31.10.16

Lokakuun luetut

Naguib Mahfouz - Wedding Song
Isaak Babel - Punainen ratsuväki
J.M.G. Le Clézio - Voyage au pays des arbres
Mary Roberts Rinehart - Episode of the Wandering Knife
Fazil Iskander - Setäni arvo siitä nousee
Geraldine Kaye - Laguunin lapset
Leonid Leonov - Heinäsirkat
Antoine de Saint-Exupéry - Le petit prince
Fritiof Nilsson Piraten - Pukki yrttitarhassa
Claudio Magris - Mikrokosmoksia

Olipas taas kirjallisuus(keskustelu)täyteinen kuukausi, luin useita kirjoja, tarkoituksena vetää Leningrad - Ost-Berlin -haaste loppuun (yksi kirja vielä puolivälissä), Lukuharjoituksia-haasteen tilaan olenkin jo tyytyväinen ja kaikenlaista muutakin tuli sitten siinä sivussa.
Ja alkukuusta paketoin ajatuksia kirjablogeista yhtenäiseksi tekstiksi, kuun puolivälissä seurasin useita keskusteluja Bob Dylanin Nobelista ja muutamaan osallistuinkin, ja nyt loppukuusta huomion vei Helsingin kirjamessut. Tähän verrattuna ensi kuulle luvassa oleva lukuhaaste (vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta joka päivä) kuulostaa aika rauhalliselta...

Tässä kaunokirjallisuuden lukutilastossa on muuten nyt tasan viiden vuoden data.


mies nainen muu
englanti 83 80 2 165
suomi 44 36
80
ranska 31 10 2 43
japani 31 8
39
saksa 30 2
32
italia 29

29
ruotsi 20 9
29
venäjä 21 2 1 24
tsekki 12 1
13
norja 11 1
12
espanja 8
1 9
puola 3 3
6
arabia 5
1 6
unkari 4
1 5
tanska 5

5
viro 4

4
portugali 2 2
4
kiina 3 1
4
islanti 1
2 3
slovenia 2
1 3
slovakia 2 1
3
muu

3 3
serbo-kroatia 2

2
hollanti 1 1
2
kreikka 2

2
iiri

1 1
turkki 1

1
latina
1
1
albania 1

1
urdu 1

1
bulgaria

1 1
latvia 1

1

360 158 16 534


-----------------------
FB-sivun muita ilmoituksia:

"James Herriotin syntymästä on tänään [3.10.2016] sata vuotta. https://fi.wikipedia.org/wiki/James_Herriot
Taisin varhaisteininä lukea kaikki suomennetut teoksensa, ja vaikka eläinlääkäriys ei ammatinvalintana ikinä kiinnostanutkaan niin kirjoista pidin.
Ja itsekin luonnontieteitä opiskelleena pitää tietysti arvostaa kuinka ne ovat kaunokirjallisuudessaan keskeisenä elementtinä (osittain omaan elämään pohjautuvaa kaunokirjallisuutta ne vissiin ovat)."

"Kirjamessukuumeilu alkaa jo vaikuttaa kun ohjelmalehtinen saatu haltuun ja alustavasti kiinnostavia juttuja jo merkkailtu..."

"Olen pari kertaa aiemmin jo blogissa viitannut Negativland-yhtyeeseen. Nyt lisää. "We’ve decided to take the Chopping Channel concept to its logical conclusion by “productizing” an actual band member. It is also a celebration of the degree to which no idea in art was ever off-limits to Don, and offers a literal piece of him, and of his audio art, for the listener to repurpose and reuse."
http://boingboing.net/…/17/negativlands-next-album-come.html "

30.10.16

Helsingin kirjamessut 2016: sunnuntai

Kirjamessuilla vietin myös kolmannen päivän, jossa ohjelmaa oli varattu vähemmän ja blogipistehengailua lukuunottamatta ne vähätkin suunnitellut ohjelmat onnistuin skippaamaan...

Tällä kertaa painotuttiin divarien koluamiseen, ja löytyihän sieltä, niin sellaisia kirjoja jotka on ollut tarkoitus lukea jo pitempään kuin joitain yllätysvalintoja linjalla "kas, tällainenkin on olemassa". Päivän löydöksi lasken Irene Nemirovsky -suomennoksen vuodelta 1946 yhdellä eurolla mutta hieman huvittuneena katselin myös toisen teoksen alkusanojen lupausta koko slaavikunnan suurimman runoilijan teoksesta, joka on ainoa onnistunut eepos, minkä 19. vuosisata on synnyttänyt...ja mm. pari NTK-kirjaa "pakko lukea"-osastolta.
Ei tarvitse ihan heti hankkia lisää lukemista, messuanneilla pärjännee pitkään, haasteisiin yms osuvammat kirjat pitää kai sysiä lukulistan yläpäähän ja muita sitten pikkuhiljaa tulevina kuukausina.

Parin divarinpitäjän kanssa tuli myös juteltua pitempään mm. kirjallisuudesta ja bloggaamisesta (ja toisen suunnitelmien kehittymistä oman blogin suuntaan odotan kiinnostuneena, hei vaan).
Ja entisen työkaverin näin ja kuulin tuoreimmat kuulumiset entisestä työpaikasta...

Bloggaajapisteellä hengattiin taas pääasiassa omassa porukassa, mukana mm. Minna, Tuulevi ja Pekka. Mukavaa oli tavata ja jutella myös Jorma Jormiton ja (pitkästä aikaa) Jaakon kanssa. Ja kun oma vuoro päättyi ja mietteissä oli lähteä kuuntelemaan Huono käännös -keskustelua niin lähdinkin Marin ja Marian kanssa parille viinilasilliselle (Mari tarjosi ylimääräiset juomalippunsa, kiitos).

Jalkoja kävin lopulta kuitenkin lepuuttamassa Mika Waltari -lavan äärellä.

Juha Roiha haastatteli Antti Tuuria tämän uudesta kirjasta Tangopojat, aiheena taas suomalaiset siirtolaiset maailmalla, tällä kertaa Ruotsissa 60-luvulla. Tuuri kertoi halunneensa kirjoittaa Ruotsin siirtolaisista vähän eri suunnasta kuin siitä perinteisestä en finne igen -puolesta jossa vaimot ja lapset hakataan ja kännipäissä puukotellaan, kun suurin osa siirtolaisista kuitenkin eli suurelta osin ihan tolkun elämää, ja teoksessa korostetaan toivoa...

Keskustelun aikana huomasin että lavan molemmille puolille oli ilmestynyt diskreetisti seisoskelevat järjestyshenkilöt ja yleisönkin liepeille alkoi valua seuraavan esiintyjän, Antti Tuiskun, odottelijoita. Olisi voinut tämäkin keskustelu olla kiinnostava mutta päätin sitten kuitenkin luovuttaa eturivin paikkani jollekulle sitä enemmän arvostavalle.
Messut on minun osaltani messuiltu, mukavaa oli taas kerran, kirjajuttua tuli kuultua ja vähän puhuttuakin taas hetken tarpeiksi ja iso joukko mukavia ihmisiä tavattua.

29.10.16

Helsingin kirjamessut 2016: lauantai

Jatkamme messuilua: yhdenkään saparohännän ei kuitenkaan tarvinnut menettää henkeään tässä messupostauksessa (tämä liittyy päivän ohjelmaan). Ilmaisen sisäänpääsyn bloggaripassin tarjosi yhä Messukeskus.
Lauantaihin olin keskittänyt enemmän puheita ja vähemmän yleistä haahuilua. Yleisöä oli aika paljon enemmän kuin torstaina, mikä merkitsi että suurin osa lavojen yleisöpaikoista oli täynnä ja jos peräkkäiset keskustelut olivat eri lavoilla, niin ei yleensä saanut jälkimmäisessä istumapaikkaa, kannattaa olla ajoissa.

