Johann Wolfgang von Goethe - Faust

Klassikkohaaste etenee neljännelle kierrokselle, taas tänään moneen blogiin ilmestyy kirjoitus jostain vahvasta klassikkoteoksesta (ja tällä kertaa luettuja kirjoja listataan Yöpöydän kirjat -blogissa).
Olen mielelläni osallistunut näihin kun vaikka muutenkin luen kohtalaisen paljon vanhempaa kirjallisuutta ja myös klassikoita (vaikka myös korostan että eivät kaikki vanhat kirjat ole klassikoita, osa on vaan vanhoja kirjoja), niin tämä on ollut hyvä motivaattori taklata joitain isoja nimiä "no nyt mä sen sitten vihdoin luen"-hengessä. Aiemmilla kerroilla olen lukenut Draculan, Rouva Bovaryn ja Rikoksen ja rangaistuksen.

Tällä kertaa alkuperäinen suunnitelma oli lähteä lukemaan Kafkan Oikeusjuttua mutta kun kirjan aloitus alkoi olla ajankohtainen niin ei sitten ollutkaan ollenkaan kafkamainen olo (tai siis ainakaan olo jossa luetaan Kafkaa). Niinpä spontaani vaihdos teokseen joka viime kirjamessujen ostoksena odotti omassa hyllyssä.

Goethelta olen lukenut (ja blogannut) aiemmin kaksi muuta teosta, Hermann & Dorotheasta pidin, Nuoren Wertherin kanssa en ihan päässyt yhteisymmärrykseen vaikka tavallaan arvostankin. Faustin tarinakin on pääpiirteiltään ennalta tuttu, tästäkin on tullut blogattua jopa neljän eri version voimin, vaikka niissäkin kyllä huomasi että perusideasta huolimatta tarinaa voi viedä hyvinkin eri suuntiin.

Aika pian saattoi myös huomata olevansa superklassikon äärellä. Sen lisäksi että noista aiemmin mainituista Faust-versioista Murnaun leffa pohjaa aika vahvasti Goethen versioon, tässä kuussa luetuista muista kirjoista kahdessa (Ulkomuseo ja Epäily) tämä teos mainittiin nimeltä ja ainakin ensimmäisestä osasta saattoi bongailla tuttuja elementtejä, ai tästä tulee se outo sanonta "villakoiran ydin" ja nyt Mefistofeles laulaa sen laulun kirpusta, josta pidän Mussorgskin liedinä, ja nyt Margareta ihastelee sitä korurasiaa, joka Gounodin oopperasta päätyi Bianca Castafioren bravuurinumeroksi...ja toisaalta teos itse viittailee klassiseen sivistykseen sellaista tahtia että päätä huimaa...

Teoksena tämä on varsin vaikeasti luokiteltavissa. Teoksessa on kaksi osaa jotka erottuvat toisistaan sen verran voimakkaasti että niitä voi pitää myös erillisinä teoksina, ja ensimmäinen osa julkaistiin Goethen ollessa keski-ikäinen, toista sitten viilailtiin seuraavat vuosikymmenet ja lopulta se julkaistiin postuumisti (tekijän luvalla kyllä, mutta voi vain kuvitella että jos elinvuosia olisi ollut enemmän niin muutoksia ja lisäyksiä olisi vielä tehty...)
Molemmat ovat periaatteessa näytelmämuodossa, jossa toiminta esitetään vuorosanoin, ja kakkososa on jaettu myös viiteen näytökseen, mutta samalla tästä tulee mieleen että teos on ennemmin laaja eeppinen runoelma. Ykkösosaa ilmeisesti esitetään kyllä myös teatterin lavalla, kakkososaa ei juurikaan (ja se onkin paikka paikoin sellainen että haluaisin kyllä nähdä sen teatterissa nähdäkseni miten joitain kohtauksia pystyy lainkaan toteuttamaan...)

Faustin perustarina oli ennestään tuttu, mutta oma variaationsa tässäkin siitä oli tehty. Goethen Faust on jo varsin taitava ja osaava mies, sen verran mahtava että kokee jo kaiken nähneensä ja jäljellä on enää lähinnä kyllästyminen, samantekevää on kaikki. Mefistofeles tulee tarjoamaan kaikenlaisia hienoja juttuja vastineeksi sielusta mutta Faust on sitä mieltä ettei tällä ole tarjota mitään sellaista mitä hän todella haluaisi, ja päätyykin ennemmin lyömään vetoa, että Mefistofeles ei pysty mitään niin suurta onnea tarjoamaan että Faust kokisi sellaisen onnenhetken että haluaisi sen hetken jatkuvan...panoksena tietysti sielu.
Mefistofeles pelaa kierosti ja saa Faustin juomaan lemmenjuomaa, joka saa Margareta-neidon näyttämään kauneimmalta päällä maan, mutta rakkausjuttu lähtee etenemään huonoihin suuntiin ja eräiden tapahtumien jälkeen Margareta on vankilassa odottamassa kuolemantuomiota, ja Faust haluaa tämän pelastaa mutta Margareta kieltäytyy. Ensimmäinen osa päättyy.

