J.M.G. Le Clézio - Kuume

 

Olen ranskalaisen nobelistin J.M.G. Le Clézion tuotantoon tutustunut aiemminkin, silloin myöhäisempien aikojen lastenkirjan parissa ja nyt varhaistuotannon novellien: eroja oli mutta vähän yhtäläisyyttäkin.

Kirjan yhdeksää novellia luonnehditaan takakannessa sielunmaisemiksi ja impressionistisiksi, ja osuvasti: kovin selkeitä juonia ei ole odotettavissa (tai ainakaan dramaattisia kaaria) ja keskeisempänä on hetkelliset tunnelmat ja kokemukset. Novelleissa vyörytetään aistikokemuksia, tuntemuksia, ajatuksenpätkiä sellaista tahtia että lukijalle välittyy usein hyvin konkreettisiakin kuvia ja tunnelmia, ja kokemusten määrä ja taajuus tuo kerrontaan neuroottisen, ahtaan, ahdistuneen sävyn (ja kirjailija toteaa novelliensa olevan kertomuksia hulluudesta). Keskustelutkin ovat nakuttavan päämäärättömiä, taukoja tuovat ajoittaiset siirtymiset toisiin tekstilajeihin (Martinin lehtihaastattelu, Vanhuuden päivän sisätarina). Se tunne kun herää kello neljä yöllä niin kovaan kipuun että tuntee kuolevansa, ja kuolevansa yksin ja hylättynä, Beaumont haluaa siitä kertoa jos et vielä kokemusta tiennyt.

Erityisesti haluaisin nostaa esiin niminovelli Kuumeen fyysisyyden, kuvauksen kuinka Roch, helteessä ja välinpitämättömyydessä kylpien, vaeltaa kohti työpaikkaansa. Sairaus ottaa valtaansa, kuume nousee, migreeni ja pahoinvointi, ja henkilökohtainen kokemus paisuu kohti maailmantuskaista globaalia järjestystä. Kerronnan painostava vellovuus auttaa kyllä myös lukijaa osallistumaan kokemukseen (lisäksi minulle nousi novellin luettuani myös kuumetta, mutta se oli luultavasti sattumaa. Luultavasti).


Katu värähteli Rochin jalkojen alla kummallisesta maanalaisesta elämästä. Jossain syvällä vilisivät pienet näkymättömät eläimet, bakteerit ja mikrobit, loiset; vilisivät pienet näkymättömät eläimet, bakteerit ja mikrobit, loiset; oikeastaan kaikki lainehti ilmassa, maassa ja vedessä; jonkinlainen hämärä, salaperäinen elämä, lyhyt ja hetkellinen kuin kärpästen, paisutti koko maailman pintaa. Eliöt erittivät lakkaamatta, valuivat kirveltäviä nesteitä. Kaikkialla oli rauhasia, näkymättömiä rakkoja jotka kuplivat syvällä materiassa. Jalkakäytävät, talojen seinät, taivas, ohikulkijoiden iho olivat todellisia elimiä, eläviä osasia joita puistatti kutakin sama omituinen sairaus.

Tällaisella konkretian, yksityiskohtaisten kokemusten vyörytyksellä Leila Adlerin käännösurakka ei varmaan ole ollut helpoimpia, ja lisäksi käännös osoittaa ikänsä joissain kohdissa (ilmeisesti pikakahvi ja farkut eivät olleet vielä tunnettuja termejä 1967...), ja pariin kertaan puhutaan myös hiilihaposta kun tarkoitetaan hiilidioksidia...

Avaan tällä bloggauksella Juhan uuden novellihaasteen: 9 * Le Clezio.