Raymond Carver - Rivi riviltä, lyönti lyönniltä

Taas kerran runoilija jonka ei-runollinen tuotanto on ennestään tuttua: Carverin novelleja olen lukenut nipun ja tämä runokokoelma nousi harkintaan Jennin taannoisen postauksen yhteydessä.
Tämän kirjan runot ovat näköjään valikoitu viidestä kokoelmasta, eli läpileikkaus runoudestaan, ja käännöksen tekijät ovat Lauri Otonkoski ja Esko Virtanen.Kirjan lopussa on myös essee "Kirjoittamisesta" joka itsessään on jo lukemisen arvoinen novellien ystävälle.
Niin, ne runot. Novellinsa ovat jo hyvin suorasanaisia ja minimalistisiakin, ja samalla linjalla pysyvät runot, ei kikkailua eikä sen kummempia selityksiä, ja näissäkin tarina, tilanne tai henkilöt ovat tärkeitä. Omaelämäkerrallista aineistoa tunnutaan käsittelevän enemmän ja suoremmin (Carverin oman elämän henkilöitä ja tapahtumia vilahtelee nimiltä ja faktoilta mainittuna), toisaalta toivon että mukana on myös fiktiota tai liioittelua, ja tavallaan nämä ovat mininovelleja joissa rivit eivät vain jatku tasaisesti sivun oikeaan reunaan, ja minimalistisuuden ja koon vaatimuksesta se mitä novelleissa ei ollut tarpeen sanoa täytyy sanoa näissä ääneen.

Itse asiassa monista näistä tuli mieleen blogitekstit :)

En tiedä olvatko nämä runot jossain aikajärjestyksessä tms., jonkinlaisia yhteisiä teemoja näkyi perättäisissä runoissa ja pohdin mahtoiko se olla suomentajien valintaa vai oliko kirjoittajalla itsellään ajoittaisia takertumisia aiheisiin jolloin kuolemaa tai rakkautta tai jotain vastaavaa piti pyöritellä usean runon verran.

Puhelinkoppi (ote)

Nainen lyyhistyy puhelinkopin lattialle, nyyhkyttää
luuriin. Esittää kysymyksen,
toisenkin, itkee taas.
Hänen kumppaninsa, vanhempi kaveri farkuissaan
ja puserossaan, seisoskelee
ja odottaa vuoroaan päästä puhumaan, ja itkemään.
Nainen ojentaa miehelle luurin.
Hetken verran he ovat yhdessä
ahtaassa kopissa, miehen kyynelet
sekoittuvat naisen kyyneliin. Sitten
nainen siirtyy auton luo, nojailee
puskuriin. Ja kuuntelee
kuinka mies sopii järjestelyistä.

Katselen heitä autostani.
Minullakaan ei ole kotona puhelinta.
Istuskelen ratin takana,
polttelen, odotan päästäkseni
sopimaan omista järjestelyistäni. Hetikohta
mies lopettaa puhelun. Tulee ulos ja kuivaa kasvonsa.
He menevät autoon ja istuvat
suljettujen ikkunoiden takana.
Ikkunat huurtuvat kun
nainen nojautuu miestä vasten ja tämä kietoo
kätensä naisen hartioiden ympäri.
Julkista surutyötä tuossa tukahduttavassa tilassa.