Näitä sodanaikaisia ja välittömästi sitä seuraavia runoteoksia on tulllut luettua useampikin, Jylhää, Kupiaista, Koskenniemeä, Uurtoa, Kallasta...ja tähän joukkoon liittyy myös Timo Töyrylä esikoisrunokokoelmallaan vuodelta 1943.
Seurastaan Töyrylä kuitenkin eroaa varhaismodernismillaan, mitta on vapaata ja kielessä on jo pyrkimystä luonnollisuuteen erikoistuneen runokielen sijaan.
Myös aiheessa ja kuvastossa liikutaan vähän maltisillemmissa tunnelmissa kuin Jylhä, Kupiainen tai Uurto, sotilaan mielentunnelmista on puhe mutta kirjan nimi kertookin hyvin mistä on kyse, puhe on sodan riistämästä nuoruudesta ja väsymyksestä mutta liiallista makaaberiutta vältellään: Töyrylä on tämän kokoelman ilmestyessä 22-vuotias ja ehkä nuorempana ei sitten vielä tule niin voimakkaasti ajatelleeksi omaa kuolevaisuuttaan? Runon kokija on usein "me", ehkä kokonainen sukupolvi, jossa kuolema jää usein kuitenkin tilastolliseksi tapahtumaksi? (Tai ehkä se on hämäläisyys.)
Harmaudesta ehkä johtuu että teos ei ole jäänyt samalla tavalla tunnetuksi kuin moni muu sotatarina, vaikka ehkä tässä tavoitetaan myös realistinen kokemus joka ei ole mahtipontinen sankaritarina eikä myöskään makaaberia kauhua...
(Kirjassa on myös viehättävä Tapio Tapiovaaran kuvitus).)
Värit ovat kauniit -
Hänen ainoa veljensä kaatui Tuulosjoella
pitkän rantaheinän keskelle,
ja kun häntä siitä muistutettiin,
vastasi hän totisesti:
- Niin kuulemma teki -
Kolmeentoista vuoteen
hän ei ole käynyt kotonaan Pohjois-Hämeessä,
missä nyt saisi liikkua isäntänä
- eikä aio käydäkään enää.
Mutta noiden vuosien aikkana
hän on kuljettanut salakuljetusvenettä
Pohjanlahden sysipimeässä,
ajelehtinut tukkilautoilla,
kuokkinut vieraille soita,
- rikkonut paljon, ja kärsinyt unohtaessaan.
Sodassa saamansa vapaudenristin
hän luovutti pantiksi suuressa pelissä
puhuen hiljaa:
Värit ovat kauniit - jos elämäkin olisi kaunis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti