Vuorelaa olin lukenut aikaisemminkin satunnaisten irtorunojen lisäksi, vuonna 1967 julkaistun Puut ajattelevat, ja siinä yhteydessä tuli esille että kannattaisi varmaan jatkaa varhaisemmalla tuotannolla. Loogisesti luin sitten tämän vuonna 1971 julkaistun kokoelman.
Ja kyllä, suunta oli väärä. Vaikka tunnelmassa onkin vähän samaa kuin tuossa edellisessä, korpimystikko ei enää kirjoita korvesta vaan öisistä pelloista ja niityistä, kylistä ja ihmisistä (yleensä kollektiivina, "kylät", "ihmiset", "kansa", "vaimot" tai sitten "hahmo" tai "joku"), samalla obsessiivisuudella kuitenkin. Hyvän elämän ohjeita riitti tähänkin kirjaan eivätkä ne oikein tälläkään kertaa vakuuta, ja nyt ei vakuuttanut oikein mikään muukaan.
Suosittelen lukemaan jotain muuta, kirjoittaja on havaitusti pystynyt muualla parempaan.
Ei ole
hetkeä,
johon ei olisi
kätketty
timantteja,
ei päivää,
jonka suuresta
sisällyksestä
eivät kukat kuiskailisi.
Joka on kypsynyt,
sen suurin juhla
on elonaika.
Jonka tähkä on
kullankeltainen,
kuiskaa:
Sirppi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti