31.1.17

Johann Wolfgang von Goethe - Faust



Klassikkohaaste etenee neljännelle kierrokselle, taas tänään moneen blogiin ilmestyy kirjoitus jostain vahvasta klassikkoteoksesta (ja tällä kertaa luettuja kirjoja listataan Yöpöydän kirjat -blogissa).
Olen mielelläni osallistunut näihin kun vaikka muutenkin luen kohtalaisen paljon vanhempaa kirjallisuutta ja myös klassikoita (vaikka myös korostan että eivät kaikki vanhat kirjat ole klassikoita, osa on vaan vanhoja kirjoja), niin tämä on ollut hyvä motivaattori taklata joitain isoja nimiä "no nyt mä sen sitten vihdoin luen"-hengessä. Aiemmilla kerroilla olen lukenut Draculan, Rouva Bovaryn ja Rikoksen ja rangaistuksen.

Tällä kertaa alkuperäinen suunnitelma oli lähteä lukemaan Kafkan Oikeusjuttua mutta kun kirjan aloitus alkoi olla ajankohtainen niin ei sitten ollutkaan ollenkaan kafkamainen olo (tai siis ainakaan olo jossa luetaan Kafkaa). Niinpä spontaani vaihdos teokseen joka viime kirjamessujen ostoksena odotti omassa hyllyssä.


Goethelta olen lukenut (ja blogannut) aiemmin kaksi muuta teosta, Hermann & Dorotheasta pidin, Nuoren Wertherin kanssa en ihan päässyt yhteisymmärrykseen vaikka tavallaan arvostankin. Faustin tarinakin on pääpiirteiltään ennalta tuttu, tästäkin on tullut blogattua jopa neljän eri version voimin, vaikka niissäkin kyllä huomasi että perusideasta huolimatta tarinaa voi viedä hyvinkin eri suuntiin.

Aika pian saattoi myös huomata olevansa superklassikon äärellä. Sen lisäksi että noista aiemmin mainituista Faust-versioista Murnaun leffa pohjaa aika vahvasti Goethen versioon, tässä kuussa luetuista muista kirjoista kahdessa (Ulkomuseo ja Epäily) tämä teos mainittiin nimeltä ja ainakin ensimmäisestä osasta saattoi bongailla tuttuja elementtejä, ai tästä tulee se outo sanonta "villakoiran ydin" ja nyt Mefistofeles laulaa sen laulun kirpusta, josta pidän Mussorgskin liedinä, ja nyt Margareta ihastelee sitä korurasiaa, joka Gounodin oopperasta päätyi Bianca Castafioren bravuurinumeroksi...ja toisaalta teos itse viittailee klassiseen sivistykseen sellaista tahtia että päätä huimaa...

Teoksena tämä on varsin vaikeasti luokiteltavissa. Teoksessa on kaksi osaa jotka erottuvat toisistaan sen verran voimakkaasti että niitä voi pitää myös erillisinä teoksina, ja ensimmäinen osa julkaistiin Goethen ollessa keski-ikäinen, toista sitten viilailtiin seuraavat vuosikymmenet ja lopulta se julkaistiin postuumisti (tekijän luvalla kyllä, mutta voi vain kuvitella että jos elinvuosia olisi ollut enemmän niin muutoksia ja lisäyksiä olisi vielä tehty...)
Molemmat ovat periaatteessa näytelmämuodossa, jossa toiminta esitetään vuorosanoin, ja kakkososa on jaettu myös viiteen näytökseen, mutta samalla tästä tulee mieleen että teos on ennemmin laaja eeppinen runoelma. Ykkösosaa ilmeisesti esitetään kyllä myös teatterin lavalla, kakkososaa ei juurikaan (ja se onkin paikka paikoin sellainen että haluaisin kyllä nähdä sen teatterissa nähdäkseni miten joitain kohtauksia pystyy lainkaan toteuttamaan...)

