Henri Alain-Fournier - Suuri seikkailu

Suuri seikkailu alkaa aika nuortenkirjamaisesti, kun kirjan kertojan, 15-vuotiaan maalaisopettajan pojan François Seurelin kotiin ja kouluun majoittuu uusi poika, Augustin Meaulnes, joka vetovoimaisella persoonallaan kerää pian koulun oppilaiden huomion ja arvostuksen (jota kuvastaa kirjan alkukielinen nimi, Le grand Meaulnes).
Eräänä päivänä Augustin vaeltaessaan lähiseuduilla päätyy vieraaksi kartanoon jossa vietetään merkillisiä juhlia ja tämä kokemus muuttaa Augustinin elämän pysyvästi, palattuaan kotiin haluaa löytää kartanon (ja kartanon nuoren neidon Yvonnen) uudestaan mutta kun alun perin päätyi sinne eksymällä, tämä ei olekaan niin helppoa, ja koko kokemus on kovin unenomainen mutta silti todistettavasti todellinen...
Tähän etsintään tulee Françoiskin mukaan, vaikka moni muu suhtautuukin siihen varsin pilkallisesti, ja aikanaan Yvonne löytyy mutta mitä sitten tapahtuu...

Vaikka kirjassa onkin juoni, tapahtumia ja henkilöitä, on sen leimaa-antavin piirre kuitenkin tunnelma, unenomaisen sumuinen jossa ei ole ihan täyttä varmuutta mikä onkaan totta ja mikä ei, tosi, uni, haaveet ja muistot sekoittuvat toisiinsa.
Korkealentoisen romantiikan sijasta tarinaa sävyttää tietty surumielisyys ja toivottomuus, kertoja François on varsin passiivinen sivustakatsoja ja Augustinille taas haavekuva ja etsintä käyvät niin voimakkaiksi että kun Yvonne löytyy niin tuntuu kuin onni pitäisi tarkoituksella torpedoida, hakeminen on tärkeämpää kuin päämäärä ja menneisyyden haaveeseen takertuminen kuin se mikä on edessä. Henkisesti tässä tunnutaan kommentoitavan saksalaistyyppistä romantiikkaa kitkerämpään sävyyn...mutta sen verran epämääräisyyttä säilytetään että tulkinnanvaraa henkilöissä ja näiden toimissa tuntuu olevan (ilmeisesti moni lukija suhtautuu Augustin Meaulnesiin varsin ihailevasti, mitä en nyt itse tavoittanut, ehkä kirja pitää lukea joskus uudestaan).

Kun Henri Alain-Fournierin ainoaksi jääneen kirjan olen nähnyt mainittavan siellä täällä ranskalaisen kirjallisuuden merkkiteoksena, niin nostin luettavaksi, ja sopivasti tämä kirja osuukin klassikkohaasteen aikaan. Mutta miten tämä täyttää "klassikon" mitat?
Itsehän en halua laskea mitä tahansa vanhaa kirjaa klassikoksi, osa on ihan vaan vanhoja kirjoja ja ehkä kirjallisesti ansiokkaitakin, hyviä, viihdyttäviä jne. ilman että tohtisin nimittää niitä klassikoiksi.
Ja tosiasiahan on, että jos minulta olisi kysytty tästä kirjasta vaikkapa kymmenen vuotta sitten niin en olisi varmaan ikinä kuullutkaan (ja suoraan sanottuna oletan että tämänkin bloggauksen lukijoissa on aimo joukko heitä jotka eivät kirjaa tunnista eivätkä muista siitä ikinä kuulleensa). Väittäisin kirjaa siis Suomessa jokseenkin tuntemattomaksi.

Kuitenkin kirja on käännetty suomeksi kolme kertaa, mikä on aika vahva klassikon tunnusmerkki, vanhin muutaman vuoden viiveellä 1910-luvulla, tämä minun lukemani Jaakko Ahokkaan käännös 1963 ja tuorein 2000-luvulla. Hämäävästi tosin joka kerta eri nimellä (Ihmeellinen seikkailu, Suuri seikkailu, Ensirakkaus) ja tuoreinta käännöstä ihmeteltiin Kiiltomadossa että miksi tämä kirja nyt piti kääntää ja julkaista uudestaan...
Ruotsiksi tästä on samoin tullut kolme käännöstä, ja englanniksi ilmeisesti useampi (ja eri nimiä niissäkin harrastetaan, alkukielinen kun ei käänny kovin sujuvasti suoraan).

Kirjan alkusanoissa tämä kuitenkin mainitaan teokseksi jonka "kaikki ranskalaiset ovat [...] lukeneet" ja kun kysyin ranskalaistutultani tästä kirjasta, hän kyllä nimesi tämän klassikoksi, josta voi odottaa että kaikki ainakin tietävät sen, ja jos listattaisiin vaikkapa 50 keskeistä teosta ranskalaista kirjallisuutta niin tämä kyllä kuuluisi niihin...
Muualla tämä vaikuttaa myös vähän rajatapaukselta, sitä ei löydy Boxallin 1001 Books You Must Read Before You Die -listalta mutta joiltain vähän vastaavilta kyllä (esim. Guardianin 1000 Books -joukossa) ja kun lueskelin kommentteja LibraryThingissa, niin amerikkalaiset taitavat tuntea teoksen ensisijaisesti vaikuttajana heidän omaan klassikkoonsa, F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsbyyn (joka toki tunnetaan muuallakin, mutta kun USAssa sitä luetaan paljon kouluissa, siellä "kaikki ovat lukeneet").
Kirjannimen Fitzgerald tästä nappasikin, ja tuntui kirjoissa muitakin yhtäläisyyksiä olevan (mukaanlukien jättämänsä tunne että en nyt oikein tavoittanut kaikkea sitä mikä tekee teoksesta niin arvostetun, vaikka sellaista ehkä onkin).

Mutta tämä onkin kirjaryhmä joka minua on usein kiinnostanut ja josta olen joskus aiemminkin blogissa puhunut, kirjat joita itse nimitän B-sarjan klassikoiksi: teokset jotka eivät ihan yllä universaaliin tunnettavuuteen ja arvostukseen, teokset joiden klassikkoasema on ehkä joskus tunnustettu mutta jotka ovat luisuneet unohduksiin tai joita arvostetaan suuresti jossain kulttuuripiirissä mutta ovat jääneet lähes tuntemattomaksi joissain toisissa. Tähän piiriin kuuluu tietysti melkein kaikki monen pienen maan kirjallisuus (kuten Suomen), mutta kun Ranskasta kuitenkin tulee myös Flaubert, Hugo, Baudelaire, Camus jne. niin miksi sitten tällainen teos matkustaa huonommin, mitä se kertoo teoksesta, Ranskasta tai Suomesta (toisesta vastaavasta, kokonaan kääntämättä jääneestä Les malheurs de Sophiesta, olen kirjoittanut aiemmin).


Ainakin huomaan niin itseni kuin Kiiltomadon Aino Rajalan ja kirjan myös lukeneen Jokken keskittyvän kirjan melankolisen haihattelevaan resignaatioon eikä kukaan juuri arvosta Augustin Meaulnesia ihmisenä, siinä missä Librarythingissa näkemissäni kommenteissa romanttisuus ja ensirakkaus tulevat enemmän esiin...

Unto Kupiainen - Polaris

Blogimme suosikin Unto Kupiaisen tuotantoon tutustuminen jatkuu, tällä kertaa ihan uran loppua eli viimeiseksi jäänyt kokoelmansa vuodelta 1961.
Vaikka Kupiainen onkin aina perinteisen mitallisen runon suosija niin tässä tehdään ainakin jotain myönnytyksiä modernismin kuvallisuuden ja vapaan mitan suuntaan, ei paljoa mutta kuitenkin...

Ja runoilijan saippuaoopperassa taisi olla onnellisempi vaihe käynnissä, tai ainakin Me-osiossa rakkaus kukoistaa, mutta toisaalta myös vanheneminen on esillä, ehkä myös viitteet tulevasta kuolemasta (mm. Rajan ylitse -runon toteamus kuinka eivät enää pitele mitkään siteet tai konventionaalisuus kun on alkanut niitto...), ja itseironisen tuntuisesti sitten näiden yhdistelmänä runoa vanhenevan miehen lemmestä (eikä Kupiainen nyt edes niin vanha ollut, vähän päälle viisikymppinen). Lempeää resignaatiota vaikka niitä tuttuja groteskin sävyjäkin annostellaan...
Otetaan tällä nyt se Helmet-haasteen kohta 2. Kotimainen runokirja.

Ensi lumi

Taas puhe katkes. Tovin totisina
ikäänkuin unohdumme. Hiljaisina.

Vain sormet naputtelee tyhjään pöytään.

Käy sydämessä vuodenajat, arvaan.
Ja syksyn tähti syttyy silmissäsi.
Minua silittelee vastakarvaan
sisällä sitkeästi jonkun käsi.

On lunta satanut, kun ulos töytään.

Lennart Vapaavuori - Puolikuun liitto

 

Tämä on kaikuja reilun vuoden takaisesta NTK-haasteesta, pari sarjan kirjaa oli jäänyt hyllyyn lukemattomina...

Lennart Vapaavuoren kirja on leppoisa poikakirja, jossa muutaman lyseopojan salainen järjestö seikkailee kevyesti parissakin suunnassa, loppujen lopuksi aika hajanaisesti (ja mukaan saadaan kyllä mahdutettua mm. yksityiskohtausta puhetta kalastuksesta ja joitain hyvin päälleliimattuja kasvatuksellisia osioita), ensin selvitellään kuka on keppostellut koulussa ja sitten seilataan saaristossa, paikalla jossa on vuosia sitten uponnut laiva...
Tässä kyllä kukoistaa sellainen "pojat on poikia"-asenne ettei mitään rajaa (mm. alussa varsin rento suhtautuminen tappelemiseen, kunhan se tehdään hyvästä syystä ja kunniakkaasti) ja muutenkin kirja kyllä osoittaa ikänsä...eikä se nyt mitenkään hyvä ole, mutta kyllä minä silti tällaisia ennemmin luen kuin niitä "moniongelmainen teini löytää onnistumisen kokemuksia kaurapuuron keittämisestä"-nuortenkirjoja. 

Kirja on luettu myös Aittatonttu-blogissa. 

Helmet-haasteeseen otan kohdan 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo (muuten ihan nätti Ami Hauhion kansi mutta aika onnettomasti rajattu).

Josiane Balasko - Asiakas

Kirjan skenaariossa on vähän samaa kuin muutaman vuoden takaisessa suomalaisessa Miehen työ -elokuvassa: nuori remonttimies Marco saa eräällä remonttikeikalla asiakkaalta hieman vanhemmalta naisasiakkaalta kuulla että lisätienestiä olisi luvassa jos laitettaisiin jotain muutakin kuin sitä kylppäriä, ja kun rahasta on pulaa, vaimon kampaamo on toistaiseksi ollut enemmän rahareikä kuin tuottava yritys ja pitää asua epämukavasti anopin nurkissa, niin keikka otetaan vastaan, ja muitakin vastaavia, Marco alkaa tehdä remonttitöiden rinnalla myös seuralaispalveluja (jälkimmäisiä salanimellä Patrick).

Tässä kirjassa liikutaan kuitenkin kolmen päähenkilön näkökulmien välillä, omasta näkövinkkelistään tapahtumasarjaa seuraavat otsikon hekilö Judith, viisikymppinen varakas nainen joka avioeronsa jälkeen ei haaveile parisuhteista kun nuoria seuralaisia saa tilaamalla, ja Marcon vaimo Fanny, joka saa kyllä selville miehensä sivubisnekset mutta pian tämän jälkeen myös että ne lisätulot ovat olleet aika keskeinen osa pariskunnan toimeentuloa...ja tästä alkaa sitten kolmiodraama jonka selvittelyssä menee loppukirja.

Teos alkaa varsin kevyenä eikä juuri suuntaansa muuta, siinä vaiheessa kun Fanny joutuu hankalaan dilemmaan avioliittonsa ja taloutensa välissä oli ehkä jotain lupausta vakavammasta ja syvällisemmästä mutta ei: henkilöhahmoistakin oikeastaan vain Judithissa on vähän yritystä todelliseksi henkilöksi ja kiinnostavuutta, jämpti bisnesnainen mutta kuitenkin omalla tavallaan sympaattinen. Marco ja Fanny jäävät epäuskottavammiksi ja sivuhenkilöt karikatyyreiksi.
Kevyt viihdekirja, sillai varsin ranskalainen, muttei kuitenkaan mitenkään paremmasta päästä, mikä on vähän sääli kun aiheesta olisi voinut lukea jotain vähän parempaakin eikä sitä nyt niin loppuunkaluttu ole.

Josiane Balasko tunnetaan paremmin elokuvatekijänä, niin näyttelijänä kuin ohjaajanakin, ja on tehnyt kirjasta myös elokuvan (ohjaaja/kirjoittaja ja näyttelee sivuosaa Judithin sisarena), mainitsen kirjan siis Helmet-haasteessa kohdassa 6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa (muuten en oikein ymmärrä mitä tuo kohta tarkoittaa, mutta jos kirjoittaja on tehnyt siitä elokuvasovituksen niin saa keltava tähän).
Ja hei, Perkeet-lukuhaasteen toinen kirja, 5. Kirja, jonka Goodreads-arvosana on alle 3 (ja arvosteluja on vähintään 10) (arvosana 2.86, 37 arvostelijaa)
Elenita Suomisen suomennoksen on lukenut myös Minna ja Öisinajattelija.

Iris Uurto - Sudet

Vaikka suhtautumiseni sotakirjallisuuteen pysyy yhä hieman, no, epäluuloisena, jossain määrin kuitenkin kiinnostaa sota runouden materiaalina ja taustana, ja blogissani on jo näkynyt Jylhää, Kupiaista, Kallasta, Owenia lukuisista eepikoista puhumattakaan).

Aihe on mukana myös tässä Iris Uurron runokokoelmassa vuodelta 1944, jonka runot on kirjoitettu pitkin sotavuosia. Uurron tuotannossa tämä runoilu näyttää olevan enemmän poikkeus, pääasiallinen tuotantonsa on proosaa ja näytelmiä ja yksi aikaisempi romaaninsa oli myös Ylen Kirjojen Suomi -projektissa. 

Ja sanoisinkin tämän perusteella, että runous ei ehkä ole kirjailijan ihan ominta alaa...runojen kieli on hyvin korukielistä, klassisen perinteistä ja tuleviin orastaviin modernisteihin verrattuna jopa huvittavankin runsasta. Paitsi säkeissä myös runoissa on yleensä kohtalaisen paljon pituutta, muutama epigrammi on joukossa mutta niitä en voi pitää kovinkaan hyvinä, Uurto ei ollut tiiviin muodon taitaja.

Klassisempaan runouteen verratuna taas en voi sanoa että Uurto olisi erityisen hyvä muodon tai rakenteen taitaja, nämä tuntuvat useammin jonkinlaisilta ryöpsähdyksiltä jolloin taas tämä "Oi kohtalo, sä kaiken lahjoittaja, / pudotat yhden käsiin voitonarvan"-kieli tuntuu olevan väärässä paikassa...

Mutta kuitenkin, parhaimmillaan näissä vyörytyksissä kuitenkin onnistutaan luomaan tunnelmaa, aika painostavaa, synkän aggressiivista (nimiruno Sudet, Näännyksiin ajettu eläin, Tarina hajuherneen tuoksusta, Ihana lamppus sammuta jo, taivas...)

Kiinnostavaa on myös aika ajoin näkyvä pasifismi, joskin esim. Kokonaisuuden riemulaulu tuntuu kirjoitusajankohtaansa nähden hyvinkin provosoivalta ja tylyltäkin, vai onko siinä itseinhoa, ironiaa, häpeää, mitä? Ainakin tässä Uurron pasifismi kuulostaa aika linkolalaiselta...

Ja sotarunoissa kuuluu myös naisten ääni, esillä on äitejä ja vaimoja, kotirintamaa, pommitettua Helsinkiä...eli miehistä ja naisista puhutaan hieman täälläkin.

En lähde tunnustamaan Uurtoa hyväksi runoilijaksi, kirjalliset taitonsa taitavat tulla esiin paremmin muualla, mutta häiritsevyys on ansio sekin. 

Ikävä päivä

On päivä pimeä, on sota maassa,

ja talvisumu raskas pesääs kiertää,

ylitses oksat männyn kaartuvat

ja joka neulasessa kyynel riippuu,

sumusta harmaa kastehelmi-pilvi

likaiseen lumeen lankeemista kammoo.

Ei käy ees kukkuloille henkäys

pois ravistaen metsän kyynelet,

ei tule tuuli mistään virkistäin,

ei pyyhi väsyneitä kulmiasi

nuo hellät siivet ilman voimien.

Vain sumun seinä tahmea on eessä -

ei kuule mistään ilosanomaa,

ei koko maailmassa kenkään tänään

tee hyvää työtä, josta kertoisivat

kaikk' ilomielin.

Runo18-haasteen lisäksi Helmet-haasteesta otetaan kohta 46, Kirjan nimessä on vain yksi sana. Koska yhden sanan nimeksi Sudet on aika mainio. 

Lauri Viita - Betonimylläri ja muita runoja

 

Betonimylläriä lukiessa vastaan tuli varsin monta tutunkuuloista pätkää, runsaasti on jäänyt sitaatteja elämään äideistä vain noista toivossa väkevistä toistaiseksi tälleenjääviin (kunnes palaa kauhaan jälleen), ja tänäänkin tarkastelin presidentinvaalimainoksia sillä perusteella kenet Lauri Viita nimittäisi joukon johtajaksi (pitkäkaulaisin, pienipäisin, takapuoleltaan täyteläisin. Valitettavasti mainosten perusteella viimeinen kategoria jää aika lailla arvailujen varaan).

Ja mikäs on jäädessä, Viita kirjoittaa hyvin tarttuvaa runoa. Kieli on selkeää ja mitallisuutta on sen verran mukana että runoissa on vastustamaton rytmi, ja runojen aiheidenkin pisteliäs huumori, oivaltavuus ja yllättävät siirtymät ylevän ja arkisen, korkean ja matalan välillä edestakaisin pitävät kiinnostuksen yllä, tylsää ei pääse tulemaan ja kuitenkin Viita on useimmiten sillai positiivisella tavalla "helppo".
Paljon sellaista mistä pidän, sijoittuu vähän samaan suuntaan blogissani esillä olleitten Kailaan ja Kupiaisen kanssa (vaikka pidänkin yhä näiden itseironiasta ja groteskin käytöstä enemmän), ja on kyllä myös todettava Viidan sortuvan muutamaan kertaan helppoon pikkunokkeluuteen niin aiheissa ja niiden käsittelyissä kuin loruttelevissa riimeissäänkin, mutta onhan hän tarpeeksi usein ihan hengästyttävän hyvä, kuten kirjan pitkien runojen Betonimyllärin ja Myllyn pyörityksessä...

Tunnistan kyllä myös vertaamisen Juice Leskiseen, joskin tätä lukiessa satuin sopivasti kuuntelemaan parin vuoden takaista suomalaista hiphoppia (tällä kertaa Steve iVanderin Olen musta) ja mieleen tuli että Viidalla on oikeastaan tässä aikamoinen hiphop-poljento päällä niin tyylin, aiheiden kuin sävynkin puolesta ja ehkä kun flow on tarpeeksi kova niin vähän heikompikin riimi menee muun mukana.

Kirjasta ovat bloganneet myös Omppu ja Kristian Huuhtanen.
Runo18-haasteen lisäksi Helmet-haasteesta otetaan kohta 28, Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä (tässä siis koko nimi kirjan kannesta, Betonimylläri Ja Muita Runoja).

Mylly (ote)

"Öljyni loppuu ja ei kuulu Ylkää,
vieressä seisoo jo helvetin ruhtinas!
Vastaa jo, Jumala, ota tai hylkää!"

- Himo on, ihminen, elämispuhtinas;
taivastakin pidät morsiusluhtinas!
Rakkautesi on aistimuskuonaa,
itse oot vatsa ja muu kaikki muonaa.
Turha on pyrkiä suurien seuraan
pyövelin lailla ja mylvivän teuraan,
Piirtäen hangelle veristä vanaa
koskaan ei löydetä aukene-sanaa,
joka vois leikata ihmisen manaa.
Myrkkyä valoi se elämän nisään,
ken vihat sinkosi emoon ja isään. -
Katsele, veljeni, sielusi sisään!
Siellä on kaikki se kulta ja saasta,
jota oot väijynyt ilmasta, maasta.
Siellä on korkeus, siellä on syvyys,
kauhujen kuilu ja enkelin hyvyys.
Siellä on luomisen vuoksi ja luode:
kuus elon päivää ja sabattivuode.

Fumiko Enchi - The Waiting Years

Kun lukee toisista aikakausista ja kulttuureista tulevia kirjoja, kohtaa joskus varsin erikoisia tapoja ja käytäntöjä: tämä konkretisoitui tässä Fumiko Enchin romaanin alkuluvussa, jossa kieltämättä myös kirjan sivuhenkilöt ihmettelivät herra Shirakawan käytöstä eivätkä pidä sitä täysin sopivana.
Shirakawa, maaseutukaupungin arvostettu virkamies, kun on lähettänyt vaimonsa Tomon Tokioon ostamaan miehelleen jalkavaimoa. Kaikenlaisia tyttöjä miehellä tietysti on ollut, mutta parempi on hankkia vakituinen seuralainen kotiin, nimellisesti palvelijattareksi...ja Tomo, samuraisuvun tytär, toteuttaa tämän tehtävän yhtä suurella tarkkuudella ja tehokkuudella kuin kaikki muutkin kodin toimivuuteen liittyvät asiat.

Tästä eteenpäin seurataan Shirakawan perheen elämää luku kerrallaan episodimaisesti, tapahtumat kattavat monta vuosikymmentä 1800-luvun lopulta (Meiji-restauraatio oli tapahtunut mutta vanhemman ajan käytännöt ovat yhä hyvin voimissaan) 1900-luvulle. Shirakawan perhe on ulkoisesti varsin menestyksekäs, ja kirjan tarjoamat näkymät sisällepäinkin ovat kovin rauhallisia ja hillittyjä, ja se korostaa perheen kauheutta, rakkaudettomuutta ja viileyttä...ei tämä ole edes mikään perhehelvetti, tässä on asiat ihan vaan pielessä.

Joskus useampi vuosi sitten luin Enchin toisen kirjan Masks (joka, jos oikein muistan, kertoo myös aika oudoista ihmissuhteista) ja lisää tuotantoaan on haluttanut lukea (ja ehkä tuo Masks pitäisi lukea uudestaan). Tosin sitä ei kai ole käännetty paljoa, yksi kirja vielä taitaa olla englanniksi.

They must have been aged about fourteen or fifteen. There were two of them who formed a strikingly beautiful pair, yet as they were dancing, one exposed an arm that was thin, dark-skinned and undernourished, while the other had lines at the side of her sharp nose that showed when she laughed in a way that was brutal and made her look like a heron. The mere idea of such a girl gradually growing to maturity in their family was a chilling prospect, and for the first time Tomo felt almost grateful that her husband had left the choice to her.
After the young geishas had gone, she told Kin what she felt about them.
"You certainly have a good eye," broke in Zenko before Kin could reply. Kin herself, who during the past few days had beeb helping Tomo in assessing all kinds of girls, had sometimes found herself more alarmed than impressed by the sensitivity and acuity of Tomo's judgment.

Helmet-haasteesta otan kohdan 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan. Sota ei näy mitenkään keskeisesti, mutta siihen viitataan kyllä yhdessä luvussa (sota on vauhdittanut teollisuutta ja taloutta, mikä näkyy jopa toisen ja kolmannen luokan geishojen pukeutumisessa).

Viktor Rydberg - Valikoima runoelmia

Nykylukijalle (tai -kuulijalle) tunnetuin Viktor Rydbergin runo löytyy tästä teoksesta, usein joulunaikaan lauluna kuuluva Tonttu ("Pakkasyö on, ja leiskuen / pohja loimuja viskoo. / Kansa kartanon hiljaisen / yösydänuntaan kiskoo" jne), vaikka kyseisessä runossa ei sinänsä joulusta mitään puhutakaan, ja lauletuissa versioissa jätetään joskus muutama säkeistö pois.

Tuo Tonttu kuitenkin on varsin hyvä esimerkki muustakin kirjan sisällöstä. Rydberg kirjoittaa paljon kertovaa runoutta, joissa on henkilöitä tekemässä asioita, vaikka varsinainen tarinallisuus ei olekaan niin keskeistä, henkilöt ja tapahtumat pidetään kuitenkin enemmän symbolisina kuin suuressa osassa varsinaista epiikkaa.
Aiheita ammennetaan mytologioista ja taruista sekä myös kaukaisesta historiasta, tarpeen tullen limittäen, mukana on Antinous, Lukanos, Psyke, Balder, Lentävä hollantilainen jne., ja samaa joukkoa edustaa myös aiemmin Rydbergiltä lukemani Singoalla: romantiikan henki on vahva läpi koko kirjan.

Kohtalaisen pitkiä runoja on mukana, kuten puoli-eeppiselle tyylille sopii, mutta lyhyempääkin on parista säkeistöstä muutamaan riviin. Myös Tontun rakenteellista ratkaisua, jossa lopussa palataan alkuun ja toistetaan alun säkeitä aavistuksen muuttuneessa yhteydessä mutta luoden kuitenkin kehämäisen tunnelman, käytetään muutamankin kerran, ja toistoa muutenkin.
Tontun aihekin, ajan ja kuolevaisuuden reflektointi, löytyy myös parista muusta runosta...

Kieli yltyy ajoittain hyvinkin korukieliseksi, ei tämä nykysuomea ole eikä kai ollut 1900-luvun alunkaan suomea, mutta joukossa on kuitenkin muutama hyvinkin viehättävä runo, erityisesti juuri rakenteellisen taidon perusteella, Tonttu yhtenä muttei suinkaan ainoana.

Tämä kirja kuuluu Runo18 -haasteeseen, ja avaan sillä Perkeet-haasteen kohdan "Käännöskirja, jonka käännöksen tekijänoikeudet ovat rauenneet": Niin pääasiallisen kääntäjän Valter Juvan kuin pari yksittäistä runoa kääntäneiden Severi Nuormaan ja O.A.Kallion tuotanto on nk. vapaata riistaa (kuten arvelin, muutama haastekohta kuuluisi lukemisiini ihan normaalistikin).

Aallotar tytölle

Armas lapsi, lasket leikein
poves aaltooni, kuin veikein
sorjin valkolilja hohtais pinnall' laineen vilpoisen!
Sulle ihmiselon retket
tuo niin vaiherikkaat hetket,
kun vain vaihtumatta vuoni kumpuu alla koivujen!
Multa tietämättä jäivät
ihmisriemuin, tuskain päivät:
vaihtumatta aallot tulvii, jäljekkäin vain virtaillen.
Neidoks kasvat, lemmen sytät,
sykit, hehkut, sykähdytät,
hiljaa vain kun vuoni vierii, laakson tyyness' solisten.

Armas tyttö, lapsuusaikas
vilpas on kuin vesi raikas,
lumme sorjin oot, mi keinui pinnall' laineen vilpoisen!
Kohta uinut, vaivut untuin
unelmihin outoin tuntuin,
kun vain vaihtumatta vuoni kumpuu alla koivujen.
Kohta polvistuin, sä ainut
päässä morsiusseppel painut
viereen miekkosen, mi voitti immen kainon sydämen.
Kohta vasten rintojansa
painaa äiti aarrettansa,
hiljaa vain kun vuoni vierii, laakson tyyness' solisten.

Ihmiselon salat summat,
toivon, lemmen, kuolon kummat
syleilen, sa kaunokainen, kun sua aalloin syleilen!
Syysyö saapuu, kuluu kevät -
salat sulle selvenevät,
kun vain vaihtumatta vuoni kumpuu alla koivujen.
Oi, ei tieni koskaan tulle
määrään, mi on suotu sulle,
kun sa, elon kirkastama, riemuin sekä murheiden,
kuoloon sammut, hetkeks haivut,
lailla iltaruskon vaivut,
hiljaa vain kun vuoni vierii, laakson tyyness' solisten. 

Harjoitelmaa Kirjojen Suomi -listaksi

Männävuonna oli esillä monenlaista listaa joissa tarkastellaan itsenäisyyden ajan Suomen kulttuuria esim. valitsemalla joka vuodelta yksittäinen edustaja, oli Ylen Kirjojen Suomea, Nihil Inheritin 101 runokirjaa, Kvaakin Sadan vuoden sarjakuvia jne jne.

Listauteliaana lukijana tietysti pitää tarkastella kuinka monta listavalintaa on tuttua, ja, no, kun en suomalaista kirjallisuutta ole niin valtavasti lukenut niin ei niitä niin valtavasti yleensä tullut (esim. Ylen listalta sellaiset 10-12 kirjaa, siellä on pari epävarmaa tapausta).
Vaikka näitä listakelpoisia oman aikansa hyviä kuvaajia ei niin paljoa ollutkaan tullut luettua, aloin miettiä millaisen listan saisi aikaan niistä kirjoista, jotka olen lukenut, jäisikö monta aukkoa ja millaisia nimikkeitä sinne listalle nousisi. Mutta ainakin lista olisi täynnä tuttuja...

Niinpä lähdin penkomaan LibraryThingiin listaamiani kirjoja, keräämään sieltä kotimainen kauno (fiktioproosa, runous ja näytelmät. Tietokirjat, esseet ja sarjakuvat jätin pois) ja listaamaan ne julkaisuvuoden mukaan.
Täydellistä listaa sieltä ei tule, muutaman viime vuoden lukemiset on paremmin mukana mutta aiemmat ovat lähinnä sen mukaan mitä olen sattunut muistamaan: joitain teoksia on varmasti täysin unohtunut: jos lähtisi käymään läpi vaikkapa 70-80-luvun lanua niin sieltä varmaan löytyisi tuttuja kirjoja joita en ole vain ajatellut vuosiin, ja joitain varsin epävarmoja tapauksia (mm. Ylen listaan liittyen, tiedän että olen lukenut jonkun Harjunpää-kirjan, mahdollisesti kaksikin, mutta mitkä niistä? Rakkauden nälän? Kiusantekijät? Ahdistelijan? En muista. Samoin olen lukenut joitain Ryhmy ja Romppainen -kirjoja, mutta mitkä niistä? Ja mitäs kaikkia Eeva Tikan novellikokoelmia minä olenkaan lukenut, useita niitä oli). Mutta luulen että jonkinlaisen kattauksen niistä kuitenkin saa.

Yhteensä nimikkeitä tuli 295, joista itsenäisyyden ajalta 275. Vuosikymmenten mukaan ryhmiteltynä tuli esiin jo joitain yllätyksiä:

Mitä ihmettä tapahtui 60-luvulla, kun siihen osuu tuollainen notkahdus? (joka jatkui 70-luvun puolelle, 70-luvun kirjoista suuri osa on vuosikymmenen loppupuoliskolta)
Lakkasivatko ihmiset kirjoittamasta hyviä kirjoja vai olenko jotenkin onnistunut missaamaan kaiken kiinnostavan?
Noin muuten 40-50-luvut ovat kohtalaisen hyvin edustettuina, klassisen ja modernin murros jne, mutta onhan nuo 1980-1990-2000-luvut kuitenkin vahvimmin edustettuina, etten minä nyt niin vanhaa kirjallisuutta lue (samalla totean, että tätä kirjoittaessa uusin kirja listalla on vuodelta 2015...mutta yksittäisistä vuosista 2012 on suosituin, siltä vuodelta olen lukenut kymmenen nimikettä).
Mainittakoon kuriositeettina myös, että noista itsenäisyysajan 275 teoksesta 258 on kirjoitettu suomeksi ja vain 17 ruotsiksi. Ruotsinkielisistä 12/17 kirjan kirjoittaja on Tove Jansson. Karun selvästi tulee ilmi että suomenruotsalaiset eivät ole minun juttuni.

Kuinka hyvin noista kirjoista sitten saa kirja-per-vuosi-listan?
No ei kauhean hyvin, jos nämä pari ihan tuoreinta vuotta jätetään huomiotta niin 13 vuotta jää täysin tyhjiksi, suurin osa niistä on noita varhaisvuosia 1910-1920-luvuilta, mutta myös mm. 1963 and 1970 ovat vailla yhtään edustajaa.
Kun vielä otetaan käyttöön rajoitus, että vain yksi kirja per kirjailija, niin aukkovuosia tulee toinen mokoma, kun muutamanakin vuonna on useampi kirja, mutta kirjailijalta, jotka edustavat jo jotain muuta vuotta.

Samalla listavalinnoista tulee entistä kummallisempia, kun mukaan päätyy kirjoja joita en nyt niin suuresti arvosta, ja joiltain kirjailijoilta tehdyt valinnat ovat kaikkea muuta kuin edustavia. Tuoreemmilla vuosikymmenillä voi sentään valikoida jollain tolkulla, vaikkeivät nekään välttämättä mitenkään suosikkejani kyseisen vuoden kirjoista (mm. Leena Krohnin tarvitseminen vuoteen 1976 tekee muutamankin 80-90-luvun valinnan lohdutuspalkinnoksi).

1917
1918
1919 Frans Emil Sillanpää - Hurskas kurjuus
1920
1921
1922 Jarl Hemmer - Viljan valtakunta
1923
1924
1925
1926 Katri Vala - Sininen ovi
1927 Maria Jotuni - Tyttö ruusutarhassa
1928 Aino Kallas - Sudenmorsian
1929
1930
1931 Uuno Kailas - Uni ja kuolema
1932
1933 Hilja Valtonen - Vaimoke
1934 Heikki Asunta - Leirinuotio
1935
1936 Hella Wuolijoki - Niskavuoren naiset
1937
1938
1939
1940
1941 Yrjö Jylhä - Kiirastuli
1942 Klaus U Suomela - Hopeakihlajaiset
1943
1944 Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia
1945 Mika Waltari - Sinuhe egyptiläinen
1946 Kerttu Rukala - Jalankulkija
1947 Unto Kupiainen - Kraateri
1948 Juhani Pohjanmies - Avaruuslaiva
1949 Helvi Juvonen - Kääpiöpuu
1950 Arvi Kivimaa - Passacaglia
1951 Eila Kivikk'aho - Niityltä pois
1952 Aira Brink - Memmoin arvat
1953
1954
1955
1956
1957 Veijo Meri - Manilaköysi
1958 Aapeli - Pikku Pietarin piha
1959 Lasse Heikkilä - Terra Mariana
1960 Marja-Liisa Vartio - Kaikki naiset näkevät unia
1961
1962
1963
1964 Eeva Tenhunen - Mustat kalat
1965 Tove Jansson - Muumipappa ja meri
1966
1967 Einari Vuorela - Puut ajattelevat
1968 Eeva-Liisa Manner - Poltettu oranssi
1969 Daniel Katz - Kun isoisä Suomeen hiihti
1970
1971 Sirkka Selja - Kissansilmät
1972
1973 Kaari Utrio - Viipurin kaunotar
1974 Aari Surakka - Yksinkertainen ilo
1975 Märta Tikkanen - Miestä ei voi raiskata
1976 Leena Krohn - Ihmisen vaatteissa
1977 Elina Karjalainen - Uppo-Nalle
1978 Veikko Huovinen - Lentsu
1979 Kirsi Kunnas - Kani Koipeliinin kuperkeikat
1980 Laila Hietamies - Mäeltä näkyy toinen mäki
1981 Arto Paasilinna - Ulvova mylläri
1982 Viljo Kajava - Jäähyväiset eiliselle
1983 Matti Paavilainen - Palapeli
1984 Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase
1985 Kari Hotakainen - Kuka pelkää mustaa miestä
1986 Antti Hyry - Kertomus
1987 Aale Tynni - Vuodenajat
1988 Vuokko Tolonen - Salainen keittokirja
1989 Kari Nenonen - Noitarovio
1990 Eeva Tikka - Kuningaskalastaja
1991 Raimo Nikkanen (toim.) - Keskiyön mato Ikaalisissa
1992 Kirsti Manninen & Jouko Raivio - Ruumisvaunut Bulevardilla
1993 Leena Lehtolainen - Ensimmäinen murhani
1994 Maarit Verronen - Viimeinen lapsitähti
1995 Markus Nummi - Kadonnut Pariisi
1996 Irja Rane - Naurava neitsyt
1997 Kai Nieminen - Vakavia runoja
1998 Jukka Parkkinen - Suvi Kinos ja puuttuva rengas
1999 Tuuve Aro - Harmia lämpöpatterista
2000 Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
2001 Tittamari Marttinen - Käärmesormus
2002 Ranya ElRamly - Auringon asema
2003 Virpi Hämeen-Anttila - Suden vuosi
2004 Mirkka Rekola - Valekuun reitti
2005 Kreetta Onkeli - Beige
2006 Pasi Ilmari Jääskeläinen - Lumikko ja yhdeksän muuta
2007 Vesa Haapala - Vantaa
2008 Juha Siro - Satakieli
2009 Riku Korhonen - Hyvästi tytöt
2010 Tuomas Kyrö - Mielensäpahoittaja
2011 Kristina Carlson - William N. päiväkirja
2012 Aleksi Delikouras - Nörtti
2013 Juho Nieminen - Saattaa sisältää pähkinää
2014 Jenna Kostet - Lautturi
2015 Kirsti Ellilä - Tuntemattomat


Tätä listaa ei siis voi pitää minään suosituksena, vaikka mukana eittämättä onkin myös hyviä kirjoja, ennemmin omana sormiharjoituksena ja tilastollisena tarkasteluna, joka ehkä huvittaa joitakuita muitakin. Ja tosiasiahan on, että en minä nyt niin laajasti ole kotimaista kirjallisuutta edes lukenut, monta ansiokasta tekijää en lainkaan ja toisilta en ehkä mitenkään erityisen edustavia kirjoja...
Ja ehkä tuota listaa saa myös täydennettyä, täyttämällä tyhjiä kohtia (joka saattaa tapahtua myös sopivilla valinnoilla vuosiin joilla on jo edustaja, jos vaikka luen nyt jonkun sopivan vuoden 1968 kirjan niin voinkin vaihtaa listan Tove Jansson -kirjaksi vuoden 1972 Kesäkirjan. Vaikka pidänkin enemmän Muumipapasta ja merestä) tai löytämällä uusia edustajia eri vuosille (jossa saattaa myös tapahtua ketjureaktioita, yksi hyvä kirja saattaa vapauttaa toisen kirjailijan paremman kirjan toiseen vuoteen...)
Katsotaan nyt tuleeko aihetta päivittää listaa joskus.

Barbara Pym - A Glass of Blessings

'I saw Rowena's brother today,' I said to Sybil when we were alone in the drawing room. 'He was at St Luke's and we had a few words of conversation. Then I got on to a bus and saw him going into a pub.'
'Oh dear!' Sybil paused and then laughed. 'I wonder why I said that? Isn't there supposed to be something unsatisfactory about him? He must be well into his thirties now. At what age does one start to accept a person as he is? Could a man in his fifties or sixties still go on being labelled as "unsatisfactory"?'
'Perhaps up to thirty, one may still go on expecting great things of people,' I suggested, 'or even thirty-five.'
'Why is Piers unsatisfactory? Because he has had rather a lot of jobs and hasn't yet married? Is that it?'

