Mestari Patelin

Tällainen löytyi, anonyymin 1400-luvun ranskalaisen laatima huvinäytelmä "La farce de maistre Pierre Pathelin" jonka Otto Manninen on ansiokkaasti kääntänyt suomeksi.

Tarina on suoraviivainen ja vauhdikas, lakimies Patelin vaimoineen huijaa ensin verkakauppiaalta kuusi kyynärää kangasta, ja sitten puolustaa paimenta jota samainen kauppias syyttää ajoittaisesta lauman lampaiden syömisestä...kauppiasparka tietysti menee sekaisin syytöksissään ja juttu ratkeaa paimenen hyväksi mutta niinpä tulee Patelinkin paimenen huijaamaksi.

Näytelmä on huumoriltaan yhä kiitettävän freesi, mutta oman kiinnostavuutensa tähän toi puheiden runomuotoisuus, riimitkin olivat kohdallaan, ja näytelmän virtaavuus. Tapahtumapaikkoja ei ole monta ja näytelmä ei nykymallin mukaan jakaudu selkeisiin näytöksiin, vaan jälkisanojen mukaan kaikki tapahtumapaikat ovat yhtäaikaa näyttämöllä ja toiminta vain siirtyy yhdestä paikasta toiseen.
Mihinkään psykologiseen syvällisyyteen (sen keksi kai Shakespeare) ei mennä mutta episodit ovat hyvin rytmitetty ja niistä muodostuu mainio kokonaisuus, ja lisäksi melkein kaikki vuorosanat päättyvät ja alkavat kesken riimin, niin että seuraava aina täydentää sen mihin edellinen jäi: tämä tuskin toimisi kovinkaan pitkillä tauoilla, joten puheessa on varsin kipakka rytmi, parhaimmillaan tämä olisi varmaan screwball-komedioiden konekivääridialogina esitettynä jolloin lopputulos olisi epäilemättä pyörryttävä.

GUILLEMETTE
Vaikk' olekaan et koulutettu,
sa luonnolt' olet viekkain kettu,
sen kaikki tietää näillä tienoin.

PATELIN
Tääll' olen advokaatti hienoin,
en siitä tingi ensinkään.

GUILLEMETTE
Hui hai, vain paras pettämään.
Se kiitos sulle kuuluu kyllä.

PATELIN
Mont' onhan, joill' on verkaa yllä
ja silkkiä, jotk' ottaa saatti
kyll' arvonimen advokaatti,
kykyä vaikk' ois kuinka vähän.

Egill Yksikätinen: Muinaissaagoja Pohjolasta

Tässä jouluaattona sain loppuun Helga Hilmisdóttirin, Kirsi Kanervan ja Sari Päivärinteen toimittaman kokoelman vanhoja islantilaisia saagoja (suomentajia oli toista kymmentä), sillä mikä olisikaan jouluisempaa kuin viikingit? (jos aasinsillan esittää tarpeeksi varman kuuloisesti, ehkä joku uskoo).

Saagoja on tähän kokoelmaan käännetty yhdeksän kappaletta, osa vähän pitempiä ja osa lyhyempiä: yhden olin lukenut aiemminkin, "Norjan löytäminen" on alkuosa Orkneyinga sagaa. Sukuluetteloita löytyy näistäkin mutta mukana on paljon enemmän myös legendaarista aineistoa, lohikäärmeitä, peikkoja, eläviä kuolleita ja jumalia siinä missä arkisempia seksiä, väkivaltaa ja kaukomatkoja.

Kovin yhtenäisiä nämä tarinat eivät yleensä olleet, nimitarina Egill Yksikätisen ja Àsmundr Berserkkiensurmaajan saaga onnistui vähän solmimaan hortoilevia juonenpätkiä yhtenäiseksi kerronnaksi, jotkut toiset eivät varsinaisesti edes yrittäneet. Kirjoitustyyli onjoskus hyvinkin yksinkertaista nakuttavaa peruslausetta, joskus vähän laveampaa: en tiedä onko kyse alkuperäisten vaihtelevista tyyleistä vai ovatko suomentajat päätyneet tällaisiin ratkaisuihin.

