Friedrich Dürrenmattin Epäily-kirjan (suom. Eero Ahmavaara) lukeminen osuikin hyvin eläytyttävään hetkeen, kun kirjakin sijoittuu uudenvuoden molemmille puolille ja päähenkilö, berniläinen komisario Bärlach makaa sairasvuoteella. Joskin toisin kuin Bärlachilla, tautini ei ole toistaiseksi tappava, pelkkää limaa hengityselimissä ja kuumetta, eikä näköpiirissä ole myöskään yhtään piilossa olevia natsirikollisia, korkeintaan sellaisiksi haluavia.
Ja teoksessa viitataan samaan tauluun kuin viime uutenavuotena lukemassani Sciascian filosofisessa rikosromaanissa The Knight and Death.
Kirjan päähenkilö on siis sama kuin muutama kuukausi sitten lukemassa Tuomarissa ja hänen pyövelissään, ja sävykin on samanlainen, varsinainen rikosjuttu on pohjimmiltaan aika suoraviivainen ja keskiössä ovatkin filosofis-eetilliset pohdinnat.
Komisario Bärlach makaa sairaalassa, ja siellä ollessaan eräs tuttu lääkäri toteaa Life-lehdessä julkaistusta kuvasta, joka esittää eräällä keskitysleirillä toiminutta lääkäriä suorittamassa epäinhimillisiä kokeita, että se muistuttaa vähän hänen vanhaa opiskelututtuaan joka on nykyään ylilääkärinä eksklusiivisella yksityisklinikalla, mutta eihän se tietenkään voi olla hän...
Josephine Teyn Ajan tyttären tapaan Bärlach kuitenkin tarttuu ajatukseen ja alkaa selvittää onko tohtori Emmenbergerin alibi (vietti sotavuodet Chilessä) tai tohtori Nehlen tunnistus (tappoi itsensä 1945) niin vedenpitäviä kuin ajatellaan, koska epäilyä on vaikea tappaa kun se on herännyt...tosin kun epäilyyn löytyy lisää aihetta, niin Bärlach myös hankkiutuu kyseiselle yksityisklinikalle, eli ihan pelkkänä älyllisenä probleemana tätä ei hoideta.
Ja kuten sanottu, lopulta ongelma ulottuu reilusti filosofis-eettiselle puolelle, tarkasteluun päätyy niin tohtori Emmenbergerin ajattelu ja toiminta kuin niin monen muunkin, ehkä meidän kaikkien...turha on olettaa että tämä rajoittuisi vain tiettyyn ajan ja paikan historialliseen lokeroon, tässä oli runsaasti asioita jotka kuulostivat vuodelta 2016 (enkä puhu nyt uusnatsien kasvaneesta näkyvyydestä). Melkein tekisi mieli sanoa kirjaa pimeän kyyniseksi, mutta ei se ole.
Laki ei ole laki, vaan valta on laki; se on totuus, joka on kirjoitettu korkealle niiden pimeyden laaksojen yläpuolelle, joissa me menehdymme. Mikään ei ole aitoa tässä maailmassa, kaikki on valhetta. Kun sanomme laki, tarkoitamme valtaa; jos lausumme sanan valta, ajattelemme rikkautta, ja jos sana rikkaus nousee huulillemme, toivomme nauttia kaikkia maailman paheita. Laki on pahe, laki on rikkaus, laki on tykkejä, trusteja, puolueita; mitä siitä sanommekin, se ei koskaan ole epäloogista, ja siispä olkoon lause, joka sanoo, että laki on laki, yksin valhetta. Matematiikka valehtelee, ymmärrys, taide, kaikki ne valehtelevat. Mitä oikein haluatte, komisario?
Helmet-haasteeseen tämä osuu muutamaankin mainioon kohtaan, tekisi mieli laittaa tämä kohtaan "Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta" mutta valitsen kuitenkin kohdan 20. "Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö."
Olikos näitä Dürrenmattin rikosromaaneja lisää, vai joko minä luin ne kaikki?
5 kommenttia:
Noh, en tiedä onko tämä viimeinen kirja dekkari vai mikä se on, kävin ettimässä sen yläkerran fiktiohyllystä. Olen nyt selaillut sitä ja tajunnut että en ole ymmärtänyt sitä lainkaan ensimmäiseltä lukemiselta. Tai ymmärtänyt sen totaalisesti väärin. Se on saksankielisestä opuksesta nimeltä Stoffe I-III, julkaistu 1998, suomennettu 2006 (Ilona Nykyri) ja nimellä Kuunpimennys, Kapinallinen. Muistan miettineeni että onko tuossa nyt koko kirja, vai onko aineisto suomennettu ehkä vain osittain, koska nimessä mainitaan vain kaksi osaa. Käsittääkseni olen kyllä kirjoittanut tuosta kirjasta arvostelun.
Se on todella merkillinen kirja. Luulen että sen lukeminen tekee hyvää kelle tahansa, oli hänellä influenssa tai ei. Meidän huushollin potilas enää yskii.
Tämä Durrenmattin kirja tuntuu todella olevan "aineistoa". Mutta äityy paikoin suorastaan filosofiseksi. Ja sitten aina välillä hän noituu sveitsiläisen fundamentalismin alimpaan helvetin kattilaan. Vaikuttaa siltä, että kun menee solatietä seuraavaan laaksoon, niin kaikki muuttuu, siis myös ilmapiiri. Sen verran pääsin selvyyteen D:n henkilöstä, että käsittääkseni hänen isänsä on ollut yksi noista aivan oikeista kristillisistä fundamentalisteista. Täytyy ruveta lukemaan opusta uudestaan ja koputtaa puuta, etten minä sairastu tuohon flunssaan.
Minun hyllyssä näkyy olevan lukemattomana romaani nimeltä Oikeus, julkaistu 1987, kansiliepeessä mainitaan muistuttavan salapoliisiromaania.
Minäkin luin joskus tuon Ripsan mainitseman teoksen, jossa on novellit Kuunpimennys ja Kapinallinen. Kuunpimennys on jonkinlainen mustaksi huumoriksi käännetty ja sukupuolirooleiltaan muutettu versio Dürrenmattin näytelmästä Vanhan naisen vierailu. Kapinallinen on minun mielestäni vertauskuvallinen tarina nuoren mieshenkilön ryhtymisestä kapinaan ja mihin hän sitten päätyykään. Näitten novellien lisäksi teos käsittää merkillistä, kaiketi selventäväksi tarkoitettua tekstiä, jossa Dürrenmatt kertoo novellien synnystä. Minä koin Kuunpimennyksen jotenkin hauskana sen makaaberista aiheesta riippumatta.
Flunssa tuntui olevan intensiivistä mutta lyhytaikaista lajia, parin päivän kuume ja keuhkoputki sen verran limassa että hengityksessä oli jo tekemistä, mutta nyt jo tuntuu olevan menossa ohi (jos ei jälkitauteja tästä ylly).
Hyvä tietää, täytyy katsoa milloin lisää Dürrenmattia tulee luettavaksi, olen näitä nyt neljä lukenut (kolme omina bloggauksinaan ja Haaveri joskus aiemmin mainittuna) ja pitänyt kyllä kovasti.
Paikallisuus tulee kyllä mainituksi tässäkin, berniläisillä ja zürichlaisilla on ero ja emmentalilaisten hurmanhenkisyys tulee noidutuksi...mutta äänekkäimmän puheenvuoron tässä saa ateistinen materialismi ja kun ottaa huomioon kuka sen puolustaja on ja mitä siitä seuraa, ei siihenkään suhtautumista voi pitää kovin positiivisena.
Ai jaa, se oli lisäksi vielä Emmetal! Hauska juttu! Jos et ole tätä lukenut vielä, niin se ehkä sopii siihen kirkastajuntaiseen vaiheeseen jossa tajuaa että ei nyt oikeastikaan kuollut tähän tautiin ja että on kivaa elää!
Ketjukolaaja: en minäkään sitä hirveän vakavana pitänyt, mutta tulin miettineeksi D.:n ja Bernhardin välistä yhteyttä, siis tuohon käkikello-kompleksiin liittyvän kulttuurin ilmiöille irvistelyyn. Niin että kyllä siinä on taatusti paljon hauskaakin.
Draamastudiossa opiskelun aikoina me luettiin ja osin myös näyteltiin sitä Vanhan rouvan vierailua. Se muuten oli hauska näytelmä. Muistaakseni se näytelmän ensiesityksen aikoihin Suomessa ymmärrettiin väärin.
Kai sitä pitää kysyä että millä premisseillä voidaan ajatella absurdin olevan hauskaa. Vai mitä?
Bernhardia pitäisi kai joskus kanssa kokeilla, vaikka tämän Itävalta-raivosta olen kuullut jo paljon parodioita...
Ja tässä kirjassahan on myös yksi sivuhenkilö, aikoinaan arvostettu kirjoittaja joka on marginalisoinut itsensä keskittymällä omakustantamaan loputtomia vuodatuksia joissa raivoaa kaikista pikkuasioista maan ja taivaan (tai tässä tapauksessa Saksan ja Italian) välillä, kuinka Bern on täynnä liikennepoliiseja yms.
Bärlach ohjeistaa: "Käyttäydytte aivan kuin häpeäisitte, että ylipäänsä vielä rakastatte tätä maata. [...] Ei pidä hävetä rakkauttaan, ja isänmaanrakkaus on yhäkin hyvää rakkautta, sen täytyy vain olla ankaraa ja kriitillistä, muuten siitä tulee sokeaa apinanrakkautta."
Lähetä kommentti