mikä on vähän sääli koska pidin kyllä näistä elementeistä, muutama erinomainen kohtaus tässä oli ja Undset varmasti osaa kirjoittaa, mutta loppufiilis on jotenkin tarpeettoman haahuileva ja päämäärätön.

Huomaan Mr Rainfoldin olleen vähän samoissa tunnelmissa.
Ja onpahan yksi osuma lisää Frau, Signora & Bibi -haasteeseen.

6.4.17

Tiziano Scarpa - Silmät halsterissa


Hmm hmm hmm, mitenkähän tähän Tiziano Scarpan kirjaan (suom. Katja Kangasniemi) pitäisi suhtautua.

Itse tarina on varsin yksinkertainen vaikkakaan ei ehkä yksinkertaisesti kerrottu, poika Fabrizio Kuhnuri ja tyttö Carolina Umpisolmu (joka työssään tunnetana myös Maria Grazia Halsterina) tapaavat, mutta suhteessa on ongelmia jonka seurauksena tyttö tapaa kertojan Alfredon joka sitten kirjoittaa tulevalle Alfredolle mitä siinä tytön edellisessä suhteessa tapahtui. Ja siinä ohessa kaikenlaisesta muustakin.

Kunnioitettavasti kirja osuu pariin "mitä arvostan kirjallisuudessa"-kategoriaan, siinä määrin että jos nämä eivät ole jollekulle toiselle lukijalle niin arvostettavia piirteitä (niinkuin ne eivät osalle teistä ole), tämän kirjan kanssa tulee ongelmia.
Ensinnäkin leikkisä esseistisyys: asioita, ihmisiä ja tapahtumia käsitellään analyyttisesti, ja kertoja on selvästi ihastunut listoihin, mutta kirjan yleisilme on kepeän humoristinen, sanoilla ja käsitteillä leikitään ja tikuista tehdään asiaa. Ja viittaillaan Dostojevskiin, Calvinoon, Italian valtionrautateiden juna-aikatauluihin jne. 
Toiseksi fyysisyys, ruumiillisuus, ajoittain vietynä groteskiuteen saakka: harvoinpa on näin suurta roolia kirjassa näytelleet ihmisruumiin moninaiset eritteet. Yhdistettynä edelliseen piirteeseen lopputulos ei kuitenkaan ole mitenkään raskas, vaan ennemminkin abstrakti, jopa absurdi, ja kun ottaa huomioon Maria Grazia Halsterin ammatin, tuo absurdi etäännyttämisefekti on tarkoituksenmukainen. 

Ja vaikka henkilöt eivät olekaan kovin todellisia, Venetsia tapahtumapaikkana on keskeinen.

Oliko tämä vähän kikkailevan ylinokkela? Nojoo, olihan se. Viihdyinkö tämän parissa? Kyllähän toki. Suosittelisinko muille? En ota moista vastuuta.

eta) Kirjastolaitos perustuu siis ruumiin lakkauttamiseen. Tämä sukupuolen asettaminen sulkuihin, tämä systemaattinen orgaaninen ja orgasmaattinen epoché päätyy päinvastoin ylistämään mitä hyvänsä ruumiillista ilmausta: nilkan paljas kehräsluu farkkujen lahkeen alapuolella, toisen jalan päälle nostettu jalka keinuu huomaamattomasti, eteen ja taakse, totellen pullistuvien ja laskevien valtimosyykimppujen sydämensykkeen rytmiä, otsakiehkura, joka sekaantuu kulmakarvan ja silmälasien väliin, eikä halua mistään hinnasta tulla nostetuksi korvan ja ohimon haaraan, huomaamatpn kyljenrapsutus, joka siirtää rintaliivien kuminauhaa, ovat kaikki asioita, jotka pistävät silmään kirjastossa, kuten värilliset yksityiskohdat mustavalkoisessa valokuvassa.

Helmet-lukuhaasteessa tämä kuuluu kohtaan 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja: teoksia ei mainita nimeltä mutta tässä on lajityyppinä tärkeässä osassa japanilainen eroottinen mangasarjakuva. 
Haluan mainita myös että nämä Edizioni Artemisian kirjat tapaavat olla myös esineinä miellyttävän tuntuisia, niin tämäkin.

1.4.17

Ljudmila Ulitskaja - Iloiset hautajaiset


Elokuussa 1991 helle hautoo New Yorkia, jossa taiteilija Alik tekee kuolemaa ympärillään paljon ihmisiä, erityisesti naisia: ei ole ihan varmaa onko Alik varsinaisesti hyvä taiteilija mutta naisten kanssa on aina tullut hyvin juttuun. Televisiosta näkyy sitten tietoja mitä Moskovassa tapahtuu parastaikaa, vallankaappaus on käynnissä ja sotilasdiktatuurin uhka ilmassa, ja eipä se niin suurta osaa emigranttivenäläisiämme hetkauta mutta kuitenkin...

- Ajattelin samaa itsekin. Matkustetaan vain, ehdottomasti, kunhan tässä ensin vähän kuohu laskeutuu.
- Kuohu laskeutuu? Mikä ihmeen kuohu?
- No, tulee rauhallisempaa, asioihin tulee järjestys, tai siis...
- Eikä tule, Alik sanoi, että jos siellä asioihin tulee järjestys, niin silloin siitä tulee ihan toinen maa.
- No sen suhteen älä ole huolissasi. Kävi miten kävi, järjestystä sinne ei tule ikinä...

Ljudmila Ulitskajan romaani (suom. Elina Kahla) kuvaa kirjavaa joukkoa venäläisemigrantteja Yhdysvalloissa, Alikin piiri on sekasortoinen mutta jotenkin se pyörii päivästä toiseen, vielä hautajaisissakin jotka ovat myös varsin iloluontoinen tapahtuma (niinkuin ovat toisaalla vietettävät Neuvostoliitonkin hautajaiset). Ja kuitenkin, kun olen ihan viime kuukausina lukenut Splitheadin ja Kaksiosaisen sukunimen ja Ulkomuseon niin tämä samoilla vesillä liikkuva kirja jäi, no, vähän pliisuksi, tarpeeksi hyväksi että sen luki mutta luulen että näistä neljästä tämä unohtuu ensimmäisenä. Häiriinnyin jopa typoista joista en normaalisti häiriinny (ja jäin miettimään oliko CBGB kirjoitettu alkuteoksessakin väärin vai oliko suomentajan moka aakkostosta toiseen siirryttäessä).

