Jens Peter Jacobsen - Mogens

Toinen pienoisromaani tai pitkä novelli 1800-luvulta, tällä kertaa tanskalaisen Jens Peter Jacobsenin esikoisteos (suom. Juho Ahava).
Nimihenkilömme Mogens, nuori mies, kohtaa Kamillan, menettää Kamillan, rypee millään-ei-mitään-väliä-asenteessa kunnes kohtaa Thoran...tarina ei järin monimutkaiseksi mene, mutta pienoisromaaniudesta huolimatta tarinan kaari kattaa reippaasti aikaa, eikä kerronta ole mitenkään riisuttua, päinvastoin. Mogensin tarinan vaiheet kuvataankin lyhyinä lukuina jotka tyypillisesti kuvaavat vain hetken impressioita, ja esim. Sillanpää-maisesti ympäröivällä luonnolla on vahva osuutensa kuvauksessa.
Jacobsen on ilmeisesti Tanskan kirjallisuuden huomattavia nimiä ja vaikutti myös moneen seuraajaansa, Rilkeen, Ibseniin, Lawrenceen jne. mutta allekirjoittaneeseen vaikutus jäi tekemättä: muutamia hienoja ilmaisuja (esim. "Talvi tuli hämärine päivineen, pitkine öineen ja kirjetuiskuineen" kun rakastavaiset ovat erossa) mutta muuten ansionsa jäivät minulle vähäisiksi.

Novellimaraton 14.4.

Lukujonossa on taas muutaman kirjan verran novelleja ja muuta lyhytproosaa, joiden parissa ajattelin viettää paastonajan lopun pääsiäistä odotellessa. Novellien maratonlukemista on harrastettu aiemminkin, ja novellihaastettahan tässä kasvatetaan (olisi selvästi pitänyt veikata vähän suurempaa kokonaismäärää, kun taidna suorittaa jo itsekseni neljäsosan veikatusta luvusta...): osa valituista kirjoista on valittu myös Frau, Signora & Bibi mielessä, pari ihan muuten vaan.

Aloitan lukemisen kello 18.00 Villy Sørensenilla (jonka kirjasta olin jo ehtinyt pari ensimmäistä juttua lukea).

20.30
Aloitin Villy Sørensenilla, tanskalaisella modernistilla jonka kirjaan Tarinoita (suom. Arto ja Kirsti Ingervo) on Klaus Taubert valikoinut novelleja kokoelmista Kummallisia tarinoita ja Vaarattomia tarinoita, luin nyt nuo Kummalliset.
Kaksi ensimmäistä oli lukenut jo aiemmin, ne olivat legendatyyppisiä tuoden mieleen Gottfried Kellerin, ja nyt sitten viisi lisää. Kaikissa on enemmän tai vähemmän satumaisia piirteitä, Tuntematon puu puhtaimpana esimerkkinä (vaikkakin surrealistisesti etenevänä), Vain päähänpisto taas sitten on perinteisempää kerrontaa joskin makaaberin huumorin kyllästämä, ja loput tarinat sitten jonkinlaisia Kafkan, H.C.Andersenin ja oudon huumorin sekoituksia joissa merkillisiä asioita ja tilanteiden muutoksia tapahtuu jatkuvalla syötöllä, maalaiskylään rakennetaan huhujen mukaan konserttisali jonne kaikki vaeltavat läpi jouluisen lumimyrskyn tai perheen keittiöön on yllättäen ilmestynyt tiikeri tai ihmelapsen maailmankiertue saa alkumetreillä odottamattomia käänteitä...
Hauskaa mutta pitää lukea välillä jotain muuta.

Useimmat vieraista olivat tietysti sotilaita, kuten tuona levottomana aikana saattoi odottaakin, myös välskäri oli paikalla. Juhlallisen tapahtuman jälkeen Bill vei hänet veljensä ruumiin ääreen. Hän tutki sen stetoskoopilla, mutta kun ei siitä ollut apua hän lainasi vasaran lyödäkseen häntä polveen. Kun sääri ei sätkynyt, hän saattoi todeta että hänellä oli joko sukupuolitauti tai sitten hän oli täysin kuollut.
- Silloin hän on täysin kuollut, sanoi Bill joka tunsi pikkuveljensä puhtaan sielun. Ja kaksi suurta kyyneltä oli työntämäisillään hänen silmänsä ulos.
- Rauhoitu, välskäri sanoi ja löi häntä olalle niin kovaa, että kyyneleet valahtivat takaisin kyynelkanaviin. Ei ole aivan tavatonta että pojat kuolevat tuossa iässä. Vanha kelpo sotakaveri, anna kuolleiden kuopata kuolleensa, sinun morsiamesi on haukkausvalmiina, mutta harjaa ensin hampaat!

