24.6.17

Tirso de Molina - The Last Days of Don Juan

 

Kun joku vuosi sitten katsoin Mozartin Don Giovanni -oopperaa niin jossain vaiheessa hoksasin että niin tosiaan, tämähän on opera buffa: jotenkin öisen lavastuksen synkkyys, murtuneiden sydämien ja kunnioiden katkeruus ja päähenkilön vajoaminen helvettiin ankarien moraliteettien saattelemana saivat ajoittain moisen unohtamaan...

Tirso de Molinan näytelmä 1600-luvun alkupuoliskolta (tarkasta vuodesta on epäselvyyttä ja ilmeisesti myös näytelmän kirjoittajasta on epäilyksiä...), Sevillan veijari ja kivinen vieras, kertoo jotakuinkin saman tarinan: nuori aatelismies Don Juan viettelee neitsyitä koska se on kivaa, seurauksista välittämättä, tappaa yhden nuoren naisen isän, myöhemmin pilkkaa tästä tehtyä kivipatsasta, kivipatsas tuleekin vierailulle Don Juanin luo ja tempaa tämän helvetin syövereihin, jälkikatselmuksessa kaikki muut saavat toisensa.
Ja sävy on vielä koomisempi: aloitetaan suoraan toiminnasta, tapahtumat etenevät äkkiväärää vauhtia ja kaikki henkilöt puhuvat pisteliään humoristisesti.

Catalina: Your poor father. He was upset.
Don Juan: The old always cry. It's all they have left. Come on - it's getting dark. Time to find the Marquis!
Catalina: You mean you're throbbing for his woman. Why don't they see you coming? Why don't they scent you're on heat? You're a locust who preys on virginity; you gobble up girls like fresh corn. You should have a warning sign, written in your britches: "Caution: Deflowerer of maids. Do not be fooled by this man's name, he's the greatest cheat in the whole of Spain!"
Don Juan: I like that. Very catchy.
They exit.

Ottaen huomioon, että tämä on varhaisin dramatisointi Don Juanin tarinasta, päähenkilö pyyhältää esiin ja läpi näytelmän kuin luonnonvoima. Hahmona täysin monomaaninen, läpeensä häikäilemätön ja moraaliton, ja naiset joita Don Juan haluaa lankeavat vauhdilla (näytelmä ei muissakaan vaiheissaan hidastele joten myöskään viettelyihin ei käytetä turhia aikoja). Tämä tietysti myös oikeuttaa sijainnin klassisessa jaossa komedian puolella: lopussa pariskunnat saavat onnellisesti toisensa ja paha saa palkkansa niinkuin pitää, tätä asetelmaa ei hetkauta se, että paha sattuu olemaan näytelmän nimi- ja päähenkilö.
Ja tietysti Don Juan hahmona, yksioikoisuudestaan huolimatta mutta ehkä luonnonvoimuuden vuoksi, on jäänyt elämään lukuisina eri versioina, ja tällä versioiden lukuisuutena ja menestyksenä tämän näytelmäversion sovittaja Nick Dear perustelee varsin vapaata käännöstään. Tarina on tietysti sama, mutta esim. Don Juanin palvelija Catalinon on vaihtunut naiseksi, Catalinaksi, ja puheissa käytetään kyllä brittiläistä puhekielisyyttä runsaasti hyväksi...

Ripio: Well, if you was me, I would not let myself be driven half mad by some bird I was in love with who loved me back in return with compound interest. If she was cool - if she was giving you the elbow - if she looked the other way when you came by and gobbed at passing children - I might counsel flattery, presents and sleepless nights strumming your guitar. However, if you worship her and she worships you, don't much about, get married.
Octavio: Fool! Where's the romance in that! Weddings are for slaves and washerwomen.
Ripio: Nothing wrong with a nice wet washerwoman. Spreading out her laundry in the sun. Scrubbing her smalls in a steam-bath. Kind and generous people, do anything for a bloke in need. Not like some I could mention.

Kuten toisessakin lukemassani aikakauden espanjalaisnäytelmässä, on tässäkin tietysti moraalis-uskonnollista pointtia: jossain vaiheessa Jumalan armo kääntyy oikeudeksi, ei kannata luottaa siihen että nyt voi elää kuin pellossa, pyyhitään sitten joskus nykyiset synnit katumuksella ja ripillä pois, paskiaisia odottaa helvetin tuli.
Mutta Don Juanin hahmoon ja tarinan draamaan eittämättä myös kuuluu että katumusta ei osoiteta, ja lopussa käy huonosti: kummankin poisotto heikentäisi draamaa.
Leena Krohnin Umbrassa sivuhenkilönä esiintyvä Don Giovanni on tietysti päässyt pakoon kivistä vierasta, mutta kohtalona on rappeutunut vanhuus Suomessa niin että kaikki sekin mikä olisi antanut aihetta katumukseen on haihtunut...ristiriidan banaalius häiritsee Umbraa, ja toisaalta, eipä kai tuokaan mikään onnellinen loppu ollut.

21.6.17

Susanna Tamaro - Kulje sydämesi tietä

 

Kun kirjan ensimmäisillä sivuilla on viittauksia Pikku prinssiin niin kirjan nimen henkimän estetiikan kera aloin huokailla syvään, että onko tässä sitten taas luvassa rasittavan latteaa teepussifilosofiaa.

Susanna Tamaro kuitenkin skarppaa jonkin verran. Kirja (suom. Leena Taavitsainen-Petäjä) on isoäidin laatimia päiväkirjamuotoisia merkintöjä, jotka on kuitenkin tarkoitettu tyttärentyttärelle, joka on tuolloin toisessa maassa: isoäiti Olgan terveys rapistuu ja kuolema odottelee jo, ja suhde tyttärentyttäreen on ollut hieman ongelmallinen (samoin kuin nyt jo kuolleeseen tyttäreen), ja näissä merkinnöissä Olga avaa omia taustojaan, mitkä olivat suhteensa omiin vanhempiinsa, puolisoonsa, tyttäreensä jne, ja tämä oma tarina onkin kirjan ydin.

Filosofointia, ja osa siitä latteaa, toki on mukana, mutta sitäkin värittää kertojan luonne, tietty suorapuheisuus ja toisaalta välittyvä näkemys että ei tämä Olga nyt niin ihastuttavan viisas ja hyvä ollut, joskus hyvinkin kyseenalainen. Ennemminkin kiinnostava oli kuinka piirteet, suhteet ja ongelmat välittyvät sukupolvelta toiselle, joskus samoina ja joskus vastareaktioina, Olgan hankaluudet oman äitinsä kanssa (ja innokkuus syyttää tätä) heijastuvat Olgan tyttären hankaluuksina (ja innokkuutena syyttää tätä) ja ilmeisesti myös tyttärentyttären...tämä viesti tyttärentytärelle on ehkä vähän epämiellyttävää ("tulet sekaisin olevasta suvusta ja luultavasti toistat itsekin samat virheet") mutta ehkä sitten kuitenkin tarpeellista.
Tuon ympärillä oli sitten niitä "seuraa sydämesi ääntä"-juttuja, populaareja fiilistelyjä, ihan tarpeeksi, kiitos vaan.

En nyt mitenkään ihastunut tähän, oli se parempi kuin pelkäsin ja ihan leppoisasti luettava mutta ilman Frau, Signora & Bibi -haastetta en olisi varmaan tähän tarttunut eikä sekään nyt niin suuri menetys olisi ollut...

17.6.17

Alexandra Berková - Magoria

 

Hmm hmm hmm.
Varsin merkillinen oli tämä Alexandra Berkován kirja (suomennos ja loppusanat Eero Balk), satumaista allegoriaa kerrottiin proosarunouden keinoin. Alaotsikko kirjalle on "tarina suuresta rakkaudesta", ja kirjan läpi kulkeva juonne onkin Kalvosiiven ja Yrjänän rakkaus, joka päätyy kuitenkin ongelmiin kun Yrjänä katoaa, Kalvosiipi sitten vaeltaa seurasta toiseen etsimässä Yrjänää ja sitten kun tämän löytää niin...
Toisena isona tarinana on Jotaarkan nouseminen yhteiskunnan poliittisessa arvoasteikossa kun aiempi naisyhdistyksen johtaja Janinka katoaa.

Kirja on kirjoitettu kommunistisen Tsekkoslovakian vedellessä viimeisiään vaikka se vasta 1991 julkaistiinkin ja kolme vuotta myöhemmin ilmestyi suomeksi, ja, no, se on luonnollisesti kirjan aiheena (Magoria on maan nimi, suomeksi ilmeisesti lähellä olisi "Hölmölä"). Kerrontaa kuitenkin lainaillaan enemmän satuperinteestä, kiin kansansaduista kuin taidesaduistakin: läheinen yhteys oli Andersenin Lumikuningattareen, ja tätä lukiessa päässä kummitteli myös Pessi ja Illusia ja jotenkin mielikuvani Jotaarkasta näytti kovasti muumien Vilijonkalta (ja kirjailija ajoittain puhuttelee lukijaa "rakkaat lapset", vähän kuin Vaculikin Marsut, ja onhan Tsekkoslovakia ollut mm. lastenanimaatioiden merkkimaita).
Kerronta on tosiaan lähinnä proosarunoutta, eli osin aikamoista "mitäköhän minä oikein tässä luen"-vetoa ja osin ilahduttavan kauniita ilmaisuja (ja mukana on puhutun kielen klangia, eli tämä voisi kuulostaa hyvältä ääneen luettuna). Kääntäjä Balk ei oletettavasti ole alkutekstille orjallisen uskollinen vaan nimenomaan suomentaja.

Tällaisiin teoksiin inspiroi Frau, Signora & Bibi -lukuhaaste.