Faustin perustarina oli ennestään tuttu, mutta oma variaationsa tässäkin siitä oli tehty. Goethen Faust on jo varsin taitava ja osaava mies, sen verran mahtava että kokee jo kaiken nähneensä ja jäljellä on enää lähinnä kyllästyminen, samantekevää on kaikki. Mefistofeles tulee tarjoamaan kaikenlaisia hienoja juttuja vastineeksi sielusta mutta Faust on sitä mieltä ettei tällä ole tarjota mitään sellaista mitä hän todella haluaisi, ja päätyykin ennemmin lyömään vetoa, että Mefistofeles ei pysty mitään niin suurta onnea tarjoamaan että Faust kokisi sellaisen onnenhetken että haluaisi sen hetken jatkuvan...panoksena tietysti sielu.
Mefistofeles pelaa kierosti ja saa Faustin juomaan lemmenjuomaa, joka saa Margareta-neidon näyttämään kauneimmalta päällä maan, mutta rakkausjuttu lähtee etenemään huonoihin suuntiin ja eräiden tapahtumien jälkeen Margareta on vankilassa odottamassa kuolemantuomiota, ja Faust haluaa tämän pelastaa mutta Margareta kieltäytyy. Ensimmäinen osa päättyy.

Jos Murnaun leffa on tuttu niin joidenkin omien lisäysten ja poistojen kera tuossa on reilu 90% elokuvan tarinasta...Otto Mannisen suomennos ei suurelta osin ole kauhean selväsanainen tai mitenkään helppoa luettavaa, mutta tarina juoksee kuin hirvi, vaikka varsinainen loppu jääkin vielä ratkaisematta.
Kakkososa olikin sitten huomattavasti hankalampi, kun hankalan kielen lisäksi juoni heitetään sivuun ja henkilöistäkään ei niin väliä ole, niitä tulee ja menee...
Pitkä kirjoitushistoria aiheuttanee että teos luopuu varsinaisen yhtenäisteoksen ihanteesta, ennemmin mukaan alkaa tulla aivan kaikkea hyvin irrallisina elementteinä niin että lopputuloksesta alkoi tulla enemmän mieleen Elämä: Käyttöohje kuin perinteinen draama...ja kun itse nyt kuitenkin arvostan tyylikkäitä dramaattisia kokonaisuuksia niin tämän kakkososan lukeminen oli kyllä aikamoista tappelua: luulen että tätä arvostaa enemmän sitten viidennellä uudelleenluennalla, luultavasti kun on ensin opetellut saksaa tarpeeksi hyvin että sen voi lukea alkukielisenä.
Mutta ystävällisesti Goethe nyt kuitenkin laittoi ihan loppuun mitä hienoimman päätöskohtauksen, jossa samalla vastaa kysymykseen, jonka Marlowen Faust toistuvasti esitti muttei rohjennut vastata: onko katumus ja pelastus mahdollinen?

Siteeraan nyt kuitenkin kakkososaa (osittain koska tästä pätkästä tuli mieleen tämä Hark, a Vagrant -strippi).

Baccalaureus [...]
Veressä elää elämä, ja missä
niin veri käy kuin nuorten sydämissä?
Elävä veri, raikas voima tuo
uutt' elämää se elämästä luo.
Se liikkuu, läikkyy, tekoon tenhoaa,
ja heikko sortuu, kunto kukoistaa.
Kun voitimme me puolen maailmaa,
mi teillä työnä? Mietteet, kuvitelmat,
unelmat, hourehaaveet, havitelmat.
On vanhuus totta kylmä kuume, tarttuu
kuin horkan puuska, jäytää, painaa:
kun komas kymmen ikää karttuu,
mies yhtä hyvä on kuin vainaa.
Nutistaa teidät paras ajoiss' ois.

Mefistofeles. Lisätä perkele mit' enää vois?

Baccalaureus. On perkeleitä vain, jos minä sallin.

Mefistofeles syrjään. Se sinut vielä kamppaa mullinmallin.

Baccalaureus. Tää jaloin kutsumus on nuorison!
Ei ollut maailmaa, se minä loin;
ma nostin meren aalloist' auringon,
kuun vuorojansa kulkemaan ma toin.
Kuss astuin, tielle päilyi päivän kulta,
vihertyi maa ja kukki mulle multa;
ma viittasin, ja ensimmäisen yön
jo ylle kutoi tähdet välkevyön.
Ken, paitsi minä, katkoi teiltä siteet,
kaikk' arkisielun ahtaat mielipiteet?
Vapaana riemuin seuraan, kunne johtaa
mua hengen ääni, sisin valo hohtaa,
ja riennän täynnä tosint' innoitusta,
eess' aamu kirkas, takana yö musta.       Poistuu.