Kerronta on kyllä useimmiten hyvin lakonista ja toteavaa, mikä antaa tarinoille viehättävän omalaatuisen ilmeen. Ja huumoriakin löytyy niin tahallista kuin tahatonta: edelliseen kuuluu mm. Bósin runsaat tyttöjenvokottelut, jälkimmäistä mm. kuinka Yngvarr kaukomatkalla haluaa että miehet eivät poistu vartiopaikaltaan maihin kovan rangaistuksen uhalla; kun näin kuitenkin tapahtuu, Yngvarr pyytää ettei tämä enää tekisi näin ja tehdään sovinto (perinpohjainen svealaisuus tulee näkyviin jopa viikingeissä).

Näiden vanhojen puoli-legenda-puoli-historia-juttujen lukeminen vaatii ehkä omanlaistaan esteettistä näkemystä mutta jos ei ole aiemmin saagoja lukenut niin tämä on ihan hyvä kirja aloittaa.

Avaan tällä Kirjallinen retki pohjoismaissa -haasteen, Islannista (jota monet tuntuvat pitävän haasteen suhteen vaikeana maana...)

Anonyymi - Lancelot of the Lake

Anonyymin ritariromantikon proosateos 1200-luvun Ranskasta kulki laukkukirjana puolisentoista kuukautta, en tiedä oliko suhteellisen hidas lukutahti eduksi vai haitaksi. Koska alkukieli oli ranska niin käännös oli tehty nykyenglanniksi ja oli näin tolkullisesti luettavaa mutta kerronta onkin sitten eri asia...

Tarinassa oli tuttuja piirteitä kun Lancelot hahmona oli tullut tutuksi muusta kuningas Arthuriin liittyvästä kirjallisuudesta ja ritariromanssejakin on aiemmin tullut luettua. Kirjan alussa Lancelot ei kuitenkaan tiedä nimeään ja kertojakin on varsin johdonmukaisesti mainitsematta sankarimme nimeä ihan alkukappaletta lukuunottamatta, päähenkilöämme kutsutaan ensin "nuorukaiseksi" ja sitten "ritariksi", vasta loppupuolella aletana puhua Lancelotista. Ja arvatkaa vain kuinka paljon tässä kirjassa on muita ritareita. Viittaussuhteet menevät muutenkin vähän miten sattuu, ja kirjan kääntäjäkin joutuu lisäilemään runsaasti alaviitteitä että kuka tässä nyt oikein puhuu kenelle, ja ajoittain tunnustamaan että jokin kohta on epäselvä.

Ihan liiallisesti ei draaman kaariakaan harrasteta. Vaikka kirjan nimessä onkin yksi henkilö niin rakenne on enemmän kudosmainen, monta muutakin henkilöä seurataan ja näidne osuudet muodostavat huomattavia tarinakokonaisuuksia. Tapahtumasarjoja ei myöskään rakenneta mitenkään erityisesti kliimakseja ja huippukohtia korostaen, sellaisia toki tulee mutta muutamakin juonenkäänne pedataan ensin merkittäväksi ja sitten kun siihen tartutaan niin huomio onkin kääntynyt jo jonnekin ihan muualle. Kerrontatekniikasta tuli lähinnä mieleen saippuaoopperat ja saattaapi olla että niiden tyyliin näitä on aikoinaan kerrottukin...

Niin, siis juonentapainen. Lancelot päätyy orpona Järven valtiattaren kasvatiksi, ja kasvettuaan jälkeen lähtee kuningas Arthurin hoviin ritariksi. Hän on ritarina tietysti paras ja mahtavin ja vähän ajan päästä muutkin huomaavat sen (asiaa hämää jonkin verran se, ettei hänen nimensä ole tiedossa ja hänellä on tapana vaihtaa varusteita ja kilpiä...). Hän myös rakastuu kuningatar Guinevereen (joka vastaa rakkauteen) ja ystävystyy kuningas Galehotin kanssa (joka jossain vaiheessa sotii kuningas Arthuria vastaan). Ja sitten siinä välissä tapahtuu kaikenlaista muuta.