Päivä alkoi Bonnierin brunssilla bloggaajille: en yleensä niin innokkaasti näihin tapaamisiin osallistu, mutta tämänkertaiset kirjailijavieraat olivat sen verran kiinnostava joukko että piti sitten: Claes Anderssonin, Anja Snellmanin, Tuula-Liina Variksen ja Hannu Mäkelän tiesin kuuntelemisen arvoisiksi puhujiksi (vaikka lukukokemukset ovatkin hieman rajallisemmat), ja Riitta Jalosesta en itse etukäteen juuri tiennyt muuta kuin että nauttii arvostusta monen muun bloggaajan silmissä...(lisäksi lyhyesti esiteltiin BookBeat-palvelua, joka ei minua niin kiinnosta kun en ääni- tai e-kirjoja harrasta mutta, no, nyt tiedän sellaisenkin olemassaolosta).
Ja en ollut ainoa kiinnostunut, ilmeisesti osallistujia oli mukavasti enemmän kuin aiempina vuosina, tai, no, ehkä suurin määrä mitä olen yhdellä kertaa nähnyt kirjabloggaajia (hei vaan vanhat tutut, hei vaan uudet kasvot).

Andersson, Snellman ja Varis pitivät esillä ajatusta että fiktiosta huolimatta kirjoittaja kirjoittaa paljon kuitenkin itsestään, itse on henkilöiden taustalla (Mäkelän kirja onkin elämäkertaa ja Jalonen kirjoittaa todellisesta henkilöstä mutta, no, henkilökohtaisista kokemuksista tämäkin henkilö valitaan). Varsinaista autofiktiota (josta keskusteltiin jokin aika sitten täällä) ei tässä ollut mutta tuota aihetta ja sen suhdetta henkilökeskeisyyteen voisi laajemminkin pohtia...Omppu laittoi muutamia hyviä sitaatteja aiheesta (niistä jatkaisin että itse asiassa Hannu Mäkelän huomiot vapaana kirjoittajana kirjoittamisesta tuntuivat näin bloggaajanäkökulmasta myös aika tutulta...)

Bloggaajapisteellä Boknäsin osastolla istuin pariin otteeseen juttelemassa muitten bloggaajien kanssa, ja näitä näki muuallakin (hei vaan muuallakin kuin aamiaisella nähdyille bloggaajille).



Kriitikkobattlessa kisasivat Otso Kantokorpi ja Maaria Ylikangas ja tuomareina Maria Säkö ja Aleksis Salusjärvi. Tuomarit lukivat kolme tekstinpätkää ja näyttivät pätkän tanssiesitystä ja kriitikkojen piti sitten kommentoida mihin kiinnittivät huomiota, miltä teos vaikutti jne. Tätä olisi mielellään kuunnellut enemmänkin, hauskaa puhetta ja kiinnostavia huomioita vilisi (sitaattien kunniamaininta Ylinkankaan luonnehdinnalle luetusta runosta "ranccaa c:llä kirjoitettuna").

Tämän jälkeen riensin toiselle lavalle tarkoituksena kuunnella Vesa Sisätön puhetta Tuhannien mokien maa, mutta yleisöpaikat olivat hyvin täynnä, ympäristö turhan meluisa ja Sisätön mikrofoninkäyttö ei ihan parhaiten hallussa joten päätin käydä syömässä jotain.
Puhettahan oli parin henkilön kanssa että Messukeskuksen kahvilat ovat reilusti ylihintaisia, mutta, no, lasken osaksi messukokemusta että kahvi ja sämpylä ovat kahdeksan euroa (ja ne juustosämpylät ovat ihan hyvän makuisia). Panorama-kahvilassa päädyin istumaan Kirsin Book Clubin seuraan.

Seuraava puhe.
Kielen tajusta puhuivat Irina Piippo, Johanna Vaattovaara ja Eero Voutilainen ja haastattelijana Pirjo Hiidenmaa. Puheessa (ja oletettavasti kirjassa) painotettiin kielenkäyttöä, merkityksiä ja ideologisia taustoituksia eri asioille, oli käsittelyssä sitten puhe- ja kirjakielen erot, uhkaako helsinkiläis-s tai pliis-sanan käyttö kieltä, murrerajat tai tuotemerkkien sukupuolittuminen (Reissumies vs Julia-karkit).

Seuraavaksi Jyrki Korpua puhui Alussa oli sana -kirjasta, haastattelijana Katja Jalkanen. Eli aiheena on Raamatun merkitys kaunokirjallisuudessa ja Raamattu kirjana ja tarinakokoelmana: aika paljon puhuttiin myyteistä ja fantasiakirjallisuudesta (Tolkienista ja Lewisista Harry Potteriin) mutta myös paljosta muusta, ja vaikutti siltä että juttua olisi riittänyt vaikka millä mitalla enemmän niin kysyjän kuin vastaajan puolelta (täytynee lukea kirja).

Malin Grahn-Wilder, Ilkka Niiniluoto ja piispa Björn Vikström keskustelivat skeptisismistä niin historiallisena filosofiana ja asenteena kuin nykypäivänkin välineenä. Kiinnostavia juttuja relativismin vaaroista, negatiivisesta teologiasta, sekularismista ja kokemuksellisuudesta mutta myönnän että alkoi vähän väsy jo painaa...

Mutta vielä yksi haastattelu, Erkki Lyytikäinen kertoo kirjastaan Sanotaan tyyliin näin Anna-Liisa Haavikon haastattelemana. Jatkamme siis kielitieteellä ja Piipon, Vaattovaaran ja Voutilaisen tapaan mukana on puhe- ja kirjakielen välistä tasapaiinottelua (ja kieltäytymistä nostaa kumpikaan toisen yläpuolelle, molemmilla on käyttönsä) mutta tämä kirja on ilmeisesti enemmän esseekokoelma monenkirjavista aiheista, puheessa sivuttiin niin sotilas- ja agraarisanastoa (mistä tulee "marsalkka" tai "eversti" tai miksi "aivoriihtä" tai "budjettiriihtä" "viljellään") kuin sananmuunnoksiakin.

Niin, kirjojakin ostin haastattelujen välillä, tällä kertaa keskipieniltä (Savukeidas, Into, Basam) muutamia halpoja parin vuoden takaisia kirjoja joita liikuteltiin hyvillä messualennuksilla. Ja pari Aku Ankan taskukirjaa (halpoja nekin).

Viideltä lähdin ratikalle ja toiselle puolelle kantakaupunkia toiseen messuun, tällä kertaa Pyhään sellaiseen. Isä Trin saarnan aikaan mielessä kävi kriitikkobattle ja miten olisivat tätä arvostelleet...

Ja näitä kahta messua vertaillen mieleen tuli myös ajoittain kuullut kommentit kuinka kirjamessuilla sanotaan olevan perusasia hukassa kun se on äänekäs yleisötapahtuma jossa ei lueta...mutta näitä kommentteja vastaan nostan verrokiksi kuinka pyhä messu on myös yhteisöllinen kokoontuminen jossa vietetään eukaristian sakramentti, mutta siinä onkin tärkeänä pointtina myös että messun jälkeen mennään kukin omalle tahollemme elämään sakramentaalista elämää. Kirjamessut ovat yhteisöllinen poikkeustapahtuma joka on onnistunut silloin kun se vaikuttaa miten ihmiset lukevat muualla, jokapäiväisessä elämässä.

Nyt voisi siis lukea jotain. Ja huomenna rynnätä vielä kerran messuille ja sitten saa taas joksikin aikaa olla...

28.10.16

Claudio Magris - Mikrokosmoksia


Messujen keskelle yksi lukukokemus: Claudio Magrisilta olin aiemmin lukenut pienoisromaanin Ymmärrättehän ja siitä pitänyt sen verran että piti tämäkin lukea, mutta, niin, mikäs tämä oikein onkaan?

