31.7.18

Aale Tynni - Balladeja ja romansseja


Tällä kertaa jäi välistä bloggaajien klassikkohaaste, muut kiireet estivät otolliseen aikaan harkitsemisen minkä ison klassikon haluaisinkaan napata tällä kertaa, mutta tämä Aale Tynnin runokokoelma omalla tavallaan sopii teemaan.

Kun Tynnillä on kokemusta vanhemman runouden kääntäjänä (Eddat ja muut vastaavat) niin tässä oman tuotantonsa teoksessa myös harjoitetaan historiallista tyyliä, runot tosiaan ovat laulumaisia balladeja ja romansseja vaikka mukana on modernimpaakin otetta.
Sisältökin viittailee historiaan, myytteihin ja tarinoihin eli kertovia elementtejä on mukana, mutta ihan perinteistä epiikkaa tässä ei kuitenkaan harrasteta, enemmänkin ollan viittauksen ja symbolin tasolla: osan lähteistä ja viitteistä tunnistin ja osaa varmaankaan en, ja osa runoista varmaan toimii hyvin vaikka viitteitä ei tunnistaisikaan ja osa ehkä ei...mutta tietty perehtyneisyys tarinoihin varmaan auttaa. Ovatko sitten vaikka Tam Lin tai satu aasinkorvaisesta kuninkaasta klassikoita? Kai ne ovat jos niihin voidaan näin vain viitata.

Narrin laulu

Kun katolla pääskyset helistävät
perintörahojaan,
minä rikkauttani helistän,
teen linnan Espanjaan.
Mikä kimmellys onkaan tarhassa,
kun kukkivat kirsikat,
kuin kultavitjat viserrykset
puista riippuvat.
Mitä surette mustissa vuokseni,
sanoi Charles d'Orleans,
sillä harmaa väri on halvempaa,
sanoi Charles d'Orleans.

Kun oksat tuulessa pyörivät,
kun puissa huminoi,
minä käännyn myös, minä pyörin myös,
en mitään sille voi.
Ja kun vuorenrinta rapautuu,
kivi vierii alaspäin,
minä myöskin kuperkeikan teen,
teen monta peräkkäin.
Mitä surette mustissa vuokseni,
sanoi Charles d'Orleans,
sillä harmaa väri on halvempaa,
sanoi Charles d'Orleans.

Kun vaahteranhedelmät irtoavat
ja lentävät siipineen,
minä siipiä poimin ja itselleni
pitkän nenän teen.
Se on hauska leikki ja harjoitus,
niin oppii sydänkin
sitä palkkaa vastaanottamaan,
mikä saadaan varmimmin.
Mitä surette mustissa vuokseni,
sanoi Charles d'Orleans,
sillä harmaa väri on halvempaa,
sanoi Charles d'Orleans. 

29.7.18

Serge Joncour - Tukalia tilanteita


Ei-kovin-paksussa kirjassa Serge Joncour kertoo 44 tapahtumasta (jutun keskipituus on kolmesta neljään sivua) jossa sinä olet joutunut kiusalliseen tilanteeseen: valitset hienossa ravintolassa viiniä, olet vierailulla ystäväperheen luona huomaten että juuri ennen saapumistasi on selvästi ollut mehevä riita käynnissä, nenäkäs yhdeksänvuotias on juuri matittanut kuninkaasi, maalariystäväsi kysyy mielipidettä uudesta teoksestaan jne.

Vähän tästä tuli mieleen Finnish Nightmares, kuvaukset epämiellyttävistä sosiaalisista tilanteista sillai humoristisesti: tässä tosin ihan mikä tahansa sosiaalinen tilanne ei herätä kauhua vaan tilanteiden pitää kehittyä hieman monimutkaisemmiksi ja kyse on enemmän kasvojen menettämisestä, mutta ei se ole elämä aina helppoa ranskalaisillakaan.
Ja siinä missä Finnish Nightmares -Matti pysyy aika sympaattisena, tämän kirjan laajemmin kehitellyissä tilanteissa myöskään sinä et selviä aina mukavana tyyppinä, monet negatiivisemmat ja häijymmätkin toimintamallit, joihin turvautumista et haluaisi tunnustaa edes itsellesi, tulevat käyttöön.

Yleissävy pysyy kuitenkin varsin kepeänä, mukavana välipalana tai laukkukirjana, mieleen tuli myös esim. Katja Kallion Tyypit. 

28.7.18

Olli Heikkonen - Jakutian aurinko


Jonkinlainen juoni tästä Olli Heikkosen esikoisrunokokoelmasta löytyy, tai ainakin selkeä rakenne, matka halki Venäjän (ilmeisesti Siperian radalla). Liike ja matkanteon rytmi tuntuvat kirjassa (niin oma kuin kerrotut viittauksen Spunikiin, Laikaan yms) mutta niille vastavoimana on myös nähtyjen ja koettujen ympäristöjen pysätyneisyys ja historian eri kerrostumien sekoittuminen: Neuvostoliitto on entinen mutta samalla yhä läsnä, ja viittauksia on kauemmaskin.
Kun tarpeeksi kauas mennään niin ihmiset ja ympäristö alkaa elää omaa rytmiään johon historialliset juonteet liittyvät hitaasti ja poistuvat yhtä hitaasti...

Venäjä- ja Siperia-mielikuvia heitellään sen verran tiheästi että alkaa mietityttää onko pohjalla kokemuksia vai tehdäänkö matka puhtaan fiktiivisesti, juurikin mielikuvien verkkoa punoen (ja onko sillä sitten niin väliäkään? Ehkä, ottaen huomioon lukijan taipumuksen omaksua fiktiotakin faktana). Toisaalta mielikuvien verkko kannattaa hyvin, teokseen ja sen matkalle on varsin helppoa päästä mukaan (tätä helppoutta ovat jotkut näköjään vähän kritisoineetkin).

Teosta on luettu Kiiltomadossa ja parissakin blogissa.