Jos Murnaun leffa on tuttu niin joidenkin omien lisäysten ja poistojen kera tuossa on reilu 90% elokuvan tarinasta...Otto Mannisen suomennos ei suurelta osin ole kauhean selväsanainen tai mitenkään helppoa luettavaa, mutta tarina juoksee kuin hirvi, vaikka varsinainen loppu jääkin vielä ratkaisematta.
Kakkososa olikin sitten huomattavasti hankalampi, kun hankalan kielen lisäksi juoni heitetään sivuun ja henkilöistäkään ei niin väliä ole, niitä tulee ja menee...
Pitkä kirjoitushistoria aiheuttanee että teos luopuu varsinaisen yhtenäisteoksen ihanteesta, ennemmin mukaan alkaa tulla aivan kaikkea hyvin irrallisina elementteinä niin että lopputuloksesta alkoi tulla enemmän mieleen Elämä: Käyttöohje kuin perinteinen draama...ja kun itse nyt kuitenkin arvostan tyylikkäitä dramaattisia kokonaisuuksia niin tämän kakkososan lukeminen oli kyllä aikamoista tappelua: luulen että tätä arvostaa enemmän sitten viidennellä uudelleenluennalla, luultavasti kun on ensin opetellut saksaa tarpeeksi hyvin että sen voi lukea alkukielisenä.
Mutta ystävällisesti Goethe nyt kuitenkin laittoi ihan loppuun mitä hienoimman päätöskohtauksen, jossa samalla vastaa kysymykseen, jonka Marlowen Faust toistuvasti esitti muttei rohjennut vastata: onko katumus ja pelastus mahdollinen?

Siteeraan nyt kuitenkin kakkososaa (osittain koska tästä pätkästä tuli mieleen tämä Hark, a Vagrant -strippi).

Baccalaureus [...]
Veressä elää elämä, ja missä
niin veri käy kuin nuorten sydämissä?
Elävä veri, raikas voima tuo
uutt' elämää se elämästä luo.
Se liikkuu, läikkyy, tekoon tenhoaa,
ja heikko sortuu, kunto kukoistaa.
Kun voitimme me puolen maailmaa,
mi teillä työnä? Mietteet, kuvitelmat,
unelmat, hourehaaveet, havitelmat.
On vanhuus totta kylmä kuume, tarttuu
kuin horkan puuska, jäytää, painaa:
kun komas kymmen ikää karttuu,
mies yhtä hyvä on kuin vainaa.
Nutistaa teidät paras ajoiss' ois.

Mefistofeles. Lisätä perkele mit' enää vois?

Baccalaureus. On perkeleitä vain, jos minä sallin.

Mefistofeles syrjään. Se sinut vielä kamppaa mullinmallin.

Baccalaureus. Tää jaloin kutsumus on nuorison!
Ei ollut maailmaa, se minä loin;
ma nostin meren aalloist' auringon,
kuun vuorojansa kulkemaan ma toin.
Kuss astuin, tielle päilyi päivän kulta,
vihertyi maa ja kukki mulle multa;
ma viittasin, ja ensimmäisen yön
jo ylle kutoi tähdet välkevyön.
Ken, paitsi minä, katkoi teiltä siteet,
kaikk' arkisielun ahtaat mielipiteet?
Vapaana riemuin seuraan, kunne johtaa
mua hengen ääni, sisin valo hohtaa,
ja riennän täynnä tosint' innoitusta,
eess' aamu kirkas, takana yö musta.       Poistuu.

Mefistofeles. Vain mene, uljas omaperäis-otus!
Mi kolaus sun tietää ois:
ken tyhmää, viisasta mit' aprikois,
jot' ammoin aatellut ei rotus? -
Mut tääkään meit' ei vaaraan saata, jonkin
on vuoden pääst toisin, malttakaamme!
Jos mehun käytös aivan päätönt' onkin,
lopulta sentään viinin saamme.
    Nuoremmalle katsojistolle, joka ei taputa.
Sanani teit' ei intoon saa,
niin, niit' ei kiltit lapset yllä;
on piru vanha, vanhetkaa,
niin hänet ymmärrätte kyllä!

Noniin, kun sain tämän luettua niin heti tuli sivistyneempi olo, eli selvästi täyttää klassikkohaasteen vaatimukset. Ensimmäistä osaa uskallan myös suositella, kakkososaan suhtaudun suuremmalla varauksella (joskin, kuten sanottua, saatan itse palata siihen joskus myöhemmin).
Helmet-lukuhaasteen valinta on selvä: 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.