Mutta onhan tämä omassa tolkuttomuudessaan silti varsin viihdyttävä kirja, vaikkei nyt ihan mestarien kuten Chretien de Troyesin tasolle nousekaan.

"Now tell me," said the queen, "why you said that four is better company than three. A secret is better kept by three than by four."
"My lady," she said, "that is true."
"Then three is better company than four," the queen said.
"My lady," she said, " not in this case, and I shall tell you why. It is true that the knight loves you, and Galehot knows it, and from now on they will take pleasure in it together in whatever land they are, for they will not be here for long. And you will be left all alone, and no lady but you will know of it, and you will have no one to reveal your thoughts to, and so you will bear the whole burden alone. But if it pleased you to let me be the fourth in the company, then we ladies should console each other, just as the two of them will do, and you will be more content."

Toinen rasti Annamin Vive la France! -haasteeseen! 

Orkneyinga saga

Orkneyinga-saaga on anonyymin islantilaisen (yhden tai useamman) laatima Orkney-saarten viikinkivallan aikainen historiikki vuoden 1200 tietämiltä. Se ei ala parhaalla mahdollisella tavalla, eli muusan ylistyksellä ja maailman luomisella, vaan toiseksi parhaalla, eli kuvauksella Suomen kuninkaasta. Kuninkaan kaksi poikaa Nor ja Gor lähtevät etsimään ryöstettyä sisartaan Goita, Nor maalta ja Gor mereltä, ja Nor sattuu siinä sivussa perustamaan Norjan kuningaskunnan (joka tosin hajautuu taas pienemmiksi osiksi myöhemmin mutta se on Norjan historiaa) kun taas Gor hallitsee merten saaria ja hänen jälkeläisistään sitten tulevat myös Orkneyn jaarlit.

Osa historiikista saattaa olla hivenen fiktiivistä, mutta on kyllä todettava että historiallista mielenkiintoa lukuunottamatta tämä ei ole mitenkään erityisen luettava kirja. Kirjoittaja on tosi ihastunut listaamaan henkilöiden ja paikkojen nimiä ja sotimista ja reiluun pariinsataan sivuun on pakattu noin 300 vuotta historiaa, jossa suurelta osin henkilöt jahtaavat toisiaan pitkin Pohjanmerta ja aika ajoin ihmetyttää että mistäs tämä Erlend putkahti, eikös hänet tapettu muutama luku sitten...ai, eri henkilö samalla nimellä, kiitti. Myönnän että jossain vaiheessa lukeminen meni enemmän selailuksi (ja aikoinaan kun vähän lueskelin Norjan kuningassaagoja niin ne olivat vähän värikkäämpiä ja monipuolisempia...pitäisikin joskus tarttua niihin uudestaan).
Vähän suurempaa vaihtelua tapahtumiin tuo kertomus jaarli Rongvaldin (joka siis oli eri henkilö kuin Rognvald, Rognvald tai Rognvald) matkasta Jerusalemiin. Tai runonpätkät joita mahtimiehet lausuvat dramaattisilla hetkillä (miksiköhän nykyään ei ole sellaista, Jutta Urpilainen voisi siivittää budjettineuvotteluja laatimalla muutaman säkeen tms).
Ja huvituin kyllä Rognvaldin (eri kuin edellä mainittu) sanoista pojalleen Turve-Einarille tämän lähtiessä Orkney-saarille: "The sooner you leave and the later you return, the happier I'll be." (Turve-Einarilla on sentään selkeä lisänimi, toisin kuin kirjan viidellä muulla Einarilla).

Joo. Suositellaan jos viikinkiajan Skotlanti ihan oikeasti kiinnostaa, ei oikein muuten.