Hei vaan. Maisema ei vaihdu.
Täällä vanha filmi pyörii. Sama rahina
aamusta iltaan. Täällä hammas kasvaa
vinoon, ja niin rakennukset kopioivat toisiaan.
Siellä täällä lammas pakenee horisonttiin.
Eivätkä nämä tuoksut sinusta muistuta: salami,
seljanka ja joku muu, pistävämpi. Eivät loputtomat
puheet, kuten "reformi on viimein pantava toimeen"
ja "Tšeljabinskin Traktor pysyy sarjassa tänäkin vuonna".
Silti jokainen kiskonväli on isku.
Että pääsen lähemmäs asemaa, että pääsen lähemmäs
sinua. Edelleen filmi pyörii, mainoskatkot kelataan.
Edelleen lampaat pakenevat horisonttiin.
Kunnes niitä ei ole.

27.7.18

Alexandre Astier & Steven Dupré - Kaamelott


Sarjakuviahan tuli tietysti Ranskassa ollessa luettua runsaasti, kun se on yksi sarjakuvan kolmesta keskeisestä kielestä (englannin ja japanin ohella), ja aika monesta voisi blogatakin, mutta tästä ihan pitääkin kun se sopii hyvin Perkeet-lukuhaasteen kohtaan 11. Televisiosarjaan perustuva kirja.

En tosin tiennyt sitä aloittaessani sarjaa lukea (olen lukenut kolme albumia, tähän mennessä sitä on ilmestynyt kahdeksan albumia), mutta kun minua on aiemminkin kiinnostanut kuningas Arthuriin liittyvät tarinat niin olin huomioinut potentiaalisesti kiinnostavana, näköjään humoristisena tulkintana myytistä, ja eka osa sattui löytymään sopuhintaan käytettynä...
Albumia lukiessa huomasi kuitenkin että hahmoja ja tapahtumia ei juuri esitelty, tarina oli kyllä itsenäinen ja näin ollen ymmärrettävä mutta selvästi odotettiin että jotkut asiat olivat lukijalle ennestään tuttuja, josta sitten huomasin että tämähän on tosiaan ollut ensiksi tv-sarja (jota en ole vielä nähnyt, mutta alkoi luonnollisesti kiinnostaa).

Niin, sijoitutaan siis kuningas Arthurin hoviin jonnekin varhaiskeskiajalle, humoristisia seikkailuja ei leimaa suuri sankaruus vaan useimmiten päinvastoin mutta näissä kuitenkin saadaan luotua ihan kunnollisia seikkailuja, joka albumissa on ollut ihan albumimittainen toimiva juoni (kun joskus nämä huumoriseikkailut ovat enemmän sarja irrallisia gageja). Törmäilyhuumoria toki on, ja anakronistisia vitsejä, ja roolipelien harrastajatkin saattavat tunnistaa jotain elementtejä...
Ensimmäisessä Kaamelottin suuntaan on jo jonkin aikaa vaeltanut yksittäisiä epäkuolleita sotureita jotka yksittäisinä eivät ole koskaan olleet erityisen vaarallisia mutta vähän ärsyttäviä kuitenkin. Toisessa huolena on maagiset esineet, kaksi tuolia jotka ovat yhteydessä keskenään niin että kun yhdelle istuu niin teleporttautuu toiselle, ja kun yksi päätyy Arthurille ja toinen on viikinkisotajoukon hallussa. 
Ja kolmannessa kultakaivokselta ei ole enää tullut vähään aikaan lähetyksiä, onkohan siellä tapahtunut jotakin...

Kuvitusta leimaa, no, funktionaalisuus, se on vähän jäykkää eikä mitenkään ihmeellistä mutta ammattitaitoista ja tehtävänsä täyttävää (vähän kuin jotkut Mustanaamion rivipiirtäjät), ja kun tarinoihin oli jopa ihan panostettukin niin kokonaisuus ei ehkä ole kaikkein mieleenjäävintä sarjakuvaa niin kuitenkin toimivaa viihdettä.

25.7.18

René Barjavel - Les enfants de l'ombre


Ei minulla oikein mitään tietoa ollut kuka on René Barjavel tai millainen tämä kirja olisi, kun lähdin lukemaan, olipahan ohut kolmen novellin kirja (ja näiden minikirjojen tapaan on itse asiassa osa isommasta novellikokoelmasta, Le prince blessé).

Ensimmäinen novelli lähtee kuitenkin sen verran omalaatuisiin maailmoihin että ei tässä mitään arkirealismia olla:

Le prince blessé viittailee Tuhannen ja yhden yön taruihin, joka nyt jostain syystä on jatkunut nykyaikaan asti, ja uskovaisten ruhtinas Bagdadin kalifi Harun al-Rashid jatkaa valtakauttaan. Kalifi tuntee kuitenkin aikansa pian päättyvän ja kantaa huolta jälkeläisestään...prinssi Ali syntyy, ja kasvaa kauniina, älykkäänä ja rakastettuna nuorukaisena ja koulutuksensa viimeisenä etappina hänet lähetetään djinni-opettajan kanssa Pariisiin oppimaan tavoille...ja kaikki sujuukin varsin hyvin siihen saakka kunnes Ali sattuu rakastumaan täysin epäsopivaan naiseen.

Kahdessa muussakin tarinassa liikutaan spefin laitamilla tai ihan sen ytimessä: niminovellissa pikkukaupungin asukkaat omistautuvat pyörittämään terveysvesibisnestä tavalla joka tekee elämästä aika merkillistä, ja Béni soit l'atomessa taas stratobussin kuljettaja ja matkustajat jäävät eloon kun suuri osa sivistyneestä maailmasta tuhoutuu maailmanlaajuisessa ydinsodassa (ja sitten novellia jatketaan hieman Viimeisen kiitoshymnin suuntaan).

Wikipediasta katselin sitten että näköjään Barjavelin muukin tuotanto näkyy olevan spefiä: tämä kolmen novellin läpileikkaus kattaa hyvin erilaisia tyylejä ihan perinteisestä ihan vaan kummalliseen mutta yhtäläisyyksiäkin on (mm. yksi aika omalaatuinen temaattinen linkki hyvin erilaisten novellien kesken). Ensimmäisestä novellista pidin varmaan eniten sen satumaisen kerrontatyylin ja omalaatuisen miljöön vuoksi, täytyy katsoa jos sopivatsi tulisi lisääkin Barjavelin kirjoja vastaan...

