Friedrich Dürrenmatt - Epäily

Friedrich Dürrenmattin Epäily-kirjan (suom. Eero Ahmavaara) lukeminen osuikin hyvin eläytyttävään hetkeen, kun kirjakin sijoittuu uudenvuoden molemmille puolille ja päähenkilö, berniläinen komisario Bärlach makaa sairasvuoteella. Joskin toisin kuin Bärlachilla, tautini ei ole toistaiseksi tappava, pelkkää limaa hengityselimissä ja kuumetta, eikä näköpiirissä ole myöskään yhtään piilossa olevia natsirikollisia, korkeintaan sellaisiksi haluavia.
Ja teoksessa viitataan samaan tauluun kuin viime uutenavuotena lukemassani Sciascian filosofisessa rikosromaanissa The Knight and Death. 

Kirjan päähenkilö on siis sama kuin muutama kuukausi sitten lukemassa Tuomarissa ja hänen pyövelissään, ja sävykin on samanlainen, varsinainen rikosjuttu on pohjimmiltaan aika suoraviivainen ja keskiössä ovatkin filosofis-eetilliset pohdinnat.
Komisario Bärlach makaa sairaalassa, ja siellä ollessaan eräs tuttu lääkäri toteaa Life-lehdessä julkaistusta kuvasta, joka esittää eräällä keskitysleirillä toiminutta lääkäriä suorittamassa epäinhimillisiä kokeita, että se muistuttaa vähän hänen vanhaa opiskelututtuaan joka on nykyään ylilääkärinä eksklusiivisella yksityisklinikalla, mutta eihän se tietenkään voi olla hän...
Josephine Teyn Ajan tyttären tapaan Bärlach kuitenkin tarttuu ajatukseen ja alkaa selvittää onko tohtori Emmenbergerin alibi (vietti sotavuodet Chilessä) tai tohtori Nehlen tunnistus (tappoi itsensä 1945) niin vedenpitäviä kuin ajatellaan, koska epäilyä on vaikea tappaa kun se on herännyt...tosin kun epäilyyn löytyy lisää aihetta, niin Bärlach myös hankkiutuu kyseiselle yksityisklinikalle, eli ihan pelkkänä älyllisenä probleemana tätä ei hoideta.

Ja kuten sanottu, lopulta ongelma ulottuu reilusti filosofis-eettiselle puolelle, tarkasteluun päätyy niin tohtori Emmenbergerin ajattelu ja toiminta kuin niin monen muunkin, ehkä meidän kaikkien...turha on olettaa että tämä rajoittuisi vain tiettyyn ajan ja paikan historialliseen lokeroon, tässä oli runsaasti asioita jotka kuulostivat vuodelta 2016 (enkä puhu nyt uusnatsien kasvaneesta näkyvyydestä). Melkein tekisi mieli sanoa kirjaa pimeän kyyniseksi, mutta ei se ole.

Laki ei ole laki, vaan valta on laki; se on totuus, joka on kirjoitettu korkealle niiden pimeyden laaksojen yläpuolelle, joissa me menehdymme. Mikään ei ole aitoa tässä maailmassa, kaikki on valhetta. Kun sanomme laki, tarkoitamme valtaa; jos lausumme sanan valta, ajattelemme rikkautta, ja jos sana rikkaus nousee huulillemme, toivomme nauttia kaikkia maailman paheita. Laki on pahe, laki on rikkaus, laki on tykkejä, trusteja, puolueita; mitä siitä sanommekin, se ei koskaan ole epäloogista, ja siispä olkoon lause, joka sanoo, että laki on laki, yksin valhetta. Matematiikka valehtelee, ymmärrys, taide, kaikki ne valehtelevat. Mitä oikein haluatte, komisario?

Helmet-haasteeseen tämä osuu muutamaankin mainioon kohtaan, tekisi mieli laittaa tämä kohtaan "Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta" mutta valitsen kuitenkin kohdan 20. "Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö."

Olikos näitä Dürrenmattin rikosromaaneja lisää, vai joko minä luin ne kaikki?

Friedrich Dürrenmatt - Tuomari ja hänen pyövelinsä

 

Aloitan pikatiivistyksellä: kolmas lukemani Dürrenmattin kirja, hyvä ja yllätyksekäs vaikka nostaisin silti aiemmin lukemani Lupauksen ja Haaverin vielä vahvemmiksi. Lisää tuotantoaan tullee myöhemmin blogiin...

Ilmeisesti tämä oli ensimmäinen Dürrenmattin kirjoittama dekkari, ja se alkaa ihan perinteellisesti, sveitsiläinen kyläpoliisi löytää pikkutien varrelta auton jonka kuski on ammuttu. Murhattu mies paljastuukin siviiliasuiseksi berniläiseksi poliisiupseeriksi Schmiediksi, jonka esimies Bärlach apulaisensa Tschanzin kanssa alkaa sitten selvitellä mitä mies oikein onkaan seuduilla ollut hakemassa ja mitä on tapahtunut...