Tässä jokin aika sitten olin kuulemassa Sinikka Vuolaa puhumassa kirjoista ja kirjoittamisesta, ja hänen mainitessaan että haluaa kirjojensa olevan erilaisia, että ei halua kirjoittaa samaa kirjaa uudestaan ja uudestaan, mieleeni tuli tämä tuolloin kesken oleva Barbara Pymin kirja: Pymille kun on leimallista käsitellä samoja teemoja hieman samalla tavalla kirjasta toiseen (siinä määrin että kirjoistaan on syntynyt käsite "Barbara Pym moment", "self-observed, poignant acceptance of the modesty of one's circumstances, of one's peripheral position"), näissä on idée fixe ja se tulee esiin kunnolla vasta tarkastelemalla samoja aiheita uudestaan ja uudestaan.

Taas kerran meillä on kirja jossa varsinaisen juonen sijaan meillä on joukko kehittyviä ihmissuhteita ja lämmintä mutta pisteliästä huumoria, mukana ovat niin anglikaaniseurakuntalaiset kuin antropologit, perinteisestä loputtomasta teenjuonnista puhumattakaan.
Tällä kertaa keskushenkilömme Wilmet Forsyth on itsetietoinen ja jossain määrin itsekeskeinenkin tyylikäs nainen, naimisissa jokseenkin tylsän miehen kanssa, sellainen jota Pymin perinteiset Excellent Women katsovat ylöspäin ja ahdistuvat (Wilmet on enemmän The Sweet Dove Diedin Leonoran tyyppiä), mutta eipä Wilmetkään ole vapaa arjen banaliteetista, puoliso on "luotettava mutta tylsä"-tyyppiä ja lapsettomana kotirouvana elämä tuntuu usein hieman tyhjältä, ja hyvän ystävän Rowenan aviomies tekee hieman liiallisia huomionosoituksia (ja samaisen ystävän naimaton veli Piers, kiinnostavan renttuinen, taas voisi mitä suosiollisimmin tehdä vähän runsaampia ja selkeämpiä huomionosoituksia...)
Pymin perinteistä excellent womania päästään tarkastelemaan nyt ulkopuolelta, ja Mary Beamishin hyveellisyys ja uhrautuvaisuus aiheuttaa sopivasti samanlaista tunnetta Wilmetissä kuin Wilmetin tapaiset naiset muissa kirjoissa Maryissa, alleviivaten Wilmetin kokemaa tyhjyyttä: arjen banaalius ja eksistentialistinen ahdistus on ikuinen osa, mutta tässä on kuppi teetä.

'And he never used to make his bed. Some days he didn't even cover it up. And he wasn't getting proper food, either. Do you know, Wilmet -' the dark eyes looked so seriously into mine that I wondered what horror was going to be revealed next - 'he hadn't even got a teapot?'
'Goodness! How did he make tea, then?'
'He didn't - he never made tea! Just fancy!'
'Well, one doesn't really associate Piers with drinking tea,' I said.
'He drinks it now,' said Keith, in such a governessy tone that I began to feel almost sorry for Piers.

Tällä kirjalla otetaan Helmet-haasteesta kohta 27. Kirjassa on samaa sukupuolta oleva pariskunta (jepjep, tämä ehkä kuuluisi spoileriksi mutta kun se mainitaan myös kirjan takakannessa, ja spoilerien pelkääjät eivät varmaan muutenkaan nauttisi Pymin tuotannosta)

Frau, Signora & Bibi -kooste

Viime vuoden alussa haastoin itseni lukemaan enemmän naiskirjailijoiden teoksia, sellaisten, jotka kirjoittavat jollain muilla kielillä kuin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, ranskaksi tai japaniksi, koska olin havainnut, että ilman aktiivista panostusta asiaan nämä jäävät kovin helposti lukematta.
Hyvän nipun sain luettua, ja muutama muu blogi innostui myös aiheesta, joten luettuja ja blogattuja kirjoja tulikin varsin mallikas nippu:

Yhteensä haasteeseen luettiin 70 kirjaa (kaksi kirjaa, Vegetaristi ja Lumikin on kuoltava, luettiin kahdessa blogissa) ja 58 kirjailijaa, romaaneja, runoja, lyhytproosaa, esseitä...
Suosituimmat alkukielet olivat saksa ja espanja, mutta yhteensä alkukieliä tuli 19.

Haastekoosteita löytyy seuraavista blogeista:
Eniten minua kiinnostaa tie
Hyönteisdokumentti
Kartanon kruunaamaton lukija
Kirja vieköön!
Tarukirja 
 
Seuraavia kirjoja luettiin, kielten mukaan ryhmiteltynä

Arabia:
Emily Nasrallah - Muistot
Somaya Ramadan - Leaves of Narcissus
Alifa Rifaat - Kaukaa siintää minareetti

Espanja:
Alicia Giménez Bartlett - Petra Delicado ja merkityt tytöt
Alicia Giménez Bartlett - Petra Delicado ja vihaiset koirat
Almudena Grandes - Los besos en el pan  
Almudena Grandes - Estaciones de paso
Rosa Montero - La carne 
Rosa Montero - La hija del Caníbal 

Rosa Montero - La ridícula idea de no volver a verte 

Emilia Pardo Bazan - The House of Ulloa
Elena Quiroga - Kastanjapuu
Emma Reyes - The Book of Emma Reyes
Marta Sanz - Un buen detective no se casa jamás
Marta Sanz - Black, black, black
Almudena Solana - Efectos secundarios
Almudena Solana - The Curriculum Vitae of Aurora Ortiz

Ángela Vallvey - Tarta de almendras con amor 

Heprea:
Alona Kimhi - Sureva Susanna

Hollanti:
Renate Dorrestein - Hyvä äitipuoli
Hella Haasse - The Black Lake

Iiri:
Nuala Ní Dhomhnaill - The Water Horse

Italia:
Grazia Deledda - Marianna

Elena Ferrante - Those Who Leave and Those Who Stay

Elena Ferrante - The Story of a New Name
Elena Ferrante - The Story of a Lost Child
Anilda Ibrahimi - Punainen morsian 
Susanna Tamaro - Kulje sydämesi tietä

Katalaani:
Mercè Rodoreda - Death in Spring
Mercè Rodoreda - Timanttiaukio

Kiina:
Zhang Jie - Raskaat siivet

Korea:
Han Kang - Vegetaristi
Han Kang - Vegetaristi 

Kroatia:
Slavenka Drakulic - As If I Am Not There
Slavenka Draculić - The Taste of a Man
Dubravka Ugrešić - Kiputilahallitus

Norja:
Karin Fossum - Carmen Zita ja kuolema
Merethe Lindstrøm - Days in the History of Silence
Sigrid Undset - Lannistumaton sydän
Sigrid Undset - Stages on the Road
Hanne Ørstavik - Rakkaus 

Puola:
Olga Tokarczuk - Alku ja muut ajat 

Saksa:
Christine Brückner - Jos olisit puhunut, Desdemona
Annette von Droste-Hülshoff - Juutalaispyökki
Milena Michiko Flašar - Kutsuin häntä Solmioksi
Doris Gercke - Snapsia lapsille
Marlen Haushofer - Seinä
Daniela Krien - Vielä joskus kerromme kaiken
Nele Neuhaus - Joka tuulen kylvää
Nele Neuhaus - Lumikin on kuoltava 
Nele Neuhaus - Lumikin on kuoltava
Nele Neuhaus - Algunas heridas nunca se curan 
Ingrid Noll - Apteekkari
Monika Peetz - Tiistaisiskot 
Julya Rabinowich - Splithead
Andrea Maria Schenkel - Tapaus Kalteis
Kathrin Schmidt - Et sinä kuole
Anna Seghers - St. Barbaran kalastajien kapina

Tanska:
Iselin C. Hermann - Suutelen postinkantajaa
Henriette Lind, Lotte Thorsen & Anette Vestergaard - Ninnin päiväkirja
Ane Riel - Pihka 

Tsekki:
Alexandra Berková - Magoria

Turkki:
Esmahan Aykol - Hotel Bosphorus

Unkari:
Zsuzsa Rakovszky - Yhteyksiä
Krisztina Tóth - Viivakoodi

Venäjä:
Irina Denežkina - Anna mulle!
Ljudmila Petruševskaja - Klarissan tarina 
Dina Rubina - Kaksiosainen sukunimi
Marina Tsvetajeva - Piru ja muita kertomuksia
Ljudmila Ulitskaja - Iloiset hautajaiset
Ljudmila Ulitskaja - Tyttölapsia

Viro:
Triin Soomets - Olemisen ompelet
 
Eurooppa tuli jo kohtalaisen mallikkaasti katettua, mutta jos katsoo puhutuimpien kielten luetteloa niin huomaa että Aasia on jo epävakaammalla pohjalla, erityisesti Intian valtakielet mutta myös jaava, vietnam, persia jne. Afrikkalaisista puhumattakaan, vaikka haasteen nimessäkin on swahilia.
Eurooppalaisistakin haasteessa jäi kokematta mm. portugali, kreikka ja romania, tai maantieteellisesti lähemmistä vaikkapa pohjoissaame, islanti, latvia ja liettua, joten vielä on paljon luettavaa...

Mutta tässäkin on jo hyvä valikoima vinkkejä mitä lukea, vaikka haasteaika päättyi niin luettavaa riittää, ja itse huomasin että tämä on kirjallisuuden alue joka vaatii jo vähän aktiivista yrittämistä, ettei se jää katveeseen, ja samaa olin kuulevinani muiltakin. Tämän merkeissä voi jatkaa vaikkapa tämänvuotiseen Kuukauden kieli -haasteeseen.

Minä ja Kirja vieköön! -Riitta listailimme myös muutamia muita haasteeseen sopivia kirjoja joita olemme lukeneet tai joita olemme kuulleet suositeltavan, ja lisäehdotukset ovat tietysti tervetulleita vaikkapa tänne kommentteihin.

Lat - Kampung Boy & Town Boy

Luin nämä kaksi sarjakuvakirjaa jo aiemmin (ja väärässä järjestyksessä, ensin tämän Town Boyn ja vasta sitten ensimmäisen Kampung Boyn) mutta mieleen tuli että nämähän sopivat hyvin Kukko kainalossa -haasteeseen. Joten hain tämän kirjan uudestaan kirjastosta että voin blogata.

Lat on nimittäin malesialainen pilapiirtäjä joka näissä kahdessa kirjassaan kertoo nuoruudestaan 50-60-luvulla, ensimmäiset kymmenen vuotta pienessä maalaiskylässä, jonka jälkeen perhe muutti isompaan kaupunkiin Ipohiin, jossa vietetyistä teinivuosista kertoo tämä toinen kirja.
Kumpikin osa on aika leppoisan humoristisia ja sympaattisia, eikä kai tietyissä olennaisissa asioissa kauheasti eroa lapsuuksista tai nuoruuksista missä tahansa vaikka toisaalta arkisen elämän ja miljöön kuvauksessa nämä ovat kyllä varsin hienoja teoksia, lapset leikkivät ja perhe kasvaa, ja teininä ihastellaan sitä hottista tyttöä, joka tuleekin kysymään neuvoa kouluhommissa koska tietää että päähenkilö osaa piirtää (Latin ensimmäisiä sarjakuvia julkaistiin kun tekijä oli 13-vuotias), ja koulukaverilla on kaikki levyt, Bill Haleyt, Elvikset, Beatlesit, Cliff Richardit...

 

Kerronta vaihtelee pitkin kirjaa, on lyhyitä tekstikappaleita, on ruutujaoteltua sarjakuvaa, on koko sivun tai aukeaman kokoisia kuvia, ja näiden välillä vaihdellaan hyvinkin vauhdikkaasti, ihan perinteistä sarjakuvaa tämä ei siis ole. Ja kerrontakin hyppii anekdootista ja välähdyksestä toiseen, niin mitään kattavaa elämäkertaa ei pyritäkään muodostamaan.
Piirrostyylistä tuli minulle mieleen vähän Sergio Aragones, henkilöt ovat usein hyvin voimakkaasti karrikoituja ja venyteltyjä, kun taas taustoja ja paikkoja Lat tarpeen mukaan (erityisesti niissä sivun tai aukeaman kuvissa) piirtää hyvinkin realistisella otteella.
Näin yhteisvaikutelmaksi ei tulekaan että tässä ollaan kertomassa mitään erityistä tarinaa, vaan ennemmin luodaan ajan ja paikan tuntua ja ilmapiiriä. Ja se välittyykin hyvin miellyttävästi ja kiinnostavasti.

Ja toinen osuma Sarjakuvahaasteeseen (Helmet-haasteeseenkin tällä osuisi aika moneen kohtaan, mutta taidna jättää sitä yhtä pakollista lukuunottamatta sarjakuvat haasteen ulkopuolelle).

Aino Kallas - Kuun silta

 

Muutama kuukausi sitten luin Aino Kallaksen Polttoroviolla-runokokoelman vuodelta 1945, nyt sitten sitä edeltäneen kokoelman vuodelta 1943.

Tunnelmissa ja kokemuksissa on paljon samaa, sota on käynnissä, tuolloinen kotimaa Viro saksalaisten hallussa, ja Kallaksen kaksi lasta olivat kuolleet ensimmäisen neuvostomiehityksen aikana, mutta maanpako tulisi vasta seuraavana vuonna näiden kirjojen välillä.
Tämä antaa luonnollisesti oman leimansa myös runoihin, kirjaa leimaa kärsimys ja suru. Kuitenkin tämän kirjan runojen kärsimys ja suru ovat vielä jotenkin abstrakteja ja ulkokohtaisia ja Kallaksen runot lyyrisen korukielisiä, puhutaan surusta mutta kokemus ei oikein välity: aivan kuin tässä olisi jo yritystä käsitellä kokemuksia mutta varsinaisesti ne jalostuivat runoudeksi vasta pari vuotta myöhemmin.
Tai ehkä tässä yritetään vielä herätellä toivoa, sota oli yhä käynnissä joten kaikesta epätoivosta ei vielä edes voinut puhua.

Ei tämä nyt ansioton ole, mutta vertailua kirjojen välillä en voi välttää, ja siinä tämä häviää.

Uusi vuosi 1943

Katson kauas silmiis, uusi vuosi,
silmiin kuolontotisiin ja syviin.
Tuotko rauhan rikkoneille,
uusi vuosi,
anteeks'annon meille? -
Vaivun unelmiini uusiin, hyviin,
rukoilen: myös mulle paikka näytä
riviin!
Voimat voipuneetkin käytä,
uusi vuosi!

Käskyn kuulen: riviin! -
Kuolon riviin.

Minkäköhän kohdan valitsisi Helmet-haasteeseen? Otetaan 24. Surullinen kirja, ja avataan runohaaste 2018.

Max Ernst - Une semaine de bonté

Ensimmäisen kerran tästä kirjasta kuulin Scott McCloudin teoksessa Sarjakuva, näkymätön taide (olettehan tekin sen lukeneet?) ja myöhemmin muuallakin sarjakuvan historiassa varhaisena artefaktina, joka oli omana aikanaan (1934) jokseenkin irrallaan siitä mitä sarjakuva oli, mutta joka silti on huomion arvoinen kun lajia ja sen historiaa tutkitaan...

