J.M.G. Le Clézio - Kaupunki nimeltä Onitsha

Tähän mennessä olen lukenut J.M.G. Le Clézion tuotannosta lyhyempiä novelleja ja lastenkirjan, nyt sitten romaanituotannon pariin (suom. Annikki Suni).

Tämä Kaupunki nimeltä Onitsha edustaa ilmeisesti kirjailijan myöhemmän tuotannon tyyppipiirteitä, lasten näkökulmaa ja Afrikkaa: kymmenvuotias Fintan äitinsä kanssa matkustaa Onitshan kaupunkiin Nigerissä 40-luvun lopulla, kaupungissa asuu jo Fintanin isä Geoffrey...Geoffreylla on työnsä ohella kiinnostus myyttisiä valtakuntia kohtaan, joita jossain Nigerin yläjuoksulla ehkä on ollut, ja Fintanilla ja äidillään on omia ongelmiaan sopeutua paikallisiin brittiläis-kolonialistisiin piireihin, kummatkin menevät vähän epäilyttävän natiiveiksi...

Eli Afrikkaa kolonialistisella kaudella vierailijan silmin katsottuna, siinä määrin kuin kukaan voi pysyä vierailijana, eri asia sitten vain miten kukin päättää paikassaan elää, mutta toisaalta ulkopuolisuuskaan ei unohdu.
Ja aiempien juttujen tapaan Le Clézio maalaa miljöötä mestarillisesti, paikan kuvauksessa konkreettiseen sekoittuu myyttinen ja puoliksi ymmärretty, ja sillä tämä kirja vetää mukaansa: mutta luettujen perusteella novelleista olen kyllä pitänyt enemmän...

J.M.G. Le Clézio - Peuple du ciel

Olen J.M.G. Le Cléziota lukenut aiemminkin ja kirjailija on ollut tarpeeksi kiinnostava, että tutustumista sietää jatkaa.

Tuotannossaan kun sanotaan olevan myös useita eri suuntia joskin myös toistuvia teemoja, ja näiden puitteissa tämä teos kuuluu myöhempään tuotantoon joskin sen varhaisiin edustajiin: novellikokoelma Mondo ilmestyi 1978 ja siitä on poimittu tähän omaksi niteeksi kaksi novellia, Peuple du ciel ja Les bergers (joskin jälkimmäinen melkein sadan sivun mittaisena ja lukuihin jaettuna menisi ehkä myös pienoisromaanista). 

Yhtäläisyyksiä näissä novelleissa on, kummankin näkökulmahenkilö on lapsi, ja kummassakin keskiössä on paikka: paikkaa ei sijoiteta mitenkään perinteisen maantieteen mukaisesti vaan novellit keskittyvät sen kokemiseen (kummastakin syntyy toki varsin afrikkalainen mielikuva...)

Peuple du cielissa sokea tyttö Petite Croix istuu aurinkoisella mäenrinteellä ja ympäristö koetaan muiden aistien voimin ja niiden herättämin mielikuvin. Taivas on sininen, mutta mitä on sininen? Ja mitä on taivaalla?

Les bergersissa Gaspar-poika on hiekka-aavikolla: mitä ilmeisimmin on väärässä ympäristössä mutta miten hän on sinne päätynyt, sitä ei kerrota. Aavikolla Gaspar kuitenkin tapaa neljä lasta, jotka paimentavat vuohilaumaa, ja liittyy näiden joukkoon vaikka yhteistä kieltä ei olekaan, ja lapset asettuvat elelemään joksikin aikaa keitaalle.
Tässä novellissa tehdään enemmän mutta silti keskeisenä on paikan kokeminen: aisteja on käytössä enemmän mutta ymmärtäminen on silti rajallista, vieraassa ympäristössä irrallaan kontekstista.


Aiemmin lukemieni kanssa näissä on yhtäläisyyksiä, kovin juoni- tai henkilövetoisesti Le Clézio ei kirjoita, tärkeämpää on aistimukset, kokemukset, impressiot. Mutta ilmeisesti tässä myöhemmässä tuotannossaan kokijoina ovat useimmiten juuri lapset (ja auringon paahtama autiomaa suosittu ympäristö).

Novellihaasteen lisäksi otan Helmet-lukuhaasteesta kohdan 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.

J.M.G. Le Clézio - Kuume

 

Olen ranskalaisen nobelistin J.M.G. Le Clézion tuotantoon tutustunut aiemminkin, silloin myöhäisempien aikojen lastenkirjan parissa ja nyt varhaistuotannon novellien: eroja oli mutta vähän yhtäläisyyttäkin.

Kirjan yhdeksää novellia luonnehditaan takakannessa sielunmaisemiksi ja impressionistisiksi, ja osuvasti: kovin selkeitä juonia ei ole odotettavissa (tai ainakaan dramaattisia kaaria) ja keskeisempänä on hetkelliset tunnelmat ja kokemukset. Novelleissa vyörytetään aistikokemuksia, tuntemuksia, ajatuksenpätkiä sellaista tahtia että lukijalle välittyy usein hyvin konkreettisiakin kuvia ja tunnelmia, ja kokemusten määrä ja taajuus tuo kerrontaan neuroottisen, ahtaan, ahdistuneen sävyn (ja kirjailija toteaa novelliensa olevan kertomuksia hulluudesta). Keskustelutkin ovat nakuttavan päämäärättömiä, taukoja tuovat ajoittaiset siirtymiset toisiin tekstilajeihin (Martinin lehtihaastattelu, Vanhuuden päivän sisätarina). Se tunne kun herää kello neljä yöllä niin kovaan kipuun että tuntee kuolevansa, ja kuolevansa yksin ja hylättynä, Beaumont haluaa siitä kertoa jos et vielä kokemusta tiennyt.