22.00

Miksi Te oikein vihaatte meitä? Enhän minä ole vienyt Teiltä mitään. Te ette halunnut antaa, mitä minä hänelle annoin, eikä Teillä sitä edes ollutkaan. Vasta jäähyväisten jälkeen tajuaa asioiden arvon. Sen minä olen oppinut puutarhasta: mitä ei ole kylvetty, sitä ei kasvakaan.

Christine Brücknerin Jos olisit puhunut, Desdemona (suom. Anja Meripirtti) on temaattisten monologien sarja, historian ja fiktion naiset pitävät puheita joita ei pidetty tai jei ainakaan muistiin kirjoitettu. Luin ensimmäiset neljä, ylläolevassa sitaatissa Christiane von Goethe puhuu Charlotte von Steinin eteishuoneessa, muina kolmena puhujana Desdemona, Katariina Luther ja Sapfo.
Tässä venytetään nyt taas "novellin" määrettä reippaasti lyhytproosan puolelle, ja ilmeisesti näitä on myös esitetty dramaattisina monologeina, kiinnostavia nämä tietysti olivat. Joskin vaativat ehkä myös jonkin verran taustatietoja puhujista, ja kun en esim. Goethen henkilökohtaisesta elämästä niin paljoa tiedä eli en myöskään tunne puhujia sen kummemmin kuin mitä tässä paljastuu niin osa hienouksista eittämättä jäi rajallisiksi, ja Desdemonan puheesta ei varmaan saa tolkkua jos ei Shakespearen Othellon juonenkäänteitä tunne...

Sujuvia kirjoja ollut nyt, mutta sellaisia että vaihteluakin kaivataan, eli taas voisi ottaa jonkun muun, minkäköhän.

8.45
Illalla luin vielä pari Irina Denežkinan novellia Anna mulle! -kirjasta (suom. Anton Nikkilä), kuvauksia venäläisnuorten elämästä joissa on rajuutta ja toisaalta myös aika herttaista säätöä. Joko minä olen niin vanha että nämä teinielämäkuvaukset alkavat mennä jonain yhteiskuntascifinä, ainakin niihin suhtautuu aika huumorilla vaikka sinänsä tapahtumissa on paljonkin karuutta...
Ja päälle vielä jokunen Slawomir Mrozekin lyhyt faabeli kirjasta Elämää aloittelijoille (suom. Päivi Paloposki).

Hmm, novellivalinnat ovat tällä kertaa painottuneet ilkamoiviin, outoihin ja kyseenalaistaviin teoksiin (siinä määrin että vilkaisin vielä yhtä lukupinossa olevaa kirjaa ja kun senkin kuvauksessa käytettiin sanoja absurdi ja groteski niin tähän joukkoon se on ehkä liian samanlainen, vakavamman meditatiiviset hetkinovellit klassisessa hengessä ovat nyt jääneet sivuun.
Mikä sinänsä sopii, tähän mennessä kaikki teokset ovat olleet kovasti kiinnostavia. Mutta palaisiko nyt Sørensenin pariin.

12.00

Kun suuret yhteiset ongelmat tulevat pakottaviksi, käyvät suurimmatkin henkilökohtaiset ongelmat luvattoman pieniksi, siksi ei kukaan voinut kuvitellakaan puhuvansa itsestään, kaikki tunsivat toistensa mielipiteet, eikä kukaan tuntenut toistansa. Niin pian kuin vain kaksikin puhui yhdessä, he puhuivat totuudesta.
- On jouduttu niin pitkälle, sanoi leiskuva ylioppilas Wilhelm, että ihmiset eivät näe totuutta pelkältä totuudelt.
- Moderni yhteiskunta tuo sen muassaan, sanoi Vilhelmine, hänen leiskuva ystävättärensä, siinä on tilaa vain spesialisteille ja spesialistit ovat neljännes- tai enintään puoli-ihmisiä. Koskaan ennen eivät ihmiset ole olleet niin kauhistuttavan puolikkaita kuin nykyisin!
- Hmm, minä sanoin epäilevästi, sillä myös minä olin paikalla, - ihmiset ovat kaikkina aikoina pitäneet omaa aikaansa kaikkein vaikeimpana, eivätkä he kaikki kai ole voineet olla oikeassa. Eiköhän nykyaika tunnu entisaikaa hankalammalta, koska se on - ikään kuin enemmän läsnä?