24.7.18

Maya Angelou - I Know Why the Caged Bird Sings


Tämä kirja oli jäänyt mieleen positiivisista kommenteista 1001 Books -ryhmässä (ja Oprah Winfreykin kehuu!) joten kun tuli sopivasti vastaan niin luin.
Sinänsä kirja on yksi 1001 Books -listan "kuuluuko tämä listalle"-poikkeuksista kyseessä kun ei ole selvä fiktio vaan ensimmäinen osa Maya Angeloun elämäkertaa (tai ehkä tätä täytyisi pitää autofiktiona?), kattaen ikävuosia kolmesta seitsemääntoista 30-40-luvuilla.

Kun Marguerite Johnson oli kolmivuotias, tämän vanhempien avioliitto hajosi ja Marguerite nelivuotiaan veljensä kanssa lähetettiin isoäidin hoitoon Stampsin pikkukaupunkiin Arkansasiin, jossa vietetään lapsuusvuodet, ja varhaisteininä siirrytään sitten äidin luon Kaliforniaan, ja kummassakin paikassa koetaan paljon ja kokemuksia laajennetaan myös koskemaan laajemminkin mitä oli olla musta/tyttö/musta tyttö aikakauden Amerikassa...

Bailey and I decided to memorize a scene from The Merchant of Venice, but we realized that Momma would question us about the author and that we'd have to tell her that Shakespeare was white, and it wouldn't matter to her whether he was dead or not. So we chose "The Creation" by James Weldon Johnson instead.

Kirja etenee hieman fragmenttisesti mikä sinänsä sopiikin lapsuuskuvauksiin jossa osa muistoista on ehkä vähän hämärtynyt ja kaikkia asioita tai niiden konteksteja ei silloin oikein tajua, ja kaunokirjallisesti kehitetyt teemat ovat näin keskeisemmässä osassa kuin kaikkien faktojen esittely (ja ilmeisesti Angelou on ilmoittanut tehneensä joitain muutoksia tosiasioihin, mm. yhdistäneensä joitain henkilöitä yksiksi sivuhenkilöiksi, ja että on pitänyt kirjan päähenkilön mielessään itsestään eroavana henkilönä).
Keskeinen teema jota kehitellään koko kirjan laajuudella on rasismi, sen ilmenemismuodot ja sen vastustaminen (siinä määrin että jos on sitä mieltä että kaikki ideologisista lähtökohdista kirjoitettu kirjallisuus pitäisi heittää roskiin, tämä menisi myös). Ja onhan tämä kirja paitsi aiheeltaan myös hengeltään kovin amerikkalainen, sellainen "vaikeuksien kautta voittoon"-sankaritarina (sellaisella "inspirational speaker"-tavalla joka ehkä vetosi myös Oprah Winfreyhin), mutta onpahan ainakin hyvin havainnoitu ja kirjoitettu (eikä Angelou itseäänkään säästä itseironialta...), ja kyllä, sisältää havaintoja ja kokemuksia joita ei valkoisena suomalaisena ehkä tule edes ajatelleeksi...

Some years before, I had established a code which never varied. I didn't lie. It was understood that I didn't lie because I was too proud to be caught and forced to admit that I was capable of less than Olympian action. Mother must have concluded that since I was above out-and-out lying I was also beyond deceit. She was deceived.

Pääsinpäs osallistumaan naistenviikon haasteeseen, ja Helmet-haasteesta saan kohdan 3. Kirja aloittaa sarjan (katsotaan jos ne seuraavatkin osat tulevat joskus vastaan)

20.7.18

Timo Töyrylä - Kenttäharmaa nuoruus


Näitä sodanaikaisia ja välittömästi sitä seuraavia runoteoksia on tulllut luettua useampikin, Jylhää, Kupiaista, Koskenniemeä, Uurtoa, Kallasta...ja tähän joukkoon liittyy myös Timo Töyrylä esikoisrunokokoelmallaan vuodelta 1943.

Seurastaan Töyrylä kuitenkin eroaa varhaismodernismillaan, mitta on vapaata ja kielessä on jo pyrkimystä luonnollisuuteen erikoistuneen runokielen sijaan.
Myös aiheessa ja kuvastossa liikutaan vähän maltisillemmissa tunnelmissa kuin Jylhä, Kupiainen tai Uurto, sotilaan mielentunnelmista on puhe mutta kirjan nimi kertookin hyvin mistä on kyse, puhe on sodan riistämästä nuoruudesta ja väsymyksestä mutta liiallista makaaberiutta vältellään: Töyrylä on tämän kokoelman ilmestyessä 22-vuotias ja ehkä nuorempana ei sitten vielä tule niin voimakkaasti ajatelleeksi omaa kuolevaisuuttaan? Runon kokija on usein "me", ehkä kokonainen sukupolvi, jossa kuolema jää usein kuitenkin tilastolliseksi tapahtumaksi? (Tai ehkä se on hämäläisyys.)

Harmaudesta ehkä johtuu että teos ei ole jäänyt samalla tavalla tunnetuksi kuin moni muu sotatarina, vaikka ehkä tässä tavoitetaan myös realistinen kokemus joka ei ole mahtipontinen sankaritarina eikä myöskään makaaberia kauhua...
(Kirjassa on myös viehättävä Tapio Tapiovaaran kuvitus).)

Värit ovat kauniit -

Hänen ainoa veljensä kaatui Tuulosjoella
pitkän rantaheinän keskelle,
ja kun häntä siitä muistutettiin,
vastasi hän totisesti:
- Niin kuulemma teki -
Kolmeentoista vuoteen
hän ei ole käynyt kotonaan Pohjois-Hämeessä,
missä nyt saisi liikkua isäntänä
- eikä aio käydäkään enää.

Mutta noiden vuosien aikkana
hän on kuljettanut salakuljetusvenettä
Pohjanlahden sysipimeässä,
ajelehtinut tukkilautoilla,
kuokkinut vieraille soita,
- rikkonut paljon, ja kärsinyt unohtaessaan.

Sodassa saamansa vapaudenristin
hän luovutti pantiksi suuressa pelissä
puhuen hiljaa:
Värit ovat kauniit - jos elämäkin olisi kaunis.