Niin: Jotaarkka haaveilee nousevansa Liejukauno Tonkion rinnalle, ja se, että häntä on mahdoton tuhota, olisi myös Jotaarkan rauhan tae. Jotaarkka aavistaa jotenkin, että Tonkio ja hän - että he kaksi yksinkertaisesti - eh, voimakkaita tunteita on vaikea ilmaista sanoin - että he yksinkertaisesti kuuluvat yhteen, no - ja tulihan se sanotuksi. Jotaarkka lehahtaa purppuraiseksi: niin: Tonkion rinnalla hän punastuu kohti korkeampia päämääriä...
*
Erotamme aikamme modernissa ajattelussa kolme perussuuntausta, nimittäin: kenoon, hyssynmyssyyn ja alakautta koukaten:
teesi: ihminen oppii virheistään.
antiteesi: yksikään oppinut ei ole tipahtanut taivaalta.
synteesi: joka erehtyy, on oppinut, pääsee taivaaseen eikä tipahda.
(ennen kuin professori ehtii loppuun asti, hänet nappaa nokkavarpunen)

15.6.17

Lucius Apuleius - Kultainen aasi

Antiikin romaanien harvalukuisesta mutta olemassaolevasta joukosta tämä Apuleiuksen teos lienee kuuluisimpia, ja varhaisin latinankielinen esimerkki (suomennos J.A.Hollo)
Tarinana tämä on polveilevan episodimainen: kertoja Lucius saapuu kaupunkiin ja sattuu hassuja tapahtumia, sitten hän uteliaisuuttaan haluaa nähdä taikuutta ja muuttuukin aasiksi, ja sitten vasta hassuja alkaakin tapahtua joko itselle, tai sitten osuu paikalle kun joku kertoo juttua, eli sisätarinoita riittää. Tiedossa on että ruusuja syömällä muuttuisi takaisin ihmiseksi mutta eihän nyt liian helposti sopivia ruusuja löydy, sitä ennen vaihdetaan omistajaa monta kertaa.

Periaatteessa jonkinlaista henkistä kehitystä monenlaisten koettelemusten kautta Lucius saa, mutta yleisluonne on kuitenkin sen verran satiirinen, että liian moraaliseksi ei mennä. Siinä missä aiemmin lukemassani Kallirhoessa on jonkinlaista kokonaisuuden pyrkimystä, tämän episodiluonne ja satiirisuus viittaa enemmän myöhempään veijariromaanien joukkoon, jotka luultavatsi ovat vaikutteita ottaneet, niin Lazarillo de Tormes kuin lukemani Alain-René LeSaget. Myös Boccaccio lainaili joitain juttuja Decameroneen ja Shakespearekin mahdollisesti tämän teoksen tunsi...kirjan keskellä oleva laaja sisätarina Eroksesta ja Psykhestä on myös itsenäisenä tunnettu.

Renessanssin jälkeiset vuosisadat ovat sen sijaan suhtautuneet teokseen hieman epäluuloisemmin, kun runsaan maagisen aineksen ohella jutut yltyvät usein aika roiseiksi, sen verran että nykylukijoistakin herkemmät voivat suhtautua varauksella (olisin siis voinut säästellä teosta paitsi klassikkohaasteeseen myös pride-viikolle).
Hauska teos tämä kuitenkin on.

13.6.17

Rex Stout - Puuttuva lenkki


Nämä Rex Stoutin kirjat ovat oikein rattoisia dekkareita luettavaksi silloin tällöin, tämä on viides lukemani ja tähän mennessä teokset ovat olleet varsin tasalaatuisia (ja sallivat sarjan lukemisen lähes satunnaisessa järjestyksessä, tämä on taas alkupäätä, kolmas Nero Wolfe -kirja), vaikken näitä useampia haluaisikaan lukea peräkkäin.

Tällä kertaa muuan firman pomo pyytää Nero Wolfea selvittämään firmassaan tapahtunutta huomattavan rahasumman katoamista, pääepäiltynä nuori sähkevirkailija Clara Fox. Mutta esiselvitysten aikaan viehättävä neiti Fox tuleekin Wolfen luo ja haluaa palkata tämän selvittämään toista juttua, 40 vuoden takaista merkillistä velkajuttua...Wolfe punnitsee tilannetta hetken ja ottaa neiti Foxin asiakkaakseen, ja tästä alkaakin sitten varsin monimutkaiseksi yltyvä rikossarja jossa hyvinkin erilaiset tapahtumat liittyvät yhteen...

Sarjan perusasetelma on paikallaan, Nero Wolfe oleskelee kotonaan ja pyörittää sieltä käsin tapahtumia, kirjan kertoja Archie Goodwin hoitaa tai delegoi ison osan jalkatyöstä, ja kirjan nautittavinta osuutta ovat juuri näiden kahden persoonan yhteispeli ja hyvät henkilöhahmot muutenkin: juoni yltyy tässä tavallista monimutkaisemmaksi ja toisaalta epäilyni kohdistuivat kyllä myös oikeaan henkilöön, joskin loppunäytöksessä toki on selvitettävää tarkalleen mitä tapahtui ja miten se osoitetaan (Wolfe sopii luontaisesti tuollaisiin parlour sceneihin, koska ei koskaan kovin kauaksi parlourista poistu).

Tämä oli ensimmäinen Stout jonka luin suomeksi, aiemmat englanniksi, ja, no, alkukielellä olen pitänyt tuosta Archie Goodwinin hivenen naljailevasta, idiomaattisesta puheesta joka pysyy kuitenkin pääosin ymmärrettävänä, ja toisaalta tuontyyppinen kieli alkaa nopeasti tökkiä suomennoksissa, minusta sitä on todella vaikea saada kuulostamaan luontevalta. Joten olen liian niuho Reijo Kalvaksen käännökselle (mukana on myös muutama hämärä fraasi jossa jäin ihmettelemään mitäköhän ne tarkoittivat tai miten sanottiin alkukielellä...). Ja takakannen kirjoittajakin laittaa omiaan, "syvässä etelässä tapahtunut brutaali lynkkaus" = toteuttamatta jäänyt hirttotuomio Nevadassa.
Lisää Stoutia tullen lukemaan kun taas huvittaa, mutta taidan keskittyä lukemaan niitä englanniksi.

Sopivasti ajoitettu kirja dekkariviikolle, ja sainpahan viimein Helmet-lukuhaasteeseen kohdan 24. Kirjassa selvitetään rikos.

12.6.17

Lucius Shepard - Kalimantan

 

Barnett, kaakkois-Aasiassa asuva britti (Kalimantan on Borneon saaren Indonesialle kuuluva osa) kertoo tarinaa MacKinnonista, amerikkalaisesta joka on Kalimantaniin saapunut öljy-yhtiön leipiin mutta kun tämä sotkeentuu myös huumekauppaan niin Barnett, jonkinlaisesta säälistä, toimittaa tämän piiloon sisämaahan.
MacKinnon ravistaa edellisen huumeriippuvuuden pois mutta tutustuu paikallisten tarjontaan ja kehittää edelleen voimakkaampaa versiota yhdestä, mutta tämä rohto tuokin ihan uudenlaisen kosketuksen henkimaailman kanssa...

Lucius Shepardin scifi-fantasia-teoksessa (suom. Eero Mänttäri) viittaillaan Conradin Pimeyden sydämeen mutta happoisempana versiona, ja kun osin vaellellaan myös muuttuvassa ja erikoisessa henkimaailmassa ja liittoumat ja vihollisuudet henkilöiden välillä (joihin kuuluu myös hollantilainen Tenzer ja paikallisen naisshamaanin henki) ovat kovin epävakaista ja muuttuvaista sorttia. Ei siis kirja selkeyden rakastajille, ja muutkin joutuvat ehkä antamaan joissain kohdissa mennä että asioita nyt tapahtuu, mutta noin suunnilleen tästä kyllä juonikuvio löytyy, ja ehkä ainesta laajemmillekin pohdinnoille.
Yksi ajatus jota pyörittelin oli kuinka Shepard kommentoi siirtomaavaltoja, edustettuina ovat alueella toimivat vanhemmat britti ja hollantilainen ja nuorempi amerikkalainen (ranskalaiset, espanjalaiset, kiinalaiset ja japanilaiset on jätetty sentään pois) ja natiivi-waidanin ohella nämä päätyvät myös edustamaan omia kansallisuuksiaan...
En nyt mitenkään ihastunut mutta kivuttomasti luettava tämä kuitenkin oli (kun ei liikaa joka yksityiskohtaan tarttunut).

Kirjasta on blogannut myös Mikko, ja tapahtumapaikkansa puolesta tämäkin sopii Kukko kainalossa -lukuhaasteeseen.

11.6.17

Kesäretkellä Kuopiossa

Terveisiä aurinkoisesta Savosta!
Paikalliset kirjabloggarit kutsuivat kesävierailulle, ja kun matkat sain järjestettyä niin pitihän lähteä, kun viimeksi Savon suunnalla olen ollut joskus opiskeluaikoina...
Lähdettiin Arjan kanssa aamuseitsemän tienoilla Helsingistä matkaan, säätila oli jo lupaavan kesäinen ja oli sitä melkein koko matkan ajan (jossain Heinolan tienoilla oli vähän sadetta ilmassa). Matkanteko sujui reippaasti, kahdentoista aikaan ylitetään Kuopion raja, ja 12.15 löydämme sovitulle tapaamispaikalle Ison hautausmaan parkkipaikalle, joita meitä jo odottaa Amma, Tuulevi ja kirjailija Marja-Sisko Aalto (Joanna liittyi joukkoomme vähän myöhemmin).

Ensimmäinen vierailukohde on Minna Canthin hauta, jonne jätimme kukkatervehdyksen.

Retkeä jatkettiin Canthin seurassa: sää oli mitä suosiollisin joten aseutuimme Minna Canthin puistoon piknikille.


Täällä otettiin virtuaaliyhteys Antti Heikkiseen, joka oli sen verran kiinni Tuntemattoman sotilaan teatteriharjoituksissa ettei paikalle fyysisesti päässyt, mutta kertoi näytelmästä ja muista tekemisistään, myös tulevasta kirjastaan Mummosta (kuulemma kunnianosoitus vanhemmalle suomalaiselle maalaisnaiselle).