Luin nyt Villy Sørensenin kirjan jälkimmäisen puoliskon, kokoelmasta Vaarattomia tarinoita (saatteena motto "Kauhistava on huvittavaa, kun se ei ole vaarallista").
Nämä olivat hieman maltillisempia kuin ensimmäinen puolisko vaikkei ihan arkista olekaan, kerrottiin sitten kauppiaasta joka myy mitä ihmiset tarvitsevat eikä mitä he haluavat, totuuskongressikaupungissa leikattavasta siamilaisesta kaksosesta tai tytöstä joka on sokea paitsi itkiessään. Sadunomaisuutta on yhä mukana, jokin aika sitten lukemani Hessen mieleen tuoden, ja omalaatuista huumoriakin. Pidin. 
Novellihaaste etenee 12 novellin verran.

14.00
Voitte panna meidät oikeuteen ja tuomita meidät, mutta politiikkaa ette voi sulkea pois. Meidän rikollisuutemme on poliittista, mutta teidän politiikkanne rikollista! Me olemme voimakkaampia kuin poliisi. Tämän päivän terroristit ovat huomispäivän poliitikkoja! Politiikkaa on myös oikeussalissa!  Politiikkaa on kaikkialla, vuoteessa ja lastentarhassa ja koulussa. Kaikkialla sorretaan ja kidutetaan ja käytetään valtaa. Terrori! Gudrun, käännä saksaksi latinan sana terrere. Terrere on yhtä kuin pelästyttää, säikähdyttää, terrorisoida on on yhtä kuin harjoittaa terroria, levittää pelkoa, sortaa, tehdä henkistä väkivaltaa.

Lisää Christine Brücknerin pitämättömiä puheita, tällä kertaa puhujina hetaira Megara (Lysistratesta), Effi Briest, Christine Brückner ja ylläolevassa sitaatissa Gudrun Ensslin Stammheimin eristyssellin seinille.
Mainioita yhä, Brückner on itselleen kirjoittanut hyvin esseemäisen puhuttelun sata vuotta aiemmin eläneelle Malvida von Meysenburgille, kun taas tuo Ensslinin puhe on hyvin tajunnanvirtainen...Effi Briest -puheesta en tosin saanut paljoa irti kun en tunne tarinaansa enkä henkilöitä joille ja joista puhuu (joskin huomaan että Effi Briestillä on samanniminen koira kuin Sørensenin Romeo ja Signe -novellin Signellä, Rollo...)
Vielä on jokunen näitä jäljellä mutta vaihdan taas teosta.

16.40
-Poikabändit ei oo todellisii. Ne on olemassa vaan julisteissa. Mutta se elää ja hengittää, sen voi ite todeta. Se on ikäänku tavotettavissa, mutta oikeesti ei kuitenkaan. Sä pilaat vaan elämäs jos yrität rakastaa sitä.
- Älä ny liiottele! Maška sanoi. -Ei se mun elämää pilaa, ehkä yhen viikon.

Irina Denežkinan Anna mulle! luettu, kirjassa on kolme pitkää jotka kertoivat sekalaiset nuorisojoukon elämistä ja säädöistä nyky-Venäjällä, mukana paljon musiikkia, viinaa, seksiä ja väkivaltaa tai ainakin niiden ajattelua ja lisäksi seitsemän lyhyempää tunnelmapalaa. Pitkät novellit ovat parempia, vaikkeivät ehkä romaanimittaisina kestäisikään...
Nykyteineille ei rohkene suositella kun lukuisat musiikkiviittaukset sijoittuvat 15 vuoden taakse, vaikka ihmissuhdetasolla tekstit olisivatkin kurantteja...
Novellihaasteeseen kymmenen novellia lisää.

17.40
Voi! olen oppinut puhumaan sinun tavallasi, huokailemaan huokauksia, kärsimään kärsimystä, rakastamaan rakkautta.
Elinkö milloinkaan?
Vai kuvittelitko minut vain?