- Täällä on sellainen ilmasto, Alik sanoi, -täällä ei esiinny lainkaan juoppoutta vaan pelkkää alkoholismia.
Se oli totta. Amerikassa asumisensa kolmantena vuonna Ninkasta oli kehittynyt alkoholisti, vaikka hän joi vain vähän. Mutta siitä hänen kauneutensa kävi aina vain korostuneemmaksi...

Tätä on luettu aika paljon blogeissa ja muuallakin, linkitän nyt vaikka Kiiltomadon ja Annelin ja MarikaOksan ja Ompun ja Leena Lumen...ja tietysti tämä on materiaalia Frau, Signora & Bibi ja Muuttoliikkeessä -haasteisiin, ja Helmet-lukuhaasteesta saadaan ilolla otettua 30. Kirjan nimessä on tunne.

31.3.17

Maaliskuun luetut

Mercè Rodoreda - Timanttiaukio
Naguib Mahfouz - Adrift on the Nile
Hermann Hesse - Ihmeellinen viesti toiselta tähdeltä
Julya Rabinowich - Splithead
Adelbert von Chamisso - Varjoa vailla
Hella Haasse - The Black Lake
Doris Gercke - Snapsia lapsille
Helvi Juvonen - Kootut runot
Gianni Celati - Tasankojen kertojia
Anna Seghers - St. Barbaran kalastajien kapina
Juhani Aho - Yksin
Beryl Bainbridge - The Bottle Factory Outing

Emil Anton - Katolisempi kuin luulit: Aikamatkoja Suomen historiaan

Olipas tämä jotenkin pitkäntuntuinen maaliskuu, luettuja kirjoja tuli ja Blogistanian kirjapalkinnot jaettiin ja kirjoitin ja pakisin myös naiskirjallisuudesta ja lukuvalmennuksesta ja reformaation merkkivuodesta ja suunnitella paria tulevaa juttua (toisesta pari teistä tietääkin jo mistä puhun ja loput kuulette lähiaikoina, toisesta ehkä joskus jos siitä jotain sanottavaa tulee) ja minulle kuten niin monelle muullekin tuli shokkina Lukutoukka-Kristan äkillinen kuolema muutama päivä sitten...

Huhtikuuta odotellessa.



mies nainen muu
englanti 87 91 2 180
suomi 47 37
84
ranska 32 10 2 44
saksa 38 6
44
japani 34 9
43
italia 34 1
35
ruotsi 21 9
30
venäjä 24 3 1 28
norja 12 2
14
tsekki 12 1
13
espanja 8 2 1 11
arabia 6 1 1 8
puola 3 3
6
unkari 5
1 6
tanska 5 1
6
viro 4

4
portugali 2 2
4
kiina 3 1
4
islanti 2
2 4
slovenia 2
1 3
slovakia 2 1
3
muu

3 3
serbo-kroatia 2 1
3
hollanti 1 2
3
kreikka 2

2
iiri

1 1
turkki 1

1
latina
1
1
albania 1

1
urdu 1

1
bulgaria

1 1
latvia 1

1
malta 1

1
katalaani
1
1

393 185 16 594

30.3.17

Beryl Bainbridge - The Bottle Factory Outing


Ensimmäisenä totean, että sijoittaisin tuon kannen aika korkealle "rumimmat kirjankannet"-kilpailussa. Mutta tämä onkin Beryl Bainbridgen The Bottle Factory Outing, kirjan luonteeseen ei sopisi liian sievä kansi...

Kyseinen tehdas on viinipullottamo Lontoossa, jonka omistaja ja suuri osa työntekijöistä on italialaisia, irlantilaista autokuskia lukuunottamatta ainoat britit (ja firman työläispuolelta 2/3 naisista) ovat etikettiliimaajat Brenda ja Freda, jotka jakavat myös pienen asunnon.
Parin keskinäinen dynamiikka muistutti hieman aiemmin lukemaani Harriet Said -kirjaa. Freda on äänekäs ja räväkkä, jolla on ideoita, haaveita ja suunnitelmia, ryhtyä näyttelemään tai ehkä edetä yhteiskunnassa hyvällä naimakaupalla (ja nyt on kiikarissa Vittorio, pullottamon omistajan veljenpoika), Brenda taas hiljaisempi, hyvin kasvatettu (mikä tarkoittaa, että jos haluaa toisen palan kakkua niin siitä pitää kieltäytyä, mutta jos ei halua niin se pitää ottaa ja niellä vaikka kyyneleet silmissä), ja passiivisemmin menee mukana Fredan suunnitelmissa (eikä pane liikoja vastaan myöskään Rossin ahdisteluille työpaikalla) mutta löytyy hänessäkin ajoittain sisua ja omaa luonnetta jonka johdosta on jättänyt juopon miehensä Stanleyn ja alunperin päätynyt Lontooseen, Fredan seuraan ja pullotehtaalle.

Nyt Freda on keksinyt organisoida tehtaalle virkistyspäivän, päiväretken lähiseudun kartanolle, taka-ajatuksena saada asiat edistymään Vittorion kanssa, mutta asiat kehittyvät omia polkujaan ja lopussa kieltämättä on juhlavuutta mutta...

The men who had not been on the unforgettable Outing revelled in the unaccustomed festivity of the moment. The rest, worn out from the previous day and hours spent emptying the consignment of sherry at breakneck speed, rubbed their creased foreheads, and stifled yawns. Maria sat in an armchair heavy with dust; her legs did not reach the floor. Grey hair, escaping from the bunch of her neck, spilled down her back, as she rocked back and forth gulping her champagne. She remembered other places, other deaths. Her lips moved.
"Ah well," sighed Rossi. "It cannot be helped. It is life."
"Aye, aye," agreed the men, though life it was not.

Bainbridge viljelee mustaa huumoria umpienglantilaisittain, joten voitte olettaa että teidän työpaikkanne virkistyspäivät tapaavat mennä vähän paremmin kuin tässä kirjassa. Samalla hän kuitenkin välttelee liioiteltua karrikointia tai groteskiutta, jolloin kuivakkaa huumoria sävyttää, no, pateettisuus, näillä ihmisillä on haluja, toiveita ja pelkoja, eikä edes mitenkään kohtuuttomia.
Jonkin verran ilmeisesti myös pohjataan kirjailijan omiin kokemuksiin, ymmärtääkseni kirjailija työskenteli jossain vaiheessa pullottamissa ja huomasin maininnan että tosielämässä myös hänen anoppinsa yritti ampua hänet...

