Antiikin romaanien harvalukuisesta mutta olemassaolevasta joukosta tämä Apuleiuksen teos lienee kuuluisimpia, ja varhaisin latinankielinen esimerkki (suomennos J.A.Hollo)
Tarinana tämä on polveilevan episodimainen: kertoja Lucius saapuu kaupunkiin ja sattuu hassuja tapahtumia, sitten hän uteliaisuuttaan haluaa nähdä taikuutta ja muuttuukin aasiksi, ja sitten vasta hassuja alkaakin tapahtua joko itselle, tai sitten osuu paikalle kun joku kertoo juttua, eli sisätarinoita riittää. Tiedossa on että ruusuja syömällä muuttuisi takaisin ihmiseksi mutta eihän nyt liian helposti sopivia ruusuja löydy, sitä ennen vaihdetaan omistajaa monta kertaa.
Periaatteessa jonkinlaista henkistä kehitystä monenlaisten koettelemusten kautta Lucius saa, mutta yleisluonne on kuitenkin sen verran satiirinen, että liian moraaliseksi ei mennä. Siinä missä aiemmin lukemassani Kallirhoessa on jonkinlaista kokonaisuuden pyrkimystä, tämän episodiluonne ja satiirisuus viittaa enemmän myöhempään veijariromaanien joukkoon, jotka luultavatsi ovat vaikutteita ottaneet, niin Lazarillo de Tormes kuin lukemani Alain-René LeSaget. Myös Boccaccio lainaili joitain juttuja Decameroneen ja Shakespearekin mahdollisesti tämän teoksen tunsi...kirjan keskellä oleva laaja sisätarina Eroksesta ja Psykhestä on myös itsenäisenä tunnettu.
Renessanssin jälkeiset vuosisadat ovat sen sijaan suhtautuneet teokseen hieman epäluuloisemmin, kun runsaan maagisen aineksen ohella jutut yltyvät usein aika roiseiksi, sen verran että nykylukijoistakin herkemmät voivat suhtautua varauksella (olisin siis voinut säästellä teosta paitsi klassikkohaasteeseen myös pride-viikolle).
Hauska teos tämä kuitenkin on.
2 kommenttia:
Kultaisen aasin lopussa oleva kääntymys johonkin uskontoon, en enää muista mihin, tuntui vähän oudolta. Samoin kuin se, että niitä uskontoon (oliko se peräti papiksi?) vihkimisvaiheita oli kuvattu niin tarkasti.
Jotenkin romaanista tuli minulle kyllä ihmeellisistä sattumista huolimatta jonkinlainen todentuntu, se herätti antiikin ajan elämänmenon henkiin aivan ihmeteltävällä tavalla.
Isiksen ja Osiriksen mysteereihin vihittiin, ja kai niiden uskontojen puitteissa jonkinlaiseksi papiksi (mikä toiminee vähän eri tavalla tuolloin kuin mitä sillä meikäläisissä suosituissa uskonnoissa tarkoitetaan). Ja noita tosiaan kuvattiin oudonkin laajasti niitä varsinaisia mysteerejä lukuunottamatta.
Mutta joo, elämään tuli kosketuspintaa eri tavallla kuin noista ylevämmistä tragedioista...mutta ehkä niin käy laajemminkin usein, draama on arvokasta, arvostettua ja taiteellista ja komedia taas usein kertoo osuvammin millaista elämä lopulta oli...
Lähetä kommentti