Tällainen oli tullut mukaan alennusmyynneistä, englantilainen 1800-luvun klassikko (suomennettu nimellä Cranfordin naiset). Muistelin nähneeni positiivisia blogikommentteja, kirjailija vaikutti kiinnostavalta ja kyseessä ei ollut mikään aikakaudelle tyypillinen tiiliskivi (tässä painoksessa varsinainen kirja oli 158 sivua, päälle liitteet, esittelyt yms) vaikka jatkokertomuksena tämäkin oli ilmestynyt.
Cranford on pieni kylä suuremman teollisuuskaupungin Drumblen lähellä jossain päin pohjoisempaa Englantia (esikuvina toimivat kuulemma Knutsford ja Manchester), ja tarina keskittyy tämä kylän keskeisiin asukkaisiin, ylempiluokkaisten ikäneitojen ja leskien seurapiiriin. Varsinaista yhtenäistä juonta ei tässä ole, kirja on episodimainen ja muistuttaa rakenteeltaan enemmän tv-sarjaa kuin romaania joskin eräänlaisessa keskiössä ovat Jenkynsin sisaret Deborah ja Matty, joiden luona minäkertoja vierailee Cranfordissa käydessään.
Mielenkiintoisena pidin tarinoinnin sävyn muutoksia, vaikka yleissävy olikin humoristisen lämmin niin mukana oli myös vaikuttavan surullisia kohtauksia, kuolemia ja muita tragedioita. Mihinkään vaaleanpunaiseen pumpulihöttöön ei siis sorruta mutta kirjan yleissävy on silti positiivinen, tämä on hyvän mielen kirja, varsinkin kun ajankuva ja kieli olivat erinomaisia ja henkilöhahmot hauskan moniulotteisia. Jos pitää Austenista niin tähän kannattaa tutustua.
Lukemassani painoksessa olevat liitteet, alaviitteet yms olivat myös varsin hyviä koska kirjassa kuitenkin on myös viittauksia ajankohtaisiin tapahtumiin ja osa huumorista otetaan viittauksilla Cranfordin tapojen ja muodin vanhanaikaisuudella, kun taas nykylukijalle 1800-luvun puoliväli on usein yhtä arkaainen kuin 1800-luvun alkukin...joskin alaviitteitä viljeltiin joskus vähän liikaakin (tarpeelliseksi katsottiin mm. kertoa kuka on Don Quijote).
Ai niin, kirja kelpaa 1800-luvun kirjat -haasteeseen.
3 kommenttia:
Kivaa että tykkäsit tästä! Vaikka miksipä et olisi, hyvä kirja. :-)
Positiivisen yleissävyn lisäksi tässä on sopivasti kiinnostava kieli... ja mukavasti englantilaistyylinen ironinen vivahde koko ajan.
Joku nettikommentoija totesi että tästä kirjoittaessa pitää aina laittaa kiintiö-"charming" johonkin kohtaan tekstiä. En väitä vastaan :)
Mukavaa, että luit tämän, itselleni teos oli iloinen yllätys. Tosiaan jatkokertomus kirjoitustapa jonkin verran näkyy kokonaisuudessa, kuten joissain muissakin 1800-luvun kirjoissa.
Lähetä kommentti