16.7.18

Vapauden tulet


Lisää Kansankulttuurin runoantologioita, joku aika sittenhän luin kotimaista tuotantoa olevan Rautaisen virran ja nyt sitten unkarilaisia klassikoita Arvo Turtiaisen koostamana.

Runoilijoista kolmea olenkin jo ennestään lukenut, Sándor Petőfi, János Arany ja Endre Ady ovat kaikki blogattujakin, Attila József sen sijana on uusi tuttavuus (jonka nimenä olen toki kuullut): kääntäjinä Petőfille käytetään Otto Mannisen käännöksiä, muiden runot on ilmeisesti tätä kokoelmaa varten tehtyjä, Aranyt ja yksi József Elvi ja Aira Sinervon käännöksinä ja Ady ja loput Józsefit Turtiaisen.

Kustantaja huomioiden valikoima painottuu tietysti aatteeltaan punaiseen materiaaliin, ja Adyn esittelyssä Turtiainen kritisoi että tämän aiemmissa suomennoksissa on painotuttu lähinnä maailmantuskaiseen väsymykseen ja synkistelyyn ja työväenrunous on sivuutettu.
Ja antologioille ominaisesti tasokin vaihtelee: vaikka Petőfin epiikasta pidinkin niin tämän kokoelman pompöösi romantiikka ei nyt niin hyvin toimi...myöskään Ady ei näillä näytteillä vakuuta, vasemmistorunoilijana tuntui suorastaan tylsältä, päädyn arvostamaan enemmän sitä väsynyttä synkistelijää.

Mutta toinen puoli petraakin sitten: Aranyn yhteiskuntakritiikki läimähtelee tiukasti ja vaikka yhdessä runossaan sanookin että "laulujasi turhaan älä / rihkamalla peitä" niin kauneuttakin säkeissä on, se kai sitten ei ole rihkamaa. Ja József tunnustaa jo näkyvän nimeävästi aatetta ja puoluetta mutta on tässä myös kiitettävää voimaa mukana.
Tämän kirjan kesken ollessa satuin näkemään ohimennen lehtiotsikon jossa toivotettiin poliittinen taide roskakoriin (juttua en nähnyt koska maksumuuri): ensinnäkin on pakko todeta että huomattava osa, luultavasti suurin osa, kaikesta taiteesta on jossain yhteydessä yhteiskuntaan ja tätä myötä siinä on myös poliittinen ulottuvuus, ja on parempi olla tästä tietoinen kuin käyttäytyä kuin oma kanta olisi jotenkin neutraali, ja toisekseen tulee mieleen että jos taiteilijalla ei ole mitään sanottavaa niin ehkä silloin kannattaisi olla hiljaa...

Runo18-haaste jolkottelee eteenpäin (haastemateriaalin määrä taitaa ylittää jo sonetin...), ja Helmet-haasteesta saa kohdan 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja.

Attila József - Lohdutus (suom. Arvo Turtiainen)

Älä koskaan, ystäväin,
kauppiaalle nahkaas saata,
hän myy taivana pilvittäin,
itse ostaa palan maata.
Ennen koira luunsa kantaa,
hurtta, suojaa turkillaan,
ennenkuin ne avun antaa,
joill' on onni osanaan.

Puree hampaat jokaisella
itselleen vain eikä muille.
Voitko, kurja, kumarrella
metsäkarjun hammasluille?
Kylmä! Hyvä, voitko siis
miehen luokse mennä, jolla
huonetta on suurta viis,
taulut, matot permannolla?

Uskotko? On havannansa
halpa tumppi hälle vaan,
kurjuuttamme ammeessansa
suree, jos vain nuristaan.
Kellariinsa hiilet viemme,
pöllin rientää tarjoomaan.
Sydämellään taakka liemme,
hullu ois, jos harteillaan.

Murheen lauma, älä taivu!
Käydään rinnan talveen, jäähän.
Jäiseen hyhmään älä vaivu,
rivit liittyy rivin päähän!
Varmaan siksi varpaillamme
käyvät, koska olit heikko.
Älä koskaan taistostamme
luovu, lähde, nälkäveikko!

11.7.18

J.G.Ballard - Crash


Kategorioita, joissa J.G.Ballardin Crash on hyvä kirja, on vaikea löytää, mahdollisesti niitä on yksi: teos täyttänee tekijänsä tavoitteet.
Tämä on kuitenkin hyvä täsmäisku haasteeseen, vaikka 1001 Books -listalta löytyykin niin sopii se myös Perkeet-lukuhaasteeseen kirjana, jota on kehoitettu välttämään, ja tekisipä mieli laittaa se myös Helmet-haasteen kohtaan "Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi", koska se ei yritä olla kenenkään mukavuusalueella (vähän myöhässä olen ujuttaakseni kirjan pride-viikolle vaikka se sinnekin olisi sopinut).

Ballard nimeää kirjan lajityypin jo esipuheessa pornografiaksi, joskin kuten helposti käy jos päätyy syystä tai toisesta näkemään pornografiaa joka jää itselle vieraaksi eikä siis kiihottavaksi, syntyvä vaikutelma on ennemminkinvoimakkaasti vieraannuttava ja vaihtelevasti absurdin huvittava (ihanko oikeasti tämä on joidenkin juttu?), kuvottava (ihanko oikeasti tämä on joidenkin juttu?) tai tylsistyttävä (noniin, tämä on nähty mutta monotoninen jyystö jatkuu vain). Enkä usko että Ballard varsinaisesti tavoitteli kenenkään kiihottamista, enemmänkin voimakasta vieraantumisen tunnetta...