Tämän jälkeen Marja-Sisko Aalto kertoi omista kirjoistaan, historiallisista murroskohdista juontuvista dekkareista, Lapin sodasta tai Karjalan ortodokseista 1500-luvun lopulla (kun aikaisemmin olen merkkivuotena kaipaillut reformaatioon liittyviä kaunokirjoja, niin ilmeisesti Ikoni aiheesta ammentaa. vaikka nykyaikaan sijoittuva dekkari onkin). Ja vähän kaikesta muustakin, keskustelu vaelteli leppoisasti puistossa istuskellessa.

Piknikiltä siirryttiin syömään (nälästä ei siis reissulla kärsitty) kirjallisuushenkisesti Isä Camillo -ravintolaan, jossa bloggaajajoukkoon liittyi seuraava kirjailija, Marko Kilpi.



Puheena oli tuore Undertaker jossa kirjana on kuitenkin tv-sarjan rakennetta, kirjojen ja tv-sarjojen kirjoittaminen ja kustantaminen (ja konsultit, ne konsultit) ja muut rönsyilevät aiheet: niin Kilven kuin Aallon kanssa aiheiksi tulivat luonnollisesti myös kirjailijuuden ja toisen ammatin, poliisin tai papin, yhdistyminen. Juttua riitti täälläkin, ja ruokakin oli hyvää.

Ilma alkoi iltapäivällä käydä jo hieman hautovaksi, kun aloimme valua kohti linja-autoasemaa: matkalla käytiin vielä pikaisesti yksillä ja sitten Onnibussin kyytiin kello kuudeksi, ja takaisin kotia kohti: Kampissa oltiin hieman yhdentoista jälkeen illalla, ja vaikka väsyneenä tunsikin matkustelleensa, niin reissu oli mitä parhain: kiitos Amma ja Tuulevi järjestelyistä, Arja ja Joanna seurasta, kirjailijat kiinnostavista jutteluista ja Kuopio viehättävästä miljööstä ja hyvästä säästä. Toivottavasti näemme taas ensi vuonna.

(nyt lähden seuraavalle piknikille, kesäkuun viikonloput ovat aktiviteetteja täynnä)

8.6.17

A.E.Ingman - Rimpisuon usvapatsas

 

Kovin laaja ei ole Alfred Emil Ingmanin tuotanto, neljä kirjaa vuosilta 1915-17 ja tämä esikoinen ilmestyi kun kirjailija oli jo hyvän matkaa päälle viisikymppinen, mutta jonkinlainen asema suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa kuitenkin löytyy (huomasin että SKS on kymmenisen vuotta sitten julkaissut uusintapainoksen tästä alkuperäisessä kieliasussa, tähän NTK-painokseen ja sen uusintapainoksiin on kieltä korjaillut Pentti Huovinen: Ingman kirjoitti suomeksi vaikka olikin varsinaisesti ruotsinkielinen).

Kirjana tämä ottaa hieman vaikutteita Robinson Crusoesta, vaikka Lappiin sijoittuukin: pääosassa aikuisuuden kynnyksellä olevat pojat Matti ja Jussi kuulevat tarinaa laajan Rimpisuon yllä leijuvasta merkillisestä sumupilvestä, ja alueen kuuluisasta vaikeakulkuisuudesta huolimatta päättävät lähteä katsomaan miten sellainen voi muodostua olosuhteissa joissa ei sellainen pitäisi olla mahdollinen, ja jatkavat sitten maailmalle töihin...mutta kun Rimpisuon keskellä oleva saari vaikuttaa kiinnostavalta ja mukavaltakin niin päättävät jäädä asuttamaan sitä ainakin tulevaksi vuodeksi, ja loppuosassa kirjaa sitten eletään erämaassa ja tutkitaan seutuja (mm. sen usvapatsaan syntyä).

Jos syvällistä psykologista otetta kaipaa niin suosittelen enemmän suunnilleen mitä tahansa muuta kirjaa, tässä päähenkilöillä on nimet eikä sitten paljoa muuta, ja keskeisimmällä sivuhenkilöllä, vanhalla ukolla joka suosta ja patsaasta kertoo, ei ole edes nimeä: tässä kirjassa keskitytään olennaiseen, eli Erämaassa Seikkailemiseen, ja siihen kuuluu sellainen mutkaton toveruus mitä tässäkin kirjassa kuvataan. Erämaakirjallisuus näin runsaalla painotuksella ei ehkä ole suosikkiaiheitani, mutta...

Näkemämme ei voinut olla todellista; sen täytyi olla uusi ansa, vaarallisempi kuin mikään aikaisemmista. Jos pakenemme emmekä yritä päästä selville tuollaisista kielletyistä salaisuuksista, voimme ehkä pelastua hengissä, kunhan vain purjehdimme ensi tilassa tästä taikasaaresta.

Ingman kehittelee kyllä hyvin merkillistä paikkaa tästä Rimpisuosta, joten vaikka kirja on monella tapaa hyvin, no, konkreettinen, on sen realismi varsin joustavaa. Anakronistisesti kirjan aikana mieleen tuli että tässähän on aika mallikas pohjustus H.P.Lovecraftin tyypillisille Cthulhu-tarinoille, minä hetkenä hyvänsä suosta nousee shoggotheja tai saaren luolasta Shub-Niggurathin palvontapaikan luota löytyy Necronomicon...nämä eivät tässä muodossa tietenkään aktualisoidu, mutta kovinpa vihjaa Ingman, kovinpa vihjaa. Myöhemmän kulttuurikerrostuman läpi tämä vanhempi teos kyllä näyttää hieman erilaiselta (enkä pitäisi lainkaan mahdottomana, että Suomeen sijoittuvia Cthulhu-tarinoita kirjoittaneet S. Albert Kivinen ja Boris Hurtta olisivat Ingmaninsa lukeneet, pitäisi ainakin).

5.6.17

Olga Tokarczuk - Alku ja muut ajat


Poimintoja kirjastosta Frau, Signora & Bibi -haasteeseen liittyen, Olga Tokarczuk on ilmeisen arvostettu puolalaiskirjailija ja ensisilmäys teokseen vaikutti kiinnostavalta (suom. Tapani Kärkkäinen).

Ja olihan se. "Alku on paikka maailmankaikkeuden keskipisteessä", kertoo alkulause, ja tämän puolalaiskylän ja muutaman sen asukkaan vaiheita seurataan sitten usean vuosikymmenen ajan: kirja alkaa 1914 ja päättyy jonnekin vuosisadan loppupuolelle. Mylläri Michal viedään tsaarinarmeijaan ja vaimonsa Genowefa jää Alkuun odottamaan lasta, ja kirjan lopussa tytärentytär Adelka, aikuinen nainen, vierailee Alussa.
Historia tietysti kulkee kylän läpi vaikka kirjassa ei niin paljoa ulkopuolella käydäkään, kylällä on rajansa ja niillä vartioivat enkelit...mieleen tulee nopeasti Macondo Gabriel Garcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyydessä, myös tavassa jossa Tokarczuk sekoittaa myyttistä aineistoa, kansanuskomuksia, kristillisiä legendoja ja filosofiaa historiaansa (henkilömäärä pysyy kuitenkin pienempänä ja suku lineaarisempana eli sen puolesta kirja etenee selkeämmin). Mieleen tulevat myös jotkut lukemani legenda-aineistoa hyödyntävät kirjailijat kuten Selma Lagerlöf tai Gottfried Keller...
Kirja koostuu lyhyistä luvuista, kunkin otsikkona kyseinen näkökulmahenkilö ("Genowefan aika", "Misian aika", "Linnanherra Popielskin aika", "Tähkän aika", "Pahan miehen aika" mutta myös "Alun aika", "Misian enkelin aika", "Sienirihmaston aika", "Jumalan aika"...) ja kuten lukujen nimistä voi päätellä, on ajan kulku ja vaikutukset hyvin keskeinen teema, tavallaan on merkillistä että Genowefan ja Adelkan välissä on vain yksi sukupolvi ja toisaalta

Miellyttävä teos, kun Tokarczukilta on pari muutakin kirjaa näköjään suomennettu niin pitää niitäkin katsoa. Helmet-lukuhaasteeseen tämä on 26. Sukutarina, ja kirjaa on luettu muuallakin.

3.6.17

Barbara Pym - Some Tame Gazelle

 

Leppoisasti etenee Barbara Pymin tuotannon lukeminen, blogattuna tämä on kuudes ja niitä edeltäviä kolme (Excellent Women, No Fond Return of Love ja An Academic Question).

Tämä teos on ensimmäinen julkaistu vuodelta 1950, ja ilmeisesti varhainen versio on jo 1930-luvulta (mikä ehkä selittää, että kirjassa ei juuri sodan vaikutuksia näy siinä määrin kuin esim. pari vuotta myöhäisemmässä Jane and Prudencessa): ilmeisesti kirjassa on myös spekulatiivisen avainromaanin piirteitä, parikymppinen Barbara Pym on visioinut millaisia hän ja muutama ystävänsä tulevat olemaan viisikymppisinä...

Vaikutteita otetaan Elizabeth Gaskellin Cranfordista mutta Pymin tuotannon myöhemmät piirteet ovat myös jo paikallaan: maalaisseurakunnan seurapiirien keski-ikäisiä hieman eksentrisiä ja hössöttäviä neitejä, seurustelua teen ääressä, yksipuolisia rakkauksia ja unelmien sekoittumista banaaliin arkeen vähäeleisen ironisesti. Ja vähän myös antropologiaa Afrikasta.