Noin puhuu Donna Laura poissaolevalle Petrarcalle, Brücknerin puhekokoelman kaksi muuta viimeistä puhujaa ovat Neitsyt Maria ja Klytaimnestra.
Mainio teos tämäkin, joissain kohdissa aihe ja sen käsittely menee aika ilmeisiä polkuja ja joissain kohdissa taas on mukana kiintoisaa pohdittavaa ja ironiaakin. Mutta suurin osa jutuista vaatii ainakin jonkinlaista aiheen tuntemista...
Yksitoista novellia lisää.
Ja jos vetäisin ihan vaan 24-tuntisesti niin nyt olisi aika lopettaa, mutta taidan vielä lukea sen Mrozekin kirjan loppuun, kun olen sitä jo sitä suuren osan lukenut (luin muutaman lyhyen jutun lisää tuossa joku tunti sitten vaikken sitä maininnutkaan).

18.45
- Poltatteko? kuulin ylhäältä.
- Ei kiitos.
- En kestä savua.
- Voitte olla rauhassa, minä en polta.
- Mutta jos polttaisitte, niin minä en kestäisi sitä. Minulla on herkät keuhkot.
- Sepä ikävää, mutta ei ole pelkoa.
- Tai ehkä te poltatte, nyt vain yritätte päästä irti tupakasta. Teidän alkaa tehdä mieli keskellä yötä, ettekä voi vastustaa.
- Ei, en ole polttanut koskaan.
Ääni vaikeni. Riisuin sukan.
- Mutta ehkä te alatte?
- Mitä?
- Polttaa. Jotkut alkavat jopa vanhoilla päivillään. 
- Minulla ei ole sellaista aikomusta.
- Niin sitä sanotaan, mutta sitten tehdäänkin jotain muuta. Ja sitä minä en kestäisi.

Kohtaaminen yöjunassa herkän ihmisen kanssa, josta ylläoleva ote, on yksi (ja taisi olla pisin) novelli Slawomir Mrozekin Elämää aloittelijoille -kokoelmassa, moni on vain sivun tai kahden lyhyt faabeli. Olin aiemmin lukenut vanhemman Elefantti-kokoelman joten osasin odottaa absurdin iloittelevaa huumoria.
Elefantin satiiri oli kuitenkin pisteliäämpää, tässä ollaan yleismaailmallisempia ja usein jopa moraalisen opettavaisia: tässä mielessä kirjan nimi on osuva, näistä saa kyllä ohjeistusta elämään ehkä enemmän kuin mistää self-help-oppaista ja teoksena tämä on helpommin lähestyttävä kuin vaikkapa Elämä: käyttöohje.

Tämän kirjan myötä novellihaaste eteni 39 tarinan verran, kokonaistulos tällä maratonilla oli siis 72 ja yhteismäärä haasteessa tällä hetkellä 247.
Lukuvalinnat olivat varsin onnistuneita, kaikista teoksista pidin ainakin suurimmaksi osaksi, vaikka tosiaan kaikissa oli tuollainen humoristinen haastava sävy, klassisempi draama Maupassantin, Tsehovin tai Carverin hengessä jäi nyt pois.
Frau, Signora & Bibiin tuli kaksi kirjaa lisää (Denezkina ja Brückner) ja pariakin näistä kirjoista voisi tarjota myös Helmet-lukuhaasteen kohtiin...

Anna mulle! -kirjasta on kirjoittanut myös Kiiltomato, ja Elämästä aloittelijoille Riman alta. Ainakin.

Pääsiäinen lähestyy, en ole niin vigilia-innostunut että olisin lähdössä yökirkkoon mutta saatan kuitenkin seurata striimiä Henkasta jos on tarjolla, tai sitten Mariasta.

Henriette Lind, Lotte Thorsen & Anette Vestergaard - Ninnin päiväkirja

 

Luonnollisesti Frau, Signora & Bibi -haasteeseen pitää bongailla teoksia myös kirjaston "viihde&romantiikka"-hyllyistä, jonne selauksen perusteella vaikuttaa kyllä päätyneen myös joitain teoksia joiden kuuluvuudesta osastoon en ole ihan varma (huomasin ainakin yhden kirjan jonka muistin 1001 Books -listalta ja toisen jota aloitin vähän matkaa mutta kun se oli liian kokeellista kerrontaa niin ainakaan silloisessa mielentilassa en sitten saanut oikein kiinni kerronnasta ja jätin kesken).

Tämä Ninnin päiväkirja sen sijaan on ihkaa chicklittia, alunperin ilmestynyt tanskalaisessa Politiken-lehdessä ja sittemmin koottu kirjaksi (jota kai olisi tarjolla lisääkin). 35-36-vuotiaan Ninnin (alunperin Nynne) päiväkirjamerkintöjä elokuusta 1999 marraskuulle 2000, ajanjaksolle mahtuu useampikin mies, paljon säätöä, kohtalaisesti kännisekoiluja, shoppausta ja mitä muuta chicklit-sinkun elämään nyt kuuluu: kirjassa mainitaan Bridget Jones joka on varmaan esikuvana, ja myös Ally McBeal (ja siitä on aika monta vuotta kun olen viimeksi kuullut Ally McBeal -viittauksia). Aika runsaasti viljellään myös viittauksia tanskalaisjulkkiksiin yms jotka menivät aika tehokkaasti ohi, pari googlettelin eivätkä viittaukset käyneet paljoa selvemmiksi...

Noniin, myönnän teoksen olevan hyvinkin leppoisaa luettavaa, siitä huolimatta että tosielämässä en luultavasti pitäisi oikein kenestäkään näistä henkilöistä enkä aina oikein ymmärrä miksi nämä tekevät niinkuin tekevät (ja tuntemus olisi ehkä molemminpuolinen). Vaikka joistain hömpäksi luokiteltavista teoksista pitäisinkin niin tämäntyyppinen shoppausta, seksiä ja suhdesekoilua -sinkkukirjallisuus ei taida kuitenkaan olla oikein minun juttuni...

Iselin C. Hermann - Suutelen postinkantajaa

 

Jossain kirjan puolivälissä tuli mieleen, että aloittamassani Frau, Signora & Bibi -haasteessa on mahdollinen ongelma: jos valikoin luettavia kirjoja kirjoittajan sukupuolen perusteella, niin silloin se heijastuu myös lukemiseen (en ole muutenkaan kovin immersiopainotteinen lukija, joten tietty etääntynyt metataso seuraa usein lukemisessani). En lue vain kirjaa, luen naisen kirjoittamaa kirjaa. Saattaa siis olla, että tähän haasteeseen liittyvissä postauksissa tullaan puhumaan paljon myös sukupuolesta, stereotypioista, yms yms eikä vain kirjoista kirjoina.
Okei, tässä tapauksessa kirjan kannessa oleva alaston nainen korostaa kirjan sukupuolittuneisuutta...

Tanskalaisen Iselin C. Hermannin Suutelen postinkantajaa (suom. Tarja Teva) on kirjeromaani: tanskalainen nainen lähettää postikortin ihailemalleen ranskalaistaiteilijalle ja yllätyksekseen saakin vastauksen, joka johtaa jatkuvampaan, kiihkeän intohimoiseksi yltyvään kirjeenvaihtoon.
Kirjeromaaneissa tulee yleensä mietittyä kuulostavatko kirjeet "aidoilta", kirjoittavatko ihmiset oikeasti kuvatunkaltaisia kirjeitä ja, no, tässä ei olla ainakaan kovin arkipäiväisiä, voin myöntää että ei ole kokemusta (mikä on ehkä ihan hyväkin kun muistetaan että varsin usein kirjeromaanien lopussa miehet kuolevat). Toisaalta kirjoittajat myös korostavat kirjeenvaihdon haavekuvallisuutta, fantasiointia (voisin sanoa myös pornografisuutta, kun osapuolet redusoivat toisiaan enemmän omien haavekuviensa jatkeeksi kuin todellisiksi ihmisiksi).

Mielessä kävi myös, että onkohan tämä feminiininen versio voimafantasiasta, Conan-barbaarin tai James Bondin sijaan meillä on aistillisen hullu Delphine Hav, joka kirjeittensä viettelyllä saa komean ranskalaismiehen ajettua intohimoisen rakkauden hurjiin syövereihin...lopun käänteet (odotinkin että jotain tuonsuuntaista tvistiä loppuun on luvassa, vaikka varsinaisesti mitä tapahtui tulikin yllätyksenä) monimutkaistavat fantasiaa mutteivät kuitenkaan sulje sitä pois. Ja viettely, niin, se käy molempiin suuntiin (ja sanamaalailuna tässä on kyllä jotain viehättäviä kohtia).

Olen painoton kaipuusta mieheen, jota en tunne - jonka käsialan tunnen tuntematta kättä, jonka sanat tunnen tuntematta suuta. Painoton kaipuusta ja kateudesta paperia kohtaan, jolle kirjoitan ja joka pian on käsissäsi katseesi kohteena. Ajattelen sinua vuorotellen "sinuna"ja "hänenä".
Ajatella, että olisi siellä - hänen käsissään sinun katseesi kohteena.