Kirjallisuudenlajille sopivasti juoni on olemassa tapahtumat-seuraavat-toisiaan -mielessä muttei sillä niin väliä ole ja henkilökuvissa tärkeää on lähinnä obsessiot ja eroottinen psykopatologia. Päähenkilömme James Ballard joutuu pahaan auto-onnettomuuteen, jonka jälkeen niin oma suhtautuminen autoihin, ihmisruumiiseen ja näiden kohtaamisiin kuin suhde vaimoonkin muuttuu hieman omalaatuiseen suuntaan, ja tapahtuman yhteydessä Ballard kohtaa entisen tv-tiedemiehen Vaughanin ja tämän tuttavapiirin jolla kaikilla on fetisistisen eroottinen suhde auto-onnettomuuksiin niin fantasioissa kuin käytännössä, ja Vaughanin suuri fantasia on auto-onnettomuus jossa Elizabeth Taylor saisi surmansa...
Käytännössä tämä tarkoittaa että suuri osa kirjasta ajellaan autolla lontoolaisen lentokentän tietämillä ja kuvaillaan kliinisesti niin toteutuvia kuin fantasioituja eroottisia ja/tai väkivaltaisia ihmis-ihmis-, ihmis-auto- ja auto-auto-kohtaamisia, ja lukijasta riippuu missä suhteessa tämä huvittaa, kuvottaa tai tylsistyttää.
Kirjaa lukiessa jouduin aika ajoin muistuttelemaan että tämä on englantilainen kirja ja tapahtuu Lontoon lähellä, suuri osa tapahtumista kun sijoittuu lentokentän lähiteille ja parkkipaikoille, jotka paikkoina ovat luonteeltaan ei-oikein-missään, ja kirjan temaattinen seksin, väkivallan, autojen ja tähtikultin sekoittaminen on jotenkin niin kovin amerikkalaista (ja ehkä juuri siksi harva tämä ehkä piti kirjoittaa jossain muualla).

Kirjaa ei siis ole varsinaisesti helppo lukea, vaikka kerrontaratkaisu hyvin selkeästi etenevä onkin, ja mieleen tuli joitain vuosia sitten lukemani vähän samantyylinen Hogg, joskin luotu vaikutelma on samalla hyvin erilainen: siinä missä Hogg aggressiivisestikin pyrkii herättämään lukijassa tuntemuksia ja ajatuksia (ja shokeeraavasti jopa myötätuntoa), Crash vieraannuttaa piirtäen samalla kuvaa dystopiasta jossa ehkä jo elämme.
Esipuheessaan Ballard sanoo pornografian olevan poliittisin fiktion muoto, koska se käsittelee suoraan tapoja joilla hyväksikäytämme toisiamme. Lisään tähän toisaalla esitetyn väitteen (oliko Stephen King? en muista) että kauhukirjallisuus taas on moraalisin fiktion muoto...koska myös sinnepäin tämä kirja viittaa.
("Toisten ihmisten pornografia"-näkökulmasta ajatus harhaili muutamaan kertaan myös alkuvuodesta luettuun Kukkakauppiaan vakioasiakkaaseen, tämän lukeminen avasi tavallaan uusia näkökulmia myös siihen...)

Elements of her body, her square kneecaps below my elbows, her right breast jacked out of its brassière cup, the small ulcer that marked the lower arc of her nipple, were framed within the cabin of the car. as I pressed the head of my penis against the neck of her uterus, in which I could feel a dead machine, her cap, I looked at the cabin around me. This small space was crowded with angular control surfaces and rounded sections of human bodies interacting in unfamiliar junctions, like the first act of homosexual intercourse inside an Apollo capsule. The volumes of Helen's thighs pressing against my hips, her left fist buried in my shoulder, her mouth grasping at my own, the shape and moisture of her anus as I stroked it with my ring finger, were each overlaid by the inventories of a benevolent technology - the moulded binnacle of the instrument dials, the jutting carapace of the steering column shroud, the extravagant piston grip of the handbrake. I felt the warm vinyl of the seat beside me, and then stroked the damp aisle of Helen's perineum. Her hand pressed against my right testicle.

8.7.18

Viljo Kajava - Siivitetyt kädet


Tämä Viljo Kajavan teos asettuu kiinnostavaan hetkeen (vuonna 1949), modernismi ja vapaarytmisyys on tulossa muttei ihan vielä asettunut, joten vanhaa runokielistä ja mitallista runoa tässä ei tehdä mutta ei kieli ihan vielä luonnolliseksikaan, arkisesta puhumattakaan, ole vielä asettunut.

Käsien, siipien, sulkien kuvat kiertävät runosta toiseen, puhutaan enemmän luonnosta kuin yhteiskunnasta mutta luontorunoudelle tyypillisempää ajattomuutta ja universaaliutta ei tässä myöskään ole, mukana on kulttuuriviittauksia (jotka omalla tavallaan sijoittavat teoksen omaan aikaansa) ja kokijoitakin, joskus runollisesta minästä siirrytään jo roolirunouden puolelle, ja vähän myös yhteiskuntaa.

Aika miellyttävää, kiinnostaisi lukea lisää teoksiaan niin vähän ennen kuin jälkeenkin. Ja lisäosuma Runo18-haasteeseen.

Kun on asunut
takkukarvaisen vuokraemännän huoneessa
kahdeksan vuotta,
kun palkasta jää
varaa nylonsukkiin kaksi kertaa vuodessa,
kun kaasukeittiön haju
on lähtemätön päällysvaatteissakin,
kun mies,
jonka edessä on riisuuntunut, on mennyt toisen luo,
kun on lukenut kirjan,
jossa kerrotaan sinisistä vuorista,
kahdesta alasti uivasta ihmisestä ja Onnesta,

kun on huonosti permanentattuun päähänsä
saanut nimet: Riviera, Jean Gabin ja Arletty,
kun on alkanut u n e k s i a -
ei ole ihme, että jonakin sumuisena yönä
hyppää kuin siivekäs lintu
kaupungin halki alati virtaavaan kuolemaan,
missä ui virtsa ja lukemattomia samanlaisia kohtaloita.

3.7.18

Tuleeko lukemalla paremmaksi ihmiseksi?

Olen viime aikoina nähnyt useita kirjoituksia ja kommentteja kuinka lukeminen, erityisesti kaunokirjallisuuden lukeminen on kovasti suositeltava aktiviteetti, jonka siunaukselliset ominaisuudet ulottuvat kaikille elämän alueille, ja erityisen usein mainitaan kasvava ymmärrys muita näkökulmia ja elämiä kohtaan, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus yms.