Omalla tavallaan tämä tuntui kuitenkin hieman, no, synkemmältä ja pisteliäämmältä kuin moni myöhempi teoksensa. Kirjan nimi on Thomas Haynes Baylyn runosta jonka sitaatti kertookin olennaisen pointin: "Some tame gazelle, or some gentle dove: / Something to love, oh, something to love!" Ajatus on vähän sama kuin Jefferson Airplanen kappaleessa mutta korostetummin ironisesti, yksipuolista omistavaa halua rakastaa korostavaa. Päähenkilö Belinda on vuosien ajan ihaillen rakastanut arkkidiakoni Henryä (joka ei ole aikeissa erota kunnianhimoisesta muttei kovin rakastettavasta Agathasta) kun taas Belindan sisar Harriet kohdistaa huomionsa vaihtuviin kappalaisiin, eivätkä nämä ole suinkaan kirjan ainoat henkilöt jotka etsivät, useimmiten turhaan, rakkautta ja arvostusta...mutta tässä kirjassa henkilöt tapaavat olla hyvinkin juuttuneita yksipuolisiin rakastamisiin eivätkä niitä tunne edes haluavan muuttaa konkreettisemmiksi tai vastavuoroisemmiksi, ja rakkauksien kohteetkaan eivät oikein ole sen arvoisia (myöskään Belinda tai Harriet kun sellaisen kohteeksi päätyvät).
Lopputulos on tosiaan hieman myrkyllinen ja synkeä, vaikka sinänsä lämpimästä huumorista pidetäänkin kiinni: vaikka Pym rakkaudesta kirjoittaakin, ei häntä erityisen romanttiseksi voi sanoa.

The socks not quite long enough in the foot, which the Bishop had so unkindly mentioned, had been worrying Belinda. She had suddenly seen Agatha as pathetic and the picture was disturbing. Now she know that there could never be anything pathetic about Agatha. Poised and well-dressed, used to drinking champagne, the daughter of a bishop and the wife of an archdeacon - that was Agatha Hoccleve. It was Belinda Bede who was the pathetic one and it was so much easier to bear the burden of one's own pathos than that of somebody else. Indeed, perhaps the very recognition of it in oneself meant that it didn't really exist. Belinda took a rather large sip of champagne and looked round the hall with renewed courage.

31.5.17

Toukokuun luetut

Krisztina Tóth - Viivakoodi
Monika Peetz - Tiistaisiskot
Juan Rulfo - Pedro Páramo
Euripides - Electra and other plays
Christopher Fry - Venus näköpiirissä
Amanda Cross - 3213 heinäpaalia
Leonid Andrejev - Punainen nauru
Ernesto Sábato - Tunneli
Marja-Liisa Vartio - Kaikki naiset näkevät unia

Silvia Ferrari - 1900-luvun taide

Tuntui että toukokuussa tuli tehtyä kaikenlaista muuta kuin luettua, mutta kyllähän noita kirjoja kuitenkin tuli...kun tarpeeksi lyhyttä lukee niin nimikkeitä kertyy :)
Novellihaaste paketoitiin, runohaaste taas ei ole edistynyt vaikka olenkin selaillut antologioita...pitää skarpata ensi kuulle.
Frau, Signora & Bibi -haastekin eteni parilla kirjalla (ja lisää on yhä tulossa, ja ilahduttavasti on näkynyt myös muissa blogeissa siihen liittyviä nostoja) ja Helmet-haasteessa on alle kymmenen kohtaa vapaana, joskin mukana on kyllä jotain varsin haastavia kohtia joihin ei ole vielä oikein mitään aavistusta mitä aion niihin lukea. Tuskaillaan sitten joskus niitä Intiaa ja yhdenpäivänromaania.



mies nainen muu
englanti 88 92 2 182
suomi 48 38
86
saksa 38 9
47
ranska 33 11 2 46
japani 34 9
43
italia 35 1
36
ruotsi 21 10
31
venäjä 25 5 1 31
norja 12 3
15
tsekki 12 1
13
espanja 10 2 1 13
tanska 7 2
9
arabia 6 1 1 8
puola 4 3
7
unkari 5 1 1 7
viro 4

4
portugali 2 2
4
kiina 3 1
4
islanti 2
2 4
slovenia 2
1 3
slovakia 2 1
3
muu

3 3
serbo-kroatia 2 1
3
hollanti 1 2
3
kreikka 3

3
iiri
1 1 2
turkki 1

1
latina
1
1
albania 1

1
urdu 1

1
bulgaria

1 1
latvia 1

1
malta 1

1
katalaani
1
1

404 198 16 618


-------------------------
FB-sivulta:
"Kun asiasta oli viime isänpäivän yhteydessä puhetta, kävin kuvaamassa miten sukupuolittunutta äitienpäivän lahjakirjaesittely on. Kolme ensimmäistä kuvaa Helsingin keskustan Akateemisesta, viisi seuraavaa keskustan Suomalaisesta.
Akateemisen kuvatut pöydät eivät tosin mainostaneet olevansa lahjoja nimenomaan äidille, mahdollisesti jo pohjustettiin varhaisia shoppaajia yo-juhliin. Ja aika naisvoittoista näkyy olevan, on siellä seassa Panu Rajala ja Miki Liukkonen ja ruotsinkielisten joukossa Kepler, Pamuk ja McEwan (ja toisen suomenkielisen pöydän reunalla joka ei näy oli kanssa Tommy Tabermannia ja toista kirjailijaa jota en muista), eli ei ole tarjonta ihan täysin naiskirjailijoiden heiniä.
Suomalaisen sisäänkäynnin ensimmäinen tyrkkypöytä oli naisten reviiriä (ja paljon muuta tilpehööriä kirjojen lisäksi), taemmissa pöydissä meni jo hyvin monipuoliseksi, arvostan esim. stereotyyppejä koettelevaa ehdotusta tarjota äidille lahjakirjaksi P.E.Svinhufvud -elämäkertaa..."
(kuvat täällä)

29.5.17

Marja-Liisa Vartio - Kaikki naiset näkevät unia



Kun kyselin pari kuukautta sitten kirjaston lukuvinkkejä Helsinki-aiheisesta kirjallisuudesta, niin tämä Marja-Liisa Vartion romaani niihin kuului.

Kirja on henkilökuva rouva Pyystä, helsinkiläisrouvasta jonka elämää kuvataan episodimaisena sarjana, episodien välit täyttyvät sitten viittauksilla. Ensimmäisissä luvuissa rouva Pyystä tulee aika epämiellyttävä vaikutelma, keskiluokka-ahdistuksen ruumiillistuma joka väsyttävässä määrin on tyytymätön kaikkeen, puhuu pahaa selän takana, on itsekeskeinen naapuruston pikkusieluinen silmänpalvojasnobi, mutta henkilöön tulee kyllä muitakin ulottuvuuksia jatkoluvuissa: ei hän varsinaisesti mukavaksi käänny mutta...(sellaiset pikkuseikat kuin ikä tai ulkonäkö, taideteokseen viittaamalla, käyvät ilmi viimeisessä luvussa, etunimi ei silloinkaan)
Kysymys on tyhjyydestä, halusta Johonkin Muuhun, vaikka ei ihan tarkkaan tiedäkään mihin, ja sitä hakiessa sitten aiheutetaan vahinkoa niin itselle kuin muillekin. Tavara, parempi asunto, taide ja kulttuuri, ihmisten arvostus, uskonto, seksi, vähän kaikkea hamuillaan ja kaikki karkaa. Ja toisaalta tullaan siksi mitä halutaan välttää, rouva Pyy kritisoi anoppiaan jonka ajatukset ja puheet pyörivät menneessä Karjalassa ja joitain lukuja myöhemmin hän itse jauhaa nostalgisesti lapsuudenkodistaan...
Lopulta en lukenut tätä edes mitenkään erityisen sukupuolittuneena kirjana, että rouva Pyyn hamuileva tyhjyydenpako liittyisi jotenkin erityisesti siihen että on nainen (sen ilmenemismuodot ehkä) ja että tässä olisi jotenkin spesifisesti kyse naisen roolista yhteiskunnassa, kovin yleiseltä tuo minusta kuulostaa. Teosta verrataan Rouva Bovaryyn, ja kun minusta rouva Bovary taas oli Don Quijote -hahmo...

Lukukokemus oli vähän ristiriitainen, teos on eittämättä laadukas mutta aiheena keskiluokkainen elämäntyhjyys tuntuu jo nähdyltä, ja se että Vartio aikoinaan uudisti suomalaista romaanikerrontaa ei välttämättä ole relevanttia nykylukijalle. Samoin tuli mieleen että enemmän kuin tällaiset yksittäisen hahmon henkilökuvat minua kiinnostavat kirjat joissa on enemmän esillä useamman henkilön keskinäiset suhteet, liiallinen napaantuijottelu on vähän tylsää silloinkin kun se on (näin) hyvin tehtyä...jos tämänsuuntainen kerronta kuitenkin kiinnostaa niin suosittelen tutustumaan.

- Kuulehan eteenpäin, rouva Pyy toisti. - Muistatko sinä kun minä sanoin että kyllä saan vielä niistä kupeista kuulla. Hän vaikeni siksi aikaa minkä kesti ottaa savuke laatikosta, sytyttää ja vetää siitä pari kertaa. Tupakan savun alettua vaikuttaa hän tunsi pientä huimausta, tuntui kuin olisi humaltunut hetkeksi.
- Airi Viita on nyt sitten ostanut kupinostoaan, hän jatkoi.
- Vaikka minä sanoin etten ota niistä maksua. Minä tiesin tämän kaiken etukäteen. Hänen silmänsä kapenivat kuin hän olisi edessään nähnyt jokaisen niistä naisista erikseen, noista, joista hän nyt puhuisi suunsa puhtaaksi. Hän ei kutsunut heistä enää yhtäkään pelkällä etunimellä, ei sanonut "Airi" eikä "Kirsti", ei "rouva Viita" eikä "rouva Högström", vaan sanoi huolellisesti ääntäen sekä etunimen että sukunimen kuin olisi sillä tavalla manannut nuo naiset silmiensä eteen.