Bainbridge jatkaa pysymistä varsinaisen ihastumisen ulkopuolella mutta kuitenkin merkillisen koukuttavia nämä ovat.
Helmet-lukuhaasteessa tämä on 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään (alunperin tämä oli kirja jota kirjailijalta suositeltiin, olen vain tässä välissä lukenut kolme muuta kirjaansa), lisäksi tämä sopii
Muuttoliikkeessä-haasteeseen (pääparia lukuunottamatta kirjan muut keskeiset henkilöt ovat kotoisin muualta).

27.3.17

Juhani Aho - Yksin (lisäksi lukuvalmennuksesta)

 

Kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksessa Juhani Aho on nimi joka tulee säännöllisesti vastaan, mutta en voi myöntää kovin laajaa tuntemusta tuotannostaan: Rautatie luettiin joskus ala-asteella, samoin kuin Siihen aikaan kun isä lampun osti -tarina, ja Juhasta minulla on joku käsitys, ja muuta tuotantoa on, mutta mitä?

Syystä johon palaan myöhemmin bloggauksessa tartuin sitten tähän pienoisromaaniin nimettömästä kertojasta ahdistuneena Helsingissä ja Pariisissa vuonna 1890. Kertoja on palavasti rakastunut ystävänsä pikkusisareen, huomattavasti nuorempaan Annaan, mutta vastakaikua ei oikein tule joten matkustetaan Pariisin maailmannäyttelyyn miettimään mitä sitä tekisi elämällään ja haaveilemaan että nyt kun lähdin pois niin ehkä Anna tajuaakin että oikeasti onkin aina rakastanut minua jne jne.
Eipä tässä kummempaa sisältöä tarvitsekaan, tyylilaji on psykologinen realismi joten vellonnalla pärjätään, miljöökuvaus niin Suomen kuin Ranskankin osalta mainiona lisänä ja aihehan, yksipuolinen rakkaus, ei ihan heti kai vanhene (joskin jotkut siihen liittyvät asiat ehkä muuttuvat, ystävän neuvot ovat sensuuntaisia että ei moisia nykykirjallisuudessa voisi laittaa...). Myönnän myös olleeni yllättynyt että Aho oli tämän ilmestyessä vasta 29-vuotias, kirja henkii vähän vanhempaa näkökulmaa...aikakauden ranskalaisella kirjallisuudella on epäilemättä myös ollut vaikutusta teokseen.
Mieleen tuli myös että vaikka mielikuva kirjailijasta onkin hieman, no, pölyinen, niin tuossa tietämässäni kirjallisuudessa tämä kuitenkin käsitteli ajan uudemman teknologian kohtaamista, oli kyse sitten öljylampusta tai rautatiestä tai tässä kirjassa Eiffel-tornista: nyky-Aho sitten varmaan kirjoittaisi tulevia klassikoita 3D-tulostimista tai Netflixistä?

--------------------------------------
Arvelin, että Helmet-lukuhaasteessa yksi hankalammista rasteista tulee olemaan 27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja, kun ottaa huomioon tämän vaatimukseni, että kotimaisen kirjailijan pitää olla kuolleena vähintään 50 vuotta. Helsinki sinänsä on helppo paikka, mutta kun rajataan pois nykykirjailijat samoin kuin muutama muu ilmeinen tyyliin Mika Waltari ja Helvi Hämäläinen, niin jäljelle jäävistä kirjailijoista mieleen tulevat ovat joko sellaisia että teoksissaan ei juuri paikkakunta näy (kuten moni runoilija) tai sitten ovat sijoittaneet keskeiset teoksensa esim. landelle (johon tässä yhteydessä lasketaan mm. Tampere ja Oulu).

Olin kuullut kirjastojen tarjoamasta lukuvalmennuksesta, jossa kirjastolainen keksii kiinnostavia lukuvinkkejä tarpeiden mukaan: haluaako tutustua johonkin uuteen aiheeseen, alueeseen tai genreen vai etsiikö vain "hyviä kirjoja", mitä on jo lukenut ja mitä ei ainakaan halua...Linnea oli tästä aiheesta kirjoittanut ja asia kiinnosti...joten keksinkin että ulkoistan tämän aiheen asiantuntijalle. Kerroin sähköpostitse reunaehdot (Helsinki, kirjailijan kuolemasta 50v, muuten kelpaa romaanit, novellit, näytelmät, runot, tunnetut tai tuntemattomat) ja jäin odottamaan vastauksia.
Valmentaja Anja Karppala laittoi vielä tarkentavan kysymyksen että luenko ruotsiksi (en tarpeeksi hyvin) ja jonkin ajan päästä sainkin sitten sähköpostiini pitkän dokumentin, listan mahdollisia kirjoja ja kustakin jotain luonnehdintaa, takakansitekstiä tai kuvailuja muista lähteistä (mm. parista blogista, Kiiltomadosta tai Kirjasammosta), ja kun olin niitä obskuriteettejakin kysynyt niin mukana oli myös kirja pari joista ei ollut oikein muuta tietoa kuin että niiden kohdalle oli laitettu avainsanaksi Helsinki...

Vinkattu lista on seuraava:
Juhani Aho: -Yksin
-Rauhan erakko
-Helsinkiin
Arvid Järnefelt: -Veljekset
-Minun Marttani
-Isänmaa
Olavi Kallio: -Herran vanki
-Kiirastuli
Marja-Liisa Vartio: -Kaikki naiset näkevät unia
Maila Talvio: -Linnoituksen iloiset rouvat
Reino Rauanheimo: -Aseveli-ilta
Otto Olavi Siippainen: -Suuntana läntinen
Elmer Diktonius: -Janne Kuutio
Elsa Soini: -Muikkuja ja musiikkia
Klaus U Suomela: -Hopeakihlajaiset
Anni Swan: -Iris rukka


Yhtään noista en ollut aiemmin lukenut, enkä Ahoa lukuunottamatta myöskään muuta kirjailijoilta, muutama oli niminä tuttuja ja muutamasta en ollut kuullutkaan, mutta parin Ahon ohella ainakin Vartio kuulosti kiinnostavalta, ja Talviotakin kai pitää kokeilla, ja ehkä myös jotain noista tuntemattomammista tyyliin Suomela tai Kallio...joistain näistä tullette kuulemaan täällä tulevina kuukausina.
Ja kun ajattelin poimia tuosta listasta jotain muutakin luettavaa, niin sijoitankin tämän kirjan kohtaan
3. Suomalainen klassikkokirja. 