Varsin usein näissä kirjoituksissa ei kuitenkaan sen tarkemmin määritellä mitä ja miten lukea, kaunokirjallisuuden lukeminen itsessään nimetään kehittäväksi aktiviteetiksi riippumatta mitä ja miten lukee. Tässä kohtaa tulee aiheelliseksi kysyä onko kyseessä todellakin valtaisa ihmelääke vaiko mahdollisesti plasebo, jonka annostuksella ei ole mitään merkitystä vaikutuksiin (ja josta ei nyt suoranaista haittaakaan ole).
Vai onko lukeminen mahdollisesti käärmeöljyä, jota puoskarit yrittävät myydä suurilla lupauksilla ja todelliset vaikutukset, positiiviset tai negatiiviset, eivät edes kiinnosta.

Mieleen tulee myös näkemäni 40-50-lukujen lehtimainokset, joissa silloisia ihmeaineita tolueenia ja DDT:tä suositeltiin monenlaisiin arjen ongelmiin, monasti tavoilla jotka nykynäkökulmasta vaikuttavat jo hirvittäviltä...vaikka epäilemättä tolu ja DDT toimivat hyvin siinä mitä ne tekevät, kunhan tietää miten niitä käytetään ja mitä vähemmän haluttuja vaikutuksia niillä on.

Vaikka blogissani ja myös sen ulkopuolella suhtaudunkin myötämielisesti kaunokirjallisuuden lukemiseen, on aiheellista ihan rehellisyyden nimissä pohtia hieman lukemisen todellisuutta.
Haittavaikutuksista sivuutan tässä nyt sellaiset humorististen listojen klassikot kuten kirjaan uppoutuminen niin ettei malta mennä nukkumaan tai liiallisesti pursuileva kirjahylly joka painollaan uhkaa jo lattiarakenteita...

Informaatiosta ja konfirmaatiosta

Erityisesti minua kiinnostaa väite, että kirjallisuus vahvistaisi empatiaa ja avarakatseisuutta ja auttaisi ymmärtämään toisten ihmisten kokemuksia ja näkökulmia. Ehkä se niin tekeekin, mutta ei mitenkään automaattisesti, ja tulokset riippuvat hyvin paljon mitä lukee ja miten lukee.

Yksi varsin yleinen kognitiivinen vinouma on vahvistusharha: taipumus etsiä ja valikoida saatua informaatiota sillä perusteella kuinka hyvin ne puoltavat olemassaolevia ajatusmalleja, hypoteeseja ja mielipiteitä. Lukija on siis taipuvainen lukemaan kirjoja jotka sopivat omiin näkökulmiin, etsii konfirmaatiota, ja tällöin luonnollisesti tilaisuus oppia ymmärtämään toisia näkökulmia tai haastamaan omat mielipiteet on rajallinen, mahdollisesti olematon.

Konfirmaatiolla on toki oma arvonsa. Lukijan rakentaessa identiteettiään kaunokirjallisuus joka mahdollistaa samaistumisen on tärkeää. Erityisen tärkeää se on lapsille ja nuorille, joskin myös aikuisemmalla iällä se saattaa auttaa itseymmärryksessä (joskin itseymmärryksen kehittämiseen tarvitaan myös sitä haastavaa kirjallisuutta).
Parempi itseymmärrys on tärkeää myös toisten kanssa käytävässä dialogissa: jos dialogiin ei tuo itseään, ei siihen todellisuudessa osallistu, ja dialogin ja toisten ymmärtämisen kannalta on tuhoisaa kuvitella oma positio jonkinlaiseksi "neutraaliksi" asemaksi, josta muut ovat poikkeuksia.
Kyllä, arvostan samaistumisen mahdollisuutta kirjallisuudessa. Samalla voin kuitenkin sanoa että mitä enemmän konfirmaatiota, sitä vähemmän informaatiota: jos lukee vain kirjoja joihin voi samaistua, mistä se empatia ja toisten näkökulmien ymmärtäminen sitten kehittyy?

Koska vahvistusharha ohjaa tekemisiä usein tiedostamatta ja vahvistus tuottaa mielihyvää, on syytä olla erityisen epäluuloinen omaa makuaan ja omia mieltymyksiään kohtaan. Jos kokee kirjan hyväksi ja haluaa suositella sitä muillekin, mitä se tarkoittaa? Että se sattuu sanomaan minua miellyttäviä asioita, esittää minulle sopivia mielipiteitä, ehkä sellaisiakin joita en ole osannut artikuloida edes itselleni?
Väitän, että jos haluaa oikeasti kehittää avarakatseisuutta, empatiaa ja toisten ymmärtämistä, lukemisen pitäisi painottua huonoihin, ärsyttäviin, sietämättömiin, häiritseviin, tylsiin, epäuskottaviin, rasittaviin teoksiin "hyvien" sijaan. Jos vaikkapa lehtikritiikkiä, kirjabloggausta tai kirjan etu- tai takakantta katsellessa tulee fiilis että "tuotahan en ainakaan halua lukea" niin juuri se kirja pitäisi lukea, ja jos lukiessa tekee mieli paiskata kirja seinään huutaen "v***u mitä p****a" niin ollaan arvoteoksen äärellä.

Koska harrastuslukijat lukevat yleensä sitä mitä haluavat lukea, jää kirjallisuuden kasvattava vaikutus kuitenkin vähäiseksi. kriitikot ja muut ammattilukijat ovat tässä suhteessa onnellisemmassa asemassa koska saattavat joutua lukemaan merkittävässä määrin muillakin perusteilla kuin omien mieltymystensä mukaan, mutta ongelmatonta ei ole sekään, koska...

Leivän syönnistä ja laulujen laulamisesta

Kirjallisuutta ei tuoteta missään hermeettisesti suljetussa tilassa, jossa kirjailija on täysin irrallaan yhteiskunnasta ja siinä kulloisella hetkellä vaikuttavista ajatusvirtauksista, arvoista ja vallitsevista mielipiteistä. Ja vaikka kirjailija olisikin, niin kustantajat eivät ole, eivätkä kirjakaupat, kirjastoväki, medioiden julkiset kirjallisuuskommentoijat (lehtien kulttuuritoimituksista yksityisiin kirjabloggaajiin), lukijat, palkintoraadit, taidesäätiöt...kirjallisuus vaikuttaa ehkä yhteiskuntaan (tästä väitteestä alempana lisää) mutta samoin yhteiskunta vaikuttaa merkittävästi kirjallisuuteen.