Max Ernst kun on tunnetumpi kuvataiteilijana, dadaistina ja surrealistina ja surrealismin piiriin tämäkin teos kuuluu: Une semaine de bonté ('hyvyyden viikko' tai 'ystävyyden viikko'), joka määrittelee itsensä 'romaaniksi', koostuu sivunkokoisista kollaasikuvista, joiden jatkumo tai yhteys toisiinsa on unenomaisen hämärä, mutta temaattisuutta kyllä on mukana.
Romaani jakautuu viikonpäiviin, joilla jokaisella on oma alkuaineensa ja luvun alussa esitetty esimerkki, joka sitten jollain tavalla viittautuu toistuvana teemana kuvissa: esim. Tiistain alkuaine on Tuli, esimerkki Lohikäärmeen hovi ja kuvissa vilisee lepakonsiipisiä ja hännäkkäitä ihmisiä ja väkivallan uhkaa...kun taas Maanantain alkuaine on Vesi, esimerkki on Vesi ja kuvissa on paljon vettä, nukkumista ja naisia.

Pari sivua Tiistaita

Teos etenee siinä määrin surrealistien hengessä että ei ole varsinaisesti mielekästä edes yrittää liian tiukasti "tulkita" teosta, temaattista yhteyttä on havaittavaksi asti mutta siirtymän ovat unen siirtymiä, ja enemmän teosta leimaa yleinen tunnelma jossa surrealistien Freud-innostuksen mukaisesti korostuu seksi ja kuolema, epämääräisen uhkaavina mutta alati kiehtovina...

Kuten sanottu, Ernstillä ei ollut juuri mitään tekemistä sen kanssa mitä sarjakuvat olivat vuonna 1934 jolloin tämä pienenä painoksena ilmestyi, ja kun teoksesta otettiin uusi painos vasta 1970-luvulla niin se on pysynyt jonkinlaisena irrallisena artefaktina, painotuotteena ja sarjallisena ei oikein kuulu maalaustaiteen piiriin, ei oikein kirjallisuudenkaan (vaikka kuvarunouden suuntaan tällä voisikin olla yhteyksiä) ja kuten sanottu ei myöskään sarjakuvan muuten kuin historiallisena kuriositeettina.
Joskin veikkaisin että Edward Gorey saattoi tämän teoksen tuntea, sen verran jotkut hänen sarjakuvansa tätä muistuttavat...

Mutta niin irrallinen artefakti kuin onkin, niin tutustumisen arvoinen teos, joka ei tyhjene yhdellä lukukerralla eikä varmaan useammallakaan.
Helmet-haasteessa tällä otan kohdan 12. Sarjakuvaromaani, ja aloitan Sarjakuvahaasteen.

Robert E. Howard - Pigeons from Hell

 

Vuoden ensimmäinen loppuun saatu kirja: 14 novellin kokoelmasta olin tosin lukenut kaikki paitsi viimeisen jo viime vuoden puolella, ja viimeisen nyt sitten viime yönä...

Robert E. Howard on 20-30-luvun pulp-fantasian tunnetuimpia tekijöitä, erityisesti kiitos luomuksensa Conan Kimmerialaisen yhä jatkuvan suosion, mutta muutakin tuotantoa löytyy, muita sankareita (tai "sankareita", Howard oli vähän ambivalentimpi näissä kuin vaikka joku Tolkien) mutta myös paljon itsenäisiä tarinoita, joihin tämäkin kirja painottuu.
Mukana on niin kaukaisempaan pseudohistoriaan sijoittuvia juttuja (kuten viikinkiaikaan sijoittuva The Gods of Bal-Sagoth) kuin nykyaikaankin sijoittuvia seikkailuja valkoisen miehen huonosti tuntemilla seuduilla (kuten Afrikkaan sijoittuvat The Hyena ja The Voice of El-Lil) tai kotoisempia kauhufantasian puolelle meneviä juttuja (parissa jutussa on viittauksia H.P.Lovecraftin Cthulhu-mythokseen, toisissa ei).

Yksi käytetty idea oli sijoittaa kertojaksi nykyaikainen henkilö joka jostain syystä saa päähänsä jonkun edellisen elämän aikaisia muistoja, joissa sitten taistellaan miekalla hirviöitä tai mustaa magiaa tms vastaan: tätä ideaa käytetään muutamaankin kertaan (Howard, kuten moni muukin pulp-kirjailija, kierrätti ideoitaan joskus kliseiksi asti, ja ne saattavat muodostua häiritsevämmiksi tälläisissä kokoelmissa kuin alkuperäisessä julkaisumuodossa kuukausilehdissä).
Sinänsä Howard muutenkin on usein yhdistänyt fantasiansa pseudohistoriallisuuteen ja harrastamansa ideoiden kierrätyksen myötä jälleensyntymisen tapainen eri aikatasojen yhdistely sopii myös linjaansa: myöhemmin Michael Moorcock vei tämän pitemmälle Eternal Championillaan.

Tyyliltään novellit ovat tietysti mitä mainiointa pulppia, toiminnallista ja vauhdikasta seikkailua, jossa juonia ei päästetä liian monimutkaisiksi mutteivät ne nyt ihan turhanpäiväisiäkään ole ja kliseiden käytössä ei epäröidä mutta niitä käytetään riittävällä taidolla. Stephen King vertasi joskus kauhu/fantasian kirjoittamista leikkaavaan veitseen: jotkut hyvät kirjoittajat hiovat veitsensä niin teräväksi että se leikkaa mitä vaan, ja toiset (Howard nostettiin esimerkiksi) käyttävät veistään sellaisella voimalla että tylsemmälläkin instrumentilla saa jälkeä aikaan.
Vaikka myönnän kyllä huvittuneeni mm. The Voice of El-Lilin loppupuolen kohtauksesta jossa Naluna puhkeaa puhumaan Conradille pateettisella korukielellä, kun ottaa huomioon että pariskunnan yhteinen kieli on kummallekin osapuolelle vieras ja horjuvasti osattu somali: vaikka Naluna olisikin noin puhunut, ei Conrad olisi häntä ymmärtänyt...

Tässä kokoelmassa kukoistavat kuitenkin erityisesti miljööt: niminovellin kummitusjutun rappeutuva Southern Gothic, Old Garfield's Heartin ja The Man on the Groundin yliluonnollisten tarinoiden sijoittuminen sujuvasti länkkäritaustaan, The Hyenan kuumeinen (ja kolonialistiskliseinen, tää on 30-lukua) Afrikka, kelttien kummut, Bal-Sagothin kadonnut valtakunta (Kuningas Salomon kaivosten yhteydessä mainitsin teoksen vaikutukseen myöhempään pulppiin, ja kyllä se täällä näkyy vaikka Howardin suhtautuminen onkin synkempi)...jopa In the Forest of Villeferen yksinkertaisen suorassa tarinassa on aistittava ennen kaikkea miljöö, ei niinkään suoraan kuvattuna kuin paikkana jossa tapahtuu tällaista.


Ja sitten tietysti herkullisen tolkuton The Voice of El-Lil, jossa kaksi seikkailijaa löytävät Somalimaasta piilossa olevan kaupungin Eridun, sumerien valtakunnan viimeisen linnakkeen joka on pysynyt eristyksissä siitä lähtien kun akkadit hävittivät muun sumerien valtakunnan yli neljätuhatta vuotta aiemmin...
Paikka ei ole irrallaan ajasta, ja 30-luvun menneisyydessä saattoi vielä tarjota Eriduja ja Bal-Sagotheja, siinä missä meidän menneisyydessämme moiset pitää tunkea jonnekin ihan toiseen maailmaan (onko meidän aikanamme sitten toisia Eriduja ja Bal-Sagotheja, se paljastuu ehkä vasta tuleville sukupolville...)

Oman lajityyppinsä mainio edustaja: jos lajityyppi ei kiinnosta niin ei tämä varmaan asennetta muuta, mutta jos kiinnostaa niin kyllähän tähän sietää tutustua.
Osallistun tällä novellihaasteeseen, ja Helmet-haasteessa tällä otan kohdan 16. Kirjassa luetaan kirjaa (parissakin Cthulhu-vaikutteisessa tarinassa suuren huomion kohteena on von Juntztin kirja Nameless Cults).
En ole ihan varma osallistunko Yhdysvallat-haasteeseen enkä taida kehdata sanoa tätä kirjaksi jossa ovat "alkuperäiskansat osana kirjaa", vaikka kirjaimellisesti katsottuna se onkin totta...