Helmet-lukuhaasteessa tämä on 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja. Se on myös osa Ylen 101 kirjaa -sarjaa vuoden 1960 edustajana. Kirjaa ovat lukeneet myös Katja, Anita, Arja, Ina, Iines...

26.5.17

Ernesto Sábato - Tunneli


Kirjan alussa Juan Pablo Castel, taidemaalari, kertoo tappaneensa María Iribarnen. Miksi, se sitten selviää tämän varsin tiiviin kirjan vaiheilla (jos selviää).

Eräs kerta Juan Pablo huomaa näyttelyssään tuntemattoman naisen kiinnittävän huomiota yhden taulunsa yksityiskohtaan, sellaiseen jota harva huomaa...taiteilija tunnistaa tästä naisen ymmärtävän häntä niinkuin kukaan ei, ja kehittää varsin obsessiivisen suhteen naiseen: obsessiivisuudella on perusteensa, nainen kyllä tuntee myös jotain mutta...
Todettakoon, että Juan Pablo on aika epämiellyttävä henkilö, joka säännönmukaisesti lukee ihmisten, erityisesti Marían, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä merkkejä ja tekee niistä pitkälle, hyvin pitkälle, vietyjä johtopäätöksiä, harkiten monia vaihtoehtoja ja valiten niistä tarpeen mukaan joko miellyttävimmät tai pahimmat. Ja, no, se johtaa siihen mikä jo kirjan alkulauseessa mainitaan.

Tämä on Sábaton suhteellisen vähäisen mutta arvostetun proosafiktiotuotannon ensimmäinen romaani (suom. Kari Veikko Salonen), joka herätti jo aikalaisarvostusta (mm. Albert Camus, joka käänsi tämän ranskaksi). Ja eksistentialistista ahdistusta tässä onkin, mutta varsinkin Andrejevin ekspressiivisen kauhun tämä tuntui vähän värittömältä ja kuivalta sillä tavalla kuin arvatenkin laadukas kirjallisuus joskus on; olen tainnut tämän sisällön jo olla nähnyt, ehkä seuraajissa mutta kuitenkin (tai ehkä arkielämässä, tuttavissa, itsessäni?) Ja kuitenkin Juan Pablon ajattelun nykivän pakkomielteisessä "logiikassa" on jotain viehättävää, ärsttävää mutta myös hieman huvittavaakin...

Kirjan ovat lukemeen myös Elegia ja Lea.

23.5.17

Leonid Andrejev - Punainen nauru


Pienoisromaani Punainen nauru on toiseksi pisin tarina Leonid Andrejevin Valitut kertomukset -kokoelmassa (suom. Martti Anhava), pisin on aiemmin lukemani Seitsemän hirtetyn tarina. Tämä on kuitenkin julkaistu erillisenä teoksena parinakin eri suomennoksena 1900-luvun alussa niin luin sen sellaisena nytkin, loput valitut ehkä sitten myöhemmin.

Varsinaisesta juonesta on vaikea puhua, tässä on kahden kertojan fragmentteja joissa kuvataan sotaa ja sen vaikutuksia. Vaikka sodan tragediat ovat olleet aiemmassakin kirjallisuudessa esillä (esim. jokin aikaa sitten lukemallani Euripideella), niin muistelen sanotun että varsinaisesti ensimmäinen maailmansota mutaisine juoksuhautoineen ja sotapsykooseineen käänsi juhlavan ihanteellisen sankaritarinan mielettömäksi painajaiseksi ja eksistentialistiseksi kauhuksi. Mutta Andrejev on tässä aikaansa edellä, Venäjän-Japanin sota 1904-1905 kuvataan jo ulvovana kaaoksena joka tuhoaa ruumiit ja mielet, kaikkien, ja kuvataan voimakkaan ekspressiivisesti: suhde kohteeseen on sama kuin Munchin Huudolla. Voiko punaista naurua edes yrittää ymmärtää, se vain on.

Kuin huononäköisyyttään jotkut putosivat syviin, suppilomaisiin salahautoihin ja jäivät vatsastaan riippumaan teräviin seipäisiin nytkähdellen ja tanssien kuin sätkynuket; uudet ruumiit rutistivat heidät alleen ja pian koko hauta oli muuttunut ääriään myöten kuhisevaksi verentahraamien elävien ja kuolleiden ruumiitten röykkiöksi. Joka taholla kurottui alhaalta käsiä, ja niiden sormet koukistelivat suonenvedonomaisesti ja tarttuivat kaikkeen, ja joka siihen loukkuun joutui koki turhaan päästä irti: sadat sormet, vahvat ja sokeat kuin ravun sakset, puristivat jalkoja, hakautuivat vaatteisiin, kaatoivat toisen ylleen, työntyivät silmiin ja kuristivat. Monet ryntäsivät humalaisten lailla suoraan piikkilankoihin, jäivät niihin roikkumaan ja huusivat kunnes luoti lopetti heidät.

Joo, jotkut teistä haluavat tämän lukea ja jotkut eivät, tietänette kumpia olette.
Helmet-lukuhaasteessa otan tällä kohdan 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, koska onhan se.

21.5.17

Amanda Cross - 3213 heinäpaalia

 

Tällaisen bongasin luettavaksi, Amanda Crossin dekkari vaikutti takakannen perusteella potentiaalisesti kiinnostavalta ja kirjan nimi on tietysti mielikuvitusta kutkuttava (ja sen avulla napattiinkin vastikään voitto novellihaasteveikkauksessa). Tietysti se vähän spoilaa kiinnittäen huomiota asiaan jolla on oma merkityksensä tapahtumissa, ja toisaalta alkuteoksen nimi taas spoilaa toisia merkitykselllisiä elementtejä (suom. Juhani Jaskari).

Dekkariosuudelta tämä on aika kepeä cozy-mysteeri: kirjallisuusprofessori Kate Fansler päätyy selvittelemään vastikään kuolleen kustantajan arkistoa Massachusettsin maaseudulle, laajan arkiston sisältäessä mm. runsaasti kirjeenvaihtoa vuosisadan alkupuolen merkittävien kirjailijoiden kanssa, James Joycen, DH Lawrencen jne. Mukana sälyttyy sekalainen seurue muita henkilöitä, ja paikallisissa on omat erikoisuutensa, ja sitten naapurin rouva kuolee varsin merkillisesti...tämä ei ole varsinaisesti tragedia, koska kukaan ei kuolleesta pitänyt, mutta silti asiaa on syytä selvittää.

Aika paljon tästä tulee mieleen brittiläinen klassinen dekkari, esim. viime vuonna lukemani Kuolleet kirjatoukat (josta pidin kyllä enemmän). Huomionarvoista on kuitenkin runsas metataso, suuri osa henkilöistä on kirjallisuuden kanssa tekemisissä joten tapahtumia myös kommentoidaan suhteessa dekkarikirjallisuuteen (ja mukaan on päätynyt myös ironinen kuvaus akateemikosta joka salanimellä kirjoittaa pulp-jännäreitä: Amanda Cross on salanimi, varsinaisella nimellään Carolyn Gold Heilbrun toimi Columbia Universityssa kirjallisuuden professorina...).
Myös julkaisuajankohta 1967 on hyvin esillä teemoilla, kirjassa puhutaan paljon (enemmän kuin suunnilleen missään muussa lukemassani dekkarissa) seksistä, mutta tavalla joka lienee mahdollista lähinnä 1960-luvun lopulla...

Päädyn nyt pitämään tätä enemmän kiinnostavana kuriositeettina kuin oikeasti hyvänä dekkarina (tapahtumien uskottavuudesta en nyt myöskään sano mitään) mutta tuossa metatasossa ja ajankuvassa on ansionsa ja muuten tämä menee leppoisana hupidekkarina.
Ja ajattelin ottaa vihdoin Helmet-lukuhaasteesta kohdan "kirjassa selvitetään rikos", mutta itse asiassa tämä sopiikin hyvin toiseen vielä avoimeen kohtaan, 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja (okei, kirjallisuuden professoritkin tietysti kirjoittavat kirjoja, muttei välttämättä fiktiota tai varsinkaan dekkareita).

"[...] Ihminen joko on sitä lajia, että joutuu seikkailuihin, tai ei ole. Ja jos ihminen on sitä lajia, minusta tuntuu ettei hän ajattele tai lue kovinkaan paljon, hän vain seikkailee."
"Ei ainakaan ole todennäköistä että joku meistä lukittaisiin kellariin ihanan ranskalaisen kanssa", Lina sanoi.
"Ja jos niin kävisikin me olisimme niin hädissämme ajatellessamme niitä ruumiita, joita sillä välin heitetään mereen, ettemme me pystyisi ajattelemaankaan kokemuksien hankkimista."
"Minä pystyisin", Lina sanoi.
"Jännitysromaanien koko idea on siinä", Grace sanoi, "että on niin mukava lukea toisten ihmisten puuhista, kun ei itsellä ole pakkoa tehdä samaa."
"Me olemme niitä jotka lukevat jännitysjuttuja ja tekevät muistiinpanoja", Kate sanoi hymyillen.

14.5.17

Christopher Fry - Venus näköpiirissä

 

Satunnaislöytöjä kirppikseltä, en ollut tekijästä tai teoksesta kuullut mutta sehän nyt ei tarkoita etteikö voisi lukea...

Fryn kirja on komedianäytelmä 50-luvulta (suom. Eino S Repo ja Ville Repo), jossa Altairin herttua kutsuu luokseen joukon vieraita katsomaan auringonpimennystä: joukkoon kuuluu kolme naista joita herttua, nuorekkaaksi itsensä tunteva vaikkei enää nuori leskimies, harkitsee uudeksi puolisokseen, mutta herttua päättää jättää valinnan pojalleen Edgarille hieman Troijan Parisin tapaan: tämän on tarkoitus ojentaa omena naiselle jonka ottaisi äitipuolekseen.