Kiitos Kallion kirjaston lukuvalmennukselle, suosittelen tutustumaan.

25.3.17

Anna Seghers - St. Barbaran kalastajien kapina


Miten kirjassa käy selviää jo avauskappaleesta:

St. Barbaran kalastajien kapina päättyi siihen, että pyyntiin lähdettiin tavallista myöhemmin entisin, neljä vuotta voimassa ollein ehdoin. Voi sanoa, että kapina oikeastaan oli lopussa jo ennenkuin Hull kuljetettiin Port Sebastianiin ja Andreas sai surmansa kallioille paetessaan. Maaherra matkusti pois ilmoitettuaan pääkaupunkiin, että lahdelle oli palautettu rauha. St. Barbarassa oli nyt todellakin samannäköistä kuin minä kesänä tahansa. Mutta vielä kauan jälkeen päin, sotilaitten lähdettyä ja kalastajain ollessa merellä, kapina yhä viipyi tyhjällä, valkealla, kesäisen autiolla torilla ja mietti levollisesti omiaan, jotka se oli synnyttänyt ja kasvattanut ja joita se oli hoitanut ja varjellut kutakin elämänosaansa varten.

St. Barbara on kalastajakylä jossain rannikolla, ja kalastuskausi ei ole ollut erityisen hyvä, niinpä talvelle on luvassa niukkuutta ja nälkää. Parempia tariffeja kaivataan, ja kun paikalle saapuu Hull, joka on ollut osallisena eräässä toisessa kylässä aiemmin tapahtuneessa työtaistelussa, päättävät kalastajat seuraavan kalastuskauden alussa mennä lakkoon: St. Barbarasta ei lähtisi yksikään laiva kalaan ennenkuin paremmista ehdoista on sovittu.

Tämä Anna Seghersin lyhyt romaani (suom. Elvi Sinervo) julkaistiin alunperin 1928, samana vuonna kun kirjoittaja liittyi kommunistipuolueen jäseneksi, ja lajityyppinä on sosialistinen realismi: kalastajia, näiden perheitä ja elämää kuvataan vuoden ajalta runsaasti ennen varsinaista lakkoa, tunnelma on varsin ankea ja toivoton (kun Kedennekin perheeseen syntyy uusi lapsi, ovat kaikki heti varsin varmoja että ei se tule kauaa elämään) eikä vaikuta että edes kapinan tuomaan muutokseen uskottaisiin kovin vahvasti...
Mutta ehkä tässä on sitten myös tiettyä kohtalokkuutta, ja tapahtumien ja tilanteiden kuvauksissa kyllä mainiota fraseerausta: miten käy tulee ilmi tosiaan jo kirjan alusta, mutta miten sinne päästään ja miksi, se on toinen juttu.

Lisää poimintoja Frau, Signora & Bibi -haasteeseen, johon löytyy lisää luettavaa sitä mukaa kun haaste etenee, kirjastosta nappasin pari kirjaa ja muistilistaan laitoin muutaman nimikkeen...pääosin sellaisia kirjoja joita ei olisi muuten ehkä huomioinutkaan, vaikka tämän kirjan olinkin huomioinut aiemmin divareissa (joitain muita kirjoja olen tästä WSOY:n Pieni kirjasto -sarjasta lukenut).
Helmet-lukuhaasteessa tämä on 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.

22.3.17

Emil Anton - Katolisempi kuin luulit: Aikamatkoja Suomen historiaan


Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan ja reformaation 500-vuotismuiston (tästä näkökulmasta jälkimmäisestä ei puhuta "juhlavuodesta") osuminen tähän samaan vuoteen on tuottanut tämän Emil Antonin kompaktin aikamatkan Suomen historiaan. Keskeisenä "juonena" on tietysti kristinusko sen katolisessa ja luterilaisessa muodossa ja myös näiden ekumeenisessa hengessä, ja näkökulma on katolilaisen eli lähihistoriassakin keskitytään tuomaan tätä vähemmistöämme näkyviin, vaikka linjana on tietysti koko Suomen historia.

Toinen keskeinen idea on tuoda esiin yhteyksiä nykyhetkeen: vaikka kirjan luvuiksi onkin laitettu vuosisadat alkaen 1100-luvun piispa Henrikistä ja jatkuen mm. 1200-luvun dominikaaneihin Turussa, 1400-luvun birgittalaisiin Naantalissa, 1500-luvun Agricolaan ja 1800-luvun kansallisromantismiin ja herätysliikkeisiin, joka luvussa tuodaan esiin yhteyksiä nykyaikaan: vähemmän mitä silloin tapahtui ja enemmän miten tämä näkyy nykyhetkessä: fyysisiä paikkoja, kulttuuriviitteitä, tapahtumia, ajatuksia jne jne. Piispa Henrikin yhteydessä puhutaan enemmän miten Henrik nähdään tänään ja myös miten Henrik voidaan nähdä tulevaisuudessa kuin analysoidaan aikalaistoimintaansa tai miltä piispa Henrikiin liittyvät paikat näyttävät tänään (kirjailija olettaa lukijan tuntevan piispa Henrikin tarinan pääpiirteissään), ja samaa linjaa noudatetaan muissakin luvuissa: 1200-lukuluvun alussa esitellään nyky-Helsingissä asuva henkilö joka on allekirjoittanutta nuorempi...(taustatieto-oletuksissa ollaan myös vähän väljempiä, koulun historiatuntien opetuksella pärjännee).
Joka luvun päättää paitsi pari lukuvinkkiä myös menovinkkejä meillä ja maailmalla, Hattulan kirkolta Helsingin Mannerheim-patsaan ja Saksan Wittenbergin kautta Rooman Santa Maria sopra Minerva -kirkkoon (miksi näihin, lukekaa kirjasta) ja myös taidevinkki joita löytyy vaikka Googlesta tai Youtubesta.
Myös kirjan lopussa oleva kirjallisuusluettelo on erinomainen kattaus.