Alussa oli sana, vasta sen jälkeen tulevat taivas ja maa, samoin metsät ja karhuemot. Metsällä ei ole sanoja, se on alkuperän hämäryyttä joka kutsuu takaisin helmaansa kaikki asiat ja muodot; se on Artemis joka ei osaa katsoa itseään eikä kertoa itsestään. Elämää joka hajottaa yksittäiset elämätä tuntematta kieltä, jolla ilmaista tuota lakkaamatonta muodonmuutosta. Tarina kiinnittyy muotoon, merkitsee sen, irrottaa sen eteenpäin virtaamiselta ja unohdukselta, kiteyttää sen; nuo karhusta kertovat legendat ja kuvitelmat antavat metsän uumenissa vaanivalle pedolle merkityksen ja panevat sen aisoihin, ne ovat kulttuurin voitto metsän hämärästä. 

Tekstien kohteena on joukko paikkoja, pienempiä tai suurempia, suurin osa jossain Triesten seutuvilla: omassa luvussaan kuvataan niin kahvilaa, vuorta, joukkoa saaria kuin puistoakin ja tekstit ovat kuin fiktiota, esseitä ja asiaproosaa olisi pilkottu palasiksi ja palasista sitten punottu uusia kokonaisuuksia antamaan impressioita paikoista ja niiden ympäristöstä. Varsinaista juonta ei harrasteta ja henkilötkin ovat sivussa, tulevat ja menevät...
Triestellä kaupunkina ja alueena on tietysti hyvin kirjava historia, Italian, Slovenian, Jugoslavian, Itävallan jne raja-alueena, ja tätä historiaa kirjassa sivutaan paljon vaikkakin tuollaisessa aika fragmenttisessa muodossa, ja kun keskeisestä rajamaasta (ristiriitainen käsite) on kyse, samalla mukaan tulee aimo annos koko Euroopan kulttuurihistoriaa: vaikka yksittäisistä rajallisista paikoista onkin kyse niin "kosmos" tarkoittaa kuitenkin koko maailmankaikkeutta.

Tuo yllä oleva sitaatti ja kirja muutenkin sointui sopivasti vähän aikaa sitten lukemieni Pikku prinssin ja Voyage au pays des arbresin kesyttämisajatusten kanssa, ikään kuin Magris yrittäisi kesyttää tilaa ja aikaa (ja ehkä päätyy kuvaamaan itseään, kuten kirjan alussa olevat motot myös antavat ymmärtää).

Myönnän olevani sillai tylsä että olisin ehkä kaivannut vähän selkeämmin johdattelevaa rakennetta, esim. niitä juonta tai henkilöitä, mutta näinkin kirjan luki vähän virtaavammalla tavalla, yrittämättä liian tarkkaan takertua että mistäs missäkin yksittäisessä elementissä on kyse. Suomentajana on joidenkin muiden uudempien italialaisten kirjojen tapaan Hannimari Heino.

Mutta pyykkärit rupattelevat ja laulavat uhmakkaasti, vaikka virtaavan veden laulu on alati sama ja se loppu tiedetään; miksi petät, miksi jätät, ennen rakastit etkä ollut tuollainen. Vesi huuhtoo pois plyn, hien ja nesteet jotka virtaavat hiljakseen hajoavassa ruumiissa. Elämä on säiliö, hapettumista, lautaselle hyytynyttä rasvaa ja kynsien alle jäänyttä töhnää, alusvaatteissa näkyvä keltainen viiru, Eroksen haikea sinettu; elämä tarvitsee pesuainetta ja toki siihen kelpaa myös tuo nuorten tyttöjen jynssäämä rosoinen saippua.

Kirjasta on kirjoitettu myös Kiiltomadossa ja Jäljen äänessä

27.10.16

Helsingin kirjamessut 2016: torstai

Ja taas on aika kirjamessujen: sateiseen aamuun lähdin vähän ennen kymmentä, ysin ratikalla Pasilaan ja Messukeskukseen 10.10 (kiitän bloggaripassista Messukeskusta).

Olin merkinnyt ensimmäiseksi kiinnostavaksi ohjelmaksi sisääntulosta hallin toisella puolella olevan lavan, ja sinne leppoisasti kävellessä satuin sitten kulkemaan SKS:n osaston halki, ja, no, ensimmäiset kaksi kirjaa tulivat mukaan (niin, miten se ohje meni, että ei kannata ostaa kirjoja heti alkuun kun niitä sitten kantaa koko päivän). Ja sitten Markus Hotakaisen puhetta Neroja ja mielipuolia? ei pidettykään. Höh, mutta lähdetään sitten kiertämään hallia.

Ensimmäiset tutut huomataan, ensimmäinen ei huomaa minua (putkinäkö vaivaa siis muitakin) mutta Hanna, Morre jne. tulevat tervehdittyä. Väkeä ei ole valtavasti, mutta ei siellä ihan yksinkään tarvitse liikkua...

Juhani Niemi puhuu Larin-Kyöstistä, runoilijasta joka on tuttu lähinnä niistä kaikille tutuista laulurunoista jota luullaan helposti kansanlauluiksi, ja johon on pitänyt tutustua paremmin. Vertailua tulee aikalaiseen ja ystävään Eino Leinoon, jonka myöhempi maine on Larin-Kyöstin jättänyt varjoon mutta ei aikalaisittain eikä ehkä aiheellisesti...pidetään yhä mielessä että tutustutaan paremmin.

Ja kirjoja tulee ostettua lisää. Kuten sanottu, kirjamessut ovat loistava tilaisuus tutustua pienikustantamojen tarjontaan, ja tuli juteltua vähän aikaa aiheesta Idiootin, Aporian ja Osuuskumman edustajien kanssa ja mukaan tuli kirjoja Idiootilta, Robustokselta, Scripta Manentilta ja Edizioni Artemisialta (erityisesti viimeinen oli kirja jonka olin huomioinut potentiaalisesti kiinnostavaksi jo parin vuoden takaisilla kirjamessuilla mutta eihän sitä sitten tässä välissä ole oikein mistään saanut, ei ollut edes kirjastossa...joten oli sitten ostettava).
Samalla tuli maininta että yksi suosikkikustantamoistani Mansarda ei tänä vuonna osallistu messuille...

Divariosastoakin kolusin, mukaan tuli pari kirjaa ja jokunen muu "ehkä"-kirja hoksattua, jos ovat paikalla kun viikonloppuna katson uudestaan niin sitten harkitaan uudestaan (menkää siis te muut pelastamaan tilanne ja ostakaa divariosasto tyhjäksi).


Lisää ohjelmaa.

Takauma-lavalla Tuija Mononen, Leena Suopajärvi ja Hannele Pokka puhuivat kaivosteollisuudesta Suomessa. Monosen ja Suopajärven toimittama kirja aiheesta oli valmisteilla pitkähkön aikaa, neljä vuotta, ja sinä aikana tilanne kentällä muuttui aika rajusti nousujohteisesta ja toiveikkaasta tilanteesta varsin synkeisiin tilanteisiin ja pettymyksiin (vaikka korostettiinkin että Suomessa toimii myös lukuisia hyvin toimivia kaivoksia jotka eivät vain ole uutisissa kun asiat sujuvat). Paljon oli puhetta mitä asioita pitäisi hoitaa paremmin, miten lainsäädäntö kehittyy ja toisaalta toivottiin että suunnitteluissa ja ilmeisesti erityisesti seurannassa pitäisi olla enemmän myös yhteiskuntatieteilijöitä insinöörien, juristien ja ympäristötieteilijöiden lisäksi...
Tämän jälkeen rynnistys toiselle puolelle salia toiseen aiheeseen, Kai Kortelainen haastatteli Serafim Seppälää enkeleistä (mainittakoon että verrattuna muihin käymiini puheisiin tässä Katri Vala -lavan penkit olivat hyvin täynnä). Seppälä keskittyi kirjansa aiheen mukaisesti juutalaiseen ja varhaiskristilliseen näkemykseen ja suhtautui jyrkän kriittisesti liiallisen yksipuoleiseen enkeli-innostukseen joka modernissa new age -hengellisfiilistelyssä on varsin suosittua (mm. vertasi siihen että nuori neito rakkaudessa keskittyy postilaitoksen historiaan ja sen rooliin rakkauskirjeiden toimittajana...)

Ja vähän asiaan liittyen, en ottanut selfietä paavin kanssa, ihan vaan tavallisen kuvan (mainittakoon että ensimmäisen asuntoni Espanjassa vuokraemäntä oli nimeltään Misericordia eli Laupeus, mutta ei hän varmaan Jumala ollut).

Vähän tämän jälkeen tarkoitus oli käydä juomassa kuppi kahvia mutta Suketus värväsi Uutistamon standilla olevan haastattelun yleisöksi.
Haastattelussa Yliopisto-lehden toimittaja (sori, nimeä en muista). Ja ihan tervetullut värväys oli, keskustelu oli kiinnostavaa, tiedetoimittamisesta yms. Yksi keskeinen pointti oli että verrattuna moneen muuhun journalismin alaan, tiedetoimittajat tapaavat nähdä olevansa samalla puolella kuin tieteen tekijät, mikä saattaa tietysti olla journalistisesti vähän arveluttavakin tilanne, mutta...tosin tiedetoimittajilla on myös erilainen vastuu yleisölle, pitää kirjoittaa hyviä juttuja...

Yksi esitelmä välissä jota ajattelin myös mennä kuuntelemaan oli näköjään vaihtunut, mutta päivän päätteeksi vielä paneelikeskustelu miehen roolista, keskustelijoina Peter Sandström, Jarmo Ihalainen, Vesa Haapala ja Petri Vartiainen, ja vetäjänä Juha Roiha.
Keskustelu vaelteli suuntaan ja toiseen, luolamies-malli todettiin aikansa eläneeksi ja toimimattomaksi (mutta kumman innokkaasti siihen suuntaan sitten keskustelussa vedettiin, go figure) ja esitettiin että tämänhetkinen kokemus murrostilasta on ehkä jälkijättöistä seurausta Neuvostoliiton hajoamisesta, ilmeisesti eräänlaista aavesärkyä. Lisäksi esitettiin ratkaisu miten saadaan pojat lukemaan kirjoja (käsketään että "istu ja lue". Ei elämän tarvitse olla aina kivaa).
(Oikeasti keskustelu oli koherentimpaa kuin mitä näiden irrallisten ajatusten esittäminen antaa ymmärtää)

Tämän jälkeen olisi messuilla ollut vielä iltaohjelmaa mutta lähdin kuitenkin kotiin. Huomenna en ole menossa, mutta lauantaina taas, ja bloggaajien parviälyn kokemuksia seurailen.

23.10.16

Fritiof Nilsson Piraten - Pukki yrttitarhassa



Lähestyvien kirjamessujen teeman kunniaksi hieman pohjoismaista kirjallisuutta, eli skånelainen humoristi Fritiof Nilsson Piraten (Päivi Lindroosin, Anni Paavolan, Anna Skogsterin, Sari Suurosen ja Heli Vauhkolan suomennoksena).

Kirja kertoo menestyvästä karjakauppiaasta patruuna Espingistä, joka erään runsailla juomilla voidellun illanvieton loppupuolella keksii että kun hänen kotikylästään on kirkkoväärti kuollut niin hänestähän tulee seuraava, onhan hän eittämättä kylän merkittävin mies. Päätöksessä on tietysti haasteena että Esping on luku- ja kirjoitustaidoton, ei ole juuri kirkossa käynyt kasteen jälkeen ja elintavoiltaan, no, ei ole varsinaisesti kristillisten hyveiden ruumiillistuma. Mutta kun toimeen tartutaan niin tulostakin syntyy ja jos jotain niin aikaansaava Esping on.

Siitä, että hän petkutti mieluummin kolmea köyhää kuin yhtä rikasta, ei puhuttu mitään. Paremmissa piireissä. Mutta se, että hän mieluummin huiputti kahta äveriästä kuin neljää tyhjätaskua, ei käynyt päinsä. Paremmissa piireissä. 

Jälkimmäisessä puoliskossa sitten ratkotaan isompaa tapausta kirkkoväärtinä, saatetaan maalari Vricklund ja kaunis Elisansa avioliiton satamaan (yhteinen torppahan on jo, ja lapsiakin neljä), ja häissäkään kaikki ei suju aivan odotetusti...

Krakowin silmissä puutarha ja talo ja ihmiset näyttivät surisevalta, värikkäältä jättiläiskarusellilta ja pihakivet nousivat häntä vastaan kuin muuri. Yhtäkkiä hän kallistui jyrkästi, sapeli joutui jalkojen väliin ja hän kaatui polvilleen pehmeään multaan keskelle ruusupenkkiä. Kaksi miestä kiiruhti nauraen hänne luokseen vetääkseen hänet ylös, mutta Esing pysäytti heidät huutamalla:
- Antakaa sen vaan olla siellä! Parempi niin. Eipähän pääse sohimaan sillä sapelilla. Ruuat ja viinat voidaan kantaa sille!

Vaikka tarina juonivetoisesti eteneekin niin varsinaista romaanin kattavaa dramaattista kaarta tässä ei ole, ennemminkin nämä voisivat olla pätkä laajempaa sarjaa Tosterupin kylästä kertovien anekdoottien sarjaa (ja ehkä ovatkin, ilmeisesti tyyli ja miljöö leimaavat kirjailijan muutakin tuotantoa).
Nousukaskuvauksena Esping on verraton hahmo, ja muissakin henkilöissä ja tapahtumissa riittää väriä...vähän tästä tuli mieleen aiemmin lukemani Hemsöläiset, molemmat ruotsalaisen maaseudun veijarimaisia kuvauksia jotka huipentuvat häihin, mutta Piraten suosii selvästi enemmän anekdoottityyliä. Ja voisin veikata että ehkä Arto Paasilinna on Piratenia lukenut...
Vähän jäin pohtimaan myös joitain kirjan tapahtumien syvempiäkin merkityksiä, mitä joistain asioista pitäisi ajatella (kuten että mitä pitempiaikaisia seurauksia Espingin uudella viralla lopulta oli ja oliko se näin ollen hyvä vai huono asia) mutta kirja itsessään ei ehdi näihin sen kummemmin vastata.

20.10.16

Antoine de Saint-Exupéry - Le petit prince


Luin jokunen vuosi sitten Antoine de Saint-Exupéryn kuuluisimman teoksen Pikku prinssin suomeksi ja, no, en siitä kauheasti silloin pitänyt (suurimmaksi ansioksi laskin lyhyyden). Mutta kun haluaa kieltä treenata niin päätin ottaa uudelleen luettavaksi alkukielellä, ja nyt sitten koin suuren valaistuksen ja ihastuin täysillä kirjan syvälliseen henkevyyteen.

No en sentään. Suuri osa mitä kirjassa sanotaan on yhä ärsyttävän imelää teepussifilosofointia, mutta toisella lukukerralla kiinnitin positiivisempaa huomiota muutamaan vaikenemiseen ja joihinkin muihin kohtiin ("siitä mistä ei voi puhua on vaiettava").

Mieleen tuli vähän aikaa sitten lukemani toinen ranskalainen lastenkirja, Voyage au pays des arbres, joka epäilemättä on tästä ottanut vaikutteita, ja erityisesti kummassakin kirjassa esiintyvä kesyttämisen teema ("apprivoiser"). Le Clezion kirjassa kesyttäminen on tapa tutustua puihin yksilöinä ja välttämätöntä niihin tutustumiseen, ja tässä kirjassa samoin kesyttäminen on yksilöimistä, epämääräisestä joukosta nostetaan yksilöitä, joskin korostettuna on kesyttämisestä muodostuva vastuu. Arvelen yhä että tämä liittyy läheisesti ranskalaiseen puutarhaestetiikkaan, jossa kaikki on tarkoilla paikoillaan ja jatkuvasti ylläpidettyinä villiintymisen estämiseksi, ja ehkä myös laajemmin luontosuhteeseen, tai ehkä myös maailmaan.

Toisaalta kirjassa eläinystävät ovat kettu ja käärme, molemmat oveluuden ja kierouden symboleja ja niistä kummankin kanssa ystävystytään niiden omilla ehdoilla. Niin, ja kertoja-ihminen tietysti, ja pitäisikö tästä päätellä jotain...