Kirja on aikoinaan luettu myös Kiiltomadossa. Ja Helmet-haasteesta otan tällä kohdan 42. Esikoisteos.

Ludvig Holberg - Jeppe Niilonpoika

Kaikki naapurit sanovat, että Jeppe juo, mutta he eivät sano, miksi Jeppe juo; sillä kun minä palvelin kymmenen vuotta sotaväessä, niin en koko sinä aikana saanut niin monta kertaa selkääni kuin nyt saan yhtenä ainoana päivänä tuolta kirotulta naasikalta. Hän pieksää minua ehtimiseen, vouti ajaa minua työhön kuin juhtaa ja lukkari elostelee eukkoni kanssa. Onko siis ihme, että juon?

Ludvig Holbergin näytelmä on eittämätön skandinaaviklassikko ja Holberg Tanskan ja Norjan kirjallisuuden isiä: alunperin norjalainen mutta tuotantonsa ilmestyi pääosin Tanskassa ja tanskaksi 1700-luvun alkupuoliskolla.
Holberg näköjään tosiaan kanavoi eurooppalaisia perinteitä, matkoillaan oli tutustunut ajan ranskalaiseen komediaan, Shakespearestakin on kaikuja ja ilmeisesti myös antiikin komedioista, ja toisaalta kun tätä luin oli vaikea olla ajattelematta Aleksis Kiveä, esim.  Nummisuutareita, ja muutenkin tämä oli suomalaisesta näkökulmasta hyvin tutunoloista materiaalia...

Nimihenkilö Jeppe Niilonpoika on talonpoika, entinen sotilas, laiska ja viinaksiin menevä. Äkäinen vaimonsa Nilla lähettää tämän kaupunkiin ostamaan saippuaa mutta matkan varrella haetaan kapakasta vahvistusryyppy, ja sitten toinenkin, ja pian makaa Jeppe tienposkessa sammuneena.
Ohi kulkeva paroni seurueineen suvaitsee pilailla, ja Elämä on unta -tyylisesti laittaa tämän heräämään linnassaan uskotellen että tämä onkin paroni ja talonpoikaiselämä on vain unenhouretta. Jeppe sopeutuu ilomielin tilanteeseen mutta osoittaa pian varsin julman tyrannin piirteitä ja on aika palauttaa mies takaisin maantielle...

Varsin tuttua menoa siis, osittain tietysti koska samoja elementtejä ovat myöhemminkin muut käyttäneet, mutta sujuvasti tilanteet muuttuvat ja mainiosti Holberg kirjoittaa (ja V. Tarkiainen suomentaa). On hieman vaikea kuvitella tätä nykyään teatterin näyttämölle, sen verran puskafarssia tässä on, mutta komedianäyttelijöille nimirooli on varmasti herkullinen ja muissakin saa jotain aikaan...
Tietysti tähän kannattaa tutustua myös bongatakseen myöhemmän skandinaavisen ja suomalaisen komedian DNA:ta (tai vaikka pohtiakseen sitä että kysymyksen "miksi Jeppe juo" vastaus on ilmeisesti "yhteiskunnan vika"). Ja saadakseen lisäosuman Lukuharjoituksia-haasteeseen jossa olen näköjään edennyt mesenaatin asteelle.

Gunnar Gunnarsson - Silmäpuoli vaeltaja

Reilu kuukausi sitten luin Gunnarssonin Hyvän paimenen ja se oli sen verran sympaattinen tapaus että vedin näin nopeasti toisenkin teoksensa, tämän Silmäpuolen vaeltajan ("tekijän luvalla suomentanut E.M.", muuten kirjasta ei käy ilmi edes alkuteoksen nimeä...)

Nimihenkilö on vanha kulkuri, silmäpuoli ja toinen jalkakin huono, joka on kierrellyt vuosia ympäri Islantia ja siinä sivussa saanut jo mainettakin epäitsekkäänä ja hyviä tekevänä mutta vaatimattomana miehenä...kiertänyt on kaikissa Islannin pitäjissä, kaikissa paitsi yhdessä, ja sinne vie nyt tie. Ja pian tuleekin ilmi että vaikka Silmäpuoli vaeltaja ei pitäjässä olekaan käynyt, se on tuttu miehelle joka oli ennen vaellusta...