Tyylilajina on populaarihistoria, Antonin tyyli on erinomaisen miellyttävää lukea (ja tausta apologiakirjoittamisessa tulee kyllä näkyviin). Osa asioista oli ainakin minulle ennestään tuttuja ja sen puolesta ei silmään osunut asiavirheitä kun en sellaisia etsinyt, joskin joitain mutkat-suoriksi-kohtia (esim. piispa Tuomaan kuulumisesta ainakaan piispuuden aikana dominikaaneihin ei ymmärtääkseni ole oikein riittäviä todisteita suuntaan tai toiseen, että siitä kannattaisi puhua muuna kuin epäilynä) ja tietysti mieleen tuli myös lukuisia ajatuksia että senkin asian olisi voinut mainita ja sen ja sen...mutta rajaukset ovat rajauksia, mainitusta kirjallisuudesta löytyy sitten lisää. Ja minulle uuttakin tietoa kyllä riitti, ja muita kiinnostavia ajatuksia ja näkökulmia.

Samoin tämän jälkeen jäi houkuttamaan ajatus samantyylisestä kirjasta Suomen historiasta vaikkapa ortodoksi-, juutalais-, helluntalais- tai musliminäkökulmasta (aikaskaala päätyisi varmaan olemaan lyhyempi tai aukkoisempi mutta kuitenkin). Mitä esim. Ruskeat tytöt haluaisi nostaa esiin Suomen historiasta?
Tai luterilaisuuteenkin keskittyvä populaarihistoria voisi olla kiinnostava...
Kirja on luettu myös Ota ja lue -blogissa.
--------------------------------

Rikon nyt tässä asettamaani moratoriota kotimaiselle kirjallisuudelle blogissa, kirjailija Anton elää ja voi (oletettavasti) hyvin.
Syy tähän oli kummastus kuinka asia, joka on ollut varsin hyvin esillä yhdessä sosiaalisessa kuplassani on täysin näkymätön toisessa, vaikka en näe järkevää syytä moiseen: puhe on tietysti reformaation 500-vuotismuistosta, josta kristillisissä piireissä puhutaan aika paljon, on seminaaria ja paneelikeskustelua ja näitä tietokirjojakin näyttää tulevan, mutta kotimaisen (kauno)kirjallisuuden piirissä aiheesta en ole nähnyt minkäänlaista reaktiota: en ole huomannut uutuuskirjoja joissa aihe olisi esillä, saati sitten aiheeseen liittyviä artikkeleita uutismedioissa tai Parnasson tai Nuoren voiman tapaisissa lehdissä, enkä myöskään tiedä onko aihe teemana jossain kirjallisuustapahtumassa (jos joku tietää tällaisista, huudelkoon kommenteissa, olen kiinnostunut).

Ottaen huomioon reformaation ja sen osapuolten vaikutuksen niin Suomen, Euroopan kuin maailmankin historiaan ja nykypäivään, eikö tuollaisen merkkitapahtuman sivuuttaminen tarkoittaisi että suomalainen kirjallisuus olisi kädestä suuhun elävän historiatonta, pienen maan mitättömästi näköalatonta, epärelevanttia, sanalla sanoen sivistymätöntä kirjallisuutta? (Muotoilin tuon retorisista syistä kysymykseksi, oikeasti minulla on jo tarjota vastaus jonka vastaista dataa toki näkisin mielelläni. Samoin kuin rauhan maailmassa ja ihmisillä hyvän tahdon.)

Ja sainpahan Helmet-lukuhaasteesta kohdan 49. Vuoden 2017 uutuuskirja.

20.3.17

Gianni Celati - Tasankojen kertojia

 

Joskus puhutaan kirjallisesta alalajista "karttafantasia", fantasiakirjoista joiden ensimmäisellä aukeamalla on kartta kirjan maailmasta ja joissa on syytä odottaa, että kirjan aikana sankarit tulevat käymään kaikissa kartassa näkyvistä paikoista.
Gianni Celatin kirja (suom. Hannimari Heino) on lajityyppiin aika ohut, ja karttakin esittää Po-joen laaksoa mutta kaikissa kartan paikoissa kyllä jollain tavalla käydään kirjan 30 novellissa. Eikä niissä nyt niin paljoa fantasiaakaan ole, mutta luonteeltaan ne kyllä muistuttavat suullisen kerronnan perinnettä jossa päähenkilönä on "eräs parmalainen opiskelija", "eräs parturi", "mies", "nainen", "pojat"...ja kuulija uskokoon mitä uskoo.

Olin aiempaa lukemaani kirjaa nimittänyt Calvino-liteksi ja kyllä sitä tässäkin parissa jutussa näkyy, ja suullisen tarinan tyylistä kun pidän niin tämän luin mielelläni, mutta toisaalta en nyt mitenkään ihastunutkaan, sympaattinen muttei mitenkään erityislaatuinen. Celati tuntuu sijoittuvan minulla "ihan kiva"-kategoriaan.

Novellihaaste etenee kuitenkin 30:lla, yhteismäärä on nyt 173, ja Helmet-haasteessa tämä on 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan.

18.3.17

Helvi Juvonen - Kootut runot


Olen tätä kirjaa lueskellut pikkuhiljaa puuskittain jo jonkin aikaa: varsinaisesti näitä "kootut"-kokoelmia ei kai olisikaan tarkoitus lukea ihan kirjatyylillä kannesta kanteen, mutta kun en yksittäisiä runoja siellä täällä lukuunottamatta ollut juuri tuotantoonsa tutustunut...

Helvi Juvosen runotuotanto tiivistyy noin kymmeneen vuoteen ja kuuteen kokoelmaan, jossa on omien tuotantojen mukana myös jonkin verran käännöksiä (Emily Dickinsonia määrällisesti eniten), ja tästä tiiviydestä syntyy myös yhtenäisyyttä: jonkin verran kokoelmissa on eroja mutta enemmän yhteistä niin aiheissa kuin niiden ilmaisussa.

Juvosen kuvastossa on paljon luontoaiheita, usein joko pienuutta, haurautta tai hiljaista yksinäisyyttä kuvaavaa: myyriä, ruohonkorsia, hiiriä, jäkäliä, sirpaleita, mutta myös karhuja tai siirtolohkareita. Itse asiassa Juvonen sopii hyvin tähän vuoenaikaan, vähän harmaaseen ja viileään mutta jossa kevään hiljainen ponnistus on jo läsnä ja aurinkokin hetkittäin lämmittää jos suoraan paisteeseen osuu. Ja toisaalta kaikessa on hieman surumielinen sävy, mutta onko se lopulta pessimistinen vaikka siltä ensisilmäyksellä näyttäisi...

