Einari Vuorela - Kiurun portaat

Vuorelaa olin lukenut aikaisemminkin satunnaisten irtorunojen lisäksi, vuonna 1967 julkaistun Puut ajattelevat, ja siinä yhteydessä tuli esille että kannattaisi varmaan jatkaa varhaisemmalla tuotannolla. Loogisesti luin sitten tämän vuonna 1971 julkaistun kokoelman.

Ja kyllä, suunta oli väärä. Vaikka tunnelmassa onkin vähän samaa kuin tuossa edellisessä, korpimystikko ei enää kirjoita korvesta vaan öisistä pelloista ja niityistä, kylistä ja ihmisistä (yleensä kollektiivina, "kylät", "ihmiset", "kansa", "vaimot" tai sitten "hahmo" tai "joku"), samalla obsessiivisuudella kuitenkin. Hyvän elämän ohjeita riitti tähänkin kirjaan eivätkä ne oikein tälläkään kertaa vakuuta, ja nyt ei vakuuttanut oikein mikään muukaan.
Suosittelen lukemaan jotain muuta, kirjoittaja on havaitusti pystynyt muualla parempaan.

Ei ole
hetkeä,
johon ei olisi
kätketty
timantteja,
ei päivää,
jonka suuresta
sisällyksestä
eivät kukat kuiskailisi.
Joka on kypsynyt,
sen suurin juhla
on elonaika.
Jonka tähkä on
kullankeltainen,
kuiskaa:
Sirppi.

Einari Vuorela - Puut ajattelevat (1967)

K-blogin Runohaasteen yhteydessä alkoi taas hotsittaa lukea hieman runoja kohtalaisen tauon jälkeen (tässä välissä olen lukenut vain pari vanhempaa eeposta, Rolandin laulun ja Danten Jumalaisen näytelmän) ja herätellä taas blogiprojekti liikkeelle.

Aloitusteokseksi päätyi Einari Vuorelan myöhäinen kokoelma Puut ajattelevat. Jos Vuorelaa voisi tämän perusteella yhdellä sanalla kuvata niin se olisi luontomystikko: lyhyet runot käsittelevät lähes obsessiivisesti öistä korpimaisemaa. Ja hiljaisten tuokiokuvausten esittäjänä Vuorela onkin parhaimmillaan, niissä on se hetken kokemus.
Mutta silloin kun aletaan mennä pois niistä fenomenologisista tuokiokuvista niin sitten homma ei enää toimi. Paikka paikoin tulee sellainen "smug bastard" olo, että jos Paulo Coelho tai Dr Phil olisi suomalainen niin kirjoittaisi juuri tällaisia juttuja. Hyvä on, myönnetään, todellisuus on usein banaalia mutta en näe sitä silti toimivana tyylikeinona.
Sekaan on kuitenkin eksynyt myös niitä osumia jokunen joissa Vuorela onnistuu sanomaan sen minkä toisaalla on onnistunut olemaan sanomatta.

MENE
yhteen suuntaan,
älä käänny takaisin.
Rihma haalistuu
ja menettää
värinsä,
paluutie mielenkiintonsa.
Jatka matkaa,
koskaan et eksy.
Jaa omastas,
et köyhdy.
Sytytä,
öljy ei kulu.