Mutta lukisin tämän kirjan mieluummin ilman niitä "vain sydämellä näkee hyvin"-juttuja tai vierailuja itsetyytyväisesti osoittelevien allegorioiden planeetoille.
Kirjan kieli on sinänsä varsin helposti lähestyttävää, ja vieraatkin sanat löytyivät ihan mainiosti sanakirjasta.

16.10.16

Kirjamessut lähestyvät


 
Ja taas on se aika vuodesta jolloin luetaan Helsingin kirjamessujen ohjelmalehtistä ja merkkaillaan kiinnostavan kuuloisia ohjelmia, siitäkin huolimatta että todellisuudessa tullaan flaneeraamaan pitkin messuhallia ja hyvä jos edes kolmasosaan ohjelmanumeroista päästään...ja lueskellaan tietysti mitä muut bloggaajat merkkailevat tärpeiksi.
Messukeskus lahjoi minuakin ystävällisesti bloggaajapassilla, eli ajattelin tulla paikalle mielellään useampana päivänä, näillä näkymin torstaina ja sunnuntaina enemmän ja lauantainakin ajattelin käydä pyörähtämässä paikalla.

Viimevuotiset huomiot pätevät monessa kohtaa nytkin, eli Kirsin vinkit kannattaa lukea läpi ja soveltaa sopivin osin. Varsinaisesti halvat kirjat eivät ole kauhean suuri houkutin, enemmän kiinnostaa nähdä kirjoja joita muuten ei niin helposti näkisi, joten messuilla tullen taas nopeasti silmäilemään missä ne isommat kustantamot ja kaupat ovat ja keskittymään enemmän pienkustantamoihin, niiden tarjontaan tutustumiseen kun kirjamessut on paras tilaisuus ikinä. Ja divareita tulee varmasti koluttua. Ja toivottavasti myös tuttuja nähtyä.

Ohjelmalehtisestä olen ympyröinyt seuraavia tapahtumia, eli ainakin joissain näistä aion olla yleisössä (kellonajan jälkeen tapahtumasali tai -lava):

Torstai
10.30, Mika Waltari. Markus Hotakainen: Neroja vai mielipuolia?
11.30, Aino. Mikko Heikka: Kapitalismi, kristinuskon musta joutsen?
12.30, Eino Leino. Juhani Niemi: Larin-Kyösti, kansanlaulaja ja kosmopoliitti
13.00, Aino. Ulkosuomalaisuuspaneeli
13.45, Takauma. Järvi, Tammi, Väliverronen & Niemi: Tiedeviestinnän uusi aika
15.00, Takauma. Kaivos suomalaisessa yhteiskunnassa
15.00, Katri Vala. Kääntäjät kirjallisuuden välittäjinä
15.30, Katri Vala. Serafim Seppälä: Taivaalliset voimat - enkelit varhaiskristillisyydessä ja juutalaisuudessa
16.00, Aino. Kotoutuminen ja monimuotoisuus - ongelma vai mahdollisuus?
17.00, Mika Waltari. Toisinajattelijoiden Suomi

Perjantai
10.30, Aino. Spefin keinoin kiinni nykytodellisuuden kipukohtiin
12.30, KirjaKallio. #pojatkinlukee #mitästytöt
14.30, Tarina. Jaakko Vehniäinen: Kamala luonto - lapsuus
15.00, Takauma. Tiede ja tieto julkisuuteen!
17.00, Eino Leino. Partanen & Korhonen: Musta hevonen? - Ydinvoima ja ilmastonmuutos
18.30, Mika Waltari. Juhani Rekola, Herääminen pimeään - varhaiset kirjoitukset

Lauantai
11.00, Kirjakahvila. Yksinäisten Suomi
11.00, Takauma. Suomen kirjailijaliitto esittää: Tunteita ja toimintaa
12.00, Kirjakahvila. Kriitikkobattle
12.00, Takauma. Suomen kirjailijaliitto esittää: Päätyönä essee
12.00, Aino. Mikä tämä maa on? Suomi pakolaisen silmin
12.30, Katri Vala. Vesa Sisättö: Tuhansien mokien maa - tunaroinnin Suomen historia
14.00, Mika Waltari. Dekkarilauantai: sarjakuvitettu rikos
15.00, Katri Vala. Jyrki Korpua: Alussa oli sana
15.30, Eino Leino. Grahn-Wilder & Niiniluoto: Skeptisismi, epäilyn ja etsimisen filosofia
16.30, Takauma. Suomen kirjailijaliitto esittää: Käännössuosikkien salaisuus
16.30, Katri Vala. Erkki Lyytikäinen: Sanotaan tyyliin näin

Sunnuntai
11.00, Takauma. Suomen kirjailijaliitto esittää: Kirja-ala murroksessa
12.30, Eino Leino. 400 vuotta Shakespearea
12.30, KirjaKallio. Uudet äänet - kenen tarinan saan kertoa?
13.00, Kullervo. Sanapalvelus
14.30, Aino. Vanha kirjailija - jäänne vai aarre?
15.30, Eino Leino. Huono käännös

Okei, aika hyvä jos ehdin edes viidesosaan noista.

Olen myös päivystämässä messujen bloggaajapisteellä Boknäsin osastolla 6t139 (näköjään jossain lähellä Takauma-lavaa) sekä lauantaina että sunnuntaina 14-15 ja mahdollisesti myös johonkin aikaan torstaina, saa tulla sanomaan hei. Tai sanoa hei myös muualla jos sattuu näkemään ja tunnistamaan (hihastakin saa nykiä, minun putkinäköni saattaa olla niin fokusoitunut kirjoihin että en ehkä ihan heti huomaa muuta...)

15.10.16

Leonid Leonov - Heinäsirkat

 

Jatkamme seikkailuja Neuvostoliiton eteläisemmissä osissa, Leningrad - Ost-Berlin -akselilta on vaellettu jo Aasian puolelle Turkmenistaniin (tai Turkmeniaksi sitä tässä kutsutaan) Leonid Leonovin pienoisromaanissa (suom. Edvard Torniainen 1951, alkuteoksen ilmestymisaikaa en tiedä).

Ja, no, tämä oli aika hämmentävä teos. Alussa Pjotr Maronov, oltuaan kolme vuotta Novaja Zemljalla veljensä Jakovin kanssa, joka kuoli "keripukkiin ja ikävään", matkustaa Turkmenistaniin tapaamaan veljensä entistä rakastettua Idaa. Kun oli taas tottunut lukemieni neuvostovenäläisten aika suoraviivaiseen ja selkeään kerrontaan niin tämä oli taas vihjailevampaa ja kiertelevämpää, että mistä tässä onkaan kyse...
Sitten alkaakin laaja ja yksityiskohtainen kuvaus valtaisasta heinäsirkkaparvesta joka lähestyy Turkmeniaa uhaten sen viljelyksiä, ja kuinka maa mobilisoidaan heinäsirkkojen torjuntaan: Maronovkin värvätään johtamaan yhden alueen torjuntatoimenpiteitä. Ja lopussa sitten palataan Jakoviin ja Idaan.

Täytyy myöntää että tuon kehystarinan ja keskiosan yhteys jäi minulle hämäräksi. Heinäsirkkataistelussa voi lukea symboliikkaa sosialistisen järjestelmän kamppailusta ulkoisia tuhovoimia vastaan, niin onko petollinen nainenkin sitten jotenkin verrattavissa heinäsirkkoihin tms. ja jotenkin se kehystarina jäi kovin lyhyeksi, tuntui että siitä olisi voinut saada enemmänkin juttua, kun Leonov kuitenkin vihjailee psykologisesta taidostaan ja erinomaisesta tyylistään.
Hienoa fraseerausta tässä kyllä riittää, vaikka osa niistäkin on merkitykseltään ainakin minulle aika hämäriä. Tämä jatkona keripukki-mainintaan:
- Eikö ollut lääkkeitä?
- Ei, me joimme petäjälientä... Ja se on sama kuin jos isorokon aikana voitelisi jodilla sängynjalkoja.
  