Mefistofeles. Vain mene, uljas omaperäis-otus!
Mi kolaus sun tietää ois:
ken tyhmää, viisasta mit' aprikois,
jot' ammoin aatellut ei rotus? -
Mut tääkään meit' ei vaaraan saata, jonkin
on vuoden pääst toisin, malttakaamme!
Jos mehun käytös aivan päätönt' onkin,
lopulta sentään viinin saamme.
    Nuoremmalle katsojistolle, joka ei taputa.
Sanani teit' ei intoon saa,
niin, niit' ei kiltit lapset yllä;
on piru vanha, vanhetkaa,
niin hänet ymmärrätte kyllä!

Noniin, kun sain tämän luettua niin heti tuli sivistyneempi olo, eli selvästi täyttää klassikkohaasteen vaatimukset. Ensimmäistä osaa uskallan myös suositella, kakkososaan suhtaudun suuremmalla varauksella (joskin, kuten sanottua, saatan itse palata siihen joskus myöhemmin).
Helmet-lukuhaasteen valinta on selvä: 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.

10 kommenttia:

Raija / Taikakirjaimet kirjoitti...

Minun kosketuspinta Faustiin on lähinnä Marlowen näytelmän kautta, jonka näin Duke of York's Theatressa viime kesänä. Kaoottinen esitys, josta väliajalla häipyi porukkaa. Itse istuin loppuun saakka, mutta voin myöntää, että oli yksi viime vuoden tylsimpiä näytelmiä mitä näin. Pääosaan oli valittu nuori Game of Thronesista tuttu näyttelijä, jonka oli tarkoitus houkutella nuorta katsojakuntaa, mutta jonka taidot vahvaan tulkintaan eivät olleet vielä hallussa. Valitettavasti näytelmä kyllä hyvin tuhosi kaikki haluni lukea Faustista missään kirjallisessa muodossa, mutta eihän tuota tiedä, jos jonain päivänä. Olisikohan hyvä aloittaa Aku Ankasta...

hdcanis kirjoitti...

Harmillista jos on ollut huono esitys, mutta koko aihetta ei kannata hylätä joskin varmaan sekä Marlowen että Goethen versioista nauttiminen nykyään vaatii ainakin kohtalaista innostusta Shakespearen tyyliin, eroavathan nämä ilmaisultaan tietysti nykyajasta.

Mutta Faustin DNA perusmuodossaan taas on sellainen että siihen on usein jossain muodossa törmännyt jos on vähänkään enemmän lukenut kirjoja tai katsonut elokuvia, ytimessäänhän tässä on kyse henkilöstä joka luopuu jostain tavattoman arvokkaasta (sielu, moraaliset periaatteet, rakastetut tms) saadakseen jotain houkuttelevaa (valta, raha, voima tms) ja sitten käykin ilmi että diili oli huono...modernimmassa tulkinnassa esim. politiikkaan hyvin sopiva arkkityyppitarina jonka yhteydessä voi namedropata Faustin tai Mefiston (kuten Havel tai Mann tekivät) tai olla namedroppaamatta.

Raija / Taikakirjaimet kirjoitti...

Shakespearen näytelmiä käyn katsomassa pari kolme joka kerta kun Lontooseen matkaan, tavoitteena nähdä mahdollisimman monta. Ja erikseen vielä suosikkinäytelmästäni Macbethistä mahdollisimman monta tulkintaa. Osa teatteriesityksistä on hyvinkin moderneja sovituksia ja myös Doctor Faustus oli sellainen, rockmusiikilla, verellä ja eritteillä höystetty. Aina sovitukset ja näyttelijävalinnat eivät vain onnistu. Tarina sopii silti vertauskuvallisesti tosiaan nykypäiväänkin. Parempia versioita odottaessa.

Niina T. kirjoitti...

