Kirjan alussa Juan Pablo Castel, taidemaalari, kertoo tappaneensa María Iribarnen. Miksi, se sitten selviää tämän varsin tiiviin kirjan vaiheilla (jos selviää).
Eräs kerta Juan Pablo huomaa näyttelyssään tuntemattoman naisen kiinnittävän huomiota yhden taulunsa yksityiskohtaan, sellaiseen jota harva huomaa...taiteilija tunnistaa tästä naisen ymmärtävän häntä niinkuin kukaan ei, ja kehittää varsin obsessiivisen suhteen naiseen: obsessiivisuudella on perusteensa, nainen kyllä tuntee myös jotain mutta...
Todettakoon, että Juan Pablo on aika epämiellyttävä henkilö, joka säännönmukaisesti lukee ihmisten, erityisesti Marían, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä merkkejä ja tekee niistä pitkälle, hyvin pitkälle, vietyjä johtopäätöksiä, harkiten monia vaihtoehtoja ja valiten niistä tarpeen mukaan joko miellyttävimmät tai pahimmat. Ja, no, se johtaa siihen mikä jo kirjan alkulauseessa mainitaan.
Tämä on Sábaton suhteellisen vähäisen mutta arvostetun proosafiktiotuotannon ensimmäinen romaani (suom. Kari Veikko Salonen), joka herätti jo aikalaisarvostusta (mm. Albert Camus, joka käänsi tämän ranskaksi). Ja eksistentialistista ahdistusta tässä onkin, mutta varsinkin Andrejevin ekspressiivisen kauhun tämä tuntui vähän värittömältä ja kuivalta sillä tavalla kuin arvatenkin laadukas kirjallisuus joskus on; olen tainnut tämän sisällön jo olla nähnyt, ehkä seuraajissa mutta kuitenkin (tai ehkä arkielämässä, tuttavissa, itsessäni?) Ja kuitenkin Juan Pablon ajattelun nykivän pakkomielteisessä "logiikassa" on jotain viehättävää, ärsttävää mutta myös hieman huvittavaakin...
Kirjan ovat lukemeen myös Elegia ja Lea.