 Samoin heinäsirkkainvaasion kuvaus on vaikuttavaa, henkilökohtaisen ja suurten joukkojen kokemusten välillä siirtyminen ja fyysisten ja henkisten ponnistusten kuvaaminen...mutta kokonaisuutena tuntui kuitenkin että minulta meni jotain ohi.

-Ryömivä on voitettu, nyt on neljäs ikäluokka hyökkäämässä, tšusaari. Ja sitten afganilaiskaravaani kävi täällä kerjäämässä arsenikkia. Huusivat: "Neuvostolainen, anna meillekin, anna meillekin..." En antanut - ei ole ja sitäpaitsi se olisi salakuljetustakin. Niinkuin sananlaskussa sanotaa: vieraalle kamelille ei ole vettäkään.
- Ei se ole hyvä sananlasku, toveri.
- Mutta edullinen...

13.10.16

Bob Dylan - Tuotanto (osittain)

*laittaa John Wesley Hardingin soimaan*

Suhtaudun tuoreen nobelistin voittoon varsin ristiriitaisin tunnelmin. Olen joskus aiemmin kirjoittanut tännekin, että vaikka arvostankin paljon hyviä laulajia, en kovin helposti kuuntele sanoituksia, laulaja voi laulaa ihan mitä vaan, joten musiikki jonka arvo perustuu erityisesti sanoituksiin muiden osa-alueiden pettäessa jää helposti tekemättä vaikutusta.

Mistä pääsemme suuresti arvostettuun Bob Dylaniin. Olen musiikillisen yleissivistyksen puolesta kuunnellut useitakin levyjään, pikaisesti laskien 16, koska musiikki on sopivasti passiivisempaa nautittavaa jotta sitä voi soittaa vaikkei siitä niin paljoa välittäisikään. Ja Dylanilla saattaa olla vaikka kuinka hienot sanoitukset mutta koska laulajana on jokseenkin mitätön ja muutenkin musiikillisesti useimmiten tylsä niin suurin osa kehutuistakin klassikoista ei juuri hetkauta, voisin kirjaimellisesti luetella aika monta sataa levyä joita kuuntelisin mieluummin kuin Freewheelin' Bob Dylania tai Bringing It All Back Homea. 

Perinteiseen tapaan aikalaismerkitys ei niin suuresti merkitse, oli artistina kuinka mullistava tahansa. Dylan on eittämättä vaikuttanut enemmän tai vähemmän isoon joukkoon parempia singer/songwritereita (noin pikaisesti alkua luetellen Karen Dalton, Nico, Hector, Leonard Cohen, Patti Smith...) mutta samoin myös isoon joukkoon huonompia (Daltonia lukuunottamatta sähköistymistä edeltävän folkin merkittävimmät tuotokset ovat nämä kaksi). Lisäksi Dylanin merkitys "autenttisuuden" ja vakavuuden korostamisessa populaarimusiikissa ja rockismin syövässä on niin suuri, että laajemman vaikutuksen on vaikea nähdä jäävän plussan puolelle (tosin Dylan on tehokkaasti provoillut fanejaan, mistä kiitos).

Mainitsen nyt kuitenkin kuulemistani parhaat levyt, ja kuten mainittu, arvonannon pohjana on enemmän musiikki kuin sanoitukset.

1) John Wesley Harding. Tämän olen katsonut jopa omistamisen arvoiseksi. 'All Along the Watchtower' saattaa olla Hendrixin versiona kuuluisampi, mutta alkuperäinenkin on ehdottomasti Dylanin parhaita kappaleita, ja on tässä muitakin hyviä.

2) Highway 61 Revisited. Tässä ovat ne kappaleet jotka kilpailevat 'All Along the Watchtower'in kanssa.

3) Oh Mercy. Myöhemmästä tuotannostaan muistan tämän positiiviseksi yllätykseksi, ei yksittäisiä huippuja mutta tasapainoinen levy.

4) Nashville Skyline. Dylanin leppoisa kantrilevy, tuotantonsa sympaattisinta osastoa koska ei ota itseään kauhean vakavasti.

5) Blonde on Blonde. Kuten niin usein, on tällä tuplavinyylillä piilossa parempi yhden vinyylin levy.

Kiinnostuneena jään myös odottamaan, josko saisimme nyt lisää Dylan-suomennoksia, olemassaolevista tuli tämä mieleen.

*levy päättyy, laittaa seuraavaksi Obituaryn World Demisen soimaan*

Geraldine Kaye - Laguunin lapset


Lisää lapsia eksoottisissa ympäristöissä: Geraldine Kayen kirja sijoittuu jonnekin nykyisen Ghanan rannikolle 1800-luvun loppupuolella (nämä tiedot mainitaan kirjan alussa). Kalastajakylässä odotellaan sateiden jälkeen Laguunin murtavan tiensä hiekkasärkän yli, jolloin kalastuskausi voidaan aloittaa, mutta tämä tapahtuma antaa nyt odottaa itseään...ja Koto-poika käydessään salaa Laguunin toisella puolella Laguunin Sydämessä (metsikkö joka on pyhä ja näin ollen sinne meneminen on kiellettyä) huomaa siellä piileskelevän Va-tytön joka on paennut pohjoisempaa...

Eila Kivikk'ahon suomennos on ilmestynyt Lasten toivekirjastossa (ja sopii siis NTK-haasteeseen) joten eihän tässä pituutta tietenkään ole paljoa, reilu sata sivua Marjatta Söderströmin kuvituksilla, mutta tähänkin mittaan on perinteisen "yhteinen salaisuus"-juonen lisäksi siroteltu ihan kiinnostavaa väriä (miljöön autenttisuudesta en osaa sanoa mitään, tavallaan luin tämän fantasiaromaanina).
Koton kylää hallitsevat monenlaiset uskonnolliset ja yhteiskunnalliset säännöt, traditiot ja tavat mutta näiden systeemi on kuitenkin jossain määrin dynaaminen, monasti niissä on omaa mielekkyyttään mutta niin on myös niitä vastaankin menemisessä.
Samoin Koton kyläläiset ovat erityisesti kalastajia mutta lähiseudulla on myös maanviljelijöitä ja karjankasvattajia, ja vaikka tässä kirjassa ei juuri ulkopuolisia näykään (Va-tyttöä lukuunottamatta) niin ryhmien välillä on kyllä vuorovaikutusta, sopimuksia ja kauppaa (muutamastakin hyödykkeestä mainitaan että niitä hankitaan vain markkinoilta, niitä ei tehdä itse). Ja kuitenkin yhden ryhmän keksiessä muuttaa asioiden järjestystä muidenkin elämään tulee radikaaleja muutoksia, eikä aina tervetulleita.

11.10.16

Fazil Iskander - Setäni arvo siitä nousee

 

Tällä kertaa Leningrad - Ost-Berlin -haaste vie meidät Abhasiaan Mustanmeren rannalle: reilu pari kuukautta sitten kuollut Fazil Iskander on alueen tunnetuin kirjailija vaikka venäjäksi kirjoittikin, ja tämä Tuomo-Pekka Kalliomäen suomentama novellikokoelmansa on ilmestynyt Neuvostoliitto-lehden lukijalahjana 1989.

Tämä teos vastaakin hyvin lukuhaasteen ideaa koska keskiössä on varsin arkinen elämä, nuoren pojan Tsikin elämää tavallisessa gruusialaisessa pihapiirissä, määräilevän tädin, hullun sedän ja muiden pihan asukkaiden keskellä. vaikka tarinat paikkansa ja henkilöittensä kautta liittyvätkin yhteen, ei tätä yhdeksän novellin kokoelmaa ole varmaan kokoelmaksi kirjoitettu: tyylillistä eroa löytyy ja kertojaratkaisukin muuttuu, viidessä novellissa on minäkertoja ja neljässä Tsikistä puhutaan kolmannessa persoonassa: ikäänkuin Iskander olisi vuosien varrella laatinut isonkin joukon Tsik-tarinoita joista tähän on valittu nämä.