Olen jo pari kertaa blogissa siteerannut C.S.Lewisin esipuhetta pyhän Athanasiuksen On the Incarnationiin, mutta koska se summaa tämän ongelman, siteeraan kolmannen kerran.

"We may be sure that the characteristic blindness of the twentieth century - the blindness about which posterity will ask, "But how could  they have thought that?" - lies where we have never suspected it, and concerns something about which there is untroubled agreement between Hitler and President Roosevelt or between Mr. H.G.Wells and Karl Barth.
None of us can fully escape this blindness, but we shall certainly incrase it, and weaken our guard against it, if we read only modern books. Where they are true they will give us truths which we half knew already. Where they are false they will aggravate the error with which we are already dangerously ill. The only palliative is to keep the clean sea breeze of the centuries blowing through our minds, and this can be done only by reading old books.
Not, of course, that there is any magic about the past. People were no cleverer then than they are now; they made as many mistakes as we. But not the same mistakes. They will not flatter us in the errors we are already committing; and their own errors, being now open and palpable, will not endanger us.
[...] To be sure, the books of the future would be just as good a corrective as the books of the past, but unfortunately we cannot get at them." 


Vahvistusharha toimii yksilötasolla mutta vinoumat kertyvät myös joukkojen tasolla, heijastaen oman aikansa erityispiirteitä ja oman aikansa ajatuksia, ja koska niitä ei välttämättä kykene tiedostamaan (koska niihin suhtaudutaan niin itsestäänselvinä paradigmoina) niitä ei välttämättä myöskään pysty kyseenalaistamaan, tai jos joku pystyykin, saattaa huomata olevansa marginaalissa, mahdollisesti täysin kaikkien kustantamojen ulkopuolella (mahdollisesti myös siitä syystä että ahkerin kyseenalaistaja ei välttämättä ole taitavin kirjoittaja...), ja tätä myötä vaikeassa asemassa lukijoiden tavoittamisessa. Joitain ajatuksia ei edes tuoda julki.

Olen aiemmin miettinyt sanan-/ilmaisunvapautta ja päätynyt pitämään sitä hyvin ongelmallisena käsitteenä, koska ollakseen mielekäs siihen liittyy velvollisuus kuunnella kaikkea, sitä hiljaisinta ja epäselvintäkin ääntä, sisällöstä riippumatta, koska muuten mahdollisuus saada äänensä kuuluviin riippuu lähinnä yhteiskunnan valtasuhteista.
Tässä kohtaa ei riitä näennäinen hyminä jossa väitetään sananvapauden olevan selviö kunhan minun ei tarvitse kuulla eikä nähdä niitä omistani näkemyksistäni eroavia kommentteja (tai määrittää mikä tahansa lause "mielipiteeksi"): se on ehkä marginaalisesti parempi kuin "kaikki eri mieltä olevat on tuhottava raudalla ja tulella", mutta koska se passiivisena asenteena pönkittää yhteiskunnassa esiintyviä valtasuhteita ja epätasa-arvoisuuksia, on se eettisesti aika ongelmallinen.

Kun kristillisessä etiikassa puhutaan "rakkaudesta" hyveenä, tarkoitetaan sillä ensisijaisesti aktiivista hyvettä joka kohdistuu asioihin ja henkilöihin joista ei pidä: sellaisten asioiden ja ihmisten rakastaminen tai suvaitseminen joista jo pitää ei ole kummoinenkaan saavutus.
Tästä syystä toistan suositukseni lukea huonoja, ärsyttäviä, sietämättömiä, häiritseviä, tylsiä, epäuskottavia, rasittavia teoksia, ja mielellään etsimään näitä aktiivisesti, eikä tyytymään vain siihen mikä nyt sattuu helposti olemaan tarjolla.

Tämä lienee enemmän ammattilukijoiden ongelma, joiden pitää lukea niitä kirjoja joita tällä hetkellä pitää lukea, harrastelija voi valita vapaammin kaikenlaista epämuodikasta.

Luetun ymmärtämisestä

Kun aloin miettiä tätä tekstiä, oli ranskalaislehdissä ollut juuri esillä kirjailija Pierre Loti, jonka kotimuseota vaadittiin poistettavaksi historiallisten monumenttien patrimoine-listalta, koska kirjailijan tuotannossa on osioita joita voidaan pitää loukkaavina juutalaisia ja armenialaisia kohtaan. Tämä on herättänyt kommentointia puolesta ja vastaan, mm. kommentin ajan hengestä että siinä missä aiemmin taideteos shokeerasi uutena ja parikymmentä vuotta myöhemmin päätyi arvostettuna museon seinälle, nykyään suuntauksena on enemmän etsiä kohua vanhemmasta kaanonista ja vaatia niiden poistamista...

Uudelleentarkastelu ja -tulkinta, myös radikaalisti teoksen luomisen tai ensimmäisen vastaanoton lähtökohdista poikkeava, on suositeltava harrastus, ja sitä tehdään tässäkin blogissa varsin paljon.
Kuten yllä totesin, kulttuurisessa dialogissa on tärkeää ymmärtää ja tuoda esiin myös oma positio koska muuten ei ole kyse dialogista: samalla on kuitenkin huomioitava että tässä tarkastelussa kyse on juuri omien lähtökohtien esilletuomisesta, ja tiukasti niiden sisällä pysyminen ei edistä lainkaan ymmärrystä muita kohtaan, empatiaa tai muita kaunokirjallisuudesta luvattuja asioita. Toisenlaisessa historiallisessa kontekstissa kirjoitettiin paljon sellaisia kirjoja jotka sopivat huonosti nykyhetken ortodoksiaan mutta joiden ansiot saattavat olla ihan muualla (kuten yllä myös C.S.Lewis toteaa).