Tuskin silmät maasta nostain
tuntea voi tuttavaa,
on aina käännyttävä jostain
joka on vain maailmaa,
(Yön katakombit, ote)

Varsinaisena luontorunoilijana en voi kuitenkaan Juvosta pitää (ja hyvä niin, minusta) koska ennen kaikkea kysymys on korkeammasta voimasta, Jumalasta, pyrkimyksestä johon kaikki on suuntautunut: luontoaiheet ovat sormi joka osoittaa kuuta. Olen kuitenkin eri mieltä Mikko Kilven esipuheen kanssa, jossa Juvosen runot nähdään panteistisina: olisi erehdys vain katsoa sormea ja luulla sitä kuuksi.
Luontomystikoksi, paino mystiikalla, Juvosta voi toki luonnehtia ja tässä juuri korostuvat pienuuden, haurauden ja yksinäisyyden kokemukset: virsirunoilua ei harrasteta, mutta uskonnollisena kirjailijana hänessä tuntuu olevan hieman samaa kristillisen realismin karuutta kuin Flannery O'Connorissa (runollisena luontomystikkoversiona).

Tätä heijastaa myös kielellinen ilmaisu, jossa ollaan modernismin äärellä, mitallisuus on vapaata ja riimejä käytetään kun siltä tuntuu, mutta tekti on tiivistä, riisuttua ja karuakin, kuvaston pienuus heijastuu usein myös muodossa, mutta tässäkään ei asetuta tiukkaan mittaan, mukana on myös laajempaa ja mahtipontisempaakin hieman mukana mutta ehkä niissäkin lopulta nähdään mikrokosminen yhteys (kuten alempana esimerkissä).

Ensilukemalla kuudesta kirjasta minua eniten miellyttivät toinen (Kuningas Kultatakki) ja viimeinen (Sanantuoja) mutta kuten sanottu on koko kootuissa yhtenäisyyttä, ja vaikuttaa myös siltä että tätä viiniä ei ole vielä juotu pohjaan saakka, osa meni nyt ohi mutta tiedä sitten miten näyttäytyvät joskus muulloin...

Osallistun tällä Runohaasteeseen, ja Helmet-lukuhaasteesta otan kohdan 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

Kuningas Kultatakki
Matt. 16:29

Kaikki kaupungin kadut eivät meitä auta.
Kaikki puistot ja kirkot eivät meitä auta.
Me kuljemme kysymystä kantaen,
me elämme siinä, se elää meissä:
Onko tämä totta ja kannattaako.
Asiat liukuvat ohitsemme,
ja vaellamme vajaina ilmiöissä.
Leikkikentällä, keinulaudalla seisoo kuningas Kultatakki.
Maata hän ei ole, hän ei ole taivasta,
hän on kuningas Kultatakki,
keinulaudan voittaja,
sillä paenneet ovat kentältä toiset lapset,
yksinäisyyden voittaja,
sillä toiset ovat paenneet.
Oikealla ja vasemmalla keinuu tyhjä
rautaisten ketjujen varassa.
Miksi me olemme kuningas Kultatakki,
kannattaako se ja merkitseekö se mitään.
Miksi me olemme voittaneet,
ja mitä on voittaminen.
Se, joka loi sinisen krusifiksin
taidekaupan ikkunaan,
tiesi varmaan,
että kuljemme vajaina ja kysymme,
koska kaikki kaupungin kadut eivät meitä auta,
koska kaikki kaupungin puistot ja kirkot eivät meitä auta.
Kun niiden ylle ja räikeitten valojen ylle
yö yön jälkeen on musta risti naulattu,
me olemme saaneet avun,
me, jotka emmem anoneet, olemme saaneet.
Me näemme sen, koska sitä ei ole.
Me koemme sen, koska se ei ole totta.
Ja kuningas Kultatakki,
tyhjyyden voittaja,
on hiljaa ja nukkuu.
Nyt hän on yhtä kaikkien kanssa.

17.3.17

Doris Gercke - Snapsia lapsille

 

Jatkan teoksilla jotka on bongattu kirjastonhyllystä niiden sopivuuden Frau, Signora & Bibi -haasteeseen vuoksi: kun en niin aktiivisesti dekkarimaailmaa seuraa niin saksalainen Doris Gercke ei ollut tuttu vaikka tuotantoaan on näköjään julkaistu useampikin teos SaPo-sarjassa (tämän suomensi Anja Meripirtti), ja jos haluaa lukea näitä järjestyksessä niin tämä ei ole ensimmäinen, mutta varsin itsenäinen teos kuitenkin.

Ensikosketus tuntui vähän epäilyttävältä: viime aikoina toisaalla oli puhetta dekkareista joissa keskeisenä koukkuna on että pahoja asioita tapahtuu lapsille, koska sellaisella rankistelulla saa halvasti tuotettua "eiksookauheeta"-järkyttelyä ja, no, tässä tulee alusta ilmi että pahoja asioita tapahtuu lapsille (tässä tapauksessa pääosin varhaisteineille mutta kyllä muutkin saavat osansa) ja lisäksi varsinaisen ongelmadekkarin sijaan tässä ollaan yhteiskunnallisesti tiedostavia ja ryypätään paljon raakaa viinaa. Olenko minä vahingossa päätynyt lukemaan skandinaavidekkaria saksalaisuuden hämäämänä?

Hampurin eräässä betonilähiössä on lyhyen ajan sisällä kolme varhaisteinityttöä tappanut itsensä (tai ainakin vaikuttavat itsemurhilta), ja tämä jää vaivaamaan erästä alueella partioivaa poliisia. Vinkistä tämä päättää kysyä apua entiseltä poliisilta, entiseltä salapoliisilta Bella Blockilta, joka suhtautuu aiheeseen lähinnä välinpitämättömästi mutta päättääkin sitten itsekseen lähteä katsomaan mitä saisi selville.

Monessa dekkarissa keskeinen tekijä on päähenkilön persoona, ja Gercke tekee tässä mielenkiintoisen ratkaisun, Bella Blockia voisi luonnehtia varsin epämiellyttäväksi henkilöksi: Blockia ohjaa kyllä oikeudentunto mutta kanssaihmisiään hän kohtelee varsin tylysti ja katselee heitä nenänvarttaan pitkin. Ja Hoffnungsbergin lähiössä riittää alaspäin katsottavaa, sen verran reippaaksi lähiöhelvettikuvaus menee.