Tsik on neuvokas poika joka ei suhtaudu liian vakavasti auktoriteetteihin, ja Iskander kirjoittaa leppoisan humoristisesti, sopivasti piikitellen suuntaan ja toiseen. Tarinoissa on lapsuuskertomuksille varsin universaaleja aiheita kuten määräilevät tädit, helposti närkästyvät opettajat, pihapiirin lasten sisäiset arvostusjärjestelmät (hullu setä on hyvä valtti koska sellaista ei ole kaikilla, ja siinä missä palomieheksi tai rajavartijaksi pääsee opiskelemalla, hulluksi synnytään tai tullaan muuten vahingossa), mutta tapahtumaympäristökin näkyy, alue on monikulttuurinen sekamelska jossa ihmiset puhuvat sekaisin abhaasia, venäjää ja turkkia ja valtionrajan läheisyys on myös esillä, samoin siihen liittyvät vakoilijat.

Mutta eräs asia oli minusta epäuskottava, ja nimenomaan se, että kaikissa filmeissä saatiin kiinni mitättöminkin vakoilija. Yhdenkään ei onnistunut piiloutua. Yllätin itseni usien jopa häpeällisesta ajatuksesta, että edes yksi vakoilija olisi säästynyt. Miksi niin? Ennen kaikkea siksi, että loput vakoilufilmit olisivat olleet uskottavia. Jos yksi olisi selvinnyt ehjin nahoin, hän olisi värvännyt kavaltajia, herkkäuskoisia höynäytettäviä ja olisi kutsunut radiollaan uusia vakoojia rajan takaa. Koska uusia vakoiluelokuvia kuitenkin tuli, olisi ollut selvää, mistä uudet vakoojat ovat peräisin.
Mutta nyt jokainen kuva päättyi siihen, että kaikki vakoojat olivat kiikissä ja kallein kaupunki, kuten laulussa lauletaan, saattoi uinua rauhassa. Kuitenkin tuli uusi filmi, jossa oli taas vakoilijoita nurkat väärällään, eikä rakkaalla kaupungilla olisi ollut mitään syytä uinua rauhassa.

Ja aurinko, lämmin meri, mehukkaat arbuusit ynnä muu sellainen joka tällä hetkellä ikkunasta katsottuna on muisto vain.

9.10.16

Mary Roberts Rinehart - Episode of the Wandering Knife

 

Vaikka olikin aikanaan bestseller-kirjailija, amerikkalainen dekkaristi Mary Roberts Rinehart on tainnut jäädä nykykatsannossa aika lailla samantyylisten brittiläisen kultakauden dekkaristien varjoon vaikka The Circular Staircase vuodelta 1908 usein mainitaankin lajityyppihistoriikeissa.

En minäkään ollut häneltä mitään lukenut ennen tätä, toisen maailmansodan aikaan sijoittuvaa ja vähän sen jälkeen julkaistua kolmen tarinan kokoelmaa, nimitarina ja The Secret ovat molemmat vähän päälle satasivuisia ja välissä lyhyempi novelli The Man Who Hid His Breakfast.

Lyhyistä dekkarinovelleista en muotona ole koskaan erityisemmin välittänyt, ja tuo The Man Who... ei myöskään sen kummemmin hetkauttanut, noissa kahdessa muussa sai jo vähän juonenkäänteitäkin ja henkilöitä. Nimitarinassa kertojana toimivan nuoren naisen äiti on järjestänyt isot juhlat seurapiireille, joiden päätyttyä kertojan veljen vaimo löydetään murhattuna...ja nimen mukaisesti murha-aseena toiminut veitsi ehtii kulkea paikasta toiseen ennen kuin päätyy poliiseille...
Jälkimmäisessä taas poliisi sijoittaa sairaanhoitaja-salapoliisin (Hilda Adams on näköjään esiintynyt aiemmissakin Rinehartin kirjoissa) taloon jossa ei ole vielä tapahtunut mitään vakavaa mutta nuori nainen käyttäytyy hyvin kummallisesti ja murhan uhkakin on ilmassa ja tietysti se pitäisi estää.

Kirjana tämä oli, no, sujuvaa perusjännäriä, luettavissa siinä missä joku Ngaio Marsh tai vähän keskinkertaisempi Christie. Tämä tarjosi kuitenkin jotain kiinnostaa kontrastia lajityypin sisällä: vaikka selkeänä vertailukohtana onkin tuo brittiläinen whodunnit, on näissä myös annos amerikkalaisille pulpeille tyypillisempää labyrinttimaisuutta, erityisesti nimitarinan veitsen juonenkäänteet toivat enemmän mieleen noir-leffat kuin selkeän "murha on tapahtunut - kuka on murhaaja?" rakenteen.
Rinehart on kreditoitu "had I but known"-kerronnan malliesimerkiksi, jossa minäkertoja vaikenee jostain seikasta, ja tämä vaikeneminen sitten johtaa suureen määrään uusia komplikaatioita, mahdollisesti useampaan kuolemaan, ja tähän vihjaillaan myös etukäteen ("jos vain olisin silloin tiennyt, mihin veitsen piilottaminen johtaa niin..."). Nimitarinassakin tämä näkyy hyvin, The Secretissä ei ole minäkertojaa mutta runsasta salaisuuksien haudontaa joka itsessään johtaa ongelmiin ja näihin myös vihjaillaan etukäteen.

Huomattava ero on vähäisempi tai ainakin erilainen snobismi. Vaikka tarinoiden keskeiset henkilöt saattavatkin olla varakasta seurapiiriväkeä ja paremmista perheistä, on Amerikka mahdollisuuksien maa jossa palveluskuntakin on aktiivisesti toiminnassa mukana eikä vain taustalla näkymättömissä. Rinehartin nimiin on laitettu kliseeväite "hovimestari on murhaaja", joka olisi tietysti täysi mahdottomuus Christien kirjoissa ja outoa myös muilla briteillä.
Sotakin on tietysti erilaista, tässäkin kirjassa se kummittelee taustalla mutta Yhdysvalloissa kotirintama on hieman erilainen kuin Euroopassa...

7.10.16

J.M.G. Le Clézio - Voyage au pays des arbres


Seuraavaa kirjallisuusnobelistia odotellessa voi lukea vaikka näitä vanhoja. Le Clézio on siinä mielessä helppo rasti, että tuotannossaan löytyy näitä taidesatuja, lyhyitä kuvitettuja lastenkirjoja (tälläkin oli pituutta 36 sivua, iso fontti ja kuvia eli vaikka ranskaa vähän hitaammin luenkin niin silti eilen illalla tämä meni).

Kovin juonivetoinen kirja tämä "matka puiden maahan" ei ole: poika haluaisi matkustaa mutta kun ei ole lentokonetta tai autoa, siipiä tai eviä...mutta on lähimetsä, ja jos on tarkkaavainen ja tietää, huomaa että puut elävät, katselevat, puhuvat ja kuuntelevat ja liikkuvatkin...mutta ovat sen verran arkoja, että yleensä ihmisten lähellä ovat paikallaan ja vaiti...mutta ihminen, kuten tämä pieni poika, voi toki oppia kesyttämään puita ja tällöin näkee ja kuulee asioita.

Le Clézio ilmeisesti suosii aika paljon lapsuuden ja matkustamisen aiheita, ja Nobel-kuvauksen määre "author of new departures, poetic adventure and sensual ecstasy, explorer of a humanity beyond and below the reigning civilization" vastaa kyllä aika hyvin tätäkin kirjaa, runollisuus ja aistit ovat voimakkaasti edustettuina (Henri Galeronin kuvitus on myös viehättävää). Taas kerran en oikein tiedä mitä lapset mahtavat tästä pitää, osa ehkä pitäisi tätä tylsänä koska ei tässä sinänsä ihan kauheasti tapahdu mutta osan mielikuvitusta tämä ehkä kutkuttaa...