Erityisesti haluaisin nostaa esiin niminovelli Kuumeen fyysisyyden, kuvauksen kuinka Roch, helteessä ja välinpitämättömyydessä kylpien, vaeltaa kohti työpaikkaansa. Sairaus ottaa valtaansa, kuume nousee, migreeni ja pahoinvointi, ja henkilökohtainen kokemus paisuu kohti maailmantuskaista globaalia järjestystä. Kerronnan painostava vellovuus auttaa kyllä myös lukijaa osallistumaan kokemukseen (lisäksi minulle nousi novellin luettuani myös kuumetta, mutta se oli luultavasti sattumaa. Luultavasti).


Katu värähteli Rochin jalkojen alla kummallisesta maanalaisesta elämästä. Jossain syvällä vilisivät pienet näkymättömät eläimet, bakteerit ja mikrobit, loiset; vilisivät pienet näkymättömät eläimet, bakteerit ja mikrobit, loiset; oikeastaan kaikki lainehti ilmassa, maassa ja vedessä; jonkinlainen hämärä, salaperäinen elämä, lyhyt ja hetkellinen kuin kärpästen, paisutti koko maailman pintaa. Eliöt erittivät lakkaamatta, valuivat kirveltäviä nesteitä. Kaikkialla oli rauhasia, näkymättömiä rakkoja jotka kuplivat syvällä materiassa. Jalkakäytävät, talojen seinät, taivas, ohikulkijoiden iho olivat todellisia elimiä, eläviä osasia joita puistatti kutakin sama omituinen sairaus.

Tällaisella konkretian, yksityiskohtaisten kokemusten vyörytyksellä Leila Adlerin käännösurakka ei varmaan ole ollut helpoimpia, ja lisäksi käännös osoittaa ikänsä joissain kohdissa (ilmeisesti pikakahvi ja farkut eivät olleet vielä tunnettuja termejä 1967...), ja pariin kertaan puhutaan myös hiilihaposta kun tarkoitetaan hiilidioksidia...

Avaan tällä bloggauksella Juhan uuden novellihaasteen: 9 * Le Clezio.

J.M.G. Le Clézio - Voyage au pays des arbres

Seuraavaa kirjallisuusnobelistia odotellessa voi lukea vaikka näitä vanhoja. Le Clézio on siinä mielessä helppo rasti, että tuotannossaan löytyy näitä taidesatuja, lyhyitä kuvitettuja lastenkirjoja (tälläkin oli pituutta 36 sivua, iso fontti ja kuvia eli vaikka ranskaa vähän hitaammin luenkin niin silti eilen illalla tämä meni).

Kovin juonivetoinen kirja tämä "matka puiden maahan" ei ole: poika haluaisi matkustaa mutta kun ei ole lentokonetta tai autoa, siipiä tai eviä...mutta on lähimetsä, ja jos on tarkkaavainen ja tietää, huomaa että puut elävät, katselevat, puhuvat ja kuuntelevat ja liikkuvatkin...mutta ovat sen verran arkoja, että yleensä ihmisten lähellä ovat paikallaan ja vaiti...mutta ihminen, kuten tämä pieni poika, voi toki oppia kesyttämään puita ja tällöin näkee ja kuulee asioita.

Le Clézio ilmeisesti suosii aika paljon lapsuuden ja matkustamisen aiheita, ja Nobel-kuvauksen määre "author of new departures, poetic adventure and sensual ecstasy, explorer of a humanity beyond and below the reigning civilization" vastaa kyllä aika hyvin tätäkin kirjaa, runollisuus ja aistit ovat voimakkaasti edustettuina (Henri Galeronin kuvitus on myös viehättävää). Taas kerran en oikein tiedä mitä lapset mahtavat tästä pitää, osa ehkä pitäisi tätä tylsänä koska ei tässä sinänsä ihan kauheasti tapahdu mutta osan mielikuvitusta tämä ehkä kutkuttaa...

Ajatus puiden kesyttämisestä ("Il faut apprivoiser les arbres.") toi myös mieleen aiemmin tällä viikolla käydyn keskustelun jossa mainittiin ranskalainen puutarhakäsitys, jossa luonto muokataan ja ohjataan hallituiksi linjoiksi, suoriksi kulmiksi ja täydellisiksi ympyröiksi (verrattuna vaikka englantilaiseen joka suosii suurempaa villiyttä ja poimuilevuutta, ja keskustelun aloittajanahan oli Suomessa sijaitseva luonnontilainen metsä), kesyttämisen ajatus viittaa hieman tuonne päin, vaikka sinänsä tässä on toki keskiössä tutustuminen metsään sen omilla ehdoilla...

Mietin myös, että montakos nobelistia on kirjoittanut selkeitä lastenkirjoja. Le Cléziolla näitä satuja on tosiaan useita, Selma Lagerlöfin Peukaloinen matkustaa villihanhien selässä, ja Juan Ramón Jiménezin Platero ja minä sekä T.S.Eliotin Old Possum's Book of Practical Cats ovat kai vähän rajatapauksia, paljon lasten lukemia kuitenkin. Onko muita?