EDGAR: Sitä juuri aioin kysyä. En tahdo
näytellä vaikeaa lasta, mutta et kai väitä
että rakastat noita naisia tasavertaisesti.
HERTTUA: Tasavertaisuus on hautausmaan sanoja.
Valitse vain
olenko onnellinen tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin
vai maanantaisin, perjantaisin ja keskiviikkoisin.
Vain sentapaisia eroja valintasi koskee.

Joukkoon liittyvä tilanhoitajan tytär Perpetua sitten mutkistaa kuvioita...

Oli tämä aika erikoinen teos, ja ilmeisesti ainoa Fry-suomennos, vaikka huomasin että tämän pitäisi olla yksi osa neljän näytelmän sarjaa, joista jokainen liittyy yhteen vuodenaikaan (ilmeisesti kuitenkin varsin itsenäisiä teoksia, ei yhteisiä henkilöitä tms); muut osat olisivat näköjään englanniksi tarjolla Helmetin kirjavarastossa, pitääpi harkita...
Tämä on syysnäytelmä, tapahtuma-aikana on lokakuu ja mukana on muitakin viittauksia syksyyn (mm. herttuan elämän syksyyn, ja tarkoittaako tämä rikasta kypsyyttä ja sadonkorjuuta vai alkavaa rappiota, siinäpä kysymys), ja symboleina vilisevät myös omenat ja astronomiset viittaukset.
Huvittavia kohtia riitti kyllä, vaikka miltään farssilta jonka tarkoitus on repiä huumoria joka rivillä tämä ei vaikuttanutkaan, ja osin jäin myös ihmettelemään että mitä tässä oikein tapahtuu: asiaan vaikutti myös nuo runsaat symbolit joiden viittauksista punotaan aikamoista verkostoa, sellaista joka jätti olon että nyt on mennyt joitain asioita ohi (sillai miellyttävällä tavalla, että tämä pitäisi ehkä lukea toiseenkin kertaan).
Kirjoitustyylin runollisuudella on ehkä myös osuutta asiaan, aika pian tämän jälkeen ei kai edes Englannissa kirjoitettu näin lyyristä näytelmätekstiä...

Lopulliseksi mielipiteeksi jäi enemmän kummastusta kuin ihastusta, mutta kiinnostus heräsi josko vaikka se The Lady's not for Burning pitäisi kanssa lukea joskus tulevaisuudessa.

10.5.17

Euripides - Electra and other plays




"In the dark world of Euripidean tragedy, vengeance is more easily obtained than compassion."
(Hecaben esipuheessa Richard Rutherford)

Siinä missä aiemmin bloggaamassani Euripides-kirjassa painotus oli niminäytelmää lukuunottamatta kevyemmissä näytelmissä, nykytermein melkeinpä komedioissa, tässä kokoelmassa pysytään tiukasti tragediassa, luvassa on kärsimystä ja paatosta ja vähäinen huumori on tulkinnanvaraista ja kyynisen ironista.
Näytelmiä yhdistää myös teema, sota ja erityisesti sen vaikutus naisiin: neljä viidestä näytelmästä liittyy Troijan sotaan (Andromache, Hecabe, Electra ja Trojan Women) ja viides, Suppliant Women, taas Seitsemän Thebaa vastaan -episodiin.
Aiheita Euripides käyttää varsin vapaasti kulloisenkin näytelmän aiheiden vaatimalla tavalla, esim. Hecabe ja Troijan naiset sijoittuvat samaan hetkeen (Troija on voitettu, kreikkalaiset ovat lähdössä) ja niissä on osin samoja tapahtumia mutta niiden kuvauksissa on eroja. Tai Troijan naisten Helena ei juuri muistuta Helena-näytelmän Helenaa...teokset ovat itsenäisiä, ne liittyvät yleiseen kulttuuriseen traditioon mutta sisäisellä järjestyksellä ei ole niin paljoa väliä.

Ensimmäisen näytelmän Andromache, Troijan prinsessa jonka yksi Kreikan sankareista, Neoptolemos, on tuonut mukanaan jalkavaimonaan, on paennut turvaan Thetiksen temppeliin anomaan armoa, koska Neoptolemoksen vaimo Hermione (ja tämän isä Menelaos) haluavat hänet tappaa.
Näytelmää lukiessa mieleen tuli että olenhan nähnyt tämän esitettynä, parastaikaa Kansallisteatterin edustalla Rautatientorilla. Nykyisin turvapaikkoja antavia alttareita on vähemmän mutta on kuitenkin julkisuuden ja näkyvyyden jumala, johon turvapaikanhakijoiden leiri on laittanut toivonsa, samalla kun Phthia Ensin -Hermione haluaa heidät hävittää, ja Menelaos haluaa myös saada anojat alttarilta pois näkyvistä ja mieluiten pois lentokoneella kaikessa hiljaisuudessa.

Samassa mielentilassa aloin pohtia seuraavan näytelmän, Hecaben, yhteyksiä nykyhetkeen: Troijan sodan aikana Troijan nuorin prinssi oli lähetetty turvaan toiseen valtakuntaan, mutta kun sodassa käy niinkuin käy, niin toisen valtakunnan kuningas myös pettää ja surmaa prinssin, ja tästä kuultuaan Troijan kuningatar Hecabe, heikentyneestä tilanteestaan huolimatta, suorittaa viimeisen koston...mieleen tuli aihe vaikkapa kirjaan, jossa vaikkapa eräs maa päättää lähettää turvapaikanhakijan käytännössä lähes varmaan kuolemaan, koska tästä koituu nyt harmillisia kustannuksia, ja miten tällaiseen päätökseen suhtautuisi henkilö jolle kyseinen käytännöllisen pragmaattinen päätös onkin henkilökohtainen tragedia jossa on kyse ihmisen elämästä...

Kun ajatukset olivat tälle tielle ajatutuneet niin luinpa myös näytelmän perusargoslaisesta Electrasta joka kaipaa mennyttä patriarkkaa, joka oli vieläpä sotaveteraani (tätä korostetaan näytelmässä) ja on valmis kostamaan niille, joiden katsoo olevan isän(maan)sa pettäneitä vihollisia, vaikka omaksikin vahingokseen...ja ne kaksi muutakin kyllä taipuivat modernin filtterin läpi luettaviksi.

Näissä tragedioissa henkilöt ovat varsin ambivalentteja, ymmärrystä osoitetaan, vaihtelevissa määrin mutta kuitenkin, niin Andromachelle kuin Hermionelle, Electralle ja Clytemnestralle, Hecabelle ja monelle muulle. Samalla monet näistä olivat myös hyvin ongelmallisia vaikka kuinka näytelmien päähenkilöitä ovatkin, niin Hecabe ja Electra ovat hyvin hankalia ja myös kyseenalaistettuja sankareita. Ongelmat ovat monimutkaisia, ja niitä ratkomaan (usein jokseenkin epätyydyttävästi) tarvitaan deus ex machinoja...

Eikä näissä nykyversioissakaan, joita ympärillämme esitetään, puutu tragedian paatosta, ja tätä Euripides korostaa sijoittamalla keskiöön ja kärsijöiksi naiset (ja lapset). Juuri kun aloin kirjoittaa tätä bloggausta, niin Omppu esitti toisesta kirjasta saman huomion että tarinoissa väkivalta myy ja erityisesti kun se kohdistuu naisiin, mielellään nuoriin: paras ruumis on kuolleen nuoren naisen ruumis (tai lapsen), se on huomattavasti kiinnostavampi kuin kuolleen miehen ruumis.
En ole kuitenkaan täysin samaa mieltä aiheen jatkotulkinnasta, ennemminkin pitäisin huolestuttavana sitä että tämä paatoksen epätasainen jakautuminen tarkoittaa että miehellä ei itsessään ole ihmisarvoa, tykinruoan kuolemalla ei ole niin väliä. Tähän olen kiinnittänyt huomiota myös turvapaikanhakijoiden kohdalla, ollaan oltu erityisen huolissaan naisista ja lapsista ettei näitä palautettaisi esim. Afganistaniin tai Irakiin tai muihin paikoihin jotka katsotaan vaarallisiksi paikoiksi, miehistä ei ole niin väliä. Ihmisarvo ei olekaan jakamaton ja yhdenmukainen perusarvo, ei edes niille jotka sellaista väittävät.

Niin muinaisessa Kreikassa kuin asuikin, Euripides kirjoittaa nyky-Suomesta sellaisella tarkkuudella että monen nykykirjailijan soisi ottavan oppia.
Sijoitan tämän kirjan Muuttoliikkeessä-haasteeseen, tietysti.

7.5.17

Juan Rulfo - Pedro Páramo


Luulen että tulen lukemaan tämän jossain vaiheessa uudestaan.


Meksikolaisen Juan Rulfon romaanin (suom. Tarja Roinila) alussa kertojan äiti kuolinvuoteellaan lähettää poikansa tapaamaan isäänsä, etunimi Pedro ja sukunimi Páramo, Comalan kylään. Comala paljastuu kuitenkin varsinaiseksi kummituskaupungiksi, ensinäkemältä autioksi, ja kun joitakuita kohdataan niin nämä saattavat ollakin kuolleita henkiä, ja menneisyyden kaikuja kuuluu nurkissa...ja näistä selviää mitä kukoistavalle kaupungille on tapahtunut ja mikä on Pedro Páramon, Puolikuun tilan mahtimiehen, osuus siinä.

Kirja on kerronnaltaan varsin...haastava, kerronta etenee fragmenttien sarjoina, kertojan kokemuksiin (jotka tuntuvat itsessään jo varsin unenomaisilta) limittyy kohtaamisia, muistoja, tilanteita menneisyydestä, näkökulmahenkilöt ja aika vaihtuvat sen kummemmin selittelemättä ja lukija saa luvan pysyä perässä sen mitä pystyy.
Tunnelmallinen tämä kuitenkin on, eräänlainen maagisen realismin ur-teksti joka etenee unen logiikalla ja symboliikalla huomattavasti tiheämmin kuin selkeämmät seuraajansa Gabriel Garcia Marquez jne.
Onko Comalan kylä kiirastuli tai limbo, ainakin se on juuttunut johonkin välitilaan elämän ja kuoleman rajalle samoin kuin monet sen asukkaat joissa halut ja toiveet eivät kohtaa realiteettien kanssa ja lopputuloksena on maan myrkyttävää katkeruutta (eikä liene sattumaa että Páramon tilan nimenä on Puolikuu...)