Huutoäänestyksen perusteella tapahtuva taidearviointi ei kuitenkaan ole kovin kiinnostavaa, ja joskus tiukasti määritellyt lähtökohdat arvioinnille menevät täysin ohi teoksen arvoista: kaikkia maailman kirjoja voi tarkastella vaikkapa sillä perusteella ovatko ne kieltä uudistavaa avantgardea, onko niiden naishahmoissa tarpeeksi yhteiskunnallista syvällisyyttä tai onko niissä tarpeeksi äksöniä ja mukaansatempaava juoni, mutta kullakin kriteerillä tulee aimo kasa kirjoja joissa tarkastelu jää kuriositeettiseksi: teoksen runnominen omien ennakkokäsitysten mukaiseksi on aika hyödytöntä puuhaa.

Pidän myös varsin huolestuttavana pyrkimystä olla näkemättä mitään eroa tekijän ja teoksen välillä: jos henkilö on joissain yhteyksissä ilmaissut näkemyksiä jotka halutaan tuomita, on koko henkilö ja kaikki häneen liittyvä tuomittava eikä minkään tähän henkilöön liittyvän kanssa haluta olla tekemisissä.
Sama toimii tietysti toisinkinpäin: kun henkilö on tarpeeksi kiinnostava, ihailtava tai edes samaistuttava niin teoksetkin saavat välittömästi glooriaa (tai ainakin medioiden kulttuuripalstoilta saa joskus tällaisen käsityksen, kun keskitytään tekemään henkilöjuttuja joissa sivulauseessa saatetaan mainita että joku teoskin on ilmestynyt).
Teoksien arviointi perustuu siihen onko kirjoittaja "hyvä tyyppi" vai ei, edustaako henkilö sopivasti samoja arvoja ja mielipiteitä kuin itse, mairitteleeko ennakkoluuloja vai ei. Ei tarvinne sanoa minkä verran tällä on vaikutusta mielen avartumiseen ja toisten näkökulmien ymmärtämiseen.

Niitä huonoja kirjoja kannattaa yhä lukea, erityisesti jos niiden kirjoittajakin vaikuttaa rumalta ja tyhmältä.

Tarinoista joita kerromme itsellemme 

Erityisesti historiallisten romaanien yhteydessä saatetaan kiinnittää huomiota, että ne eivät useinkaan käsittele aiheitaan kovinkaan neutraalisti tai tasapuolisesti ja saattavat lähteä muokkaamaan historiaa hyvinkin raskaalla kädellä uusiksi (sama pätee tietysti myös muuhun kirjallisuuteen, mutta siihen tunnutaan kiinnittävän harvemmin huomiota).
Kirjailija puolustautuu tietysti toteamalla että tämähän on kaunokirjallisuutta, ei tieteellistä tutkimusta, ja samoin tekevät lukijat.

On kuitenkin havaittu, että esim. nykyhetkellä monen käsitykset Suomen sisällissodasta perustuu vahvasti siihen mitä Väinö Linna kertoi Täällä pohjantähden alla -kirjassa ja vastaaviin esimerkkeihin törmää jatkuvasti; vaikka lukijat sanoisivatkin tietysti lukevansa vain fiktiota niin silti sitä omaksutaan sellaisenaan.
Tässä ei sinänsä ole mitään yllättävää: tarinallistamista käytetään opetuksessa, markkinoinnissa, palvelumuotoilussa ja esim. myyttien merkitys asioiden ja arvojen omaksumisessa on tunnettu vuosisatojen ja -tuhansien ajan, tietoa käsitellään helposti tarinoina. Tästä syystä puolustus "mutta sehän on vain fiktiota" ei toimi, fiktio ei ole koskaan vain fiktiota.

Koska fiktiolla välitetään myös (tai ehkä ensisijaisesti) arvoja, asenteita, tulkintoja, ei myöskään riitä että esim. historiallisessa romaanissa konkreettiset faktat ovat oikein ja materiaalisella tasolla ei tapahdu anakronismeja, jos esim. hahmojen psykologia ja käytös on väärältä vuosisadalta. Tätä kuitenkin tapahtuu, josta syystä historialliset romaanit kertovat yleensä enemmän kirjoitusajastaan kuin kuvatusta hetkestä, ja niihin pätevät siis samat vääristymät kuin mistä yllä on ollut puhetta...sama pätee tietysti myös nykyaikaan tai spekulatiivisiin maailmoihin sijoittuviin kirjoihin, ne saattavat käsitellä jotain aihetta mutta miten?

Yksittäisen teoksen vääristymät, epätasapuolisuudet ja neutraaliuden puute ei tietenkään olisi ongelma, jos lukija lukee laajasti ja monipuolisesti kirjoja niin, että niistä muodostuva kokonaiskäsitys tulee tasapuoliseksi. Ongelmahan on se, että vaikka niin haluaisikin tehdä (ja kaikki eivät halua), joitain näkökulmia ja puolia hyvin edustavia teoksia saattaa olla hyvin vaikea löytää, ne saattavat olla jokseenkin tuntemattomia, jääneet kääntämättömiksi, julkaistu ikuisuus sitten ilman uusintapainoksia tai ehkä niitä ei ole koskaan julkaistu, tai edes kirjoitettu.

Tätä voidaan ajatella muuten myös yhtenä kulttuurisen omimisen ongelmakohdista: "valkoisuuden" (mitä se missäkin yhteydessä sitten tarkoittaa) pyrkimyksestä ottaa itselleen kulttuurisen dialogin kaikki roolit, joka epäilemättä miellyttää "valkoisuutta" kun se voi sujuvasti jutella itsekseen ja näin toimimalla helposti vaientaa ja marginalisoi kaikki muut äänet...

Välttääkseen tunnetumpien tarinoiden aiheuttamat harhat ja vääristymät, lukijan tulee siis tehdä paljon työtä, ja usein lukea huonoja, ärsyttäviä, sietämättömiä, häiritseviä, tylsiä, epäuskottavia, rasittavia teoksia, joita on vaikea löytää.
Mutta aivan erityisesti kannattaa luopua siitä ajatuksesta, että kaunokirjallisuuden lukeminen olisi joku ihmelääke joka automaattisesti kasvattaisi empatiaa ja toisten ymmärtämistä ja hyväksymistä: moinen harhaluulo on vaarallisempi kuin lukematta oleminen.