JA TÄSTÄ ETEENPÄIN SPOILEREITA

IHAN KAUHEITA SPOILEREITA

Siinä missä noissa Lupauksessa ja Haaverissa oli esillä idea suhteellisen pienistä ja mitättömistä jutuista, jotka kaaosteorian omaisesti paisuvat ja johtavat traagisiinkin lopputuloksiin, sekä jossain määrin epätyydyttävästä ratkaisemattomuudesta, tässä kirjassa osaset loksahtelevat paikalleen ja tapahtumat ovat manipuloitavissa kuin shakkipelissä. Mukana on omalla tavallaan vähän hömelö klisee vuosien takaisesta nemesis-hahmosta "so, mr Bärlach, we meet again"-hengessä, moraaliton nihilisti joka nauttii tehdä rikoksia joista Bärlach on tietoinen mutta joille tämä ei voi mitään,  mutta tilanne kääntyykin kun myöskään Bärlach ei enää pelaa ihan sääntöjen mukaan, hän asettuu tuomariksi joka tuo peliin oman pyövelinsä...
Mainittakoon, että minulla oli kyllä hyvin vahva aavistus Schmiedin murhaajasta, mutta kirja pääsi silti yllättämään siinä kuinka hyvin Bärlach oli tilannetta manipuloinut. Tietyllä, vähän kierolla tavalla, tästä tuli mieleen Agatha Christien Hercule Poirot -kirjat, mukaanlukien ja erityisesti niiden viileä salonkipyöveliys, ja tavallaan pyövelin idea heijastui myös siinä, että tähän työhön valittiin usein muita rikollisia, jotka sitten välttivät oman rangaistuksensa. Tai kuten käy ilmi, rangaistus tulee ehkä eri muodossa...

Kirjan on lukenut myös Mia.

Friedrich Dürrenmatt - Lupaus

Eräänä iltana minäkertoja on luennoimassa sveitsiläisessä pikkukaupungissa rikosromaanien kirjoittamisesta. Luennon jälkeen kertoja tapaa eläkkeellä olevan poliisikomendantin tohtori H:n joka suhtautuu luentoon ja rikosromaaneihin varsin kriittisesti, ja viedessään kertojaa Zürichiin poikkeaa pienelle huoltoasemalle jonka pitäjät ovat varsin rappiolla. Mutta huoltoaseman hoitaja onkin tohtori H:n entinen alainen, nerokas mies jonka viimeiseksi jutuksi jäi erään koulutytön raa'an himomurhan selvittäminen, ja tätä juttua tohtori H alkaa sitten kertoa...

Alunperin Dürrenmatt oli kirjoittanut tämän elokuvakäsikirjoitukseksi, aiheena lapsiin kohdistivat seksuaalirikokset: Derrickus kertoo aiheesta enemmän, ilmeisesti elokuvan käsikirjoitus vastaa suunnilleen sisätarinaa "siistillä" lopetuksella jossa nokkela poliisi saa murhaajan kiinni. Mutta kun tämä käsikirjoitus lähti filmattavaksi, Dürrenmatt palasi vielä aiheeseen ja päätyi muokkaamaan sitä uusiksi, laati kehystarinan ja väänsi lopun uusiksi niin että kirja sai alaotsikon "Rikosromaanin sielunmessu": dekkarien kivoja ja tyydyttäviä ratkaisuja kyseenalaistetaan ja päädytään tilanteeseen että vaikka etsivä olisi kuinka fiksu, työteliäs ja uhrautuva niin hän ei silti välttämättä saa rikollista kiinni, joskus vain käy niin.

Olin aiemmin lukenut kirjailijalta kirjan Haaveri, jossa on tiettyjä samoja elementtejä kuin tässä. Vaikka kumpikin kirja omalla tavallaan pysyy hyvin realistisessa miljöössä ja periaatteessa realistisissa tapahtumissa, ne ovat myös hyvin "kirjallisia", metatasostaan tietoisia. Tässä Lupauksessa hymyilytti uhrin kuvaus, tämä oli punaiseen takkiin pukeutunut nuori tyttö joka oli menossa isoäitinsä luokse eväskorin kanssa, susihukan symboli oli sen sijaan korvattu sillä mistä Punahilkka-satu oikeasti kertoo, ja samaan tapaan Haaverin päähenkilö sattuu astumaan tarinoiden ihmemaahan kohtalokkain seurauksin. Lupauksen loppupuolella tohtori H myös esittelee mahdollisia rikosromaanilopetuksia murhatapaukselle, niitä osoitellen ja pilkaten (ja kertoo sitten mitä oikeasti tapahtui).
Sekä Lupaus että Haaveri kritisoivat asioiden syy- ja seuraussuhteita, kaaosteorian mukaisesti syiden ja niiden seurauksien kokoluokat eivät ole missään yhteydessä toisiinsa, mitättömistä sattumuksista paisuu huomattavia tapahtumasarjoja ja toisaalta suuret yritykset lässähtävät dramaattisesti epätyydyttäviksi. Näin se käy.

Mainio kirja, pitää jatkaa kirjailijan tuotantoon tutustumista (vaikka omalla tavallaan tämän voisi myös jättää viimeiseksi luettavaksi dekkariksi...).
Yllälinkitetyn Derrickuksen lisäksi kirjan on lukenut Tupajumi.
(Ai niin, suomennos Eero Ahmavaaran. Tämä painos on julkaistu Korppi-sarjassa, myöhempi painos tullut Sapossa)