Merkillinen teos, jossa iso osa tuntui menevän reippaasti ohi niin että lukemista jatkoi flow'lla yrittämättä liikoja takertua että mitäs mikäkin yksityiskohta tarkoitti (samalla tavalla kuin Sadan vuoden yksinäisyyden monimutkaisesti solmiutuvan suvun  ja lukuisien samojen nimien kanssa).
Mutta unenomainen, painostava, painajaismainenkin tunnelma kuitenkin toimii sen verran vahvasti että haluan palata tähän kyllä joskus uudestaan.

Kirjan on lukenut myös Margit.

5.5.17

Novellihaasteen summaus

Viime marraskuussa Omppu laittoi Reader, why did I marry him -blogissa alulle Novellihaasteen, joka päättyy ensi sunnuntaina. Kun en näillä näkymin ole enää haasteen puitteissa lukemassa enempää (vähän harkitsin josko olisi tehnyt vielä toisen yksittäisbloggauksen Flannery O'Connorin novelleista mutta Sheppardin ja Rufuksen argumentit jäävät toiseen kertaan), niin laitetaanpas haaste pakettiin.

Haasteen puitteissa luin (ja bloggasin) seuraavat teokset:
Hermann Hesse - Katoava kesä 3 (3)
Krys Lee - Drifting House 9 (12)
Sarah Hall - The Beautiful Indifference 7 (19)
Yasushi Inoue - Erään väärentäjän elämä 4 (23)
Charlotte Perkins Gilman - The Yellow Wall-Paper 3 (26)
Johann Peter Hebel - How a Ghastly Story Was Brought to Light by a Common or Garden Butcher's Dog 26 (52)
Andrea Levy - Six Stories & an Essay 7 (59)
Gyrðir Eliasson - Stone Tree 24 (83)
Seabury Quinn - The Casebook of Jules de Grandin 7 (90)
Nnedi Okorafor - Kabu-Kabu 21 (111)
Oliver Friggieri - Viimeinen faldetta 12 (123)
Dina Rubina - Kaksiosainen sukunimi 3 (126)
Haruki Murakami - Miehiä ilman naisia 7 (133)
Flannery O'Connor - Kaikki nousevat, yhtykää! (Everything that rises must converge) 1 (134)
Hermann Hesse - Ihmeellinen viesti toiselta tähdeltä 9 (143)
Gianni Celati - Tasankojen kertojia 30 (173)
Villy Sørensen - Tarinoita 12 (185)
Irina Denežkina - Anna mulle! 10 (195)
Christine Brückner - Jos olisit puhunut, Desdemona 11 (206)
Slawomir Mrozek - Elämää aloittelijoille 39 (245)
Krisztina Tóth - Viivakoodi 15 (260)

Yhteensä siis 260 novellia, varsin väljällä määritelmällä joten mukana on myös kaikenlaista muuta lyhytproosaa, monologeja, fragmentteja, conteja ja ties mitä.
Ja lopulta määrä ei ole kovinkaan valtava, minä kun pidän novelleista muotona eli olisin noita teoksia lukenut muutenkin, nyt ne vain tulivat vähän keskitetymmin puolen vuoden aikana ja mukaan mahtui myös parit maratontyyliset luennat novelleilla. Ja kirjoissakin on tietysti eroja, tekstimääränä kaikki Hebelin 26 tarinaa saisi ehkä mahdutettua samaan mittaan kuin yksi Katoavan kesän kolmesta novellista...

Tein vain yhden yksittäisnovellibloggauksen ja parissa muussa kävin tarkemmin läpi yksittäisiä novelleja, mutta aika monta noista kirjoista tuli luettua kuitenkin kokonaisuuksina ja sellaisina ne ovatkin mielekkäämpiä: olisi absurdia lähteä kirjoittamaan vaikka jokaisesta Mrozekin tarinasta erikseen, niitä on kuitenkin parempi tarkastella sarjana, samoin vaikkapa Brücknerin tekstit muodostavat selkeän sarjan ja monissa muissakin kirjailijalla on tietty tyyli ja aihepiiri jossa liikutaan...

Aika moni noista kirjoista on myös ensitutustuminen kirjailijaan. Hesse, Inoue, Murakami, O'Connor, Celati ja Mrozek olivat ennestään tuttuja ja näistä Celatilta ja Mrozekilta olen lukenut aiemmin vain novelleja ja ensitutustuminen Murakamiin ja O'Connoriin tapahtui myös novellien kautta vaikka muutakin tuotantoaan olen sittemmin lukenut (ja Hesse ja Inoue tulivat tutuiksi pienoisromaanien kautta, jossa ero pitkään novelliin on vähän häilyvä).
Kuten olen maininnut, tutustun mielelläni uusiin kirjailijoihin juuri novellien tai penoisromaanien kautta ja nappaan aika impulsiivisesti luettavakseni epämääräisen kiinnostavan näköisiä novellikokoelmia, niissä sitoutuminen on sen verran kevyttä että riskinotto yleensä kannattaa, silloinkin kun teoksesta en pitäisikään niin ajan ja vaivan menetys ei ole suuri, ja toisaalta todella loistavia tekijöitä ja teoksia on tullut löydettyä...
Ei, noistakaan teoksista en kaikista pitänyt, parista ei ollut oikein mitään erityisen ansiokasta ja jotkut jäivät "ihan kiva"-tasolle parilla huipulla tai ilman. Ja muutama kirja on sitten kokonaisuutenakin hyviä.
Jos jotain pitäisi suositella niin Levy, Rubina, Sørensen, Brückner ja Mrozek ovat kaikki erinomaisen tutustuttavia (ja O'Connorin loistavuutta on tässä blogissa kai toistettu jo tarpeeksi).

Kiitos haasteesta, hyllyssä odottaa vielä lisää sopivaa luettavaa jos joku päättää jatkaa, tai saan minä ne luettua ilman haastettakin...

4.5.17

Monika Peetz - Tiistaisiskot

 

Näköjään ovat kirjoittaneet kirjailija Monika Peetzin nimen väärin kanteen (suom. Maikki Soro, kai tämä tuli sentään oikein).
Tämä tuli bongattua kirjaston viihdehyllystä Frau, Signora & Bibi -haasteeseen, kun aihekin vaikutti sellaiselta ettei niin usein ole kirjoissa tullut vastaan, eli pyhiinvaellus Lourdesiin

Viisi noin nelikymppistä kölniläisnaista, kaikki kovin erilaisia persoonia mutta sattuman ja kielikurssin jälkeisen ravintolaistunnan seurauksena ystävystyneet, ovat tavanneet ravintolassa säännöllisesti. Kun yhden naisista, Judithin, mies kuolee ja tältä jää päiväkirja keskenjääneestä pyhiinvaelluksesta Lourdesiin, päättää Judith vaeltaa matkan loppuun ja muut naiset liittyvät mukaan. Ja, no, matkalla riittää itsetutkisteltavaa ja draamaakin kun kullakin henkilöllä on omia elämänsolmujaan ja Judithin kuolleesta miehestäkin paljastuu uusia puolia...

"Viisi hyvin erilaista henkilöä tekevät jotain yhdessä" on tietysti kerronnallinen klisee, ja kirjan alkupuolella kyllä huokailin kyllä kovasti kun nämä viisi henkilöä omine piirteineen oli kuvattu niin karrikoidusti, harkitsin myös kesken jättämistä...mutta jahka liikkeelle päästiin niin tarina etenee mukavasti, henkilöt saavat vähän enemmän syvyyttä ja matkanteko itsessään sattumuksineen ja kohtaamisineen on kuvattu miellyttävästi ja kiinnosti tietysti että miten tässä oikein käy.
Tietysti kaikille henkilöille tulee sopivasti henkisen kasvun paikkoja kun osia elämästä seuraa matkalle mukaan, ja osin merkillisten sattumusten kautta koska tarinan kaari sellaista vaatii (kun olen vastaavilla taivalluksilla ollut niin eivät ne ihan näin dramaattisia ole olleet, mutta toisaalta ovat olleet lyhyempiä kuin tämä kymmenpäiväinen...ja vähemmän räiskyvästi tässä kuitenkin oli tuttuutta ja ehkä niille muovaaville sattumuksille ja niiden havaitsemisille on avoimempi...että en ole ollenkaan varma onko Peetz itse vaeltanut mutta on aiheeseen kuitenkin tutustunut).
Mukava teos tämä oli, matka tarjosi hyvin etenevän tarinan ja usea päähenkilö joiden näkökulmia vaihdeltiin lyhyissä luvuissa rytmittivät sitä hyvin (jokainen henkilö yksinään olisi ollut tylsempi). Nuo ovat kerronnallisia kliseitä, koska ne toimivat niin hyvin. Lajityypissään sopi minulle paremmin kuin samasta hyllystä nappaamani Ninnin päiväkirja.

Helmet-lukuhaasteessa tämä on 14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella. Ja kirjan ovat lukeneet ainakin Mari A., Susa ja Paula

1.5.17

Krisztina Tóth - Viivakoodi


Tämä Kriztina Tóthin 15 novellin teos (suom. Juhani Huotari) on hyvää jatkoa viimevuotiselle Leningrad - Ost-Berlin -haasteelle, kirjoitusajankohta on myöhempi mutta monessa tarinassa eletään kokemuksia myöhäisen sosialistiajan Unkarista ja lopuissa ollaan näkyvästi post-sosialistisessa ajassa.