Teosta leimaa myös alkuperäinen julkaisuajankohta 1991 ja vasemmistolainen ajattelu: Bella Blockin äiti Olga on vakaumuksellinen kommunisti joka viittailee Leniniin, ja vasemmistolainen kasvatus heijastuu myös Bellan ajattelussa vaikkakin irvokkaammantuntuisesti (samoin ymmärtääkseni kirjailija Gercke on poliittisesti aktiivinen vasemmistolainen), ja Saksa on tietysti vastikään yhdistynyt eikä se kuitenkaan ihan kivuton prosessi ole...

En mitenkään ihastunut tähän mutta ärsyttävyys teki tästä kuitenkin varsin mielenkiintoisen kokemuksen, Gercke ei halua lukijan viihtyvän ja niin näkökulmahenkilön epämiellyttävyyden (joka ei ole mitään sympaattista renttuutta) tuottama ristiriita on kiinnostavaa.
Ja myönnän että haluaisin kuulla mitä muutamat tutut lähiöromanttiset vasemmistoaktiivit ajattelisivat tästä kirjasta, terveisiä vain sinne Kontulaan...

Helmet-lukuhaasteessa tällä kirjalla ei oteta kohtaa 24. Kirjassa selvitetään rikos, tämä ei ole sellainen dekkari. Ihan äänteellisellä, vaikkei sisällöllisellä, tasolla tämä sopisi kohtaan 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis mutten taida sitä silti siihen laittaa...(alkukielinen nimi Kinderkorn viittaa samaan lapsien ja raa'an viinan yhteyteen mutta mietin onko se myös kääntynyt viittaus Stephen Kingin Maissilapsiin...)

14.3.17

Hella Haasse - The Black Lake

 

Esikoisromaanissaan Hella Haasse sijoittuu pääosin toista maailmansotaa edeltäviin vuosiin Alankomaiden Itä-Intiassa (nykyisessä Indonesiassa): kertoja on hollantilaisen teefarmin omistajan ainoa poika joka paras ystävä lapsuudesta asti on paikallisen perheen poika Oeroeg, ja kertojan ja Oeroegin elämä kulkee pitkään osin samoja polkuja mutta samalla selvästi erottuvia...ja lopulta kun kertoja, opiskeltuaan muutaman vuoden Alankomaissa, palaa toisen maailmansodan jälkeen Jaavalle, tekee kasvava itsenäisyysliike ja Oeroeg sen mukana selväksi että kertoja ei ole enää tervetullut saarelle jota tämä ajatteli kodikseen...

Kirja on rakenteellisesti varsin suoraviivainen kasvuromaani ja kieleltäänkin kikkailematon; ilmeisesti tätä luetaan paljon myös kouluissa Alankomaissa (ja jos kirjoittaisin hollanniksi, tulisi tänne varmaan hakuosumia "Oeroeg juoni"-varaatioilla...)
Kolonialismista kuitenkin on puhe, ja kun kertojana on kasvava eurooppalaisten lapsi niin kokemukset ovat ristiriitaisia: kertoja on eittämättä aidosti Oeroegin ystävä, hyvää tarkoittava ja suhtautuu kasvuseutuunsa kotina, mutta myös aika naiivi suhtautumisessaan ympäristöönsä ja vaikka onkin Oeroegin ystävä, ei kuitenkaan kovin hyvin ymmärrä tämän kokemuksia toisella puolen juopaa (samalla kertoja kuitenkin pitää erästä toista henkilöä kirjassa naiivina...)
Kertojan kokemuksiin sopivasti paremmin kuvataan myös muita eurooppalaisia natiivien jäädessä etäisemmiksi, kertojan isä on etäisen muodollinen ja koulutoverit tietävät kolonialistis-rasistisesti olevansa parempia mutta sillai leppoisan itsestäänselvästi, toisaalta kotiopettaja Gerard on niin ihastunut luonnontutkimukseen että vähät välittää sosiaalisista konventioista ja Lida taas on äidillinen idealisti...sinänsä ilmeistä pahuutta tässä ei harrasta kukaan mutta samalla tulee selväksi että "ei synny rakkautta ilman oikeutta", yksilöiden hyvä tahto ei poista kolonialismin kaltaisten epätasa-arvoisten rakenteiden ongelmia.

Tavallaan tästä tuli mieleen myös nykyisemmät keskustelut mm. kulttuurisesta omimisesta ja muista valtaväestön ja vähemmistöjen suhteiden piirteistä, valtaväestön edustaja voi yksilönä olla kuinka ystävällinen ja hyvää tarkoittava tahansa, mutta ei silti ymmärrä toisessa asemassa olevan yksilön kokemuksia...

Lukuhaasteiden kannalta tämä oli erinomaisesti kombottava kirja: kirja sopii sekä Frau, Signora & Bibi
että Muuttoliikkeessä -haasteeseen, ja avaapa myös Kaakkois-Aasiaan keskittyvän Kukko kainalossa -haasteen. Helmet-haasteessakin sopisi pariin kohtaan, otan tällä kohdan 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis (ainakin minun silmääni tuo estetiikka miellyttää).

12.3.17

Adelbert von Chamisso - Varjoa vailla

 

Kannessa lukee "kuvitettu novelli" mutta kyllä tämä on pienoisromaani, reilu sata sivua ja jaettu lukuihin...

Kirjan kertoja Peter Schlemihl vierailee erään tuttavansa luona, ja kiinnittää huomiota tuttavansa seurueen liepeillä olevan harmaapukuisen miehen. Kun seurueessa eräs henkilö loukkaa kätensä, on miehellä tarjota taskustaan laastari, ja kun seurue haluaa pysähtyä hetkeksi puistossa, mies kaivaa taskustaan maton jolla naiset voivat levätä...ja ison teltan suojaamaan, ja pari hevostakin löytyy taskusta. Kukaan muu seurueesta ei kiinnitä asiaan sen kummempaa huomiota, ja sitten mies ehdottaakin Peterille pientä kauppaa: Peterin varjo kiinnostaa miestä, mitä hän haluaisi vaihdossa?
Peter vaihtaa varjonsa Fortunatoksen kukkaroon, josta löytyy rajattomasti kultaa, mutta pian vaihtokaupan jälkeen huomaa että ihmiset tapaavat suhtautua kovin epäluuloisesti, vihamielisestikin, mieheen jolla ei ole varjoa...