Tässä on vähän samaa kuin tuossa edellisessä lukemassani, vaikkei niin meditatiivisesta kirjasta olekaan kyse, tässä tapahtuu enemmän ja mukana on enemmän henkilöitä. Omalaatuinen tunnelma tässä kuitenkin on, hieman satumainen: vaikka varsinaista fantastista ainesta kirjassa ei olekaan, ei edes häivähdystä maagisesta realismista, kerronnassa on sadun arkkityyppisyyttä. Jos yliluonnolliseksi ei lasketa sitten sovituksen ja anteeksiannon teemaa, joka on keskeisessä osassa kirjaa.

Tyyli viehätti, vaikka samalla oli hieman merkillistä, että vuosia sitten kadonneen, kuolleeksi luullun miehen tekemisiin vihjaillaan kovasti mutta aika vähän käy konkreettisesti ilmi että mitä se séra Ketill nyt oikein oli tehnyt. Ja osa henkilöistä tuntui saavan välähdyksenomaisesti kovin suurta huomiota kerronnassa vaikka ilmestyivät vähän tyhjästä ja poistuivat tarinasta myös nopeasti.
Syy tähän kävi ilmi kun vilkaisin kirjailijan wiki-sivua: tämähän on siis neliosaisen romaanisarjan kolmas osa, se selittääkin joidenkin elementtien irrallisuuden, ne tulevat varmaan selvemmin esiin sitten muissa osissa. Tosin tämä teos on ilmeisesti muuallakin julkaistu myös itsenäisenä ja mm. filmattu, ja kuulemma juuri tämä kolmas osa nosti kirjailijan esille (ilmestyi alunperin 1913, tämä käännös on vuodelta 1914).
Ja saattaapi olla että tuo epämääräisyys ja hienoinen sadunomaisuus joka minua viehätti vähenisi jos tämän lukisi osana sarjaa, vaikka osa asioista selkenisi, eli ei tämän lukeminen itsenäisenä teoksena ollut mikään huono asia...
Näköjään suomeksi on ilmestynyt myöhemmin kirja Borgin suvun taru, joka mahdollisesti sisältää koko sarjan.

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haaste jolkottelee eteenpäin. Gunnarsson jatkaa rajatapailuaan, kun tämä on niin islantilainen teos, mutta kirjailija asui Tanskassa ja kirjoitti tanskaksi (kun nyt olen kuitenkin lukenut kaksi Gunnarssonia niin ehkä kompromissi olisi merkitä toinen Tanskaan ja toinen Islantiin...)

Gunnar Gunnarsson - Hyvä paimen

Luen näitä kirjoja vähän väärään vuodenaikaan kun männäviikolla oltiin Jäälinnassa ja nyt nyt Islannin vuorilla joulukuussa (kirjan alkukielinen nimi on Advent).

Gunnar Gunnarsson on Islannissa syntynyt ja kuollut kirjailija joka pääosan tuotannostaan kuitenkin kirjoitti Tanskassa ja tanskaksi, niin myös tämän kirjan (suom. Albin Ahonen, alkukielinen ilmestyi 1937 ja tämä suomennos 1941).
Tämä pienoisromaani on tavallaan hyvin yksinkertainen tarina 54-vuotiaasta Benediktistä joka on jo useita vuosia vaeltanut adventtiaikaan hakemaan erämaasta vapaina laiduntaneita lampaita jotka ovat jääneet löytymättä syksyn kotiinnoudoissa. Niin lähdetään matkaan tänäkin vuonna, mukana koira Leo ja kellokaspässi Visa, vaikka aina ei tällä porukalla yksin ollakaan kun ajoittain kohdataan muitakin eläintenhakijoita ja muita vaeltajia. Sää vaihtelee ja lampaatkaan eivät ole maailman fiksuimpia otuksia...

Karussa kulkiessa on myös aikaa ajatella asioita, omaa/ihmisen paikkaa maailmassa ja suhdetta ihmisiin ja eläimiin, menneeseen ja tulevaisuuteen, elämää, tekemistä, altruismia ja uhria ja sen sellaista. Tällaisesta vähän faabelinomaisen (vaikka realismissa pysytäänkin) tarinan ja filosofisen pohdiskelun sekoittamisesta tuli mieleen sellaiset teokset kuin Pikku Prinssi ja Lokki Joonatan, joskin tämä Hyvä paimen on selvästi aikuisten kirja niin aiheiltaan kuin käsittelytavaltaan, ja ainakin allekirjoittanutta huomattavasti vähemmän ärsyttänyt (ainakaan altruismi tai uhrimieli eivät ole yhteiskunnassamme niin suosittuja kliseitä kuin Pikku Prinssin anti-intellektuaalisuus tai Lokki Joonatanin itsekeskeisyys *rimshot* *hymiö*).