Mitenkään erityisen yhteiskunnallisia nämä tarinat eivät kuitenkaan ole, fokuksessa ovat henkilökohtaiset kokemukset, erityisesti lapsuuden ja nuoruuden, ja tietysti välitön ympäristö vaikuttaa niihin, vaikka laajemmat yhteiskunnalliset kontekstit tulevat selvemmiksi vasta aikuisiän novelleissa.
Kokemuksia tuodaan esiin välähdyksenomaisina hetkinä tai sellaisten sarjoina varsinaisten tarinoiden yms sijaan, ja läpi kirjan kulkevana teemana ovat viivat ja rajat (novellien alaotsikkoja myöten), olivat ne sitten kämmenen elämänviivoja, muurahaisten polkuja tai maiden rajoja. 

Ja täytyy sanoa että en kovin paljoa näistä novelleista innostunut, joissain oli mukana erinomaisia impressioita ja kuvia mutta runoilijataustainen kirjailija ei ole ihan täysillä proosan puolelle siirtynyt, niinpä kirjasta jää käteen joukko hyviä hetkiä vähemmän kiinnostavien seassa mutta vähänlaisesti edes toimivia yksittäisiä novelleja (kokonaisesta kokoelmasta puhumattakaan). Mainitsen nyt kuitenkin Mustan lumiukon lähiökuvauksen ja Minkä paikka tämä on? -novellin jossa uimapukujen kautta nähdään elämää ja ruumiillisuutta laajemminkin...

Setäni esimerkiksi asetti tyhjät kaljatölkit keittiön kaapin päälle riviin, aivan kuin Gössereiden ja Heinekenien muodostaman rivistön värikkäät sotilaat olisivat voittoisina pelastaneet jotakin siitä saavuttamattomasta, säihkyvänjännittävästä maailmasta, jossa tuoksuvat naiset ja syöksyvät autot etenivät pitkin mainosten värittämiä katuja. Lännestä saapuvien asioiden tunnusmerkkinä oli viivakoodi: pienet mustat viivat antoivat maagista vetovoimaa muuten mielenkiinnottomillekin esineille, koodi teki niistä toisen, olemuksessaan saavuttamattoman maailman airuita, sellaisen maailman, jossa esineet pakataan kiiltäviin tölkkeihin ja pakkauspaperiin, ihmisvartalot taas pehmeisiin kankaisiin.


Kirja on luettu myös Maailmankirjoissa ja Kiiltomadossa. Poimin tästä osumia Frau, Signora & Bibi -haasteeseen ja Novellihaasteeseen (15 novellia, yhteismäärä 260) ja Muuttoliikkeessä-haasteeseenkin voisi laittaa novellin pari...

30.4.17

Huhtikuun luetut

Ljudmila Ulitskaja - Iloiset hautajaiset
Tiziano Scarpa - Silmät halsterissa
Sigrid Undset - Lannistumaton sydän
Jean-Patrick Manchette - Fatale
Henriette Lind, Lotte Thorsen & Anette Vestergaard - Ninnin päiväkirja
Karin Boye - Kallokaiini
Villy Sørensen - Tarinoita
Irina Denežkina - Anna mulle!
Christine Brückner - Jos olisi puhunut, Desdemona
Slawomir Mrozek - Elämää aloittelijoille
Klaus U. Suomela - Hopeakihlajaiset
Annette von Droste-Hülshoff - Juutalaispyökki
Jens Peter Jacobsen - Mogens
Nuala Ní Dhomhnaill - The Water Horse
Irène Némirovsky - Saalis

Ilari Aalto & Elina Helkala - Matkaopas keskiajan Suomeen

Huhtikuussa on taas tullut kahlattua kirjoja, siinä on yhden pääsiäisviikonlopun maratonin kirjat ja mukavasti muuta...joitain muita kirjoja, mm. muutamaa runoantologiaa, olen enemmän selaillut (ja niistä FB-sivulleni siteerannut mm. vappusäähän hyvin osuvan Eino Leinon Näin unta kesästä kerran ja Kaarlo Kramsun Hajamielisyyttä).
Haasteet etenevät, Frau, Signora & Bibi keskeisenä (ja luettavaa siihen onkin löytynyt varsin kivasti), ja Helmet-lukuhaastekin on vaeltanut jo ison osan ihan vaan merkkailemalla sopivia kirjoja kun niitä tulee. Kohta pitää ehkä alkaa oikeasti miettiä niitä jäljellä olevia kohtia että mitäs lukisi.
Ja novellihaastekin lähenee kohta loppuaan, ja onhan siihenkin osumia tullut ja vielä jos saisi nipistettyä muutaman lisää...




mies nainen muu
englanti 87 91 2 180
suomi 48 37
85
ranska 33 11 2 46
saksa 38 8
46
japani 34 9
43
italia 35 1
36
ruotsi 21 10
31
venäjä 24 5 1 30
norja 12 3
15
tsekki 12 1
13
espanja 8 2 1 11
tanska 7 2
9
arabia 6 1 1 8
puola 4 3
7
unkari 5
1 6
viro 4

4
portugali 2 2
4
kiina 3 1
4
islanti 2
2 4
slovenia 2
1 3
slovakia 2 1
3
muu

3 3
serbo-kroatia 2 1
3
hollanti 1 2
3
kreikka 2

2
iiri
1 1 2
turkki 1

1
latina
1
1
albania 1

1
urdu 1

1
bulgaria

1 1
latvia 1

1
malta 1

1
katalaani
1
1

399 194 16 609

-------------------
FB-kanavan tiedonantoja

"Ylen kirjakone tarjoaa sadan itsenäisyysvuoden listalta minulle Ollin 'Mustapartainen mies herättää pahennusta' (vuoden 1921 kirja). http://yle.fi/…/01/03/lukemista-vailla-anna-kirjakoneen-aut… "
(ja puheeksi tuli että minäkin olisin osallistumassa Ylen Kirjojen Suomen Kirjablogit ja 101 kirjaa -juttuun, en tosin tuolla Ollin kirjalla)

"Uusimmassa Bibliophilos-lehdessä (1-2/2017) juttua vanhempaa kirjallisuutta käsittelevistä kirjablogeista, esimerkkinä mm. minä. Ja oli lehdessä muutakin kiinnostavaa.


(kiitos Tuijalle hyvästä jutusta)

26.4.17

Irène Némirovsky - Saalis


Olin joku vuosi sitten lukenut Némirovskyn Tanssiaiset-kirjan ja tietysti kuullut myös muusta tuotannosta, joten kun tämä kirja sattui sopuhintaan kirjamessuilta löytymään niin nappasin mukaan (ainoa vanhempi suomennos, vuodelta 1946 ja suomentajana Eino Ismala. Kirjan takakannessa ei muuten mitenkään anneta ymmärtää että kirjailija on jo kuollut...)

Jean-Luc Daguerne on varsin vähävaraisen perheen vanhin poika, älyä on ja koulutustakin, mutta kun rahaa ei liikoja ole eikä varsinkaan hyviä suhteita, kovin vaikea on päästä eteenpäin elämässä...ja kunnianhimoa, halua päästä eteenpäin kyllä riittää.
Vaikka nuori onkin niin Jean-Luc osaa kuitenkin lukea ihmisiä ja tilanteita ja on varsin häikäilemätön kiivetessään yhteiskunnallisia portaita: tutustuminen erään menestyvän pankkiirin tyttäreen ja tilanteen saaminen pisteeseen että avioliitto on tarpeen ei nopeasti avaa menestyksen ovia mutta onnenpyörän pyöriessä vinhaan tarjoutuu lisää tilaisuuksia, ja menestystäkin...mutta miltä se menestys nyt sitten maistuu, ja onko Jean-Luc lopulta innokkaampi jahtaamaan sitä mitä ei ole kuin nauttimaan saavutuksistaan...

Tarina sosiaalisesta kiipeämisestä ei sinänsä ollut mitenkään uusi (eikä myöskään miten se kehittyi), mutta Jean-Luc on kiinnostavasti kuvattu hahmo, kunnianhimon riivauksessa ja häikäilemättömyydessä vaikuttava ja toisaalta kun paljastaa myös "pehmeämpiä" puoliaan niin ei varsinaisesti käänny miellyttävämmäksi hahmoksi (ja sama pätee kyllä myös moniin sivuhenkilöihinkin, Sarlatiin ja Langoniin ja Edithiin): kirjaa ei voi suositella jos kaipaa samaistuttavia positiivisia päähenkilöitä, mutta muuten yhteiskunnallisen pelin kuvauksena se yhdistää kiinnostavasti viileyden ja vimman.
Tanssiaisten mikropisteliäisyyttä ei tässä ole mutta laajempaa pistävyyttä, tässä on ihan romaanin mitat vaikka tarinan kaari sinänsä yksinkertainen onkin.

Voisiko hän saada isänsä ymmärtämään, ettei hän tavoitellut rahaa vaan pääsyä siihen maailmaan, joka yksin piti hallussaan maailman hyvyyksiä. Kuinka isä olisi saattanut hyväksyä hänen vaikuttimensa? .. Hänen aikanaan menestys oli riippuvainen työstä ja hyvästä onnesta. Oli helppo tehdä työtä. Mitäpä muuta hän, Jean-Luc, oli tehnyt tultuaan miehen ikään? ... Ja jokainen ihminen syntyy pieni onnistumisen mahdollisuus mukanaan. Mutta oli tullut aika, jolloin se ei enää riittänyt. Sarlat'n maailma, politiikan ja rahan maailma oli ainoa, jossa vielä saattoi kohota, mennä eteenpäin, ryhtyä toimintaan ja viedä se päätökseen. Entä muualla? Missään ei ollut työtä saatavana, ei missään kohoamisen mahdollisuutta, ei edes toivoa voida tyydyttää miehen luonnollista kunnianhimoa. Tavattomin kieltäymyksin hän oli opiskellut itselleen todistukset, joiden arvo vastasi suunnilleen sitä paperia, mille ne olivat painetut.