Ajatus puiden kesyttämisestä ("Il faut apprivoiser les arbres.") toi myös mieleen aiemmin tällä viikolla käydyn keskustelun jossa mainittiin ranskalainen puutarhakäsitys, jossa luonto muokataan ja ohjataan hallituiksi linjoiksi, suoriksi kulmiksi ja täydellisiksi ympyröiksi (verrattuna vaikka englantilaiseen joka suosii suurempaa villiyttä ja poimuilevuutta, ja keskustelun aloittajanahan oli Suomessa sijaitseva luonnontilainen metsä), kesyttämisen ajatus viittaa hieman tuonne päin, vaikka sinänsä tässä on toki keskiössä tutustuminen metsään sen omilla ehdoilla...

Mietin myös, että montakos nobelistia on kirjoittanut selkeitä lastenkirjoja. Le Cléziolla näitä satuja on tosiaan useita, Selma Lagerlöfin Peukaloinen matkustaa villihanhien selässä, ja Juan Ramón Jiménezin Platero ja minä sekä T.S.Eliotin Old Possum's Book of Practical Cats ovat kai vähän rajatapauksia, paljon lasten lukemia kuitenkin. Onko muita?

6.10.16

Isaak Babel - Punainen ratsuväki

 

Tätä teosta suositeltiin joskus kiinnostavan oloisesti periteisempien venäläisten klassikoiden jaksoksi, ja kun se sattui tulemaan yhdessä divarissa vastaan ulosheittohintaan ja kuuluu myös Leningrad - Ost-Berlin -haasteen piiriin, niin luettava oli (suomennos on Juhani Konkan).

Isaak Babelin teos sijoittuu epävarmalle alueelle novellikokoelman ja fragmenttisen romaanin välimaastoon, moni mainitsee novelleiksi mutta minä luin tätä romaanimaisemmin. Ympäristönä on Puolan ja Neuvosto-Venäjän sota vuoden 1920 tietämillä ja sen kasakat, joiden joukossa myös kertojana luutnantti, kasakka joka on itse juutalainen, silmälasipäinen älykkö joka on osastossa aika lailla ulkopuolinen (kuvaus perustuu ilmeisesti omaelämäkerrallisiin muistiinpanoihin, Babel oli mukana journalistina).

Kirjasta tulee mieleen pari aiemmin luettua (mutta myöhemmin kirjoitettua) sotakuvausta, William Marchin Komppania K:n sirpaleisuus ja Aleksandr Solženitsynin Preussin öiden vyöryvä kaoottisuus ja väkivalta. Babelin sota on myös raakaa ja synkkää, vaikka tässäkin sodassa moraalisen oikeuden katsotaan olevan omalla puolella: sota on kuitenkin aina julma sotilaille, hevosille, siviileille...

Keskeiseksi teemaksi luin tässä myös identiteetin ja sen ristiriitaisuuden. Babel-kertoja on sijoitettu sotilaaksi, on sotilaiden joukossa hyväksyntää hakeva mutta myös tarkkaileva ulkopuolinen. Juutalaisia kirjassa (ja sota-alueen siviileinä) riittää, juutalaisuus on aiheena jatkuvasti esillä, samoin kristillisiä kirkkoja ja kirkonmiehiä kirjassa esiintyy, ja vaikka kertoja onkin periaatteessa taustansa hylännyt ja aatteensa on näitä taikauskoja vastaan, pysyy tämäkin identifikaatio jatkuvasti jännitteisenä.

Jännite tulee myös tyylissä, sisällön raakuus kontrastoituu purskahduksiin runollista, romanttistakin tyyliä, ja kun kirjaa muutenkin luin hieman "go with the flow"-hengessä etten niin tarkkaa lukua pitänyt kuka henkilö nyt olikaan kuka ja miten mikäkin asia sijoittui historian ja maantieteen koordinaatistoon, niin runsas kontrastisuus aikaansai sellaista positiivista hämmennystä, että tämä kirja olisi antoisa myös toisella lukukerralla.

Kirja ilmestyi Neuvostoliitossa 20-luvun taiteellisen vapauden aikana, mutta Stalinin aikana sensuuri iski niin kirjaan kuin kirjailijaankin: postuumi rehabilitointi tapahtui taas 50-luvulla.

Ja tunnustan avoimesti: minä paiskasin sen naiskansalaisen ratavallille junan kulkiessa, mutta kovatekoinen kun oli, hän istui vain vähän aikaa, heilautti sitten hameitaan ja lähti kulkemaan katalaa polkuaan. Ja nähtyäni tuon vahingoittumattoman naisen ja suunnattoman Venäjän hänen ympärillään, talonpoikien pellot, joilla ei viljankorsi kasva, ja raiskatut tytöt, ja toverit, joita matkustaa rintamalle paljon, mutta vähän palaa, mieleni teki hypätä vaunusta ja tehdä joko loppu itsestäni tai siitä naisesta. Mutta kasakat tunsivat minua kohtaan sääliä ja sanoivat:
- Täräytä häntä kivääristä.

2.10.16

Kaikki mitä olen halunnut sanoa kirjabloggauksesta mutta en halua sanoa yhä uudestaan ja uudestaan

Seitsemän vuoden kirjabloggaamisen aikana olen seurannut monenlaista kirjallisuus-, kritiikki- ja kirjallisuuskritiikkikeskustelua ja osallistunut niihin itsekin. Blogia taaksepäin selaamalla voi löytää lukuisia tekstejä ja keskusteluja, hetkellisiä tai kestävämpiä. Koska nämä metabloggaukset on siroteltu pitkin blogivirtaa ja ne tapaavat keskittyä yksittäisiin aiheisiin ja liittyä johonkin sillä hetkellä ajankohtaiseen aiheeseen tai keskusteluun, päätin koota joukon keskeisiä ajatuksiani ja huomioitani yhtenäisemmäksi tekstiksi.

Koska kyseinen teksti ylittää reilusti järkevän bloggauksen pituuden (on se silti lyhyempi kuin esim. graduni), se on ladattavissa pdf-dokumenttina oheisesta linkistä.

https://drive.google.com/open?id=0B_0z-xYQ0MRfaDl2cU9sWFgyd3c

Kommentit, vastaväitteet, kysymykset, tarkennukset yms. ovat erittäin tervetulleita. Tekstiä saa myös levittää vapaasti, jos kokee sen moista ansaitsevan. 

1.10.16

Naguib Mahfouz - Wedding Song


Siinä missä aiemmin lukemani Naguib Mahfouzin kirja Before the Throne oli korkealentoisen mytologinen, tämä pienoisromaani Wedding Song oli maanläheisempää draamaa, joskin myös tässä ei menty ihan perinteisellä kerronnalla.

Kirjalla kun on neljä kertojaa, joista jokainen kuvaa tiettyä tapahtumasarjaa omasta näkökulmastaan, kuka aloittaa aikaisemmin ja kuka myöhemmin, ja pikkuhiljaa lukijalle selviää parempi kuva...kerrottavana on erään kairolaisen teatteriperheen tarina ensin erään perheystävän, näyttelijän silmin, sitten perheen isän, sitten äidin, ja lopuksi pojan: vanhemmat ovat vastikään päässeet pois vankilasta, jonne joutuivat laittoman uhkapeliluolan pitämisestä, ja perheen poika on juuri kirjoittanut näytelmän, jossa kuvailee perhettään, peliluolaa ja huumeita, ja vaimonsa kuolemaa...
Varsin myrkyllinen perheyhteisö siis ja kun vähän kaikilla rakkaus kääntyy vihaksi ja halveksunnaksi ja unelmat ja ihanteet rapautuvat, niin ei tämä onnellinen kirja mitenkään ole. Kirjailijapojasta jonka idealismi ja ihanteen vähitellen revitään maahan tuli vähän mieleen muutama kuukausi sitten lukemani Rakhan Crocodiles, maa tietysti on sama ja pettymyksiä Egyptin lähihistoriassa on varmaan riittänyt.
Mutta hyvin on Mahfouz tässä tuon neljän näkökulman kuvauksen toteuttanut, tarina itsessään on hyvin selkeä mutta yksityiskohtien ja henkilösuhteiden kaikista näkökulmista paljastuminen kantaa kirjan.