Nuoren W:n kärsimyksiä olen lueknut yhteen kirjallisuuden tenttiin. Samalla kertaa oli luettavana ainakin Danten Helvetti ja pari muuta, mitä en juuri nyt muista. Oli siis aikamoisia pakkopullia jokainen. Werther ei tehnyt vaikutusta ja minun oli vaikeaa tajuta sen kulttuurista vaikutusta, josta esipuhe kertoi. Tämä kuitenkin vaikuttaa oikeasti kiinnostavalta klassikolta josta en juurikaan nimeä enempää tiedä. Jälleen yksi sivistyksen aukko vaatisi siis tilkitsemistä.

hdcanis kirjoitti...

Raija, Marlowelle rock, veri ja eritteet saattaisivat sopiakin vähän paremmin, Goethe on tällai vähän klassillisempi (vaikka tässäkin ollaan vapunyötä viettämässä...)

Niina, Nuori W ei saanut minustakaan oikein fania mutta sittemmin on tullut kyllä vastaan parikin kirjaa joissa siihen viittaillaan hyvinkin suoraan ja kun on joihinkin muihin romantiikan aikakauden tekijöihin tutustunut niin sen asema on selventynyt...joskin pakkolukemisina niin se kuin Dantekin voivat kyllä käydä hankaliksi.
Tästä ainakin ykkösosa on kyllä tutustumisen arvoinen, kakkososaan sitten omalla vastuulla.

Margit kirjoitti...

Faust on niitä klassikoita, joihin en ole tullut tarttuneeksi niiden kulttuurisesta merkityksestä huolimatta. Ehkä pitäisi, mutta jotenkin ei innosta. Faustin lukeminen on sinulta kunnioitettava suoritus.

hdcanis kirjoitti...

Eipä tämä mitenkään kevyt teos ole, ja minkäköhän verran tätä edes luetaan saksalaisen kielialueen ulkopuolella...no, en tiedä.
Mutta pitäisin kyllä että yleissivistykseen sopii ainakin yksi Faust-versio, mutta esim. Gounodin ooppera tai Murnaun leffa käyvät sellaisiksi ihan hyvin :)

Saa nähdä innostunko vielä jossain vaiheessa jotain Vaaliheimolaisia tai näytelmiään lukemaan...

Elegia kirjoitti...

Mielenkiintoinen ja minulle varsin informatiivinen kirjoitus. Faustin olen melko lailla sivuttanut, oikeastaan häpeäkseni sanon että olen kokonaan sivuttanut. Ihan tuntematon maaperä, joka nyt hieman sai valoa. Ei tosin ihan heti houkutellut lukemaan.

Jorma Jormito kirjoitti...

Olipa mukava lukea Faust-analyysiäsi! Tuli myös nuoruus mieleen: keväällä 1974 muistan nousseeni kolmiomittaustorniin lukemaan Reclamin pientä keltaista Faust-laitosta. Ylentävä muisto idealistisesta nuoruudesta. Opiskeluaikana näin sekä Murnaun että Gründgensin versiot Faustista - kumpikin on liikuttava omalla tavallaan. Faust on kyllä moderni teos edelleenkin - onhan siinä hahmoteltuna koko länsimaisen elämämme kriisin ainekset. Kakkososa on ollut minullekin kuin Alastalon sali: pääsen puoleenväliin ja jo täytyy lopettaa. Jos haluat kokea koko Faustin, niin Dornachissa Goethenaeumissa kummatkin osat esitetään 24 tunnin aikana: eväät mukaan! Viel Spaß!

hdcanis kirjoitti...

Moderniutta kuvastaa kyllä lukuisat tulkinnat, viimekin vuosisadalla Havelin kommunistiseen järjestelmään sijoitetusta versiosta olen blogannut (samoin kuin Ankkalinnan kapitalistisesta versiosta) ja molemmat Mannit ovat myös kirjoittaneet omat teoksensa (jotka pitäisi kai sitten seuraavaksi lukea). Ja tuskinpa aihe käy epäajankohtaiseksi, no, ikinä.

Teatteriversio kyllä kiinnostaisi kun tuossa oli muutamakin asia joissa ihmetytti että miten ne saa toteutettua...