Ei tämä nyt mitenkään maailmoja muuttava lukukokemus ollut mutta kokoaan isompi kirja kuitenkin, pitänee katsoa niitä muita suomennettuja Gunnarssoneja...

Kirjallinen retki Pohjoismaissa etenee. Kun Sandemosen laskin norjalaiseksi niin tämä kai sitten pitää laskea tanskalaiseksi (jos jollakulla on vinkata Norjassa syntynyt ruotsiksi kirjoittava ja Ruotsissa syntynyt islanniksi kirjoittava kirjailija niin saisi kehän täyteen).

Johannes V Jensen - Kuningas murtuu

Tämän kirjan oli merkinnyt muistiin jokunen kuukausi sitten kun etsin skandinaavista luettavaa, mutta en nyt sitten muistanut kirjasta mitään sen tarkempaa kuin että se on tanskalainen ja sillä on hyvä nimi (alkukielinen "Kongens fald" ei ole yhtään niin hyvä, kiitos Aukusti Simojoki). Ja kun tässä kirjastokappaleessa ei myöskään ollut kansipapereita niin lukeminen aloitettiin tosiaan varsin tyhjästä.

Pari ensimmäisen sivun jälkeen piti ihmetellä että onkohan tämä kaksiosainen teos josta tämä on toinen nide, eräässä pikkukylässä joukko saksalaisia sotilaita menee juomaan kapakkaan ja siellä joukkoon liittyy Mikkel Thögersen ja pikkuisen joutui ihmettelemään että mistä tässä on kyse ja pitäisikö tämä Mikkel tuntea jostain...
Seuraavassa luvussa ollaan jo Kööpenhaminassa ja vihjeitä löytyy että tässä taidetaan olla jossain keskiajalla: aikanaan ajaksi selviää 1400-1500-lukujen vaihde (myöhemmät kirjan tapahtumat jatkuvat 1530-luvun loppuun mutta eihän tässä tarkkojan vuosia oikein harrasteta). Mikkel Thögersen päätyy studiosuksesta entiseksi ja myöhemmin sotilaaksi ja elämänkohtalo linkittyy toiseen sotilaaseen Otte Iverseniin ja myöhemmin kuningas Kristian II:een.

Tästä kirjasta oli hyvin vaikea saada mitään otetta, tapahtumat leviävät usealle vuosikymmenelle ja useisiin henkilöihin (vaikka Mikkelin tarina tämä viime kädessä on), kovin hyppivästi ja selittelemättä. Asiaa varmaan helpottaisi jos tietäisi edes vähän enemmän Tanskan historiaa, nyt ainoa aiemmin tuntemani episodi oli Tukholman verilöyly. Monia episodeja kuvattiin myös erinomaisen yksityiskohtaisesti mutta näiden episodien yhdistäminen toisiinsa oli aika vaikeaa enkä minä lopulta oikein näitä henkilöitäkään ymmärtänyt.
Ja kun vallitsevaksi teemaksi oli nostettu kuningas Kristianin (ilmeisesti anekdotaalisen legendaarinen) epäröinti ja epävarmuus, ja laajennettu se koko kansakuntaa ja sen historiaa koskevaksi, niin epämääräisyys ja haahuilu olivat varmaan ihan tarkoituksenmukaisiakin.

Johannes V Jensen on saanut Nobelin ja tämä kirja on parinkin tahon toimesta valittu 1900-luvun parhaaksi tanskalaiskirjaksi ja muutenkin nauttii huippuarvostusta. Mutta ehkä tässä on sitten samaa kuin jos tanskalaislukija lukisi ilman sen kummempia taustatietoja Täällä pohjantähden alla...
Mutta eittämättä tässä oli joukko todella hyviä kohtauksia ja kuvauksia, tuo verilöyly yhtenä ja Axelin aarteen monet vaiheet ja niin edelleen...

Tästä kirjasta saan kuitenkin poimittua Tanskan Kirjallinen retki pohjoismaissa -haasteeseen, eli nyt sitten olen Pohjoismaissa reissaaja (Islannista, Norjasta, Ruotsista ja Tanskasta kustakin vähintään yksi kirja).

Kirjan on lukenut myös Kallepettewi.