Adelbert von Chamisso on 1800-luvun saksalaisromantikkoja ja jonkin verran tästä tulee mieleen Goethen Faust (arvaatte varmaan kuka harmaapukuinen mies on?), joskin kun tämä on alunperin lapsille tarkoitettu, tarina kerrotaan faabelimaisemmin. Mutta on tässä kuitenkin myös karuutta, ja varmaan heijastelee myös Chamisson omia kokemuksia, tämä kun on alunperin ranskalainen vaikka Saksassa ison osan elämästä viettikin, ja tästä tuli ulkopuolisuutta jota päätyy kokemaan myös Peter Schlemihl (suomentaja Hemminki Karjalaisen esipuhe tarjoaa lyhyen kuvauksen Chamisson elämästä). Ja miten sitten tuohon kirjan loppuun pitäisi suhtautua...

Symppis kirja tämä kuitenkin on, ja Helmet-haasteessa tämä sopisi ehkä kohtaan "muun alan ammattilaisen kirjoittama kirja" (Chamisso oli myös ansioitunut botanisti, ja tähänkin puoleen muuten viitataan kirjassa) mutta laitan nyt kuitenkin kohtaan 31. Fantasiakirja.

11.3.17

Julya Rabinowich - Splithead

 

Kirjastonhyllystä pengottua "mitäs Frau, Signora & Bibi -sopivaa kirjallisuutta löytyy".
Mischka on seitsemänvuotias kun venäjänjuutalainen perheensä muuttaa Neuvostoliitosta Itävaltaan, ja muutos on tietysti raju, vaatien sopeutumista uuteen elämään (jossa eri perheenjäsenet onnistuvat kuka mitenkin) ja yhteyksien katkeamista entiseen kotimaahan jääneisiin sukulaisiin ja ystäviin (kirjeet eivät oletettavasti päädy perille, ainakaan niihin ei vastata), ja kerrottava aikaskaala on pitkä, aikanaan Mischkakin on aikuinen ja pienen lapsen äiti ja Neuvostoliittokin hajoaa ja rajat aukenevat...

Aika paljon taitaa Julya Rabinowich käyttää omia kokemuksiaan (syntyi Leningradissa 1970, muutti Wieniin 1977, vanhempansa olivat taiteilijoita...ja kirjoittaa siis saksaksi) ja minäkertoja Mischkan hankaluuksista huolimatta kerronnassa on kyllä myös itsetietoista huumoria, mutta maastamuuttajan (erityisesti sellaisen jolla ei ole paluuta lähtömaahan) kokemus tulee kyllä eletyn oloisesti läpi. Pidin myös siitä kuinka arkista kokemusta väritti myös satujen ja myyttien taso, entisen kotimaan kulttuuri seuraa näkymättömänä ja myös sen kautta nykyhetkeä tarkastellaan...
Minäkertojan seassa oli myös kappaleita jossa kertojana on joku muu kuin Mischka mutta usein oli aika vaikea pysyä mukana kuka, oliko Mischkan vanhempia vai isoäiti Ada vai näkymätön tunnevampyyriolento Splithead vai onko noilla paljon eroa (muidenkin perheenjäsenien elämänvaiheita käsitellään kohtalaisen paljon ja kaikissa ei aina pysynyt mukana)...sen tajunnanvirtaisemmat osiot kävivät usein vähemmän mieluisiksi. Samoin jälkipuolella kun aika kului aika haipakkaa niin Mischkankin kerronta karkasi turhan usein tajunnanvirraksi josta en niin pidä...

She lends me her high-heeled boots that are two sizes too big for me.
I slip and slide behind her on the way to the ice-cream parlour.
Later, she will be a model.
Not long after that, she will be miserable as sin, withered and alone.
She will trade her red shoes for an old, dog-coloured cardigan.
But here, now, in the bright, glass-walled ice-cream parlour, we're in a good place. She cheers me up. We shovel down dumplings filled with raspberry sorbet and covered with poppy seeds, smear patterns of sauce round the white plates and complain about our mothers.
Hers is cold and beautiful, like my mother, but meaner.
While she is still battling the wicked queen, I have long ago hidden myself away in the forest of my excess weight, where I am hoping a helpful hunter will find me. 

Hankala kirja, noin puolesta pidin, noin puolesta en niin paljoa, ja nuo osiot olivat jakautuneet pitkin kirjaa (parempi osa painottuneena tosin alkupuolelle). Jos Muuttoliikkeessä-haaste kiinnostaa niin tämä on kyllä erinomaisen sopiva siihen.

9.3.17

Hermann Hesse - Ihmeellinen viesti toiselta tähdeltä ja muita tarinoita

 

Kolmas Hesse vuoden sisään, ja tuntuu että tuotantonsa parissa tullee jatkettua, ehkä seuraavaksi vaihteeksi romaanejaan.

Tämä Aarno Peromiehen suomennos on nimensä mukaisesti yhdeksän tarinan mittainen kokoelma, nimittääkö näitä sitten novelleiksi vai saduiksi vai miksi. Saduiksi (Märchen) Hesse näitä itse kutsuu ja sieltä näissä ammennetaan, vaikka lastensatuja nämä eivät olekaan (vertailukohdaksi nostan taas Leena Krohnin jossain Oofirin kullan tienoilla, runollismaalailevaa filosofista spefiä).

Aikuisten satuihin muotona ehkä viittaa myös aihe jonka huomasin muutamassa kertomuksessa: henkilö oli tehnyt pitkän matkan (kirjaimellisesti tai kuvaannollisesti), mahdollisesti umpikujaan ja palaaminen entiseen on välttämätöntä, että voi taas jatkaa...kehoitetaan ehkä siis myös lukemaan taas satuja, muoto ja sisältö saatetaan yhteneväiseksi.

En lähde yksittäisiä tarinoita sen enempää puimaan, osasta pidin enemmän (nimitarina, Augustus, Iiris, Faldum), osasta en oikein saanut tolkkua (Unisarja, Vaikea tie) ja ei tämä nyt niin suurta vaikutusta tehnyt kuin vaikka Matka aamun maahan, mutta hyvä kun luin.

Novellihaaste etenee yhdeksällä, kokonaismäärä siis 143, ja Helmet-haasteesta otan kohdan 41. Kirjan kannessa on eläin (niminovellin suuri lintu).